Seikkailuja menneen ajan Helsingin kartoilla ja kujilla

Magnus von Wrightin maalauksessa ”Kylmä talviaamu Helsingissä” (1846) avautuu näkymä Konstantininkadun (nyk. Meritullinkatu) ja Rauhankadun kulmasta Kruununhaan kattojen yli kohti Nikolainkirkkoa. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.

Sain juuri luettua Virpi Hämeen-Anttilan 1920-luvulle sijoittuvan salapoliisiromaanisarjan kolmannen osan Kuka kuolleista palaa. Pidin sarjan ensimmäisestä osasta Yön sydän on jäätä kovasti mutta toinen osa Käärmeitten kesä ei muistikuvieni mukaan iskenyt yhtä hyvin. Mutta nyt kirja taas vei mennessään. Päähenkilö Karl Axel Björk on hieman alle kolmekymppinen, tyylikäs ja älykäs hahmo, joka ei kaihda myöskään seikkailuja ja toimintaa. Mahtavaa tietysti on, että siistin sisätyönsä ohella Björk ratkoo visaisia rikosjuttuja ja kirjoittaa historian väitöskirjaa.

Hämeen-Anttila kutoo tarinansa taitavasti aikakauden historialliseen kontekstiin. Kirjan etu- ja takasisäkansista löytyy ajan Helsinkiä kuvaava kartta, jonka tihrustamiseen omalla kohdallani luo lisämielenkiintoa se, että Björkin kulmat Kruununhaassa ovat melko samat kuin omien tutkimuskohteideni Tengströmien 1800-luvun puolivälissä. Muutoinkin on mielenkiintoista havainnoida, miten kaupunki on muuttunut viimeisen sadan vuoden aikana. 1920-luku on kiinnostavasti oman tutkimusaikakauteni ja nykypäivän välissä: esimerkiksi osa nimistöstä on tuttua 2000-luvulta, osa 1800-luvulta.

Tengströmit asuivat 1850-luvulla Mariankadun numerossa 9. Kruununhaan asuintalot olivat tyypillisesti yksikerroksisia puutaloja, jotka sijaitsivat kadun varressa. Nykyään paikalla on tummanpuhuva toimistorakennus. Finna-palvelun mukaan talon arkkitehti on C. L. Engel. Eric Sundström, Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.

Oli myös hauskaa, että Hämeen-Anttila mainitsi tärkeiksi lähteikseen Helsingin Sanomien julkaisemat korttelikirjat. Itsekin olen Tengströmien ja kumppaneiden asuinseutuja ja niiden tunnelmia jäljittäessäni mielenkiinnolla lukenut mm. Kaija Ollilan ja Kirsti Topparin teosta Puhvelista Punatulkkuun: Helsingin vanhoja kortteleita (1977/1986) ja uudempaa Eeva Järvenpään ja Sirpa Räihän julkaisua Vanhinta Helsinkiä: Kertomuksia Kluuvin ja Kruununhaan kortteleista (2007). Muutama vuosi sitten linkitin blogiini omien Kruununhaka-seikkailujeni oheen Helsingin Sanomien verkkosivuston, jossa kortteleista kerrottiin, mutta enää sitä ei ikävä kyllä enää löytynyt. Wikipediasta voi ainakin tutkiskella kortteleiden hauskoja nimiä.

Björk-romaanin lopusta löytyy yksityiskohtainen henkilöluettelo, mikä ei ole aivan tavatonta, mutta poikkeuksellista historiallista pikkutarkkuutta ja tarvetta asettaa Björk tarkasti maantieteelliselle kartalle osoittaa tarkka luettelo ”Kirjassa esiintyvät vanhat ja uudet kadun- ja paikannimet”. Lisäksi teoksen lopusta löytyy kolme miniesseetä, joiden aiheina ovat suojeluskuntakriisi, prostituutio ja Venäjän sisällissodan merkillinen hahmo, paroni Roman von Ungern-Sternberg (jonka rooli itse teoksessa oli kyllä varsin vähäinen).

Hämeen-Anttila pitää kirjasarjaansa liittyvää blogia Kadonnutta 20-lukua etsimässä. Sivustolta löytyy kirjailijan kuulumisia mutta myös taustatietoa Björk-hahmosta. Mahtavalta kuulostaa esimerkiksi tammikuussa Tieteiden yössä toteutettu Björk-kävely. Siitä voi lukea ja nähdä lisää postauksessa ”1920-luvun aikamatkaajat vuoden 2017 Helsingissä”.

Hieno löytö Hämeen-Anttilan blogista oli linkki Helsinki ennen -sivustolle. Se on upea karttasivusto, jossa voi tarkastella Helsingin karttoja eri vuosikymmeniltä. Kartoille on sijoitettu kuvia ja niiden rinnalle avautuu näkymä kyseisestä paikasta nykypäivänä. Ihaninta on, että sivusto toimii kuin unelma ja käyttöliittymä on selkeä.

Björkin vaarallisimmat seikkailut suuntautuvat Pitkänsillan pohjoispuolelle. Kuvassa Toinen linja vuonna 1908. Signe Brander, Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.

Hämeen-Anttilan Björk-seikkailussa mieltäni kutkuttivat ja karmaisivat viittaukset ministeri Ritavuoreen. Romaanissa eletään kesää 1921 ja Björk työskentelee päivätöinään sisäministeriössä Ritavuoren alaisuudessa. Ministerin dramaattisen kohtalon varjo kurkistelee romaanin tekstin lomasta loppua kohden yhä enemmän. Hän itse on teoksessa taustalla eikä esiinny varsinaisena hahmona tekstissä vaan ainoastaan viittauksina tai Björkin kertomana. Suojeluskuntakriisiä käsittelevä miniessee valottaa asiaa historialliselta kantilta – paljastamatta kuitenkaan kaikkea. Arvelen, että jossakin tulevassa jollei jo seuraavassa sarjan osassa Björk joutuu tutkimaan esimiehensä surmaa, Suomen itsenäisyyden ajan ainoaa poliittista murhaa.

