Rakkauskirjeitä Oxfordissa

Love Letters -konferenssi järjestettiin Mansfield Collegessa, jossa myös yövyin.

Konferenssi järjestettiin Mansfield Collegessa, jossa myös yövyin.

Osallistuin heinäkuun alussa Oxfordissa Love Letters -konferenssiin, jonka teema oli väitöstutkimukseni kannalta erittäin osuva. Kirjeet ovat työni päälähdeaineisto ja nationalismin ohella olen kiinnostunut siitä, miten läheiset tunnesuhteet rakentuvat ja tulevat kerrotuiksi kirjeenvaihdossa.

Ensimmäinen kansainvälinen konferenssi, johon osallistuin oli saman järjestäjän, Inter-Disciplinary.netin, ”Letters and Letter Writing” Prahassa keväällä 2014. (Tunnisteella Letters and Letters Writing blogista löytyy useampi siihen liittyvä postaus.) Prahan konferenssin jälkeen julkaistiin myös artikkelikokoelma Private and Public Voices: An Interdisciplinary Approach to Letters and Letter Writing (Oxford, 2015), jossa oli mukana artikkelini ”The Narrative Self: Letters and Experience in Historical Research”.

Love Letters -tapaaminen ylitti odotukseni. Konferenssille oli eduksi, että laajasta kirjeteemasta oli valikoitu tarkempi fokus – rakkaus. Konsepti on erilainen kuin monissa konferensseissa: rinnakkaissessioita ei ole lainkaan ja eetoksena on, että kaikkien osallistujien edellytetään osallistuvan kaikkiin sessioihin. Parinkymmenen osallistujan joukostamme hitsautui jo kolmen päivän aika tiivis ryhmä ja parasta oli, että keskustelut saattoivat mennä koko ajan eteenpäin – sessioissa, kahvitauoilla, pubissa – , eivätkä ne jääneet muutamaan irralliseen kysymykseen kunkin session lopussa.

Oxfordin keskustassa oli myös paljon turisteja liikkeellä.

Oxfordin keskustaa ja turisteja.

Paikallisen historian tiedekunnan rakennus.

Paikallisen historian tiedekunnan rakennus.

Väitöskirjani aineistossa olisi ollut useampia mahdollisia aiheita esitelmäksi rakkauskirjekonferenssiin, mutta valmistellessani abstraktia viime kesänä työni vaiheen perusteella teemaksi valikoitui kahden nuoren miehen välinen intiimi ja emotionaalinen kirjeenvaihto. (Konferenssipaperini löytyy täältä.) Robert Tengström ja Herman Kellgren olivat 1840-luvulla reilu parikymppisiä yliopisto-opiskelijoita, sydänystäviä, joiden suhdetta lujitti jaettu palo suomalaiskansallista projektia kohtaan. Herman tutustui myös Robertin perheeseen ja kihlautui pian salaa Robertin sisaren Sofin kanssa. Esitelmässäni käsittelin miesten välisen intiimin ystävyyden reunaehtoja 1800-luvulla ja kirjeitä sen vahvistajana, läheisen ystävyyssuhteen antamaa tukea ideaalisen, aatteellisen minä rakentamisessa ja lopuksi vielä erilaisten suhteiden sukupuolittunutta dynamiikkaa, jossa Robert korosti miesystävyyden ensisijaisuutta mutta Herman ei arvottanut suhteitaan Robertiin ja Sofiin, vaikka ne olivatkin erilaiset.

