Olut palautusjuomana ja muita tutkimusuutisia

Tällä viikolla oluen ystävät ovat saattaneet huvittuneen innostuneina ihailla otsikoita, joiden mukaan hiljattain tehty tutkielma osoittaa oluen olevan urheilujuomia parempi palautusjuoma liikunnan jälkeen. Aiheesta on noussut vilkas keskustelu mediassa. Tämä ”kohututkielma” on siis Juho Leikkaan pro gradu -työ, jossa on tarkasteltu 25 oluen hivenainepitoisuuksia. Vertailuryhmänä on ollut kolme palautusjuomaa.

Esimerkiksi Yle uutisoi ”Tutkielma: Olut urheilujuomia parempi palautusjuoma” ja Iltalehti: ”Tuore suomalaisanalyysi: Olut on mainio palautusjuoma!”. Lienevätkö otsikot peräisin Panimoliiton tiedotteesta ”Oluen hivenainepitoisuudet palautusjuomien tasolla”?

Ainakin THL:n erityisasiantuntija Heli Reinivuo kommentoi Ylelle, ettei suosittele olutta palautumisjuomana. Mielummin hän ehdottaisi rasvatonta maitoa. – Mutta jos olutta halutaan käyttää, niin suosittelisin alkoholitonta olutta, hän kommentoi. Ilmeisesti tästä Ylen Kioski veti johtopäätöksen, että ”THL:n suositus palautusjuomaksi on muuten rasvaton maito tai alkoholiton olut.”

Helsingin yliopiston ravitsemustieteen professori Mikael Fogelholm on myös ottanut asiaan kantaa. Hänen näkemyksensä mukaan aiheesta on tiedotettu harhaanjohtavasti. Fogelholm totesi Ylelle:

Kyseisessä kemian laitokselle tehdyssä gradussa ei ole tutkittu oluen vaikutuksia palautumiseen ja fysiologisia vaikutuksia lainkaan. Siinä oli vertailtu 25 oluen hivenainepitoisuuksia. Kiinnostavaa sinällään, mutta se, että tästä tehdään johtopäätöksiä palautumisen kannalta, on väärin.

Kiinnostavaa muuten on, että ainakin Ylellä verkkouutisointia on päivitetty matkan varrella. Yksi juttu on otsikoitu ”Panimoliitto rahoitti olutta ylistävän tutkimuksen – Tutkija: Ei vaikuttanut tuloksiin”, mutta tekstissä Leikasta kutsutaan ”graduntekijäksi”. Lopussa on maininta ”Korjattu 4.2. kello 9.45: Leikkaan titteliksi muutettu graduntekijä.” Rahoituspuolessa en kyllä itse jaksa nähdä salaliittoa. Koko tapauksessa oudolta tuntuu paikoittain uutisoinnin tyyli, ei varsinainen pro gradu -tutkielma.

En ole itse tutkielmaa lukenut, enkä olisi sitä pätevä arvioimaankaan, sillä kemia ei ole alaani. Uutisten perkaamisen perusteella saan sen käsityksen, että gradututkielman mukaan oluissa on yhtä paljon tai ehkä enemmänkin hivenaineita, kuin palautumisjuomissa. Hivenaineet taas ovat tärkeitä urheilusta palautumisen kannalta. Voiko tämän perusteella siis suositella oluen juomista liikunnan jälkeen? Fogelholmin ja Reinivuon mielestä näköjään ei.

Ylen juttu, jossa Fogelholm kommentoi aihetta oli itse asiassa otsikoitu ”Asiantuntijoilla täysi työ oikoa villejä väitteitä ravitsemuksesta”. Teema on aika ajoin noussut esiin ja itsekin bloggasin hiljattain tutkimustiedon ja tieteen suhteesta subjektiivisiin kokemuksiin ja tunteisiin. Asetelma tuntuu nousevan erityisen usein esiin ravitsemuskeskusteluissa, joissa vastakkain asettuvat tieteelliseen tietoon perustuvat suositukset ja yksilön oma fiilis. Fogelholm on useassa yhteydessä kommentoinut aihetta. Yllä mainitussa Ylen jutussa hän muistuttaa, että suositukset antavat ohjeita ja suuntaviivoja. Siinä myös todetaan, että tiede tutkii todennäköisyyksiä, mutta yksittäisen ihmisen kohtaloa ei kuitenkaan tämän perusteella voi ennustaa. Ongelmana keskusteluissa lieneekin, että yksittäiset fiilistapaukset rinnastetaan tieteellisesti tuotettuun, todennäköisyyksiä ilmaisevaan tietoon.