Kiinnostuin Ritavuoren kohtalosta ensi kerran luettuani Tuomas Rantalan tiedelehti Hybrikseen kirjoittaman artikkelin ”Emme me keisarinmurhaajia ole. Poliittiset murhat ja murhayritykset Suomessa” (Hybris 3/2012). Erityisen kiehtovasti tapahtumista kertoo sokeain kuunnelmapalkinnon voittanut, ”historiafantasiaksi” luonnehdittu Viides luoti, jonka esittää Radioteatteri. Valitettavasti ohjelma ei ainakaan tällä hetkellä ole kuunneltavissa Yle Areenassa. (Kuunnelmien soisi olevan siellä jatkuvasti saatavilla!)

Reilu vuosi sitten ilmestyi ensimmäinen osa toisestakin 1920-luvun alkuvuosiin sijoittuvasta dekkarisarjasta. Mikko Porvalin Karelia Noir -sarja sijoittuu Viipuriin, jossa poliisit painivat kieltolain aiheuttaman rikollisuuden kanssa. Sinisen kuoleman kuva ei aivan lunastanut odotuksia. Paikoin jäi tunnelma, että kirjoittajalle oli tärkeämpää olla uskollinen historialliselle aikakaudelle ja tapahtumille kuin kehitellä vetävää fiktiivistä kerrontaa. Juoni kuitenkin toimi, mutta eniten jäi kaihertamaan hahmojen tietynlainen ohuus. He olivat välineitä tarinan kertomiselle mutta eivät oikein menneet ihmisinä ihon alle. Björk-lukukokemuksen innoittamana ajattelin kuitenkin varata seuraavan osan kirjastosta. Veri ei vaikene näyttää hyppäävän ajassa kymmenisen vuotta eteenpäin, 1930-luvun vaarallisiin alkuvuosiin.

Workshop Prahassa: Kansallisten liikkeiden edistäjät ja välittäjät

Järjestäjät majoittivat meidät Prahan historialliseen keskustaan.

Syyskuussa tein pikapyrähdyksen Prahaan Protagonists of National Movements -työpajaan. Työpaja oli osa National movements & Intermediary Structures in Europe -verkoston (NISE) vuositapaamista Prahan Kaarlen yliopistossa. NISEn keskuspaikka on Belgiassa Antwerpenin yliopistossa ja se on toiminut vuodesta 2009 lähtien.

Työpajaan osallistuminen oli aika jännittävää, sillä kommentaattorina oli paikalla myös nationalismitutkimuksen tšekkiläinen kuuluisuus Miroslav Hroch. Tapaaminen oli teemaltaan todella osuva väitöstutkimukseni aiheen kannalta. Pidin paperin ”Close Relationships as Support and Motivation in the Construction of Nationalism”, jossa käsittelin Tengströmin piirin yhteisiä kansallisia aktiviteetteja sekä keskinäisiä suhteita. Paperini sai työpajan antia summaavissa loppukommenteissa kiitosta siitä, että se toi esille perhe-, sukupuoli- ja tunnehistoriaan liittyviä kysymyksiä, joita kaivattaisiin enemmänkin nationalismitutkimuksen agendalle.

Esitykset vaihtelivat maantieteellisesti Intiasta Bretagneen ja aikajänteeltään 1800-luvulta nykypäivään. Omalta kannaltani kiinnostavimmat paperit käsittelivät kansallisen identiteetin ja kirjallisuuskäännösten yhteyksiä 1800-luvun Unkarissa; skandinavismia, antikvaarista keräilyä ja tutkimusta 1800-luvulla tanskalaisen Carl Christian Rafnin kautta sekä Tanskan ja Saksan välisen raja-alueen, Schleswigin, historiaa ja identiteettikysymyksiä.

Protagonist-käsitteen määrittely jäi vielä osin auki. CFP:ssä se oli määritelty sankarin ja johtajan käsitettä vasten. Sillä ei varsinaisesti tarkoitettu päähenkilöä, mikä on yksi luonteva suomennos. Suurin osa esityksistä käsitteli henkilöitä aatteen välittäjinä tai edistäjinä. Toisaalta myös laajemmat järjestöt tai jopa musiikki saatettiin nähdä tällaisessa roolissa. NISEn Studies on National Movements -journaalin uusin numero käsittelee nimenomaan yksilöiden ja sankareiden roolia kansallisissa liikkeissä. Protagonists-työpaja oli seuraava askel tästä.

Oma Tengströmin piiriä koskeva tutkimukseni sopii hyvin protagonist-ajatukseen: kyseessä eivät ole vakiintuneet, kansallisen tarinan itsestään selvät sankarit kuten J. V. Snellman tai J. L. Runeberg, vaan heidän kanssaan samoissa tuttavapiireissä ja verkostoissa toimineet ihmiset, jotka olivat sitoutuneita kansallisen aatteen edistämiseen. Toki se, kuka nähdään sankarina ja kuka välittäjänä, riippuu siitä, miten historiallinen tarina on rakennettu. Olen pohtinyt myös eliniän vaikutusta jälkimaineeseen: pitkä ura ja elämä lienee ollut eduksi keskeisen aseman saavuttamiselle sekä aikalaisten että myöhempien historiankirjoittajien keskuudessa.

Prahassa NISE julkaisi DIANE-tutkimusalustan (Digital Infrastructure for the Analysis of National movements in Europe). Ideana on koota yhteen tietokantaan useiden eri maiden tutkijoiden keräämiä tietoja kansallisten liikkeiden henkilöistä, organisaatioista, symboleista ja niin edelleen. DIANEn kautta tietoja ja verkostoja voi visualisoida ja analysoida. NISEn aktiivit ovat olleet hyvin avuliaita ja olen saanut mahdollisuuden testata tutkimusalustaa omalla datallani ja katsoa, mitä saan työkalusta irti omaan väitöstutkimukseeni.

Työpaja oli hyödyllinen ja inspiroiva kokemus. Sain kontakteja NISE-verkostoon ja tutustuin moniin ihmisiin, vaikka aika olikin lyhyt. Oli myös mukavaa ja rohkaisevaa kuulla positiivisia kommentteja omasta tutkimusaiheesta kansainvälisessä ympäristössä.

Popularisointia: Tieteelliset ilta-huwitukset nyt ja 1800-luvulla

Michael Faraday pitämässä Iso-Britannian Royal Institutionin yleistajuista joululuentoa 1856. Alexander Blaikley, Wikimedia Commons.