Olen tietysti historianörtti, ja esityksistä kiehtovimmat ajoittuivat verraten lähelle omaa tutkimusaihettani ja käsittelivät kirjeitä nimenomaan historiantutkimuksellisina lähteinä. Sessioista erityisen kiinnostava oli aivan ensimmäinen ”Of Love and War”, jossa käsiteltiin Yhdysvaltain sisällissodan ja ensimmäisen maailmansodan aikaisia kirjeitä. Puhujat Carol Acton, Long Bao Bui ja Daniel Kotzin eivät korostaneet aineiston luonnetta erityisesti sotakirjeinä, vaan painottivat pariskuntien kirjeenvaihtoa erilaisena ja erillisenä osana sotakokemusta, rakastavaisten omana tilana. Myös Janine Utellin esitelmä, joka käsitteli tutkija Marie Stopesin julkaisemaa kirjekokoelmaa Love-Letters of a Japanese, oli yksi mielenkiintoisimmista. Stopesilla oli 1900-luvun alussa suhde japanilaisen tiedemiehen kanssa ja sen päätyttyä onnettomasti Stopes julkaisi heidän kirjeensä kokoelmana, jonka kehystyksellä hän kirjoitti ja kertoi suhteen ja sen päättymisen uudelleen.

Veneitä ja soutajia Thamesilla. Joenrannasta tulivat mieleen Morse-dekkareiden mysteerit, joissa joella harvoin tapahtuu mitään hyvää.

Veneitä ja soutajia Thamesilla. Joenrannasta tulivat mieleen Morse-dekkareiden mysteerit, joissa joella harvoin tapahtuu mitään hyvää.

Muutama esitelmä käsitteli myös käynnissä olevia, kirjeisiin liittyviä projekteja. Niillä ei niinkään ollut minun kannaltani tutkimuksellista antia, mutta ne laajensivat konferenssin näköaloja yhtä kaikki. Georgina Binnie kertoi koordinoimastaan Writing Back -projektista, joka yhdistää kirjekavereiksi yorkshirelaisia vanhuksia ja yliopiston aloittaneita nuoria tavoitteenaan vähentää yksinäisyyttä. Charlie Goldthorpe esitteli taiteellista väitöstutkimustaan, jossa hän luo uusia esineitä menetettyjen rakkauksien muistoista. Aineistokseen hän kerää ihmisten tarinoita rakkauskirjeiden muodossa. Projektiin voi tutusta ja osallistua sen verkkosivuilla.

Konferenssin verkkosivuilta löytyvät esitelmien abstraktit (A-L, M-Z)ja osasta myös paperit. Myöhemmin ilmestyy vielä proceedings-julkaisu e-kirjana. Oxford itsessään oli tietenkin viehättävä kaupunki ja siellä oli paljon nähtävää. Konferenssin jälkeen viivyin vielä pari päivää Lontoossa. Museokäynneistä ainakin riittäisi vielä kirjoitettavaa, mutta ne jääköön tuonnemmaksi. Nyt siintää päällimmäisenä mielessä kesäloma.

Mainokset

Tikkasia, Snellmaneja, Castréneja – ja lukuisasti kirjeitä

Vaikka mieli harhautuu toisinaan jo kesälomaunelmiin, voin tyytyväisenä todeta, että jotakin on kevään aikana tullut myös valmiiksi.

Maanantaina tuli Yle Radio 1:n Historiasarjojen osana radiosta Paavo Tikkasta ”sananvapauden sankarina” käsitellyt ohjelma. Kollegani Heikki Kokko kertoo Tikkasen toimista Suomettaren perustajana ja suomenkielisen julkisuuden syntymisen edistäjänä. Minä valotan Tikkasen yksityiselämää Kruununhaan piiriä käsittelevän tutkimukseni pohjalta.

Kuten kuvan oikeasta laidasta voi lukea, Suomettarensa sai hakea Öhmanin kirjakaupasta. Paavo Tikkanen omisti liikkeen ja lehden lankonsa Herman Kellgrenin kanssa. Wikimedia Commons.