Fogelholm avaa myös Uutistamossa, miksi hänen mielestään ravitsemussuositusten kritiikkien perusteet ovat hatarat. Samoin Piia Jallinoja otti Uutistamossa osaa keskusteluun muistuttamalla, että tutkijoiden olisi kuitenkin hyvä pohtia sitä, miksi muotidieetit vetoavat ihmisiin. Näin kuilua tieteeseen perustuvien suositusten ja yksilön oman kehon kuuntelun välillä voitaisiin ehkä kaventaa.

Olutkirjoittelusta muistui mieleeni vajaat pari vuotta vanha uutinen tradenomiopiskelijoiden opinnäytetyöstä. Opinnäytettä varten oli haastateltu kahdeksaa johtavassa asemassa olevaa naista ja kysytty, mikä estää naisia nousemasta johtotehtäviin. Jutun ingressi ilmoitti reippaasti, että ”Opinnäytetyön tulos on, että syypäänä ovat enimmäkseen naiset itse.” Tekijöiden mukaan ”naiset ovat itse suurelta osin syynä lasikattoon.” Vaikea sanoa, miten paljon keskivertolukijalle on väliä sillä, että uutisessa puhutaan opinnäytetyöstä ja kerrotaan tutkimusasetelmasta kuitenkaan kommentoimatta sitä. Tästä jutusta tuli kuitenkin vahvasti mieleen, että laajentamalla näkökulmaa yhteiskuntatieteellisesti, voisi naisten johtajuuden esteinä nousta muitakin seikkoja esiin kuin naisten oma toiminta.

Tänä aamuna huomioni kiinnitti uutisointi siitä, että kasvissyönti voi pilata hampaat. Jutussa oli äänessä Hyksin kirurgisen sairaalan ylilääkäri Jukka Meurman. Varoitusta perusteltiin muun muassa sillä, että kasvisruokaa syödään useammin kuin sekaruokaa, koska se on kevyempää, mikä johtaa toistuviin happohyökkäyksiin. Kasvisruokavalion sanotaan sisältävän myös enemmän happamia tuotteita, joita ovat esimerkiksi marjat, useat hedelmät ja hapankaali. Samoin täysmehut ovat uhka hammaskiilteelle. Meurmanin mukaan erityisesti vegaaniksi ”heittäytyminen” johtaa hampaiden kulumisvaaraan. – Usein heittäytymiseen kuuluu laihduttamista ja erilaisten mehujen juomista, hän kertoo. Juttu antaa mielestäni hiukan erikoisen kuvan kasvisruokavalion sisällöistä ja motivaatioista, mutta ehkä itse syyllistyn nyt epäilyyn subjektiivisten kokemusten perusteella. Jään mielenkiinnolla odottamaan, kehittyykö tästä lisää keskustelua.

Mainokset

Tiede ja tunteet

Viime aikoina olen bongaillut mediassa tekstejä, joissa on tullut esiin tutkimustiedon ja tieteen suhde subjektiivisiin kokemuksiin tai tunteisiin – tai ylipäätään kysymys siitä, mikä on hyvä perustelu väitteelle.

Ylen uutisissa on käsitelty tutkijoiden turhautumista siihen, että monesti mediassa tutkimukseen perustuva tieto asetetaan tasaveroiseen asemaan mielikuviin tai yksittäistapauksiin perustuvan kritiikin kanssa. Tilanteessa syntyy eräänlainen väärä tasapaino, josta välittyy virheellinen käsitys siitä, että tiedemaailman sisällä olisi eriäviä kantoja, vaikka näin ei olisikaan.

Taloustieteilijä Lauri Holappa esitti kuitenkin Nyt-liitteen kolumnissaan, että tutkijoiden enemmistöön ei tulisi vedota eli argumentteja ei tulisi arvioida niiden suosion perusteella. Niitä tulisi arvioida puhtaasti perustelujen paremmuuden näkökulmasta. Holapan esimerkki kehnosta argumentista oli tämä: ”Yli 97 prosenttia ilmastotutkijoista katsoo ilmastonmuutoksen olevan ihmisen aiheuttamaa.” Kyseessä ei kuitenkaan ole varsinaisesti tieteellinen argumentti, vaan siinä väitetään, että 97 prosenttia niistä ihmisistä, jotka ovat ilmastotieteen asiantuntijoita, pitävät parhaina niitä argumentteja, jotka väittävät, että ilmastonmuutos on ihmisen aiheuttama.

