Letters and Letter Writing -konferenssi Prahassa: Yleisiä tunnelmia

Konferenssi oli innostava, ja lisäksi sain viettää muutaman lomapäivän Prahassa, jossa puut jo kukkivat.

 

Vietin maaliskuun puolivälin jälkeen viikon Prahassa, jossa järjestettiin Inter-Disciplinary.net -verkoston ensimmäinen Letters and Letter Writing -konferenssi. Konferenssi koostui kolmesta tiiviistä päivästä, joiden aikana kuulimme kolmisenkymmentä paperia. Tapahtuman eetos korosti keskustelua ja niinpä siihen ei sisältynyt lainkaan rinnakkaissessioita. Sama keskusteluareena oli siis avoinna kolmen päivän ajan sen sijaan, että jokainen olisi kuullut yksittäisiä esityksiä ja esittänyt erillisiä kysymyksiä. Tämä oli ensimmäinen kansainvälinen konferenssi, johon osallistuin, ja se tuntui olevan sekä muodoltaan että tunnelmaltaan hyvä paikka aloittaa.

Osanottajat edustivat verkoston idean mukaisesti useita eri tieteenaloja ja lähestymistapoja, ja eri maanosatkin olivat hyvin edustettuina. Osallistujia oli muun muassa Australiasta, Kiinasta, Yhdysvaltojen eri osista, Iso-Britanniasta, Saksasta, Ranskasta, Turkista – ja tietysti Suomesta. Itse asiassa Suomella oli pieneksi Euroopan maaksi erittäin vahva osanotto, sillä suomalaisia oli mukana peräti neljä.

Oma paperini oli vasta konferenssin viimeisenä päivänä, mikä oli siinä mielessä mukavaa, että saatoin rauhassa havainnoida toisten tapoja esiintyä ja esittää. Toisaalta odottava tunnelmani tiheni päivä päivältä. Pidin paperini otsikolla ”Letters and Experience in Historical Research”. Pohdin kokemuksen ja kertomuksen käsitteiden kautta sitä, miten kirjeet ja eletty todellisuus ovat yhteydessä toisiinsa. Esittelin myös kaksi empiiristä esimerkkiä tutkimuksestani. Ensimmäinen nousi Jeanette Snellmanin kirjeistä, joissa hänen pohdintansa omasta äidittömyydestään kehittyvät kertomisen ja ajan myötä. Toinen koski lyhyen avioliiton jälkeen leskeksi jääneen Natalia Castrénin kirjeitä, joissa hän kertoo menetetystä rakkaudestaan ja joissa kansallinen aate ja miehen muisto limittyvät paikoin toisiinsa.

Letters and Letter Writing -projektin tiimoilta on ilmestymässä mahdollisesti useampikin julkaisu. Kesän lopulla tulee ulos konferenssin proceedings-julkaisu Inter-Disciplinary Pressin e-kirjana. Osa niistä näyttää olevan hankittavissa ilmaiseksi, mutta en itse asiassa vielä tiedä, millainen saatavuus Letters and Letter Writing -julkaisulla tulee olemaan. E-kirjan lisäksi konferenssin tiimoilta ilmestynee yksi tai useampi kovakantinen tarkemmin rajatun teeman ympärille rakennettu artikkelikokoelma joskus vuoden 2015 puolella.

Aloin kirjoittaa konferenssiraporttia perjantaina, ja huomasin pian, että kolmipäiväinen tapahtuma sisälsi niin paljon mielenkiintoista asiaa, että sitä olisi vaikea mahduttaa yhteen blogipostaukseen. Lisäksi tajusin, miten kätevä ja mielekäs tapa konferenssin annin pohtimiseen ja puntarointiin blogikirjoittaminen on. Päätin siis ottaa tästä mahdollisuudesta kaiken irti ja pyrin julkaisemaan useamman postauksen konferenssin jälkitunnelmista. Iso osa materiaalista on myös saatavilla verkossa, joten ehkä esittelemistäni teemoista kiinnostuneet löytävät myös niiden pariin. Tulevien pohdintojen aiheina lienevät ainakin materiaalisuus ja mysteerit sekä eurooppalaiset naiset kirjeiden kirjoittajina viimeisen muutaman sadan vuoden aikana.