Tikkasen sanomalehti- ja kirja-alan liiketoimilla alkanut sosiaalinen nousu vankistui hänen päästessään avioliiton kautta osaksi arvostettua, akateemista Tengströmin sukua. Ohjelmassa pääsee hieman esille myös Paavon vaimo Helene ja esimerkiksi heidän tavoitteensa lastensa kasvattamisesta kaksikielisiksi. Paavo Tikkasen kohtalo oli kuitenkin traaginen. Hänen viimeisiä vuosiaan leimasivat lukuisat henkilökohtaiset menetykset ja lopulta vakava sairastuminen. Tikkasten suvusta olen aiemmin blogannut Paavon ja Helenen pojanpojanpojan Henrik Tikkasen (1924–1984) osoiteromaanien innoittamana.

Aivan äskettäin ilmestyi myös niin & näin -lehden uusi numero. Yhtenä osiona on kirjeteema, jonka toimittamisessa olin mukana. Kirjoitin teemalle johdannon ”Kirjeet ajan ja paikan tunteikkaina ylittäjinä”, joka on luettavissa lehden verkkosivuilla samoin kuin muutamia muita numeron juttuja.

Käsittelen tekstissäni kirjeitä 1800-luvun suomalaisen fennomaanisivistyneistön romanttisissa suhteissa. Esimerkit ovat tutkimuksissani muutenkin esiintyvien Jeanette ja J. V. Snellmanin sekä hieman myös Natalia ja M. A. Castrénin kirjeenvaihdoista. Kirjeet olivat tunneobjekteja, joita erossa ollessa kaivattiin kiihkeästi ja joilla luotiin läsnäolon illuusiota. Vaikka välimatka oli ennen kaikkea este, jota rakastavaiset yrittivät kirjeillään kuroa ja kuvitella umpeen, ne loivat mahdollisuuden jokapäiväisestä kommunikaatiosta poikkeavaan ja jopa sitä syventävään tunteiden kertomiseen ja itseilmaisuun.

takomabibelot, CC BY 2.0, Wikimedia Commons.

Kiinnostava vastapari oman juttuni kanssa on mielestäni Kirsi Keravuoren kustavilaista Janssonin perhettä käsittelevä ”Arki kirjekuoressa – Itseoppineet kirjeenkirjoittajat 1800-luvulla”. Keravuori tarkastelee talonpoikaislaivuri Simon Janssonin ja tämän vaimon Wilhelminan opiskelemaan lähteneille pojilleen kirjoittamia kirjeitä. Kirjoittajien lähtökohdat sekä koulutuksen että sosiaalisen aseman suhteen olivat siis jonkin verran erilaiset kuin omien säätyläiskirjoittajieni. Kiinnostava ero on muun muassa se, että siinä missä säätyläisten kirjeet ovat täynnä vuolasta tunnepuhetta, itseoppineiden kirjeissä ei ihmisen sisäinen reflektio ole aiheena.

Julia Dahlbergin artikkeli ”Konst och vetenskap – 
Intellektuell gemenskap i Helena Westermarcks brev till sin bror” käsittelee taiteilija, kirjailija Helena Westermarckin ja tämän veljen sosiologi Edvard Westermarckin läheistä yhteyttä etenkin ammatillisesta näkökulmasta, jossa Helena asettaa rinnakkain oman taiteellisen ja veljensä tieteellisen uran. Johanna Kulmala kertoo tekstissään ”’Miten olen muuttunut, sen ymmärrän vasta palattuani!’ – Kirjetutkimuksen kautta keskitysleirille” eräästä prahalaisesta kellarista löytyneen erikoisen kirjekokoelman tarinaa. Mukana on myös H. K. Riikosen artikkeli ”Kirjeet tiedon ja tutkimuksen välittäjinä – Suomalaisten filologien ulkomaista kirjeenvaihtoa Turun akatemiasta toiseen maailmansotaan” sekä lukuisia kiinnostavia suomennoksia muun muassa Margaret Cavendishin kirjemuotoisesta filosofiasta ja Ludwig Wittgensteinin kirjeistä. Eikä missään nimessä kannata ohittaa Lewis Carrollin Ihmemaa-kirjojen oheistuotteena myytyyn postimerkkikoteloon laatimia hulvattomia kirjeenkirjoitusohjeita.