Asiattomassa lehdistökatsauksessa (minulle vielä varsin uusi tuttavuus) kommentoitiin tätä myös:

Holappa sanoo, että tieteellisessä keskustelussa on vain yksi sääntö: paras argumentti voittaa. Kenties, mutta kenttä, jolla argumentit taistelevat, on alaan erikoistuneiden tieteilijöiden keskustelu, eivät tupaillat tai Nyt-liitteen kolumnit. Se, että suurin osa tutkijoista on jotakin mieltä, tarkoittaa juuri sitä, että tietty argumentti on voittanut niiden ihmisten keskuudessa, joiden mielipiteellä on väliä.

Helsingin Sanomat julkaisi hiljattain tähän tematiikkaan ravitsemustieteen näkökulmasta pureutuneen juttukokonaisuuden. Jutussa pohdittiin, mihin suosituksiin voi luottaa, kun niitä on kovin paljon ja monenlaisia. Tieteellistä asiantuntijuutta puolusti ravitsemustieteen professori Mikael Fogelholm:

”Ei maallikko oikein pystykään ymmärtämään, mikä on hyvä tai huono tutkimus”, Fogelholm sanoo. Kuulostaa ehkä ylimieliseltä, mutta Fogelholmilla on puolustuksensa. Menetelmät ja lähtökohdat vaihtelevat tieteenaloittain niin paljon, että edes toisen alan tieteilijä ei kunnolla osaa arvioida toista alaa.

”Jos haluaa tietää, mikä jossain asiassa on konsensus, pitää ikävä kyllä uskoa institutionaaliseen asiantuntijuuteen”, Fogelholm lisäksi totesi. Helsingin Sanomat kysyi jutussa mielipidettä myös kahdelta ”ravitsemustieteeseen syvällisesti perehtyneeltä tavikselta”. Susanna Kovanen ja Harri Lapinoja pitävät Ruokapyramidihuijaus-blogia ja ovat myös kirjoittaneet samannimisen kirjan. HS kirjoittaa:

Lopulta ainoa, johon heidän mielestään kannattaa täysin luottaa, on oma itse.

”Yksityisen ihmisen ei tarvitse tietää, mikä on ravitsemustieteellinen konsensus missäkin asiassa, vaan tarvitsee vain tietää, mikä on hyväksi itselle. Ruuan terveellisyys ei ole ainoastaan tieteellisesti mitattava asia, vaan myös henkilökohtainen kokemus omasta hyvinvoinnista”, Lapinoja sanoo.

Fogelholmkin tunnustaa, että ”oma fiilis on tärkeää”, mutta esimerkiksi litra limpsaa ei muutu terveelliseksi pelkän tuntemuksen perusteella. Fogelholm on kirjoittanut aihetta sivuavan analyysin ”Ravitsemussuosituksia kritisoidaan hatarin perustein” myös tiedettä yleistajuistavaan Uutistamo-verkkopalveluun, jonka tekijätiimissä olen mukana.

Ajankohtaisia esimerkkejä tutkimuksen ja tunteen välisestä kamppailusta on voinut lukea myös Helsingin Sanomien mielipidepalstalta, jossa keskustelu tasa-arvoisesta avioliittolaista on käynyt kiivaana viime viikot. Eräs kirjoittaja mainitsi kolmen psykologian professorin mielipidekirjoituksen, jossa hän kertoo näiden viitanneen ”tutkimuksiin, jotka osoittavat, että homoparien kasvattamat lapset voivat hyvin eikä eroa muihin perhemalleihin ole.” Silti hän jatkaa: ”Hyvä, jos näin on. Mutta, kaikella kunnioituksella, minä en tällaista asiaa tämän kirjoituksen vuoksi usko.” Kirjoittaja arvelee, että lienee olemassa myös tutkimuksia, jotka ”puoltavat sekä isän että äidin läsnäolon merkitystä lapsen kehitykselle”. Lapsen paras on, että hänellä on sekä naisen että miehen malli, sillä monet vielä vanhoinakin surevat ”oman isän tai äidin rakkauden puutetta”. Argumentti lapsen parhaan puolesta olisi huomattavasti pätevämpi, jos sitä perusteltaisiin esimerkiksi näillä oletetuilla tutkimuksilla eikä sillä, että kirjoittaja ei voi aiemmin esillä olleisiin tutkimustuloksiin kerta kaikkiaan uskoa.