Tieteen ja tutkimuksen popularisointia ja vaikuttavuus ovat itselleni tärkeitä aiheita ja edistän niitä erityisesti tuottajana Uutistamossa, joka julkaisee tutkijoiden yleistajuisia analyysejä erinäisistä ajankohtaisista ja kiinnostavista ilmiöistä. Maanantaina 7. maaliskuuta Uutistamo järjestää yhteistyössä Politiikasta.fi:n ja Allegra Lab Helsingin kanssa keskustelutilaisuuden otsakkeella ”Voiko tieteen popularisointi olla populismia?”. Paikkana on Helsingin Tiedekulma, mutta keskustelua voi seurata suorana myös netin yli.

Oman tutkimusaiheeni parissa sattui tällä viikolla vastaan tieteen popularisointiponnisteluja 1800-luvun puolivälistä. Tengströmin yliopistoperhe vävyineen oli monessa mukana niin tiedemaailmassa kuin sanomalehti- ja kustannusalallakin. Perheen kirjeissä mainittiin ”Literära soiréer”, joiden tiesin tutkimuskirjallisuuden perusteella olevan itse asiassa yliopistolla järjestettyjä iltatilaisuuksia, joiden ohjelmana olivat yleistajuiset, tieteelliset esitelmät.

Päätin paneutua aiheeseen nyt tarkemmin. Tiedossani oli tiettyjä päivämääriä, jolloin tutkimuskohteeni varmasti olivat olleet paikalla ja suuntasin digitaaliseen sanomalehtiarkistoon. Tutkailin Zachris Topeliuksen toimittamaa Helsingfors Tidningaria ja tengströmiläisten vävyjen kustantamaa ja osin kirjoittamaakin Suometarta. Olen tutkimuksissani lukenut lähinnä 1800-luvun puolivälin ruotsia (minkä johdosta en enää osaa nykyruotsin oikeinkirjoitusta), enkä niinkään ole tutustunut tuon ajan suomen kieleen. Siksi erikoisesti Suometarta oli hauska lukea, sillä kielen vanhahtavuus on sekä mielenkiintoista että paikoin huvittavaa.

Helsingfors Tidningar käytti tilaisuuksista ”Literära soiréer” -nimitystä, mutta Suomettaren suomennoksessa kyseessä ovat ”Yliopiston Tieteelliset Ilta-huwitukset”. Esitelmät pidettiin lähinnä ruotsiksi ja tilaisuuksissa oli kysymys myös kielestä, sillä latina akateemisena kielenä kohtasi noina aikoina yhä voimistuvaa kritiikkiä. Merkille pantavaa oli myös se, että tilaisuudet olivat avoimia ja maksuttomia kenelle tahansa sukupuoleen tai säätyyn katsomatta. Naisia oli kyllä paikalla, mutta säädyn suhteen olen pohtinut, mitä avoimuus tässä kohtaa tarkoitti. Oliko paikalla todellakin sivistyneistön lisäksi myös rahvasta? Tilaisuudet olivat joka tapauksessa erittäin suosittuja.

Suometar uutisoi kahdesta ensimmäisestä tilaisuudesta melko laveasti. Lehti kiitti sitä, että yliopisto oli ymmärtänyt velvollisuutensa ympäröivää yhteiskuntaa kohtaan: ”Ulkomailla on jo kauwan tiedolta ja opilta waadittu, että sen pitää käydä ulos pesistään ja näyttää waikutustansa ja hyötyänsä joka miehelle, niin että sen joka henki käsittää.” Tämän tapaiset tilaisuudet olivat lehden mukaan ”paraimpia keinoja tehdä tiedon lewitetyksi itse elämään ja wielä sittemmin liketä Yliopistoa yleisöön”. (Suometar 2.11.1849)

Huomiota Suomettaressa saivat myös naiset. Toisella kerralla heitä oli paikalla enemmän kuin ensimmäisellä.

Jos edeskinpäin näkyy, että ei ainoastaan miehet mutta naisetkin tulewat näihin iltä-menettämisiin, niin tämä on paras merkki, yhdeltä puolen että lukijat owat onnistuneet siinä, mitä tämmöisissä kokeissa on aiwan waikeinta, nimittäin tehdä tieteen joka siwistyksen kannalle käsitettäwäksi, toiselta puolen että meidän naiset etsiwät järjellistä huwitusta, missä waan sitä niille tarjotaan. (Suometar 16.11.1849)

Luennoitsijat olivat siis onnistuneet tekemään aiheensa ymmärrettäviksi naisillekin ja läsnäolollaan naiset ihailtavasti todistivat omasta kiinnostuksestaan tieteellisiä aiheita kohtaan.

Esitelmöijinä tilaisuuksissa toimivat lähinnä yliopiston opettajat ja tutkijat, sekä professorit että nuoremmat akateemiset. Erityistä kiitosta lehdissä saivat ne muutamat luennoitsijat, jotka pitivät esityksensä vapaasti, ilman papereita. Esimerkiksi Fredrik Cygnaeuksen jesuiittojen valtapyrkimyksiä kuningatar Kristiinan aikaisessa Ruotsissa käsitellyttä esitelmää suitsutettiin Suomettaressa: ”sana hänelle sanan antoi, silmänsä loistiwat ja koko olentonsa oli niinkuin sanoistaan hengitetty; se oli kaunis häntä nähdä tässä tilaisuudessa”. (Suometar 2.11.1849) Professori von Nordmann puolestaan esitelmöi aiheesta ”Onko kuussa niinkuin maan päällä eläwiä ja asujoita?”. Aihe ei Suometarta vakuuttanut: ”Oikein puhuen, se meitä wähä liikuttaa, lieneekö kuussa ihmisiä ja eläwiä taikka ei, ja täällä on kyllä maallakin wielä paljon tutkimata ja tutkittawaa.” (Suometar 2.11.1849) Suurin osa esitelmistä painettiin vihkosiksi, jotka tulivat myyntiin reilun viikon päästä luentojen jälkeen. Tuotto ohjattiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, ”joka kyllä on tämmöisien lahjain tarpeessa”. (Suometar 16.11.1849) Ja ketkäpä muut olisivat painatusta hoitaneet elleivät Tengströmien vävyt Paavo Tikkanen ja Herman Kellgren kirjapainossaan.