Kirjakuulumisia: Private and Public Voices

Sain hiljattain melko kauan kaivatun tiedon Private and Public Voices: An Interdisciplinary Approach to Letters and Letter Writing -artikkelikokoelman (Inter-Disciplinary Press, Oxford, 2015) ilmestymisestä. Teoksessa on mukana artikkelini ”The Narrative Self: Letters and Experience in Historical Research”. Huomaan, että on aika mukavaa pidellä käsissään oikeaa, kokonaista kirjaa, jossa oma kontribuutio on mukana. Kyseessä on ensimmäinen laatuaan.

Kustantaja suhtautuu onneksi positiivisesti rinnakkaisjulkaisuihin ja artikkelini onkin kokonaisuudessaan saatavilla Tampereen yliopiston TamPub-julkaisuarkistossa open access -versiona.

PrivateAndPublicVoices_600

Liitän tähän vielä artikkelini abstraktin. Artikkeli pohjautuu keväällä 2014 Letters and Letter Writing -konferenssissa Prahassa pitämääni esitelmään.

The Narrative Self: Letters and Experience in Historical Research

I analyse the constructed nature of experience through the concepts of immediate experience (Erlebnis) and reflected experience (Erfahrung) and suggest that the latter is grasped and expressed by narration. I also propose that human beings understand themselves and others as well as their lived reality and temporality through narration and that, in this sense, narration has ontological significance for a human being. Human existence is seen as narrating, ‘being in a story and being as a story’. In this theoretical framework, letters can be seen as a form of narrating oneself and one’s experience. Writers not only narrate themselves but also the other, the recipient, and their relationship. I regard letters as ‘writings of the self’ in my analysis. They are often fruitful sources for studying subjective experiences, but this requires methodological rigour. There is always a difference between the self of the letter and the lived self. Letters afford a perspective on the person. I test my points in examples from the correspondence of two nineteenth century Finnish couples belonging to the gentry, the Snellmans and the Castréns. These letters illustrate how the writers construct and narrate themselves, the other and their romantic relationship in this dialogical space.

Open access: Kirjeet Jeanette ja J. V. Snellmanin kohtauspaikkoina

KirjeetKohtauspaikkoina

Kesällä 2014 ilmestyi Sukupuolentutkimus-lehdessä artikkelini ”Kirjeet kohtauspaikkoina: Ihanne ja eletty todellisuus Jeanette ja J. V. Snellmanin välisessä kirjeenvaihdossa”, mistä myös tuolloin bloggasin.

Päätin jälleen postata aiheesta, sillä artikkelini julkaistiin hiljattain myös Tampereen yliopiston avoimessa TamPub-julkaisuarkistossa. Nyt teksti on siis vapaasti saatavilla ja ladattavissa netistä tämän linkin takaa. On tosi hienoa, että sekä journaali että yliopisto mahdollistavat tämän!

Tässä vielä artikkelin abstrakti uusintana:

Jeanette Snellmanin elämään ja käsitykseen itsestään vaikutti voimakkaasti hänen aviomiehensä J. V. Snellmanin muotoilema fennomaaninen nais- ja perheihanne. Artikkeli käsittelee tämän ihanteen ja eletyn todellisuuden välistä suhdetta ja sen rakentamista Snellmanien kirjeenvaihdossa. Mies esitti kirjeissä vaatimuksia, jotka konkretisoituivat siveellisen kodin rakentamiseen ja sivistyksen kartuttamiseen. Ihanteet sisälsivät myös keskenään eri suuntaan vetäviä elementtejä. Sulkeutunut Jeanette avautui kirjeissään ja pohti niissä omaa itseään suhteessa miehensä odotuksiin. J. V:lle avioliitto oli osittain tapa elää todeksi filosofista ideaaliaan, ja Jeanettelle ihanteen tavoittelu oli keino ansaita aviomiehensä rakkautta. Kirjeet välittivät ideaalimaailman ja eletyn todellisuuden suhdetta, mutta niiden yhteys jäi aina epätäydelliseksi.

