Kirjojen ja perheen jäljillä

Wellcome Library, London. Wikimedia Commons. CC BY 4.0.

Viime viikolla tuli reissailtua ympäri Etelä-Suomea: tiistaina olin Turussa Perheen jäljillä -projektin symposiumissa ja torstaina ja perjantaina Helsingissä arkistossa ja kirjamessuilla. Turun ”Family History & Gender History, Medieval to Modern” -symposium kesti itse asiassa kaksi päivää, mutta keskiviikon ohjelmaan en valitettavasti ehtinyt osallistua. Tarkempia tietoja ohjelmasta ja puhujista löytyy symposiumin verkkosivuilta. Key note -puhujilta löytyy julkaisuja muun muassa sisaruudesta ja tunteista, jotka itseäni erityisesti kiinnostavat.

Perheen jäljillä -projektin Facebook-sivun kautta bongasin myös lupaavan kuuloisen konferenssin ensi kesälle: heinäkuussa järjestetään International Society for Cultural Historyn vuosikonferenssi Italian Triestessä otsikolla ”Gender and Generations: Spaces, times and relationships in cultural-historical perspective”. Sukupuoli, sukupolvet – kuulostaa hyvältä!

Torstaina alkoi reissuviikkoni toinen osa, kun matkasin Helsinkiin. Ensimmäinen etappi oli Kansallisarkisto, jossa tutkiskelin yksityisarkistojen luetteloita, mutta niistä ei valitettavasti irronnut mitään. Tengströmin naisten kirjetovereiden arkistoaineistoja löytyi aika vähän, eikä niiden vähien joukossa ollut minua kiinnostavia henkilöitä. Mutta sitä enemmän aikaa kirjamessuiluun…

Messuhumu oli mukavaa jo itsessään, mutta tein toki kirjalöytöjä ja kuuntelin mielenkiintoista ohjelmaa. Torstain pari tuntia meni yleiskatsauksen luomiseen sekä antikvariaattipuolen ja etenkin kahden euron kirjapöytien kouluamiseen. Illalla osallistuin ensimmäistä kertaa filosofisen niin & näin -aikakauslehden toimitusneuvoston tapaamiseen. Olen ilokseni päässyt mukaan lehden toimitusneuvostoon sekä teematoimittajaksi ensi vuoden toisessa numerossa ilmestyvään kirjeteemaan.

Kirjamessuhankinnat. Toivottavasti muistin kaikki?

Perjantaina vietimme mukavan hetken Kirjakahvilassa ystäväni kanssa – kuohuviinilasien kera! – ja kuuntelimme, kun tutkija Inkeri Koskinen kertoi näennäistiedettä käsittelevästä teoksestaan Villi Suomen historia – Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin toimittaja Tuomas Murajan haastattelussa. Mielikuvituksellisissa historiaskenaarioissa pyramiditkin olivat fennoegyptiläisten rakentamia! Tämän jälkeen vuorossa oli Nälästä nautintoihin – Ruoan tarina -nimisen teoksen kirjoittaneiden professori Jaakko Hämeen-Anttilan ja toimittaja Venla Rossin haastattelu. Hämeen-Anttila mainitsi muun muassa, että antiikin kreikkalaiset söivät vuodessa vain 1–2 kiloa lihaa. Tämä antaa hieman perspektiiviä nykyiseen lihan kulutukseen ja sen ”luonnollisuuteen”. Keskiviikon paperi-Hesarista voi lukea, että suomalaiset söivät keskimäärin 77 kiloa lihaa per henkilö vuonna 2014. Vähiten lihaa syötiin Intiassa ja Bangladeshissa, joiden lukema 3,2 kiloa pääsee jo melko lähelle antiikin kreikkalaisia. (Verkkoversiossa pääjuttu lienee sama, mutta lihankulutuksen piirakkamalleja en valitettavasti sieltä löytänyt.)