Advertisement

”Eihän kukaan enää kirjoita kirjeitä”

Sain viikko sitten maanantaina kirjeen ystävältäni. Hän oli ilmoittanut Facebookissa aikomuksestaan pitää some-paastoa mutta kertonut samalla, että häntä voisi lähestyä kotiosoitteeseen suunnatulla ihailijapostilla. Päätin lähettää kortin, sillä edellisistä yhteyksistämme oli kulunut jo aikaa ja olin sitä paitsi jotenkin kaivannut perinteistä postia.

Ilahduin sitten valtavasti, kun sain Oikean Kirjeen. Poltteli jo aika paljon vastata samantien, mutta päätin kuitenkin malttaa mieleni ja hankkia ensin hienoa kirjepaperia, ehkä kunnon kynänkin. Toisaalta myös jännitti, miten sitä osaisi edes kirjoittaa tavallisen kirjeen, sommitella lauseensa ja kokonaisuuden ilman jatkuvaa korjaus- ja muokkausmahdollisuutta.

Koska väitöstutkimukseni lähdeaineisto muodostuu suurelta osin kirjeistä, niiden paluu elämääni on myös tutkimukseni kannalta kiinnostavaa. Kun mietin, mitä kirjoittaisin, alkoivat erilaiset kirjeteoretisoinnit pyöriä päässäni. Vastaanotetun kirjeen rakenne vaikutti varmaankin sekä suoraan että implisiittisesti siihen, mitä itse kirjoitin. Toisaalta oli myös suoria kysymyksiä, jotka toki huomioin, mutta luulen, että saamani kirjeen rakenne ja sen käsittelemät aihepiirit vaikuttivat omaan kirjeeseeni. Mielenkiintoista on myös omalta kohdaltaan pohtia sitä, mitä tulee jättäneeksi pois kirjeestä, syystä tai toisesta.

Kirjeiden kirjoittamisessa, tai jopa kirjekulttuurissa, viimeisen 10–15 vuoden aikana tapahtuneen muutoksen sain huomata konkreettisesti, kun halusin ostaa sitä hienoa kirjepaperia. Lapsena kirjoitin paljon kirjeitä useille kirjeenvaihtokavereille, minulla oli monia erilaisia kirjepapereita ja niitä oli helposti saatavilla. Nyt onnisti vasta kolmannessa kaupassa. Tiimarissa ei ollut juuri mitään. ”Eihän kukaan enää kirjoita kirjeitä”, myyjä totesi. Suomalaisessa kirjakaupassa vaihtoehdot olivat niin ikään vähissä, mutta siellä arveltiin, että kirjeiden kirjoittaminen on yhtä kaikki kasvussa. Stockmannilla lopulta oli enemmän valikoimaa ja sain hienoa kissakirjepaperia. Myyjä kertoi, että papereita on viime aikoina tullut enemmän myyntiin. Jossain vaiheessa niitä ei juurikaan ollut. Sielläkin pohdimme, ovatko ihmiset osin kyllästyneitä sähköiseen ja nopeaan viestintään.

Kirjeessä on eri tunnelma, ja hitautta ja harkinnan mahdollisuutta, jota arvostan. Kirjeitä teoretisoitaessa (esim. Stanley 2004, Leskelä-Kärki 2006) puhutaan usein kirjeistä dialogina tai keskusteluna, mutta huomautetaan myös, että kirjeet ovat kuitenkin eri asia kuin keskustelu. Suoraa reaktiota ei saa ja toisaalta kirjeet sisältävät ennakointia siitä, miten toinen ehkä suhtautuu sanottuun. Nykypäivän nopeisiin, sähköisiin viestintäkanaviin verrattuna kirje todellakin näyttäytyy paljon vähemmän keskustelunomaisena. Ajallinen ja paikallinen etäisyys konkretisoituvat, kun kanssakäymisessä ovat ”todelliset maailmat” – tai kirjeiden minät – eivätkä virtuaalisuuteen siirretyt minät. Nykykulttuurissa kirje mahdollistaa myös erilaisen henkilökohtaisuuden ja luottamuksellisuuden kuin monet muut viestintäkanavat. 1800-luvulla kirjeitä saatettiin lukea ääneen tuttaville ja perheenjäsenille, ja kirjoittaja otti tämän huomioon. Nyt some-päivitykset laaditaan siinä mielessä, että ne voivat levitä laajallekin seurapiirille. Kirjeet taas ovat nykyään leimallisesti yksityisiä ja hitaudessaan ehkä jopa tunnustuksellisia. Hieman nostalgisesti tuntuu siltä, että kirjeitä käsin kirjoittava minä on syvällisempi kuin konetta naputtava, vauhdikas virtuaalinen minä. Välillä sellainen hengähdys tekee hyvää ja siksi toivonkin saavani lisää kirjeenvaihtotovereita.