Jotkut tahot epäilivät ”tieteen alentuwan tällä tawalla suuren yleisön mielen jälkeen itseänsä mukaillessa”. Populismin pelkoa oli siis havaittavissa tuolloinkin. Suomettaren vastaus tähän huoleen oli yksiselitteinen: ”Jokaisessa siwistyneessä ihmisessä löytyy halu tulla tuntemaan tieteitä; niiden welwollisuus onkin sentähden mukailla itseänsä niin että tämä on mahdollista.” (Suometar 16.11.1849) Tämän velvollisuuden toteuttamista käsitellään maanantain ”Voiko tieteen popularisointi olla populismia?” -keskustelussa, jossa pohditaan muun muassa, miten säilyttää tutkimuksen ydinajatus samalla, kun tulokset esitetään yleistajuisesti. Popularisointi on tärkeää mutta ei välttämättä helppoa.

Kukkien romanttinen kieli 1800-luvulla

Olin viime viikon torstaina ja perjantaina 1800-luvun tutkimuksen verkoston konferenssissa Helsingissä. Teemana oli tänä vuonna ”Maailma mielessä, teoksessa, kartalla / Världen i sinnet, i verket, på kartan”. ”Oman vuosisadan” tutkijoiden joukossa oli jälleen kotoisa olo ja kuulin tietenkin monia mielenkiintoisia esitelmiä, muun muassa digitaalisten ihmistieteiden mahdollisuuksista romantiikan tutkimuksessa, eksotisoitujen ihmisten esittelyn historiasta sekä kettukoira Dulcimerin ja kumppaneiden saapumisesta Suomeen.

Sirkku Pihlmanin esitelmä ”Kasvimuotia ja viljelykokeiluja” sai minut taas pohtimaan kasveihin liittyviä mainintoja Tengströmin perhepiirin kirjeissä. Esitelmä keskittyi puutarhoihin, jotka olivat eliitin muodikas harrastus 1800-luvun alkupuolen Suomessa. Erityisesti ihailtiin tietenkin harvinaisia ja eksoottisia kasveja.

Kamelia. Manuel, CC BY-NC-ND 2.0.

Tengströmin sisarukset kirjoittelivat toisinaan ruusujensa kuulumisia, mutta kiinnostavin kukkiin liittyvä aihelma löytyy kihlaparin, Helene Tengströmin ja Paul Tikkasen, välisestä kirjeenvaihdosta, jossa kasvit ovat läsnä tunteiden välittäjinä. Paul muisti kihlattuaan kukkatervehdyksin ja Helene lähetti terveisiä niin hyasintilta, tulppaanilta kuin ihmeen hyvin voivalta myrtiltäkin. Jo pelkkä ele ja kiitokset ilmaisevat tunnetta, mutta ainakin viktoriaanisessa Englannissa ”kukkien kieli” oli osa ajan kosiskelukulttuuria. Yllä mainitut kukat, tietyissä väreissä, kuuluvat The Royal Horticultural Societyn viktoriaanisen kukkien kielen perusteella rakennettuun ultimaaliseen rakkauskimppuun.

Alfons Mucha, 1896. Wikipedia.

Suurin onni Helenelle oli kuitenkin Paulin antama lupaus kameliasta, joka oli kovin kaunis ja harvinainen kukka. Wikipedia-artikkelin mukaan kamelia oli 1840-luvulla huippumuodikas luksuskukka. Olen pohtinut, olisiko kamelian hohdokkuutta 1800-luvun puolivälin Helsingissä voinut jo lisätä vuonna 1848 ilmestynyt Alexandre Dumas nuoremman romaani Kamelianainen (La Dame aux Camélias). Juuri tätä teosta ei kirjeenvaihdossa mainita, mutta muutoin vaikuttaa siltä, että sisarukset lukivat varsin uutta kirjallisuutta.

Tengströmin sisarusten täti Fredrika Runeberg oli innokas puutarhaharrastaja. Runebergin puutarhasta on viime vuonna ilmestynyt teos Unelmien puutarha, Fredrika Runebergin kukkiva keidas ja hyötytarha Porvoon museoyhdistyksen julkaisemana, mutta siitä löytyy valitettavan vähän tietoa netistä, eikä kirjaa näytä olevan sen paremmin Tampereen yliopiston kuin kaupungin kirjastoissakaan ainakaan vielä. Mainitun teoksen kirjoittajoukkoon kuuluvan Aaja Peuran esitelmä Fredrika Runebergin puutarhasta löytyy täältä. Se sisältää runsaasti kuvia, mukana on muun muassa otos Runebergien Porvoon kodin salin viherkasvien yltäkylläisyydestä.

Niin, mukavaa Runebergi(e)n päivää!

Summausta ja vilkuiluja

Vuoden viimeinen päivä kutsuu yhtä hyvin menneen summaukseen kuin tulevan vilkuiluun. Hiljattain minulle tarjoutui mahdollisuus kirjoittaa yksikkömme Alusta!-verkkolehteen ja kirjoitukseni ”Lähisuhteisiin kietoutunut kansallisuusaate” ehti julkaisuun hieman ennen joulua. Teksti on katsaus väitöstutkimukseni päälinjoihin ja -henkilöihin.

Joululoma kului kulttuurin ja viihteen runsaudenpulassa (Civilization 5, Star Wars, Oneiron). Välipäivät ovat olleet pehmeä lasku takaisin töihin: päätin, etten tee mitään kovin vaikeaa ennen tammikuuta. Olen kirjoitellut tutuista aineistoista, Natalia Castrénin ja Sofi Kellgrenin kirjeenvaihdosta Helsingin ja Pietarin välillä vuosina 1853–1854. Osa kirjeistä osuu sopivasti vuodenvaihteeseen ja aiheina ovat muun muassa joululahjat ja niiden tuottama päänvaiva. Lisäksi olen lueskellut, lähinnä fennomaaneista, Herderistä ja suomalaisen kielitieteen alkutaipaleesta.

Helmikuun puolivälissä aloin pitää Tohtoritakuu-kirjan innoittamana tutkimuspäiväkirjaa. Laskin juuri, että olen tehnyt siihen vuoden aikana yhteensä 108 merkintää. Olen kirjannut ylös työn edistymistä ja tulevia suunnitelmia. Valitettavan moni merkintä sisältää tutkimuksellista ja ajankäytöllistä angstia, mutta se kuulunee työn luonteeseen vääjäämättä. Tutkimuspäiväkirja on auttanut seuraamaan missä mennään ja silloittanut kirjoitusprosessin taukoja. Päiväkirjamerkinnät toimivat muistinvirkistyksenä ja työn suuntaajina. Fiilikseni Tohtoritakuu-kirjasta voi lukea Hybris-lehdessä ilmestyneestä arvostelusta ”Rakastuin väitöskirjaani”.