Lisäksi kävin kuuntelemassa keskustelun otsikolla ”Digitaaliset ihmistieteet ja tutkimuksen avoimuus”. Tilaisuuden juonsi Helsingin yliopiston digitaalisten aineistojen tutkimuksen professori Mikko Tolonen ja keskustelijoina olivat kulttuurihistorioitsija Mila Oiva Turun yliopistosta ja tutkijatohtori Eetu Mäkelä Aalto-yliopiston tietotekniikan laitokselta. Digitaaliset ihmistieteet avaavat monia kiinnostavia mahdollisuuksia datan käsittelyyn, mutta todettiinpa paneelin aikana myös, että ”fiksu insinööri ei tule koskaan korvaamaan Gadamerinsa lukenutta humanistia.” Näiden yhdistelmä lienee digitaalisten ihmistieteiden ydin ja niiden avaama uusi, kiinnostava mahdollisuus. Mikko Tolonen on muuten hiljattain julkaissut tutkijatohtori Leo Lahden kanssa yhteisartikkelin ”Aatehistoria ja digitaalisten aineistojen mahdollisuudet” historian Ennen ja nyt -verkkolehdessä.

Kirjamessujen kuluessa tein miltei pitäneen päätöksen, että en osta kaunokirjallisuutta lainkaan, sillä rahavarat ja ehkä vielä akuutimmin kantokyky Tampereen junalle olivat rajalliset. Moni kirja irtosikin parilla eurolla, ainoa poikkeus romaanikiellosta oli yhden lempikirjani, Aki Ollikaisen Nälkävuoden, hankkiminen omaksi vitosella kustantajan pöydästä. Bloggasin Nälkävuodesta muutama(!) vuosi sitten.

Tiedekirjojen puolella kiinnostava löytö oli SKS:lta viime vuonna ilmestynyt Kristiina Kalleisen Kuninkaan ja keisarin Nordenskiöldit. Teos käsittelee suvun historiaa 1700-luvulta 1900-luvulle. ”Suvun kautta kuvataan 1800-luvun yhteiskunnallista dynamiikkaa sekä avioliittostrategioiden ja verkostojen merkitystä”, kertoo takakansiteksti. Jo tähän lauseeseen mahtuu monta oman tutkimukseni kannalta osuvaa iskusanaa. Vaikka väitöskirjani fokusoi lyhyempään aikajänteeseen ja pienempään ryhmään, on mielenkiintoista nähdä, miten sukuverkostot, avioliitot ja yhteiskunnallinen dynamiikka on samaan aikakauteen sijoittuvassa tutkimuksessa nivottu yhteen.

Advertisement

Arkistossa: nostalgiaa ja nykyisyyttä

Himalayafoto, CC BY-SA 3.0.

Tein viime viikolla pitkästä aikaa arkistomatkan Helsinkiin. Kansalliskirjastoon saapuminen tuntui mukavalta ja vähän kotoisaltakin. Vaikka olen muissakin arkistoissa aikaani viettänyt, Kansalliskirjasto on jo seminaarityöstäni lähtien ollut se tärkein.

Lukuvuonna 2009–2010 vietin aikaani Pohjoissalissa mikrokorteille jäljennettyjen kirjeaineistojen parissa. Skannasin niitä sähköiseen muotoon ja tallensin muistitikulle. Vilkaisin hiljattain muutamaa noista kirjeistä. Mikrokorteilta skannatut kuvat ovat mustavalkoisia ja voimakkaasti kontrastoituja. Muistan, miten etenkin aluksi niiden lukeminen oli työlästä ja uskon kyllä, että olen näiden vuosien (5!) aikana jo jonkin verran tottunut 1800-luvun puolivälin käsialoihin. Kuitenkin on pakko myöntää, että järjestelmäkameralla otetut värivalokuvat ovat helppolukuisempia kuin nuo mikrokorttiskannaukset. Ehkä siis olin tottumaton käsialojen lukija, mutta toisaalta myös formaatti oli melko haasteellinen.