 

Kirjallisuutta
Maarit Leskelä-Kärki: Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä. SKS 2006.
Liz Stanley: ”The Epistolarium: On Theorizing Letters and Correspondences”, Auto/Biography 2004, 12, 201–235.

Kirjoittamisen metodi

Muutama päivä sitten kirjoitin ensimmäiset oikeat sivut väitöskirjaani. Se tarkoittaa lähinnä ajatuksellista käännettä: loin väitöskirjalle tekstitiedoston sillä ajatuksella, että sinne alan kirjoittaa sitä Varsinaista Tekstiä. (Tosin nimesin sen vielä vaatimattomasti ensimmäisiksi teksteiksi, enkä esimerkiksi luvuksi yksi tai kaksi) Muistiinpanoja on toki liuskakaupalla, mutta ne ovat silti vähän eri asia – varsinkin pääni sisällä.

Luulen, että sain kimmokkeen parista asiasta. Ensinnäkin kuulin jälleen kerran fiksun muistutuksen siitä, että kannattaa alkaa kirjoittaa mahdollisimman pian. Toisekseen olen jälleen kerran rustannut apurahahakemuksia ja paneuduin myös päivittämään tutkimussuunnitelmaani. Vaikka välillä tuntuu siltä, että apurahahakemusten tekeminen vie aikaa joiltain muilta, tärkeämmiltä asioilta, nyt huomasin, että tutkimussuunnitelman laatiminen toi aiemmin muhineita ajatuksia pintaan tiiviinä, kirjallisina muotoiluina. Näinpä ajattelin, että ehkä kannattaisi perustaa se tiedosto oikea väitöskirjatiedosto, jota kirjoitan itselleni enkä muille.

Havaitsin jälleen kerran, että minua vanhemmat ja viisaammat ovat hyvin paljon oikeassa muistuttaessaan kirjoittamisen merkityksestä – jopa metodista. Kirjoittaminen jäsentää ajatuksia ja ne myös jalostuvat eteenpäin. Entuudestaan tunnistamieni ajatusten perään saattaa kappaleen loppuun syntyä kuin itsestään uusia päätelmiä ja tulkintoja, joita en alun perin eksplisiittisesti miettinyt. Kirjoittaminen edistää päättelyketjun etenemistä ja yhteyksien löytämistä. Se on metodi, jonka avulla voi järjestellä omia ajatuksiaan. Kirjoittaminen objektivoi ajatukset todellisuuteen ja niitä voi tarkastella itsestä irrallisina ja jäsentyneinä, jolloin ne myös usein järjestyvät uusilla ja fiksummilla, ja ehkä jos hyvin käy, syvällisemmillä tavoilla. Ajatukseni palaavat luokseni tekstissä ja voin saada niihin uuden näkökulman. Kirjoittamalla pääsen ikään kuin dialogiin omien ajatusteni kanssa – ehkä peräti hermeneuttiselle kehälle?

Faktan ja fiktion rajamailla

Osallistuin tiistaina Hämäläisjuhlaan, jossa yhtenä puhujana oli uudesta kirjastaan kertonut Anna Kortelainen. Ei kenenkään maassa on romaani Kortelaisen isoisästä – muusikosta ja kommunistista, jonka kohtalo oli monivaiheinen ja osin myös salaperäinen. Kortelainen on tehnyt paljon taustatutkimusta, mutta teos on kaunokirjallinen. Lähtökohtana on se, että kaiken, mitä ei tiedä, voi kuvitella.

En ole kirjaan vielä tutustunut, mutta esitelmä ehdottomasti herätti kiinnostuksen sitä kohtaan. Lisäksi mukana oli jännittäviä mikrohistoriallisia käänteitä ja johtolankoja, joista aina niin kovasti pidän. Esimerkiksi isoisän yhtyeen soittaman musiikin jäljille Kortelainen pääsi erään valokuvan perusteella. Kuvassa ovat bändin jäsenet ja sen oikeassa laidassa näkyy noin kolmasosa jonkin nuotin kannesta – muutama kirjain ja osa kuvaa. Internetin ihmemaailmasta Kortelainen onnistui jäljittämään saman kuvan näiden tietojen perusteella ja sai siten paremman käsityksen musiikista, jota hänen muusikko-isoisänsä oli tovereineen soittanut. Näitä tarinoita kuullessani tekee miltei mieli kirota laajana vellovaa lähdemateriaalia ja pieni etsivä sisälläni toivoo, että minullakin olisi jokin Oikea Mysteeri käsissäni. – Mutta kai tutkimuksessani piilee omanlaisensa arvoitus, lopulta kaikissa.