Omassa tutkimuksessani olen itse asiassa kiinnostunut erityisesti tutkimuskohteideni kokemuksista ja käsityksistä. Ne ovat henkilölle tietyssä eletyn todellisuuden hetkessä totta ja niiden kautta voimme ymmärtää sekä hänen toimintaansa että häntä ihmisenä. Historiantutkimuksen kannalta on myös mielenkiintoista pohtia, mihin henkilön kokemukset ja käsitykset perustuvat, sillä tällä tavalla käsityksemme tutkittavasta ajankohdasta, kulttuurista ja yhteiskunnasta laajenee.

Pelkkä subjektiivinen totuudellisuuden kokemus ei kuitenkaan ole hyvä perusta nykyhetkessä käytävälle yhteiskunnalliselle keskustelulle, vaikka se saattaa henkilölle itselleen olla todellinen ja tärkeä. Olennaista julkisen keskustelun kannalta on, mihin käsitys perustuu. Jokaisella on oma totuutensa kunakin hetkenä, mutta mikään ei estä olemasta avoin sen muuttumiselle ja paremmin perustelemiselle.

Joka tapauksessa millä tahansa elämän alueella – yhtälailla tutkimuksessa kuin vaikkapa lakiasioissa tai talon rakentamisessa – on fiksua kuunnella aiheeseen perehtyneiden asiantuntijoiden käsityksiä.

Muistitietotutkimus ja hermeneutikon kaappirankelaisuus

Olen jo parissa aiemmassa tekstissä maininnut kirjoittavani tällä hetkellä Tampereen yliopiston historian opiskelijoiden ainejärjestön Patinan 50-vuotishistoriaa. Kerään aineistoksi myös muistitietoa: haastattelen entisiä toimijoita ja lisäksi toivomme saavamme paljon kirjallisia muistelmia entisiltä patinalaisilta.

Olen tähän mennessä tehnyt kymmenkunta haastattelua ja pikkuhiljaa alkanut myös hyödyntää niitä tekstissäni, joka on tosin vielä varsin luonnosmaista. Aiemmin kirjoittamani järjestöhistoriikit ovat olleet aikajänteeltään huomattavasti lyhyempiä ja laajuudeltaan suppeampia, joten niiden yhteydessä ei tuntunut tarpeelliselta problematisoida muistitietoon liittyviä kysymyksiä. Alan nyt vasta käsittää, mitä muistitietohistorian haasteet ovat. On helppo idealistisesti linjata, että muistitieto on aineistoa siinä missä kaikki muukin ja sitä koskevat samat säännöt: lähdekriittinen tarkastelu sekä lähestyminen kysymyksen kautta. – Suosikkiajatukseni R.G. Collingwoodilta on se, että historiantutkimuksessa mikä tahansa, mikä auttaa vastaamaan kiinnostuksen kohteena olevaan kysymykseen, on todiste. Hän sanoo, että historioitsija ottaa aloitteen käsiinsä kysymyksen avulla

Käytännön tasolla ongelmat kuitenkin konkretisoituvat, huomaan. Tartuin hädässäni Muistitietotutkimus – Metodologisia kysymyksiä -teokseen. Taina Ukkonen kirjoittaa siinä erilaisista tavoista suhtautua muistitietotutkimukseen. Hän luokittelee kolme tapaa suhtautua muistitietoon historiantutkimuksen aineistona: perinteisen, sosiaalihistoriallisen ja kulttuurisen. Perinteinen tapa pitää muistitietoa sinänsä epäluotettavana ja epäkiinnostavana lähdeaineistona ja sivuuttaa sen. Sosiaalihistoriallinen tapa uskoo tarkan metodologian avulla eliminoivansa muistitietoon vaikuttavia tekijöitä, jolloin voidaan saada luotettava kuva tutkimuksen kohteesta. Kulttuurinen tapa tähdentää kerrontatilanteen ja -kulttuurin merkitystä eikä usko vaikuttavien tekijöiden eliminointiin.