Vuodenvaihteen jälkeen on esissä monia artikkeleihin liittyviä kirjoitushommia itse väitöskirjatekstin työstämisen lisäksi. Vähän jännittää, miten aika ja ideointikyky riittävät kaikkeen, mutta on mukava toisinaan saada jotakin aikaiseksi ja julki, kun itse väitöskirjatutkimuksen kohdalla työn valmiiksi saamisen tyydytys on niin pitkän prosessin tulos ja siintää vasta (melko) kaukana edessä.

Tammikuun lopussa osallistun 1800-luvun tutkimuksen verkoston vuosikonferenssiin ”Maailma mielessä, teoksessa, kartalla” esitelmällä ”’Jag har sett historien göra sig’ – Fennomaani Herman Kellgrenin tieteellinen ja aatteellinen matka Pariisiin 1847–1848”. Alustava ohjelma on jo verkossa. Tällä kertaa paperini käsittelee vain yhtä Tengströmin piirin jäsentä, ja onkin mukava vaihteeksi syventyä yhteen heistä tarkemmin koko laajemman tematiikan esittelyn sijaan. Tämä on jo kolmas kerta, kun pidän esitelmän tässä konferenssissa ja se on ehdottomasti yksi innostavimmista tieteellisistä tapaamisista. 1800-luvun tutkijoiden seurassa on aina kotonaan.

Mukavaa uutta vuotta!

Kirjojen ja perheen jäljillä

Wellcome Library, London. Wikimedia Commons. CC BY 4.0.

Viime viikolla tuli reissailtua ympäri Etelä-Suomea: tiistaina olin Turussa Perheen jäljillä -projektin symposiumissa ja torstaina ja perjantaina Helsingissä arkistossa ja kirjamessuilla. Turun ”Family History & Gender History, Medieval to Modern” -symposium kesti itse asiassa kaksi päivää, mutta keskiviikon ohjelmaan en valitettavasti ehtinyt osallistua. Tarkempia tietoja ohjelmasta ja puhujista löytyy symposiumin verkkosivuilta. Key note -puhujilta löytyy julkaisuja muun muassa sisaruudesta ja tunteista, jotka itseäni erityisesti kiinnostavat.

Perheen jäljillä -projektin Facebook-sivun kautta bongasin myös lupaavan kuuloisen konferenssin ensi kesälle: heinäkuussa järjestetään International Society for Cultural Historyn vuosikonferenssi Italian Triestessä otsikolla ”Gender and Generations: Spaces, times and relationships in cultural-historical perspective”. Sukupuoli, sukupolvet – kuulostaa hyvältä!

Torstaina alkoi reissuviikkoni toinen osa, kun matkasin Helsinkiin. Ensimmäinen etappi oli Kansallisarkisto, jossa tutkiskelin yksityisarkistojen luetteloita, mutta niistä ei valitettavasti irronnut mitään. Tengströmin naisten kirjetovereiden arkistoaineistoja löytyi aika vähän, eikä niiden vähien joukossa ollut minua kiinnostavia henkilöitä. Mutta sitä enemmän aikaa kirjamessuiluun…

Messuhumu oli mukavaa jo itsessään, mutta tein toki kirjalöytöjä ja kuuntelin mielenkiintoista ohjelmaa. Torstain pari tuntia meni yleiskatsauksen luomiseen sekä antikvariaattipuolen ja etenkin kahden euron kirjapöytien kouluamiseen. Illalla osallistuin ensimmäistä kertaa filosofisen niin & näin -aikakauslehden toimitusneuvoston tapaamiseen. Olen ilokseni päässyt mukaan lehden toimitusneuvostoon sekä teematoimittajaksi ensi vuoden toisessa numerossa ilmestyvään kirjeteemaan.

Kirjamessuhankinnat. Toivottavasti muistin kaikki?

Perjantaina vietimme mukavan hetken Kirjakahvilassa ystäväni kanssa – kuohuviinilasien kera! – ja kuuntelimme, kun tutkija Inkeri Koskinen kertoi näennäistiedettä käsittelevästä teoksestaan Villi Suomen historia – Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin toimittaja Tuomas Murajan haastattelussa. Mielikuvituksellisissa historiaskenaarioissa pyramiditkin olivat fennoegyptiläisten rakentamia! Tämän jälkeen vuorossa oli Nälästä nautintoihin – Ruoan tarina -nimisen teoksen kirjoittaneiden professori Jaakko Hämeen-Anttilan ja toimittaja Venla Rossin haastattelu. Hämeen-Anttila mainitsi muun muassa, että antiikin kreikkalaiset söivät vuodessa vain 1–2 kiloa lihaa. Tämä antaa hieman perspektiiviä nykyiseen lihan kulutukseen ja sen ”luonnollisuuteen”. Keskiviikon paperi-Hesarista voi lukea, että suomalaiset söivät keskimäärin 77 kiloa lihaa per henkilö vuonna 2014. Vähiten lihaa syötiin Intiassa ja Bangladeshissa, joiden lukema 3,2 kiloa pääsee jo melko lähelle antiikin kreikkalaisia. (Verkkoversiossa pääjuttu lienee sama, mutta lihankulutuksen piirakkamalleja en valitettavasti sieltä löytänyt.)

Lisäksi kävin kuuntelemassa keskustelun otsikolla ”Digitaaliset ihmistieteet ja tutkimuksen avoimuus”. Tilaisuuden juonsi Helsingin yliopiston digitaalisten aineistojen tutkimuksen professori Mikko Tolonen ja keskustelijoina olivat kulttuurihistorioitsija Mila Oiva Turun yliopistosta ja tutkijatohtori Eetu Mäkelä Aalto-yliopiston tietotekniikan laitokselta. Digitaaliset ihmistieteet avaavat monia kiinnostavia mahdollisuuksia datan käsittelyyn, mutta todettiinpa paneelin aikana myös, että ”fiksu insinööri ei tule koskaan korvaamaan Gadamerinsa lukenutta humanistia.” Näiden yhdistelmä lienee digitaalisten ihmistieteiden ydin ja niiden avaama uusi, kiinnostava mahdollisuus. Mikko Tolonen on muuten hiljattain julkaissut tutkijatohtori Leo Lahden kanssa yhteisartikkelin ”Aatehistoria ja digitaalisten aineistojen mahdollisuudet” historian Ennen ja nyt -verkkolehdessä.