Sattumalta olen myös aivan hiljattain innostunut Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjasta. Ostin sen ensimmäisen osan Mustat morsiamet reissulukemiseksi ja matkalta kotiuduttuani olikin pakko kiitää taas yhteen tamperelaiseen sivukirjastoon, jossa seuraava osa sattui olemaan paikalla. Rautayöt sain luettua loppuun eilen. Kähkösen romaanisarja pohjautuu hänen oman sukunsa vaiheisiin. Tämäkin isoisä oli kommunisti. Hän sai kokea kovia 1920- ja 1930-lukujen Suomessa. Hänet tuomittiin Tammisaaren pakkotyölaitokseen kahteen otteeseen ja yhteensä mies istui siellä vuosikausia. Romaanien tärkein päähenkilö on kuitenkin hänen vaimonsa Anna eli kirjailijan isoäiti. Mustat morsiamet ilmestyi jo vuonna 1998 ja uusin osa Hietakehto tänä syksynä. Vuonna 2010 Kähkönen julkaisi isoisänsä vaiheita sekä Suomessa tapahtunutta kommunistien vainoa ja vangitsemisia käsittelevän tietokirjan Vihan ja rakkauden liekit – Kohtalona 1930-luvun Suomi. (Ks. esim. Jaana Torninoja-Latolan kirja-arvio Agricolan historiaverkossa.)

Historiantutkimuksen ja kaunokirjallisuuden suhde on jännittävä kysymys ja näiden kahden välimaastossa liikkuvat teokset monella tapaa mielenkiintoisia. Tällainen on tietenkin myös Kortelaisen Ei kenenkään maassa. Kähkönen taas on ”jakanut” fiktionsa ja faktansa eri teoksiin, vaikka romaanitkin ammentavat tositapahtumista. Suketus on jo ehtinyt arvioida Kortelaisen uutuuden blogissaan. Tyylilaji haastoi hänet lukijana. ”Onko kyse luovasta elämäkertatutkimuksesta vai kaunokirjallisuudesta?”, hän pohtii ja vastaa, että ei selvästi kummastakaan.

Genrejen sekoittaminen tuntuu jollakin mystisellä tavalla häiritsevältä, ehkä siksi, että ei ikään kuin ole selvää, minä sinun pitäisi pitää sitä, mitä olet lukemassa. Tuttu järjestys järkkyy. Toisaalta tulee mietittyä, mitkä kohdat ovat totuudellisia ja mitkä täysin keksittyjä. Pienestä epätietoisuudesta huolimatta olen kuitenkin usein nauttinut tällaisista teoksista paljon.

Genresekoitusten äärellä aukeava epätietoisuus kummunnee halusta luokitella maailman asiat selvästi. Mutta sehän ei yleensä ole mahdollista. Pitäisikö siis vain antaa mennä? Romaani voi ottaa vapauksia, mutta omakohtaiseksi nousee kysymys asetettuna toisinpäin: kuinka paljon kaunokirjallista sanankäyttöä suvaitaan tutkimustekstissä? Haluan ajatella, että luotettava tutkimus ja vetävä tyyli ja ”juoni” eivät sulje toisiaan pois. Hyvän teoksen sattuessa kohdalle saatan ahmia tutkimustekstiä kuten romaania. Fiktion ja faktan välisen rajan vetäminen ja näiden käsitteiden määrittely on tietenkin vaikeaa. Historioitsijakin käyttää luovuuttaan ja mielikuvitustaan, kertoo tarinan. Tietoteoreettista pohdintaa kerrakseen lupaa siis tämäkin kysymys.