Perinteistä tapaa ei liene edes tarpeen kommentoida. Sosiaalihistoriallinen tapa taas kuulostaa jotenkin ”rankelaiselta”, jos siinä uskotaan, että oikein harjoitetulla lähdekritiikillä aineisto voidaan ”puhdistaa” luotettavaksi ja oikeaksi. Kulttuurinen tapa jättää kenttää enemmän auki ja tunnustaa olosuhteet, joissa muistitietoa tuotetaan. Mutta miten kulttuurisesti käsitetty muistitieto kertoo itse menneisyydestä? Saako nykyisyys liian suuren roolin? Mitä kertoo menneisyydestä se, miten joku sen nyt muistaa? – Tässä objektiivisuus hiipii mukaan. Taidan salaa ajatella, että muistitiedon pitäisi kertoa faktoja menneisyydestä, siitä ”miten asiat todella olivat”. Olenko itse kaappirankelainen? Menneisyydestä tässä hetkessä tuotettu muistitieto kertoo ainakin siitä, mitä nyt pidetään tärkeänä tai mitkä asiat ovat olleet kyllin merkityksellisiä jäädäkseen mieleen. Teemahaastattelussa haastattelija kuitenkin asettaa agendan siinä mielessä, että hän esittää kysymykset. Haastateltava voi silti kertoa myös vapaasti ja voi olla, että hän muistaa eri asioita kuin mitä haastattelija älyää kysyä. Teemahaastattelu kertoo kuitenkin myös siitä, mitä haastattelija pitää menneisyydessä tärkeänä, ja niin pitää toisaalta kai ollakin, jos hän on collingwoodilainen, autonominen historiantutkija kysymyksineen.

Ukkosen mukaan tietoteoreettisesti ja osittain ontologisestikin muistitietotutkimuksesta on löydettävissä positivistinen eli selittävä ja hermeneuttinen eli ymmärtävä ja tulkitseva suuntaus. Positivistinen käsitys nojautuu ontologiseen realismiin eli ”maailma on olemassa tietynlaisena riippumatta siitä, minkälaisia kuvauksia siitä esitetään”. Tykkään pitää itseäni hermeneutikkona, ja gradussani perustelin pitkästi, että totuus on aina kokijan totuus ja että se on ainoa totuus, jonka tutkimus voi tavoittaa. On erilaisia kokijoita ja siten on myös erilaisia totuuksia, mutta ne eivät sulje toisiaan pois. Esimerkkinä olen käyttänyt tarinaa sokeista, jotka koskettavat norsua kukin yhdestä kohtaa ja muodostavat sen perusteella käsityksen siitä, millainen norsu on. Korvaa koskettaneen mielestä se on litteä, jalkaa koskettaneen mielestä pyöreä ja paksu. Tärkeää on kuitenkin se, että vaikka totuuksia on erilaisia, totuus ei voi olla mitä tahansa. Kaikki tulkinnat eivät ole tosia, vaikka luovuttaisiinkin käsityksestä, että on olemassa vain yksi ja ainoa totuus. Silti minusta tuntuu, että mieleni perukoilla kummittelee halu objektiivisuuteen, salaa haluaisin tietää ”miten asiat todella olivat”. Selittyneekö tämä silläkin, että tutkimuksen esittämisen kannalta on jotenkin yksinkertaisempaa, jos näkyvillä on vain yksi totuus eli tulkinta eikä monia vaihtoehtoisia? Toisaalta vaihtoehtoisten totuuksien esittämisen kanssa on myös rajansa, koska mitä tutkija enää edes tekee (on journalisti?), jos hän vain referoi erilaisia käsityksiä esittämättä itse omaa, perusteltua tulkintaansa kokonaisuudesta?