Tukholman retkellä: Sukupuolihistoria, biografia ja life writing

Reissukesä huipentui Tukholmaan suuntautuneeseen konferenssimatkaan elokuun puolivälin jälkeen: vuorossa oli Nordiska kvinno- och genushistorikermötet. En ole ehtinyt kirjoitella, sillä lukukauden alku on ollut täynnä erilaisia rientoja ja huomaan myös alkaneeni laiminlyödä sähköpostiani ynnä muita juoksevia asioita väitöskirjaliuskojen vuoksi. Mutta sehän on tavallaan hyvä asia?

Metroasemallamme Stadionilla muistettiin vuoden 1912 Tukholman olympialaisia.

Metroasemallamme Stadionilla muistettiin vuoden 1912 Tukholman olympialaisia.

Oli luksusta lentää Tukholmaan suoraan Tampereelta. Niin helppoa! Ruotsalaiset sukupuolentutkijat ja historioitsijat ymmärsivät myös kasvissyönnin päälle: kaikki konferenssipaikalla tarjottu ruoka oli vegetaristista. Oman jännityksensä konferenssikokemukseen toi pieni kaupunkisuunnistus. Erityismaininnan ansaitsee Tukholman kaupungintalon etsiminen hiukan kireällä aikataululla ennen iltavastaanoton alkamista…

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun osallistuin nais- ja sukupuolihistoriaan keskittyvään konferenssiin ja oli mielenkiintoista päästä kuulemaan, minkätyyppisiä keskusteluja alalla käydään. Eräs ei niin yllättävä jakolinja, jonka olin aistivinani, oli se, että sukupuolentutkijat painottivat enemmän teoreettisia näkökulmia, historioitsijat taas empiriaa. Seuraamani sessiot painottuivat paljolti yksilön tuottamien tekstien ja elämäkerran ympärille (koko ohjelma täällä). Oli hauska huomata, että nämä aiheet kiinnostivat laajalti, ja sain läpileikkauksen siitä, mitä teemojen suhteen on pohjoismaisessa tutkimuksessa meneillään.

Tukholman kaupungintalolla on monia mielenkiintoisia interiöörejä. Tässä valtuustosalin kiehtova katto.

Tukholman kaupungintalolla on monia mielenkiintoisia interiöörejä, muun muassa valtuustosalin kiehtova katto.

Oma sessiomme oli järjestäjien yksittäisistä papereista koostama otsakkeenaan ”Life-writings”. Siitä oli sattumalta tullut silkka Suomi-paneeli ja lopulta kaupungintalon vastaanoton jälkeisenä perjantaiaamuna klo 9 kaikki paikalle tulleet olivat myös suomalaisia. Esiintyjiä oli viisi, kuulijoita suurin piirtein saman verran. Oli joka tapauksessa hauska kuunnella muiden papereita, kun meitä kaikkia yhdisti kiinnostus yksilöihin ja elämäkertoihin. Esitysten jälkeinen keskustelu oli myös antoisa ja siinä mielessä mukava, että pienemmän osanottajamäärän vuoksi pystyimme todella keskustelemaan sen sijaan, että kommenttiosio olisi koostunut toisiinsa liittymättömistä yksittäisistä kysymyksistä. Ja tietenkin konferenssissa tuli solmittua myös uusia mukavia tuttavuuksia sekä vahvistettua entisiä!

Ensi kevään konferenssisuunnitelmiin kuuluu ainakin European Social Science History Conference Valenciassa. ESSHC:ssa sessiostamme ”Ideas and Collective Thought in Elite Family Networks” löytyy lisätietoja Elites and Forerunners -verkoston alustavasta ohjelmasta.

