Isoja teemoja ja inspiroivia keskusteluja Historiantutkimuksen päivillä

Lokakuun loppupuolella, syksyn viimeisellä kauniilla viikolla osallistuin Historiantutkimuksen päiville Turussa. Miljöö, sisältö ja seura olivat kaikki kohdillaan. Pidimme tamperelaiskollegojen kanssa Airbnb-kommuunia tuomiokirkon ja yliopiston tienoon viehättävissä puutalokortteleissa. Muitakin maamerkkejä, kuten Turun linna ja Dynamo, koettiin Hitu-päivien aikana.

Sisällöllisesti lähellä omaa tutkimusaihettani olleissa sessioissa kuuntelin esitelmiä yksilön paikasta historiassa sekä seurapiireistä ja eliiteistä 1800-luvun Suomessa. Tämäntyyppisissä aiheissa on hieman kysymys vertailusta ja vinkkien poimimisesta, ”benchmarkingista” – olenko mukana tutkimusteemani uusissa käänteissä; onko jotakin, mistä en vielä tiedä; irtoaako uutta inspiraatiota tai näkökulmia muiden lähestymistavoista. Lukuvinkkejä tarttui mukaan mutta yleisesti ottaen koin olevani kiitettävästi kartalla oman väitöskirjani kannalta keskeisistä kysymyksistä.

Konferenssissa oli niin hektistä, etten muistanut ottaa kuvia. Tässä tunnelmia samoista maisemista vuodelta 1841. Tekijä J. Knutson, painaja G. O. Wasenius. Museovirasto, Musketti. CC BY 4.0.

Laajasti historiantutkijoita koskettavia aiheita oli esillä historiantutkimuksen etiikkaa ja popularisointia käsittelevissä sessioissa. Etiikka-sessio, joka oli hiljattain ilmestyneen aihetta käsittelevän kirjan tekijöiden järjestämä, oli niin suosittu, että kaikki halukkaat eivät mahtuneet sisään pienehköön luentosaliin. Itselleni vetonaula oli Jorma Kalela, jonka Historiantutkimus ja historia oli minulle tietyssä, herkässä historianopintojen vaiheessa hyvin tärkeä kirja. Kalela pohti kahden eettisen lähtökohdan, merkittävyyden osoittamisen ja oikeudenmukaisuuden noudattamisen, välistä ristiriitaa. Ymmärsin dilemman liittyvän siihen, että samalla, kun haluamme osoittaa argumenttimme mahdollisimman suuren pitävyyden ja merkityksellisyyden, voimme joutua kiusaukseen tinkiä tutkimuskohteen moninaiset eri puolet huomioon ottavasta oikeuden tekemisestä.

Myös Kirsi Vainio-Korhonen puhui yleisemmällä tasolla historiantutkimukseen liittyvistä eettisistä kysymyksistä – tutkimuskohteiden valinnasta, heidän kunnioittamisestaan sekä näistä kysymyksistä suhteessa siihen, kuinka kauan sitten eläneitä ihmisiä tutkimme. Laki on tässä hyvin yksiselitteinen ja kahtia jakava: yksityisyyden suoja kestää 100 vuotta. Mona Rautelinin ja Pasi Saarimäen esitelmät keskittyivät tapaustutkimuksiin, joissa oli erityisiä eettisiä kysymyksiä aiheiden arkaluontoisuuden vuoksi. Sivumennen mainiten Rautelinin piiloraskauksia käsittelevä tutkimus on kiehtova esimerkki siitä, miten historiantutkimuksen tuottama tieto voi vaikuttaa jopa nykylääketieteen käsityksiin. Historiallinen tieto vahvistaa käsitystä siitä, että on olemassa yllätysynnytyksiä, joiden yllätyksellisyys ei johdu siitä, että äiti aktiivisesti kieltää raskauden vaan keholliset merkit eivät yksinkertaisesti ole läsnä ja tulkittavissa.

Tapausesimerkkien jälkeen keskustelu fokusoitui lähinnä ”arkaluontoisten” aiheiden historiantutkimukselliseen käsittelyyn ja niihin liittyviin eettisiin erityiskysymyksiin. Itse olisin mielelläni kuullut enemmän pohdintoja tutkimusprosessin yleisen tason teemoista, jotka koskettavat kaikkia tutkijoita. Esimerkiksi Kalelan esitelmän esiin nostamat kysymykset historiallisen esityksen rakentamisen eettisistä näkökohdista ovat jatkuvasti ajankohtaisia kaikessa tutkimuskirjoittamisessa. Oman tutkimukseni kannalta myös henkilöhistoriallinen näkökulma kiinnostaa: tutkimuskohteeni ovat eläneet 1800-luvulla ja heidän aineistonsa on vapaasti käytettävissä arkistoissa mutta käsittelemäni teemat ovat hyvin henkilökohtaisia.