Onni on (miltei) valmis käsikirjoitus…

Viimeisin merkintäni oli aika angstinen ja historian tutkimuksen aiheuttaman ahdistuksen ja kiireen huomaa myös siitä, että koko blogi on ollut kuolleena viimeisen kuukauden ajan. Mutta tällä hetkellä olen liki helpottunut. Patinan 50-vuotishistorian käsikirjoitus on nyt viimeistä lukukertaani vaille valmis. Enää on tarkoitus tarkistaa, ettei tekstiin jää virheitä, outouksia tai typeryyksiä. Jotain jää aina, mutta tavoitteena on tottakai mokien määrän minimointi. Onneksi en ole ollut asian kanssa yksin, vaan koko Patinan historiatyöryhmä kommentoi tekstiäni kesän lopussa ja nyt vielä kaksi urheaa kommentaattoria on lukenut käsikirjoitukseni läpi. Huomenna onkin sitten skumpan ja opiskelijaelämän vuoro. Opiskelija se on tohtoriopiskelijakin!

Tässäkin projektissa sorruin helmasyntiini ja kirjoitin pidemmin, kuin olin suunnitellut. Minulle ei koskaan opintojeni aikana tuottanut vaikeuksia saavuttaa esseiden vaadittuja sivumääriä, vaan pikemminkin kirjoitin pidemmin kuin edellytettiin. Myös graduni oli turhan pitkä. Ja taas on käynyt näin. Tällä kertaa puolustaudun sillä, että alkuperäinen ajatus liuskamäärästä, johon 50 vuotta historiaa mahdutettaisiin, oli epärealistinen. Silti käsikirjoituksen pituus sisällysluetteloineen ja kirjallisuuslistoineen huitelee lukemissa, joita en olisi alun perin odottanut. Tämä tietysti tarkoittaa myös sitä, että käytin projektiin aika paljon enemmän työtunteja, kuin olin etukäteen suunnitellut. Aikataulu on kuitenkin pitänyt hyvin.

Keväällä kirjoitin Druckerin palauteanalyysistä, jonka ideana on kirjata tärkeän päätöksen yhteydessä ylös, mitä siltä odottaa. Jälkikäteen odotusta verrataan toteumaan ja analyysin soveltajan pitäisi muutaman vuoden kuluessa saada selville omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Olen hiljalleen alkanut miettiä, löytäisinkö tästä projektista keväällä kirjaamani odotukset jostakin tietokoneeni uumenista. Luulen aavistavani ainakin osittain, millaisia heikkouksia odotusteni ja toteuman vertaaminen paljastaa. Projektin pohtiminen jälkikäteen lienee joka tapauksessa tulevaisuuden kannalta hyödyllistä. Annan kuitenkin pölyn hiukan laskeutua ennen kuin ryhdyn tiukkaan itseanalyysiin. Nautin nyt hetken. Ja matkailen!

Ennakkoluuloja pyydystämässä: keskusteluja aiemman minän kanssa

Gradusta selvittyäni olen uuden tutkimusprojektin alkuvaiheissa. Kyseessä on oman ainejärjestöni, Tampereen yliopiston historian opiskelijoiden Patinan, 50-vuotishistoria. Uuden työn aloittaminen antaa erinomaisen tilaisuuden jahdata ennakkoluuloja, joiden nappaamismenetelmiä pohdin hiukan jo aiemmassa blogimerkinnässäni. Tuolloin mietin, miten ennakkoluulon voi saada kiinni, ja kerroin kokeilleeni mm. kirjoittamista, lukemista ja ajattelemista. Pyydystäminen on yleensä tapahtunut melko abstraktilla tasolla. En ole oikein osannut nimetä mitään hetkeä, jolloin olisin konkreettisesti saanut ennakkoluulon kiinni, vaan kehitys on tuntunut pikemminkin vähittäiseltä.

Tänään kuitenkin onnistuin: nappasin ennakkoluulon itse teossa! Se onnistui kirjoittamalla, ja olenkin juuri nyt taipuvainen ajattelemaan, että se saattaisi olla paras, tai ainakin konkreettisin, keino ennakkoluulon kiinni saamiseksi. Nykyisin pidän kirjoittamista itsessään menetelmänä, vaikka joskus aiemmin näin sen lähinnä lopputuloksen esittämisen välineeksi. Koko opintojeni ajan minua on kyllä neuvottu käyttämään kirjoittamista ajattelemisen välineenä, mutta ehkä tässä, niin kuin monessa muussakaan, ei riitä, että ikään kuin ”tietää” jonkin asian, jos ei kuitenkaan omakohtaisesti ymmärrä sitä. Ehkä kuvittelin, että kaiken ajattelemisen olisi pitänyt tapahtua päässä, koska ajatteluhan on niin sanotusti automaattista. Mutta ei se ole.