Pääsin jo tuolloin myös käymään Kansalliskirjaston erikoislukusalissa, joka on nykyään useimmiten arkistomatkani kohde. Siellä olin viime viikollakin. Käyttäydyn arkistossa kuin japanilainen turisti Louvressa: pyrin valokuvaamaan mahdollisimman paljon ja ripeästi, jotta voisin sitten kotona (lue: työhuoneella) nähdä, mitä tulikaan nähtyä.

Olen koko lyhyen tutkimusurani ajan kokenut aineistojen tallettamisen sähköiseen muotoon omalla tietokoneella tarkasteltavaksi todella tärkeäksi. Yhden päivän aikana ei lopulta ehdi kovin montaa kirjettä lukea saati tehdä kunnollisia muistiinpanoja, mutta valokuvia ehtii ottaa satoja. Olen todella iloinen siitä, että olen saanut valokuvata tutkimusaineistoani, sillä se tuntuu liki elinehdolta tutkimukselleni, vaikka toki tiedän, että jotenkin näitä asioita on ennenkin tehty. Alkuperäiseen kirjeeseen palaamisen mahdollisuus on myös siinä mielessä kätevää, että niissä on usein käsialaltaan tai sanamuodoiltaan epäselviä kohtia. Monesti jotkut tällaiset kohdat aukeavat paremmin, kun niihin palaa myöhemmin uudelleen.

Arkistoreissut ovat aina tiiviitä työpäiviä, joiden jälkeen puhti on poissa. Tämä taisi silti olla ennätys. Ainakin kamerastani loppui akku vartti ennen erikoislukusalin sulkemisaikaa. Jos saan jonkin työperäisen rasitusvamman, se lienee oikeassa kädessäni, joka kärsii epäergonomisista kuvausasennoista.

Valokuvaamiseen liittyykin tietynlainen ahnehtimisen riski, jota melko harva arkistossa käymisen tiheys vielä ruokkii. Moni kameraan talletettu asia on mielenkiintoinen, mutta ei välttämättä lopulta relevantti. Arkistokäynneillä kuten muussakin tutkimustyössä törmää yllättäviin asioihin, jotka vievät hieman sivupolulle siitä, mitä oli suunnitellut tekevänsä. Mutta jättimäiset ja kauniisti kuvioidut kunniakirjat ovat välttämättä kiinnostavia, samoin koulutodistukset, jotka kertovat, että eräs tutkimuskohde on lukukauden aikana ollut jälki-istunnossa (varit arresterad) ”åtskilliga gånger” tai 19½ tuntia. Lisäksi yhä useammat kirjeenvaihdot alkavat tuntua mielenkiintoisilta, kun tutkimuksen kuluessa on tutustunut jatkuvasti uusiin henkilöihin ja tietää, keitä he ovat. Aiemmin merkityksettömät nimet ovat muuttuneet merkityksellisiksi.

Arkistoluetteloissa aineiston laajuus ilmoitetaan kirjeiden määrinä, ja pidän myös omasta tutkimusaineistostani jonkinlaista lukua kirjeiden määrän perusteella. Joskus pohdin, miten kuvaavaa se lopulta on. Yksi kirje voi olla lapsen pyöreänisolla käsialalla kirjoitettu lippunen tai sukulaisen parin sivun mittaiset kuulumiset. Melko tyypillinen kirje aineistossani on tähän asti ollut yksi arkki, joka on taitettu neljäksi liuskaksi. Jatkuvasti tyypillisempiä alkavat kuitenkin olla kirjeet, joissa on 10–12 liuskaa tiheästi ja jopa ristikkäin kirjoitettua pientä käsialaa. Kirjeitä on siis monenlaisia – tässäkin suhteessa.