Palatakseni Ukkosen artikkeliin positivistinen suuntaus muistitietotutkimuksessa tarkoittaa sitä, että aineistosta etsitään sekä faktatietoa että muistelijan kokemuksia ja mielipiteitä. Hän kutsuu tätä lähestymistapaa myös realistiseksi, koska sen lähtökohtana on ontologinen realismi. Prioriteettina ovat tapahtumat ja se, ”miten asiat ovat olleet”. Ukkosen mukaan tällaisissa tutkimuksissa muistitietoaineisto on usein muuta aineistoa täydentävää, eikä itse muistelu ole tutkimuksen kohteena, vaikka aineiston luonnetta voidaan pohtia osana aineiston arviointia. Muistitiedon luotettavuus nousee keskeiseksi kysymykseksi ja tutkija pyrkii olemaan ulkopuolinen tarkkailija. Hermeneuttisessa ja tulkinnallisessa lähestymistavassa keskeistä on merkitysten antaminen menneisyydelle kerronnassa, lähtökohtana nykyisyys: ”Muistelussa tulee esiin ennen kaikkea se, minkälaiset asiat ja tapahtumat muistelijoiden mielestä ovat muistamisen, kertomisen ja säilyttämisen arvoisia.” Tässä lähtökohdassa korostetaan myös enemmän muistelijan ja tutkijan vuorovaikutusta aineiston tuottamisessa. Yleispätevää tietoa tai totuutta ei tavoitella, eikä aineistoon vaikuttavien tekijöiden vaikutusta pyritä eliminoimaan. Olennaista lienee, että kummassakin tavassa nuo tekijät pitää kaiketi silti pyrkiä tunnistamaan. Ukkola huomauttaa, että todellisuudessa eri lähestymistavat sekoittuvat ja edellä esitetyt ovat ideaalityyppejä. Hän tiivistää asiaa hyvin toteamalla, että realistisen muistitietotutkimuksen kiinnostus kohdistuu ensisijaisesti menneisyyteen, tulkinnallisessa tavassa kohteena ovat menneisyys ja nykyisyys sekä niiden suhde muistelussa.

Ehkä suhtautumiseni Patinan 50-vuotishistorian muistitietoon kallistuu tietyin osin realistisen näkökulman puolelle, mutta pyrin pitämään mukana hermeneuttisen vivahteen. Tutkimukseni pääaineisto ei ole muistitietoa, vaan sen rooli on pikemminkin täydentävä. Tutkimukseni kohteena ei myöskään ole muistitieto ja sen tuottaminen itsessään, vaan kiinnostuksen kohteena on se, mitä vuonna 2012 tuotettu muistitieto voi antaa viimeisen 50 vuoden ymmärtämiselle ja siitä tietämiselle. Etsin realistisesti faktoja asioista, joista arkistoaineisto ei voi kertoa, mutta myös tulkinnallisesti kokemuksia ja tuntemuksia.

 

Kirjallisuutta
Taina Ukkonen: ”Yhteistyö, vuorovaikutus ja narratiivisuus muistitietotutkimuksessa”, teoksessa Outi Fingerroos, Riina Haanpää, Anne Heimo & Ulla-Maija Peltonen (toim.) Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä. SKS 2006.
sekä
R.G. Collingwood: The Idea of History. Oxford University Press 1994.

Tutkijan tunnustukset – ennakkoluulot ja itsereflektio

Ihmistieteen itseymmärryksessä tunnustetaan nykyisin täydellisen objektiivisuuden saavuttamisen mahdottomuus. Aloittelevaa tutkijaa kehotetaan pohtimaan omaa positiotaan ja omia motiivejaan suhteessa valittuun tutkimuskohteeseen. Käsitys rakentuu viime kädessä hermeneuttisen perinteen varaan.

Suosikkifilosofini Hans-Georg Gadamer vaatii meitä tulemaan tietoisiksi ennakkoluuloistamme – tai pikemminkin pyrkimään siihen, koska niiden täydellinen tunteminen on mahdotonsa. Ennakkoluulo ei tarkoita gadamerilaisessa mielessä välttämättä mitään negatiivista, vaan se viittaa kyseenalaistamattomaan ja tematisoimattomaan arvostelmaan, eräänlaiseen arvostelman esiasteeseen. Meillä on aina jo ennestään käsityksiä, joiden kautta kohtaamme meille tuntemattomia ilmiöitä. Ihminen ei voi olla tabula rasa uuden asian äärellä, vaan hän on koko elämänsä ajan kerännyt kokemuksia, ja ne muodostavat hänen horisonttinsa, joka on hänen näkökulmansa maailmaan. Se rajaa, mitä hän ylipäänsä voi ”nähdä”.

Historiantutkimuksen tarkoituksena on tuon horisontin laajentaminen, pyrkimys ymmärtää enemmän. Toiseutta kohtaamalla voimme tunnistaa omia ennakkoluulojamme. Tunnistamme kohteen toiseuden ja sitä kautta itsemme. Ymmärryksen ja horisontin laajentamisen edellytyksenä on, että olemme avoimia toiseudelle, emmekä automaattisesti oleta omien käsitystemme olevan oikeita. Ne pitää suitsia kysymyksiksi, jotka ovat avoimia mahdollisuuksille. Omista ennakkokäsityksistä ei tarvitse luopua, mutta ne suhteutetaan toisen käsityksiin samoin kuin toisen käsitykset suhteutetaan omien näkemysten kokonaisuuteen.