Kekseliäs Nottbeck-näyttely viehättävässä Milavidassa

Milavida vuonna 2006. Visa580, Wikimedia Commons

Milavida vuonna 2006. Visa580, Wikimedia Commons

Teimme hiljattain työkavereiden kanssa kesäretken Näsilinnaan, joka on vuosien tauon jälkeen avannut ovensa yleisölle. Monet kerrat olen ympäröivässä puistossa haikaillut, millaista olisikaan päästä näkemään tämä myös Milavidan nimellä tunnettu ihana palatsi sisältäpuolelta. Viehättävä rakennus on nyt entisöity ja tiloihin on avattu paitsi museo myös kahvila ja ravintola.

Museo Milavidassa on tällä hetkellä kaksi näyttelyä: Näsilinnan rakennuttaneen Nottbeckin suvun tarinan kertova ”Nottbeckit – Tampereen kosmopoliitit” ja kenkäsuunnitteluun paneutuva ”Unelmien askeleet – Salvatore Ferragamo 1898–1960”. Oman mielenkiintoni kohteena oli erityisesti Nottbeckeistä kertova näyttely, sillä 1800-luvun herrasväen historia kiehtoo minua erityisesti, kuten tutkimusaiheistani voi päätellä.

Näyttely kertoo Finlaysonin puuvillatehtaan johtajana vuosina 1860–1890 toimineen Wilhelm von Nottbeckin perheen tarinaa. Vuonna 1836 Wilhelmin isä Carl Samuel Nottbeck liikekumppaneineen osti puuvillatehtaan James Finlaysonilta ja poika Wilhelm saapui Tampereella oppimaan laitoksen hoitamista. Wilhelm aviotui vuonna 1847 kreivitär Constance Marie Elise von Mengden kanssa ja heille syntyi seitsemän poikaa. Milavidan rakennutti neljäs poika Peter. Peter perheineen ei kuitenkaan ehtinyt asettua vuonna 1899 valmistuneeseen palatsiinsa. Vaimo Olga menehtyi synnytykseen jo edellisenä vuonna ja Peter itse pian tämän jälkeen umpisuolehtulehdukseen. Milavidan omistajiksi tulivat heidän neljä pientä lastaan, jotka hoitajieen asuivat palatsissa muutamia vuosia. Vuonna 1905 se myytiin Tampereen kaupungille ja vuosina 1908–1998 rakennuksessa toimi Hämeen museo. (Ks. Nottbeckeistä täältä.)

Näyttelyhuoneissa on kosketusnäyttöjä, joista voi lukea lisätietoja esineistöstä. Tämä näyttä ”avaa” taustalla näkyvän kirjahyllyn.

Näyttelyhuoneissa on kosketusnäyttöjä, joista voi lukea lisätietoja esineistöstä. Tämä näyttö ”avaa” taustalla näkyvän kirjahyllyn.

Nottbeck-näyttely oli myös teknisesti ja esillepanonsa suhteen jännittävä kokonaisuus. Ääniopastus (tai ”audio guide”) kuului lipun hintaan. Laite itsessään oli näppärä ja moderni: näyttelyn alusta sai mukaansa pienen puikon ja kuulokkeet. Puikossa ollutta nappia painamalla ja osoittamalla sen päällä seinissä olevia täpliä kuulokkeissa alkoi automaattisesti pyöriä näyttelyhuoneeseen kuuluva selostus. Olen suuri ääniopastusten ystävä. Maailmalla museoissa kulkiessani olen erittäin tyytyväinen, jos voin ostaa ääniopastuksen, hylätä matkaseurani ja uppoutua kuulemaani ja näkemääni rauhassa omissa maailmoissani. Milavidalle ehdottomasti pisteet siitä, että ääniopastuksella ei ole alettu rahastaa.