Vaikka tämän postauksen alussa kerroin, että olen viidessä vuodessa kehittynyt 1800-luvun puolivälin käsialojen lukijana, pohdin edelleen tasaisin väliajoin tiettyjen kirjoittajien kohdalla, olisiko ollut aivan mahdotonta tehdä pieni palvelus historiantutkimukselle ja kirjoittaa vähemmän epäselvästi.

Sähköistä arkistomatkailua

Olen hiljattain tutustunut verkossa saatavilla oleviin kirkonkirjoihin ja yllättynyt jälleen siitä, miten paljon materiaalia on vain klikkausten ulottuvilla. Olin jo jonkin aikaa ajatellut, että haluaisin etsiä kirkonkirja-aineistoista tarkempia tietoja muun muassa tutkimuskohteideni lapsista. Tiesin joillakin heistä olleen pienenä kuolleita lapsia, joiden tarkkoja syntymä- ja kuolinaikoja minulla ei ollut. Suomen Sukututkimusseuran Hiski-tietokanta oli entuudestaan tuttu, mutta tiedot eivät ulottuneet vuosiin, joita halusin tarkastella.

Lisäsysäyksen uusille aineistoetsinnöille sain Jarkko Keskisen väitöskirjasta Oma ja yhteinen etu. Kauppiaiden keskinäinen kilpailu ja yhteistyö Porin paikallisyhteisössä 1765–1845. Siinä Keskinen tutkii porilaisen kauppiasyhteisön verkostoja 1700- ja 1800-luvuilla. Verkostot ovat oman työni kannalta kiinnostava teema, vaikka käsittelemäni ryhmä on kovin erityyppinen kuin Keskisen tutkimuksessa. Keskinen tutkii verkostoja erittäin laajassa aineistossa, jossa on mukana lukuisia eri sukuja. Itse taas keskityn rajattuun määrään henkilöitä, joiden keskinäisiä suhteita tarkastelen myös lähitasolla. Muodollisten ja virallisten suhteiden kuten avioliittojen ja sukulaisuuksien lisäksi olen kiinnostunut kokemuksellisesta, henkilökohtaisesta näkökulmasta.

Joka tapauksessa Keskisen tutkimuksesta sain lisää pontta kirkonkirjojen pariin etsiytymiseen, sillä hänen tutkimuksensa avasi silmiäni lisää esimerkiksi kummisuhteiden merkityksille. Mietin, voisivatko kummisuhteet paljastaa jotakin siitä, ketkä omassa verkostossani olivat erityisen paljon tekemisissä tai keihin tietyt pariskunnat halusivat vahvistaa suhteitaan.

Kysyvä ei eksy, ja sainkin työpaikalla vinkin nämä aineistot tuntevalta tutkijalta. Kirkonkirjoja on laajalti saatavilla digitoituina sekä Kansallisarkiston digiarkistossa että Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen verkkosivuilla.

Kieltämättä sähköisten kirkonkirjojen manuaalinen läpikäyminen on työläämpää kuin Hiski-tietokannan klikkailu, mutta joka tapauksessa on erittäin kätevää, että tällaiseen aineistoon pääsee käsiksi omalta työhuoneelta käsin. Toki Hiskinkin antamat tiedot kannattaa tarkistaa alkuperäisistä kuvista, mutta sen avulla löytää oikean kohdan rivakasti.

Sähköisten kirkonkirjojen selailu on myös melko nopeaa, jos tietää esimerkiksi etsimänsä lapsen syntymäpäivän. Vuoden tarkkuudella läpikäyminen kestää hieman kauemmin. Tässäkin tilanteessa sain kyllä apua Googlen ihmemaasta: esimerkiksi Helene ja Paavo Tikkasen tyttären Johanna Schybergsonin syntymäpäivä löytyi hakukoneen avulla. Kaupan päälle sain tietää, että hän on yksi ensimmäisistä keksintöjään patentoineista naiskeksijöistä!