Kirjamessujen kuluessa tein miltei pitäneen päätöksen, että en osta kaunokirjallisuutta lainkaan, sillä rahavarat ja ehkä vielä akuutimmin kantokyky Tampereen junalle olivat rajalliset. Moni kirja irtosikin parilla eurolla, ainoa poikkeus romaanikiellosta oli yhden lempikirjani, Aki Ollikaisen Nälkävuoden, hankkiminen omaksi vitosella kustantajan pöydästä. Bloggasin Nälkävuodesta muutama(!) vuosi sitten.

Tiedekirjojen puolella kiinnostava löytö oli SKS:lta viime vuonna ilmestynyt Kristiina Kalleisen Kuninkaan ja keisarin Nordenskiöldit. Teos käsittelee suvun historiaa 1700-luvulta 1900-luvulle. ”Suvun kautta kuvataan 1800-luvun yhteiskunnallista dynamiikkaa sekä avioliittostrategioiden ja verkostojen merkitystä”, kertoo takakansiteksti. Jo tähän lauseeseen mahtuu monta oman tutkimukseni kannalta osuvaa iskusanaa. Vaikka väitöskirjani fokusoi lyhyempään aikajänteeseen ja pienempään ryhmään, on mielenkiintoista nähdä, miten sukuverkostot, avioliitot ja yhteiskunnallinen dynamiikka on samaan aikakauteen sijoittuvassa tutkimuksessa nivottu yhteen.

Kruununhaan piireissä

Olen julkaissut postauksia väitöskirjani liepeiltä, kuten tutkimusretkestä Kruununhaan kaduilla ja pohdintoja Henrik Tikkasen sukuromaanista, mutta varsinaista aihettani en ole kovin tarkasti blogissani valottanut. Nyt siihen avautui oiva tilaisuus – tai paremminkin linkkausmahdollisuus.

Mariankatu. Sirja Ellen, CC BY-NC-SA 2.0.

Ennen ja nyt -verkkolehden numerossa 2/2014 julkaistiin tammikuussa järjestetyn 1800-luvun tutkimuksen verkoston Yksilö, kertomus, historia -konferenssin antia, ja väitöskirjani tematiikkaa avaava paperini ”Kruununhaan piiri: Ryhmäbiografia ja fennomaaninen verkosto” on julkaisussa mukana. Konferenssi oli todella antoisa (tunnelmapostaus) ja niinpä myös julkaisu sisältää paljon mielenkiintoista luettavaa!

Lyhyesti summattuna tutkin väitöskirjassani 1800-luvun puolivälissä Helsingin Kruununhaassa kokoontunutta fennomaanista piiriä, joka muodostui professori J. J. Tengströmin perheen ympärille. Olen kiinnostunut henkilökohtaisten suhteiden ja aatteellisten pyrkimysten limittymisestä sekä naisten ja miesten rooleista kansallisessa projektissa. Tutkimukseni päähenkilöitä ovat J. J. Tengströmin tyttäret aviomiehineen: Sofi ja Herman Kellgren, Helene ja Paavo Tikkanen sekä Natalia ja M. A. Castrén. Lähestyn aihetta (ryhmä)biografisella otteella ja tärkeä osa lähdeaineistoani ovat piirin jäsenten väliset kirjeenvaihdot.

Kirjetematiikka onkin ollut paljon esillä blogissa tänä keväänä maaliskuisen konferenssimatkan jäljiltä. Jatkan aiheen parissa melko intensiivisesti edelleen, sillä olen kirjoittamassa artikkelia konferenssin tiimoilta julkaistavaan artikkelikokoelmaan. Kesä kuluu siis Ricœurin, narratiivisuuden, kokemuksen käsitteiden ja kirjeiden parissa – ja mikäs tässä onkaan kulutellessa, kun ainakaan säiden puolesta lomapäivät eivät tunnu kovin ajankohtaisilta.

Konferenssissa: Yksilö, kertomus, historia – ja 1800-luku

Viime viikko päättyi kahteen intensiiviseen ja mielenkiintoiseen konferenssipäivään. Olin torstaina ja perjantaina Helsingissä 1800-luvun tutkimuksen verkoston konferenssissa Yksilö, kertomus, historia – individen, berättelsen, historien. Teema oli oman tutkimusaiheeni kannalta erittäin osuva. Tarjontaa oli paljon ja monia kiinnostavia esityksiä rinnakkaissessioista jäi myös kuulematta. Abstraktit ovat kylläkin saatavilla verkossa.

Erityisen mielenkiintoisia omalta kannaltani olivat puheenvuorot, jotka käsittelivät kahden tai useamman henkilön yhtäaikaista biografista tutkimusta. Kohdehenkilöitä saattoi yhdistää esimerkiksi jaettu aate, kirjallinen toiminta tai sisaruus. Monissa esityksissä kävi ilmi, että tällainen tutkimusasetelma voi paljastaa uusia näkökulmia, jotka eivät perinteisessä yksilöbiografiassa tulisi näkyviin. Tämäntyyppisiä tavoitteita olen asettanut myös omalle väitöskirjatutkimukselleni.

Oma esitykseni oli sessiossa, jonka aiheena oli ”Verkostot ja ryhmät biografisen tutkimuksen kohteena”. Puhuin työstäni otsikolla ”Kruununhaan naiset – Ryhmäbiografia ja fennomaaninen verkosto”. Pääsin itse asiassa esiintymään likipitäen tutkimukseni ”tapahtumapaikoilla”. Konferenssi järjestettiin Kruununhaassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Tieteiden talon tiloissa. Tieteiden talon kolmannen kerroksen seminaaritilan ikkunat antoivat etelään ja niistä pystyi kurkistamaan Mariankatu 9:n tontille, jolla tutkimuskohteenani olevan Tengströmin perheen talo 1800-luvun puolivälissä sijaitsi. Näistä kortteleista kirjoitin tarkemmin syyskuussa.