Näyttelyhuoneissa oli yksi tai useampi kosketusnäyttö, jossa oli huoneessa olevien tavaroiden kuvakkeet. Niitä painamalla esineistä sai lisätietoa. mikä oli jo itsessään mukavaa, mutta hauskin idea tämä oli yhdistettynä kirjahyllyyn. Edessä olevan kirjahyllyn kirjoja pääsi kuvakkeiden kautta selaamaan muutamien sivujen verran. Joku seurueestamme taisi huomauttaa, että laitteissa on se riski, että sen sijaan, että ihmiset katsoisivat itse esineitä, he päätyvätkin katsomaan esineiden kuvia näytöltä. Tämä voi kyllä olla totta. (Siksi ääniopastus onkin niin ihana!) Ehkä tulevaisuudessa saadaan lisätyn todellisuuden ratkaisuja, joissa tekstin voi saada virtuaalisesti silmiensä eteen samalla, kun katsoo esinettä livenä.

Taikapöytä lukee Nottbeckien kirjeitä ääneen. Mutta mistä se tietää, mitä sanoa?

Taikapöytä lukee Nottbeckien kirjeitä ääneen. Mutta mistä se tietää, mitä sanoa?

Jännittävin tekninen ratkaisu oli kirjeitä ääneen lukeva ”puhuva pöytä”. Pöydän pinnalle heijastui suorakaiteen mallinen valoläiskä, johon saattoi asettaa jonkin telineessä olevista Nottbeckien kirjeiden jäljitelmistä. Jollakin tavalla (millä?!) laite tunnisti, mikä kirje oli kyseessä ja alkoi kertoa sen kirjoittajasta ja vastaanottajasta sekä lopuksi luki tekstin ääneen. Millaiseen tunnistamistekniikkaan pöytä perustui, jäi minulle ja muillekin seurueessamme mysteeriksi. Kirjeistä kiinnostuneelle tämä ”taikapöytä” oli tietysti mitä kiehtovin kapistus!

Retkeä mieltä kiinnittävään Milavidaan sekä sitä ympäröivään viehättävään puistoon voin ehdottomasti suositella. Kahvila vaikutti asiaankuuluvan tyyriiltä, mutta ainakin kahvikupillisen verran kannattaa viipyä palatsin terassilla nottbeckiläisissä tunnelmissa.

Yltäkylläinen mysteeri, täyttymätön rakkaustarina

Minette

Törmäsin Minette Donnerin (1848–1922) hahmoon ja kohtaloon lukiessani Julia Dahlbergin ja Joachim Mickwitzin teosta Havet, handeln och nationen. Släkten Donner i Finland 1690–1945. Minette oli Otto Donnerin (1835–1909) toinen vaimo, joka oli nuoruudessaan kokenut pitkän ja monimutkaisen mutta täyttymystään vaille jääneen rakkaustarinan. Minetten pojanpoika Jörn Donner on kirjoittanut teoksen Minetten rakkaus, jossa hän kertoo Minette Munckin ja tämän nuoruuden rakastetun Karl Enebergin (1841–1876) tarinan kirjeaineistoon voimakkaasti tukeutuen.

Teos lähtee liikkeelle kulttuurisilla viittauksilla, jotka hiukan huvittavastikin asettavat Jörn Donnerin eri säätyyn kuin teosta lukevan rahvaan: ”Pohjoisrannassa sijainneen lapsuudenkotini kirjaston seinällä oli pieni öljymaalaus – tiettävästi Albert Edelfeltin – joka esitti ’isoisä numero yhtä’ kuten häntä perhepiirissä kutsuttiin.” Se oli Eneberg. Isoisä numero kaksi oli Otto Donner, joka oli myös konkreettisesti läsnä: ”Eräässä kaapissa säilytettiin Walter Runebergin kipsipystiä ja ruokasalin seinällä hän riippui Akseli Gallén-Kallelan maalaamana.”

Minetten ja Karlin tarina alkaa kiehtovana mysteerinä, jonka elementit ovat yltäkylläiset: yhteiskunnalliselta taustaltaan epäsuhtainen pari – rikas neito ja köyhä nuorukainen; tutkimustyö, joka vie miehen orientin eksoottisille mutta arvaamattomille seuduille; lopulta järkyttävä päätepiste, kun mies kuolee – ehkä murhattuna. Traaginen loppu paljastuu lukijalle jo varhaisessa vaiheessa, eikä se olekaan mysteerin ydin tai jännityksen kohde. Olennaista on se, miten tähän päädytään.