Gadamer käyttää hermeneuttisen kokemuksen käsitettä kokemuksesta, joka muuttaa horisonttiamme ja saa meidät käsittämään asioita eri tavoin kuin aiemmin. Utelias ja avoin tutkija pyrkii tuottamaan itselleen ja lukijoilleen juuri näitä tajuntaa laajentavia hermeneuttisia kokemuksia. Ne muuttavat käsitystämme maailmasta ja itsestämme, ja perspektiivimme uudistuu ja laajenee. Kaikki kokemukset eivät ole hermeneuttisia, sillä useimmat ainoastaan vahvistavat olemassa olevaa horisonttia tai jättävät sen muuttumattomaksi.

Pyrkimys ennakkoluulojen tunnistamiseen hapuilee objektiivisuuden suuntaan, mutta mihin joudumme, kun tunnustamme, että sitä ei kuitenkaan voi koskaan saavuttaa? Jarkko Tontti ehdottaa, että objektiivista itsensä etäännyttämistä voidaan kuitenkin pitää saavuttamattomana ideaalina. Sitä tavoitellaan tietoisena tavoitteen mahdottomuudesta, ja metodinen pyrkimys reflektiiviseen otteeseen joka tapauksessa erottaa tutkimuksellisen tulkinnan jokapäiväisestä ymmärtämisestä.

Siihen, että omien ennakkoluulojen täydellinen saavuttaminen on mahdotonta, on luontevaa yhdistää käsitys tieteiden itseään korjaavasta luonteesta: joku toinen voi myöhemmin tunnistaa ennakkoluuloni paremmin, kuin olen ne itse tunnistanut. Tähän linkittyy Friedrich Schleiermacherin hermeneutiikan piirissä tunnettu ajatus siitä, että tulkitsija voi ymmärtää kohdettaan paremmin kuin kohde itse. Minun oli pitkään vaikea suopua tähän, mutta ajatus tuli ymmärrettäväksi, kun mietin sitä, miten itse usein on taipuvainen tulkitsemaan esimerkiksi epämiellyttäviä tapahtumia omaksi hyväkseen ja omalta kannaltaan parhain päin. Ehkä oman itsen kohdalla on vielä kauempana objektiivisuuden ideaalista kuin muutoin.

Laaja konsensus vallitsee siitä, että tutkijan tulee harjoittaa itsereflektiota ja pyrkiä tavoittamaan ennakkoluulojaan. Helpommin sanottu kuin tehty. Miten ennakkoluulon voi saada kiinni? Paradoksi on siinä, että tiedostettu ennakkoluulo ei enää ole ennakkoluulo, sillä sen toiminta on voimakkaimmillaan silloin, kun sen vaikutus on tiedostamatonta. Ymmärrystään voi kuitenkin laajentaa nappaamalla kiinni aina vain uusia ja uusia ennakkoluuloja. Selkeää konstia tai kikkaa (eli metodia!) ennakkoluulon pyydystämiseksi on vaikea osoittaa. Itse olen kokeillut mm. kirjoittamista, lukemista, ajattelemista – tai näiden yhdistelmiä, joka kaiketi abstraktimmin ilmaistuna on juuri itsereflektiota.

Kuinka laajasti tutkijan tulee sitten tehdä näitä itsereflektiivisiä tunnustuksiaan tekstissään? Itsereflektion kirjaaminen tekstiin on nuora, jolla jokainen tasapainottelee: milloin piilottelen, milloin jaarittelen? Tämä on osin makukysymys eikä ohjekirjaa tai reseptiä ole saatavilla. Viime kädessä kyse lienee kirjoittajan harkinnasta, näkemyksestä ja taidosta.

 

Kirjallisuutta
Hans-Georg Gadamer: Hermeneutiikka. Ymmärtäminen tieteissä ja filosofiassa. Suom. & valikointi Ismo Nikander. Vastapaino 2005.
Leena Kakkori: Heideggerin aukeama. Tutkimuksia totuudesta ja taiteesta Martin
Heideggerin avaamassa horisontissa.
Jyväskylä studies in education, psychology and social research 192. Jyväskylän yliopisto 2001.
Jarkko Tontti: ”Olemisen haaste”. Teoksessa Jarkko Tontti (toim.) Tulkinnasta toiseen. Esseitä hermeneutiikasta. Vastapaino 2011, 50–81.