 

Kirjallisuutta
Jarkko Keskinen: Oma ja yhteinen etu. Kauppiaiden keskinäinen kilpailu ja yhteistyö Porin paikallisyhteisössä 1765–1845. Turun yliopisto 2012.

Kruununhaassa

Hiljattain arkistoreissulla tarkastin pari kiinnostavaa osoitetta Helsingin Kruununhaassa. Tutkimuskohteeni ovat asuneet siellä, joten noissa kortteleissa vaeltelulla on omanlaisensa fiilis. Löysin jokin aika sitten Helsingin Sanomien mielenkiintoisen sivuston ”Kertomuksia keskustan kortteleista”, joka toimii hyvänä matkaoppaana seudun menneisyyteen.

Korttelien nimet on merkitty hauskoilla kylteillä. Servaali-kyltti löytyy mm. SKS:n talon seinästä.

Servaalin korttelissa sijaitsee Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran talo. Olin käynyt siellä kerran aikaisemmin eräällä opintoretkellä, mutta nyt vasta yhdistin rakennuksen mielessäni sen historialliseen taustaan. Talo oli oikeastaan pienempi kuin olin kuvitellut SKS:n historian (Irma Sulkunen: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1831–1892, 2004) kuvausten perusteella. Kirjasta tuttu laatta löytyi sisäänkäynnin yläpuolelta kertoen talon rakennetun Yrjö Koskisen esimiehenä ollessa. Talon historialle on omistettu myös omat verkkosivut.

Suomalaisen kirjallisuuden Seuran talo valmistui vuosina 1889–1890.

Varsinaisesti minua kuitenkin kiinnosti tällä matkalla osoite Mariankatu 9. Kyseisellä tontilla asui professori J.J. Tengström perheineen 1800-luvun puolimaissa. Koin lievän järkytyksen kääntyessäni Kirjallisuuden Seuran portailta vasempaan. Mariankatu 9 oli suoraan edessäni – mutta millaisena! Pantterin korttelissa sijaitseva talo on ehkä yksi nykyisen Kruununhaan ikävimmistä. Tengströmien aikoina kyseisen korttelin kiinteistöistä iso osa oli kauppias Henrik Borgströmin omistuksessa. Jouduin käyttämään suuren suurta mielikuvitusta kuvitellessani Sofin, Helenen ja Natalian näille kulmille.

HS:n sivusto kertoo, että Mariankatu 9:n nykyinen rakennus on valmistunut vuonna 1960 ja sen omisti alun perin Raha-automaattiyhdistys. Vuodesta 1985 se on ollut valtion omistuksessa ja siellä on nykyisin mm. valtiovarainministeriön tiloja. Ankea julkisivu sopinee hyvin ankeiden taloudellisten aikojen kulissiksi.

Synkkä Mariankatu 9 ilmestyi eteeni keskellä kauneinta Kruununhakaa.

Osoitteessa Mariankatu 11 on vielä jäljellä 1800-luvun tunnelmaa.

Kontrasti viereiseen tonttiin oli suuri. Mariankatu 11 on kaunis mutta rapistunut. HS mainitsee, että se on toiminut koulurakennuksena ja valmistunut vuonna 1877. Samoin saan tietää, että pihan ympärillä ollut valuraitainen aita, jonka väleistä yritin kuikuilla pihalle ja ajatella Tengströmin sisaruksia, on yhtä vanha kuin rakennus, jota se ympäröi.

Helsingin kaupungin kiinteistökortiston kautta on mahdollista löytää monia kiinnostavia tietoja kiinteistöjen omistussuhteista. Olen jo onnistunut paikantamaan omien tutkimuskohteideni nimiä. Vielä riittää kuitenkin pohdittavaa siinä, miten sukupiirin sisällä tapahtuneet omistussuhteiden vaihdokset niveltyvät muihin elämäntapahtumiin. Muitakin mielenkiintoisia osoitteita on vielä katsastamatta, joten retkeiltävää riittää vielä.