Esityksessäni olin visualisoinut tutkimaani ryhmää verkostoksi, joka kiinnittyy toisiinsa erilaisin sukulaisuus- ja ystävyyssuhtein. Monet verkoston jäsenistä asuivat verraten pienellä alueella Kruununhaassa. Sainkin vinkin, että heidän asumuksiaan ja naapureitaan kannattaisi myös sijoittaa kartalle. Tähän ideaan aion tarttua, sillä naapuruston hahmottelu auttanee edelleen jäsentämään henkilöiden ympäristöä ja suhteita sekä tuottaa toivottavasti uusia oivalluksia.

Sain myös uuden lähdevinkin, ja kävin vielä perjantaina konferenssin päätyttyä nopeasti pyörähtämässä Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmien luetteloiden äärellä. Seuraavalle Helsingin reissulle on siis jälleen uusia johtolankoja odottamassa lähempää tarkastelua.

Tikkasten suvun jäljillä

Kansallisbiografiaan on helppo uppoutua. Vaikka suora linkitys ei ole verkkoversiossa kovin hyvällä tolalla, artikkelista toiseen luoviminen on helppoa ja kiehtovaa. Niiden lopusta löytyvät perustiedot – vanhemmat, avioliitot, lapset – , joiden kautta voi seikkailla erilaisissa sukupuissa. Tarvittaessa Ylioppilasmatrikkelista ja vaikka Hiski-tietokannasta löytyy jatkoa.

Väitöstutkimukseni keskiössä on J. J. Tengströmin perhe. Hänen keskimmäinen tyttärensä Helene avioitui vuonna 1851 erään Paavo Tikkasen kanssa. Tikkasten poika Johan Jakob oli ensimmäinen suomalainen taidehistorian professori. Sekä isä että poika löytyvät Kansallisbiografiasta. Sukunimihakuun tarttuu kuitenkin muitakin Tikkasia ja lapsien joukosta löytyy lisää. Johan Jakobin poika Toivo Robert ei omaa artikkelia ole saanut. Hänen jäljilleen auttaa Wikipedia, joka kertoo, että hän oli arkkitehti ja hänellä oli olympiamenestystä ammunnassa.

Toivo Robertin poika taas oli kirjailija ja piirtäjä Henrik Tikkanen. Hänen Kansallisbiografia-artikkelistaan kiinnostuin, sillä hänen merkittävimpänä teoksenaan mainittiin niin sanotut osoiteromaanit: kolmen pienoisromaanin sarja, jossa Tikkanen käsittelee omia ja sukunsa vaiheita hätkähdyttävällä tavalla. Hän käsittelee myös naissuhteitaan, joista ylimmäksi nousee suhde Märtaan – kirjailija Märta Tikkaseen, siis.

Osoiteromaanit on julkaistu yhteisniteenä, jonka takakansi lupaa Kulosaarentie 8:n aloittavan ”Tikkasen häkellyttävän omaelämäkerrallisen, uljaan suomenruotsalaisen kulttuurisuvun vaiheita säälimättömästi perkaavan trilogian.” Kirjablogeissakin lainattu aloituskappale kuuluu:

Tämä on karmea tarina synnillisestä elämästä, äkkikuolemasta, haureudesta ja viinasta. Aiheena on eräs onneton perhe ja sen taistelu kohtaloaan vastaan, sehän juuri kaikessa mahdottomuudessaan on elämän tarkoitus. (7)

Teoksen tyyli tempaa mukaansa, mutta tapahtumat ovat rujoja, rivoja ja raadollisia. Henrik Tikkanen oli alkoholisti, samoin hänen isänsä. Suhde isään näyttäytyy romaanissa päähenkilön elämän kipupisteenä, ainakin yhtenä keskeisenä niistä.

Romaania on vaikea lukea ajatellen, että kertoja on nimenomaan romaanin kertoja eikä Henrik Tikkanen sinänsä. Teosta sävyttävät viiltävät huomiot ympäristöstä, ihmisistä ja itsestä. Henrik on jo kaukana Helenestä, mutta Henrikin isän suhteen en voinut olla ajattelematta Heleneä – kunpa tietäisit, millainen pojanpojastasi kehkeytyi! Vaikka ei Helenellä tietenkään ole asian kanssa suoraan mitään tekemistä. Hän kuoli pian poikansa Johan Jakobin syntymän jälkeen, mikäli käsitykseni on oikea.

Erityisen ahnaasti olen lukenut kohdat, joissa Henrik Tikkanen sivuaa sukuaan ja sen vaiheita. Mielenkiintoista on ollut myös pohtia, mihin hänen käsityksensä suvustaan ja sen jäsenten kohtaloista perustuvat. Paikoin olen pohtinut, olenko niin sanotuista faktoista samaa vai eri mieltä. Joitain asioita käännöskin saattaa sekoittaa. Lyhyitä mainintoja saavat kansallisrunoilija Runeberg, arkkipiispa Tengströmin muotokuva ja ikääntynyt professori Gunnar Castrén, joka polveutui Helenen sisaresta Nataliasta ja tämän miehestä M. A. Castrénista.

Monin paikoin Henrik Tikkanen vetoaa sukunsa kiroukseen. Hän aloittaa tarinan isoisänsä isästä Paavosta, jonka tausta oli talonpoikainen.

Milloin kirous sai alkunsa vai oliko sitä ylipäänsä olemassakaan, sitä en voi varmasti sanoa, mutta sen verran tiedän, että isoisäni isälle, joka oli hyvin lahjakas ja menestyksekäs mies, kävi kovin hullusti. Hänellä oli merkillinen kyky sekä onnistua että epäonnistua samalla kertaa. (10)

Henrik Tikkanen arvioi, ettei hänen isoisänsä isä ollut mikään komea mies mutta ”ilmeisesti hänessä oli paljon muuta, koska häntä onnistu aivan harvinaisella tavalla: hän meni naimisiin ruotsalaisen säätyläistytön kanssa.” Kaiken lisäksi tytön, siis Helenen, äidinisä oli arkkipiispa.

Henrik Tikkanen kuvaa, kuinka isoisän isä perusti ensimmäisen suomenkielisen sanomalehden ja omisti kirjapainon, jossa painatettiin suomenkielisiä kirjoja. Henrik kuvaa omintakeisella tavalla isoisänsä isän onnen kääntymistä.