Pohdin tänään omaa lähtökohtaani ainejärjestöni historian kirjoittajana, ja sitä, kuinka oma läheinen suhteeni järjestöön vaikuttaa työhöni. Päätin kirjata ennakkoluulojani ylös. Kirjoitinkin heti vihkooni otsakkeen ”ennakkoluulot?” ja sen alle ”eri vuosikymmeniä koskevat”. Saman tien näin, että siinä se oli: ennakkoluulo suoraan silmieni edessä, kiinni itse teossa! Suurin ennakkoluuloni onkin se, että melko automaattisesti jäsennän ainejärjestöni historiaa vuosikymmenten kautta, eikä se, mitä käsityksiä kuhunkin ajanjaksoon liitän.

Toki olen jo aiemmin oppinut, että historiankirjoituksen tekemät aikakausijaottelut ovat keinotekoisia ja konstruoituja, mutta väitän, että ne ovat silti salakavalia. Vaikka periaatteessa tiedämme, että kyseessä ovat konstruktiot, ne elävät silti puheissa, teksteissä ja ajatuksissa niitä jäsentävinä periaatteina. Jälleen tietäminen on eri asia kuin ymmärtäminen – tai kokeminen. Kerrottakoon, että päätin kaikesta huolimatta kirjata ennakkoluulojani ylös vuosikymmenittäin. Sain jälleen huomata, että lähelle on vaikea nähdä, sillä stereotypioita oli helpointa kutsua esiin 1960- ja 1970-luvuista.

Kirjoittamisessa on oikeastaan kyse omien ajatusten seurannasta ja jäljittämisestä. Huomaan helposti ajautuvani illuusioon, että tämän hetkiset käsitykseni ovat olleet minulla jo pitkään ja ”aina”. Pienellä pohdinnalla huomaa, että näin ei ole, mutta muutosta on vaikea seurata – ellei ole kirjoittanut ajatuksiaan ylös! Ajatusten ylöskirjaaminen mahdollistaa keskustelut aiemman minän kanssa. Mitä ajatteli esimerkiksi kolme vuotta nuorempi minäni, millaisia käsityksiä sillä (hänellä?) oli? Kirjoittaminen mahdollistaa oman itsen reilun historiallistamisen ja estää itsensä huijaamisen. En ole sama kuin aiemmin. Henkilöhistoriallisessa tutkimuksessa ihmisen elämänkaari tiivistyy, ja oman gradutyöni henkilöiden suhteen tuntui paikoin, että tutkimuksen eri vaiheissa olivat läsnä ikään kuin eri henkilöt. Itsen ja oman muutoksen seurannan tekee vaikeaksi paitsi tällaisen pikakelauksen luonnollinen mahdottomuus myös se, että ihminen on itsensä arvostelussa ehkä kaikkein eniten jäävi, koska on liian lähellä.

Liiketoimintaosaamisen opinnoissa kehotettiin myös itsen seurantaan. Tutustuin lyhyesti Druckerin palauteanalyysiin, joka on eräänlaista kirjallista itsereflektiota, mutta sen tavoitteena on omien vahvuuksien ja heikkouksien tietäminen. Ideana on kirjata jokaisen tärkeän päätöksen tai toimenpiteen yhteydessä ylös, mitä siltä odottaa. Sopivan ajan kuluttua odotusta verrataan toteumaan. Idea kuulostaa yksinkertaiselta, mutta juju on kaiketi siinä, että ylöskirjaaminen estää ihmistä huijaamasta itseään. Kirjoittaja joutuu raa’asti kohtaamaan aiemman minänsä, joka on voinut tehdä vaikkapa epärealistisia arvioita projektin aikataulusta tai siitä saatavista hyödyistä. Jos odotuksia ei olisi löydettävissä kirjallisessa muodossa, ihminen voisi ajan kuluessa, muovatessaan odotushorisonttiaan uudenlaiseksi, projisoida uudistuneet käsityksensä aiempaan hetkeen ja kuvitella niiden vallinneen jo silloin. Samaan tapaan tutkimustyössä kirjallinen itsereflektio on lahjomatonta. Muutoksen havaitsemiseen pyrkivälle ennakkoluulojen pyydystäjälle rehelliset ja avoimet keskustelut aiemman minän kanssa ovat hyödyllisiä ja hedelmällisiä, ja siksi kirjoittamalla ajatteleminen ja ajatusten kirjoittaminen on tarpeellista, jopa välttämätöntä.