Tohtoriopintoja

Vuosi on lähtenyt tutkimuksen kannalta (ja itse asiassa muutenkin) varsin mukavasti käyntiin. Sain tammikuun puolivälissä oman työpisteen historian oppiaineen tiloista ja nyt voin lähteä aamuisin Töihin sen sijaan, että väistelen kotona työpöydälle hyppiviä kissoja tai yritän saada kaikki tiedostot ja ohjelmien asetukset toimimaan yliopiston mikroluokkien koneilla.

Olen myös ehtinyt tässä kuussa käydä kahdesti Helsingissä arkistoreissulla. Ensimmäisellä kerralla tutustuin Svenska Litteratursällskapetissa kuva-aineistoihin kokoelmissa, joiden kirjeet olin jo osittain kuvannut mukaani marraskuussa. Joukossa oli melko monta eri kirjojen sivuilta tuttua otosta, mutta myös yksi minulle aivan uusi kuva eräästä tutkimuksessani tärkeästä hahmosta. Miltei tekisi mieli laittaa päähenkilöideni kuvia työkoneen näytön taustakuvaksi – niitä voisi samalla katsella, kun lukee heidän kirjeitään ja yrittää ymmärtää, minkälaisia ihmisiä he oikein olivat. Molemmilla arkistomatkoilla kävin myös Kansalliskirjastossa ja kuvasin jälleen koko joukon kirjeitä. Tosin osittain jouduin ottamaan uusia ruutuja viime keväänä läpikäymistäni aineistoista, sillä osa oli turhan epäselviä johtuen muun muassa taitamattomista kameran asetuksista.

Eräs asia, jota olen opetellut kerätyn aineiston karttuessa, on aineistonhallinta. Joskus olen sitä mieltä, että on mukava ryhtyä heti toimeen sen sijaan, että tuhlaisi aikaa kaikenlaiseen järjestelyyn. Nykyään olen jo oppinut, että en kuitenkaan tule muistamaan, mitä olen aiemmin ajatellut ja suunnitellut ja tässä hyvässä mutta typerässä uskossani jättänyt kirjaamatta ylös. Nykyään teen muistiinpanoja tulevalle minälleni asioista, jotka tällä hetkellä tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, sillä olen ymmärtänyt, että tuleva minäni ei ole niin hyvämuistinen kuin toivoisin. Olenkin kuluttanut aika paljon aikaa erilaisten listojen laatimiseen ja kansiorakenteiden luomiseen, jotta tulevaisuudessa ei tarvitsisi turhautua miettiessään, mitä aineistoja pitäisi vielä kerätä, mitä mahtaa olla jo talletettuna ja mistä nämä talletetut tiedot löytää.

Kaikenlaista tekemistä on myös kertynyt kevään kalenteriin: mahdollisesti pari seminaaria, varmasti muutama tohtoriopintojen kurssi ja myös kaksi kirja-arviota (toinen ei tosin liity mitenkään tohtoriopintoihin). Kevään aikana julkaistaan myös kaksi tamperelaiseen opiskelijaelämään ja -toimintaan liittyvää historiaa: Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan Tamyn 85-vuotishistoria ja saman yliopiston historian opiskelijoiden ainejärjestön Patinan 50-vuotishistoria. Edellisessä olen ollut mukana Tamyn historiatyöryhmässä, joka on koordinoinut ja suunnitellut projektia Tamyn osalta, ja jälkimmäisen olen viime vuonna kirjoittanut. Sen verran itsekeskeinen olen, että Patinan historian ilmestyminen jännittää kyllä enemmän. Teoksen ennakkomyynti on aloitettu ja taittoon se menee aivan pian. Julkistaminen tapahtuu järjestön vuosijuhlassa huhtikuun alussa. Jo nyt Patinan historiaa voi fiilistellä hauskalla Facebookiin laaditulla aikajanalla!