Minette oli siis varakkaan aatelisperheen tytär, joka tapasi klassisia ja itämaisia kieliä opiskelleen Karlin, kun tämä tuli perheeseen kotiopettajaksi 1860-luvun puolivälissä. Pari kihlautui, erosi, kihlautui uudelleen. Aluksi ajattelin, että kyseessä on ”puhdas” rakkaustarina, jossa rajattomasti rakastava pari ei saa toisiaan, sillä ympäristön asettamat esteet viivästyttävät suhteen solmimista ja lopulta aika ei riitä, kun toinen menehtyy ennen kuin he ehtivät saada toisensa. Lukemisen edetessä mieltäni alkoi kuitenkin kaihertaa toisenlainen ajatus. Ehkä suhde ei onnistunut, koska molemmat osapuolet aika ajoin epäröivät – eivät halunneet sitä koko ajan ja enemmän kuin mitään muuta. Mutta tosielämässä ympäristön painetta onkin vaikeampi uhmata kuin umpiromanttisissa fiktioissa.

Suhteen käänteissä ja aikajanassa on välillä vaikea pysyä perässä, sillä Jörn Donnerin tyyli on fragmentaarinen ja esseemäinen. Teoksen tyylilajia on hankala päättää. Se ei ole tutkimus mutta ei myöskään romaani. Kertomus perustuu Minetten ja Karlin kirjeenvaihtoon ja sitä Donner referoi runsain mitoin. Juuri tässä tulee ilmi se, että teos ei ole tutkimus. Tulkinnat jätetään pitkälti lukijalle itselleen, eikä kirjailija kerro omiaan kovin laveasti. Aineistosta ja aihepiiristä voisi historiatieteellisin menetelmin saada irti vaikka mitä! Vaikka kyseessä ei olekaan tutkimus, kirjallisuusluettelo ja edes suorien lainausten viitteistys olisi ollut paikallaan.

Teosta pirstovat Donnerin nykypäivään liittyvät huomiot muun muassa siitä, miten nykyisin New Yorkiin voi lentää hetkessä ja miten hidasta kommunikointi 1800-luvulla olikaan. Paikoin Jörn onkin liikaa esillä. Se näkyy hyvin myös kansikuvassa: Jörn Donnerin nimi on painettu valtavilla kirjaimilla, suuremmilla kuin kirjan nimi. Kanteen on päässyt Minette, mutta Karl Eneberg on sysätty takakannen pikkukuvaan.

Donner päättää teoksen mielenkiintoisella tavalla, joka antaa jonkin vihjeen siitä, miksi myös Jörn on yksi sen keskeisistä henkilöistä: ”Julkaisin vuonna 1998 kirjan, jonka nimi oli Miksi olen olemassa??? Tämä on sen rinnakkaisteos. Tästä syystä olen olemassa.” En ole lukenut aiempaa teosta, enkä osaa vastata tähän eksistentiaaliseen kysymykseen mitään. Luulen, että kysymys on monisyisempi kuin pelkästään sukulinjan rakentumiseen liittyvä.

Lisää kaikista teoksen päähenkilöistä, myös Jörnistä, voi lukea Kansallisbiografiasta. Minette Donnerista ja Karl Enebergistä kertovat artikkelit ovat vapaasti luettavissa. Otto Donnerista ja Jörn Donnerista kertovat artikkelit ovat valitettavasti maksumuurin takana.

 

Kirjallisuutta
Julia Dahlberg & Joachim Mickwitz. Havet, handeln och nationen. Släkten Donner i Finland 1690–1945. SLS 2014.
Jörn Donner. Minetten rakkaus. Minette Munckin ja orientalisti K.F. Enebergin tarina 1800-luvun Suomessa. Otava 2002.