Hänen kotinsa paloi poroksi ja laiva joka oli tuomassa koneita hänen painoonsa kärsi haaksirikon, ja kun häntä syytettiin siitä että hän pyrki rikastumaan tietämättömien suomalaisten kustannuksella, hän jätti lehden ja kirjapainon ja siirtyi asumaan hullujenhuoneeseen, jossa hän sittemmin kuoli hyvin onnettomana miehenä. (11)

Isänisänsä Henrik kertoo sen sijaan olleen onnellinen mies, joka onnistui kaikessa mihin ryhtyi. Todeten tosin, että hän vältti ryhtymästä sellaiseen, missä olisi voinut epäonnistua. Isänisänsä, ja itsensä hänen kauttaan, hän linkittää Runebergiin ja arkkipiispa Tengströmiin.

Isänisästä oli, sen jälkeen kun hänen isänsä oli otettu Lapinlahden hullujenhuoneeseen, pitänyt huolta kansallisrunoilija Runebergin käly joka oli arkkipiispan veljentytär. — Minulla on hurmaava valokuva isänisästä pikkupoikana istumassa Runebergin kuistin portailla pikkusiskonsa kanssa. (14)

Kuvassa Johan Jakob istuu pienimpänä ja piskuisimpana oikeassa alalaidassa. Lisätietoja ja toinen digitaalinen versio löytyvät Museoviraston Kuvakokoelmat.fi-palvelusta. Kuvassa ovat mukana paitsi J. L. ja Fredrika Runeberg ja Johan Jakob ja sisarensa Johanna Tikkanen myös muun muassa Carolina Tengström ja Sofi Kellgren sekä Natalia ja Robert Castrén. Se on otettu kesäkuussa 1863.

Suvun vaiheet ovat Henrik Tikkasen omaa perhettä lukuun ottamatta läsnä lähinnä romaanitrilogian alussa. Viimeisessä osassa, Mariankatu 26, hän kiertää kohtalonsa kadulle, jossa hänen ”esi-isiensä talo” sijaitsi, numerossa yhdeksän.

 

Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8. Majavatie 11. Mariankatu 26. Suom. Elvi Sinervo. WSOY 2004 (1976–1977).

Miellekarttoja ja sukupuita

En ole yleensä ollut suuri miellekarttojen ystävä, mutta tänä syksynä olen havahtunut niiden hyödyllisyyteen aineistojen ja ajatusten jäsentämisessä. Tutkin Kruununhaan verkostoksi nimeämääni ryhmää, joka oli 1800-luvun puolivälissä monin tavoin mukana kansallisessa projektissa. Olen hahmottanut verkoston sisäisiä suhteita miellekartoilla ja sukupuilla, mikä on osoittautunut erittäin hyödylliseksi. Visualisointi konkretisoi suhteita ja auttaa näkemään erilaisia yhteyksiä. Kartan laatiminen henkilöistä ja suhteista on jo olemassa olevien tietojeni uudelleen järjestämistä, mikä avaa niitä uusilla tavoilla.

Olen tehnyt muistikirjaani aivan perinteisiä miellekarttoja käsin. Tässä tavassa on hyvää se, että itse piirtäessään voi laatia juuri sellaisia yhteyksiä, palluroita ja lisäyksiä kuin haluaa. Kartta ei kuitenkaan ole kovin helposti muokattavissa, vaan se on usein jokseenkin epäsiisti, kun kiemuroista ja laatikoista tulee yhä monimutkaisempia. Useiden versioiden tekeminen tai puhtaaksikirjoittaminen ja -piirtäminen ei tunnu mielekkäältä.

Samoin kuin tekstin, myös miellekarttojen rakentaminen on mielestäni helpompaa tietokoneella. Eri osasia voi muokata ja siirrellä mutta silti jälki pysyy siistinä. Olen testaillut erilaisia mielle- ja käsitekarttojen laatimiseen tarkoitettuja verkkosovelluksia ja ohjelmia. Ilmaisohjelmat.fi-sivusto on aarreaitta tässäkin tarkoituksessa: se sisältää vinkkejä, suosituksia ja arvioita nimensä mukaisesti erilaisista ilmaisista ohjelmistoista. Liki mitä tahansa ohjelmaa kaivattaessa sivusto on hyvä lähtökohta etsinnöille. Kokeilemiskynnys on myös käytännössä olematon, kun ohjelmat eivät maksa mitään.

Mielle- ja käsitekarttoja löytyy sekä verkkosovellusten että ohjelmistojen joukosta. En kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja ole testannut, mutta eräiden kokeilujen jälkeen olen omaa tarkoitustani varten havainnut hyödyllisimmäksi melko simppelin bubbl.us-verkkosovelluksen. Sekään ei ole täydellinen, mutta pystyn sen avulla laatimaan kuplia, joihin voin kirjoittaa, sekä relaatioita, joita on myös mahdollista nimetä. Ohjelmassa voi tehdä automaattisesti parent- ja child-kuplia, mutta jostain syystä olen pitänyt niiden käyttämistä hankalana, ja olen tehnyt ainoastaan saman tason kuplista koostuvia karttoja, sillä niiden siirteleminen ja relaatioiden muokkaaminen on helppoa.

Tengströmien sukupuun hahmottelua.

Huono puoli bubbl.us-sovelluksessa on se, että ilmaiseen versioon voi tallettaa kerralla vain kolme karttaa. Omalle tietokoneelle niitä voi tallentaa esimerkiksi jpg-muodossa. Muokattavissa ne ovat vain verkkosovelluksen kautta. Toisaalta olen vahingossa huomannut, että palveluun voi tehdä useampia käyttäjänimiä. Itsellänikin on kaksi, sillä loin uuden, kun en muistanut, että minulla oli jo tili olemassa jonkin varhaisemman kokeilukerran jäljiltä.

Olen nyttemmin innostunut hahmottelemaan miellakarttoina paitsi verkostoja ja sukupuita myös erilaisia teoreettisia kehitelmiä. Käsitteiden yhteyksien visualisointi tuntuu hyödylliseltä. En ole koskaan ollut piirtäjänä erityisen lahjakas, joten siistien ja johdonmukaisten karttojen työstäminen tietokoneohjelmalla tuntuu ehkä siksikin mielekkäältä. Täsmällistä miellekarttahahmotusta voi katsella tyytyväisenä. Välillä tosin voi innostua lisäilemään jo kerran valmistuneeseen karttaan vielä ”muutaman” kuplan ja relaation. Silloin saa huomata, että hyvä kartta on sellainen, jossa on sopiva määrä relevanttia informaatiota.