Historian popularisointia käsitellyt paneelikeskustelu oli mielenkiintoinen ja rento, monessa kohtaa hauskakin. Mukana olivat Kirsi Vainio-Korhonen, Ilari Aalto, Tiina Miettinen ja Panu Savolainen. Keskustelua veti Otso Kortekangas. Paneelin otsikossa kysyttiin, onko popularisointi sulka hattuun vai sudenkuoppa. Kaikki panelistit olivat yhtä mieltä siitä, että erityyppisten tekstien kirjoittaminen samanaikaisesti tekee hyvää kirjoitustaidolle ja jopa -vireelle. Sudenkuoppana kukaan ei popularisointia tuntunut pitävän, mutta olin aistivani konsensuksen siitä, että nykypäivänä tutkijan/kirjoittajan täytynee valita, mihin panoksensa pistää: Julkaisufoorumin kolmostason artikkeleita pikavauhtia naputellessa aika ei riitä populaarien teosten kirjoittamiseen. Lisäksi keskusteltiin hankaluuksista, joihin toimittajien tai tv-produktioiden parissa toimiminen voi johtaa. Välillä viesti vääristyy ja toisaalta tutkija ei halua olla asiantuntijanimenä lopputeksteissä legitimoimassa hatarasti toteutettuja historiaesityksiä. Yleisön joukosta kuultiin jopa esimerkki, jossa toimittajan räväkkä otsikointi oli aiheuttanut todella konkreettista haittaa tutkijan työlle.

Oman sessiomme aiheena oli ”Kokemusten ja tunteiden yhteenkietoutunut historia”. Puheenjohtajanamme toimi Ville Vuolanto ja panelisteina olivat Ville Kivimäki, Pia Koivunen ja minä. Pidimme kaikki lyhyet alustukset omien tutkimusaiheidemme pohjalta ja esittelimme kukin lyhyet, pointtejamme avaavat lainaukset aineistoistamme. Omassa esityksessäni lähestyin tematiikkaa itsen kertomisen käsitteen kautta ja pohdin, millä tavoin kerronnan luoma ajallis-paikallinen tilanteisuus välittää kokemuksia ja tunteita tutkimassani kirjeaineistossa sen lisäksi, että niissä on suoria tunteita ilmaiseva sanoja ja fyysisiä merkkejä. Pia Koivunen lähestyi aihetta muistin ja muistamisen näkökulmasta pohtien esimerkiksi, että kokemuksia sanoitetaan tunteiden avulla ja toisaalta tunnetila kokemuksen hetkellä edesauttaa kokemuksen muistamista – tunnetila vangitsee kokemuksen. Ville Kivimäen käsite oli trauma ja alustuksesta nousi esiin etenkin se, että ihminen kokee ja tuntee myös kielen ulkopuolella. Kiinnostava oli kokemuksen esileimautumisen käsite, joka viittaa siihen, että niihin vaikuttavat esimerkiksi aiemmat kokemukset ja sosiaalinen tausta. Ville Vuolannon keskeinen käsite oli tulevaisuusorientoitunut toivo, joka linkittyi perheiden jatkuvuusstrategioihin sekä toiminnallisuuden että emotionaalisuuden näkökulmasta. Alustusten jälkeinen keskustelu oli todella vilkasta ja paneeli oli ainakin minulle onnistunut ja inspiroiva päätös Historiantutkimuksen päiville.

Mainokset

Mamselli Marie Rouget de S:t Hermine Helsingissä

1800-luvun kirjeaineistoja tutkiessani esiin nousee usein nimiä, joita en tunnista ja joita kirjoittajat eivät sen kummemmin selitä, koska henkilöt ovat tuttuja sekä heille että kirjeen vastaanottajalle. Tutkijana jään tietenkin kaipaamaan kontekstia: kuka on kyseessä ja mihin hän liittyy? Puheenaiheena olevan henkilön taustatiedot auttavat tulkitsemaan kirjeessä sanottua paremmin ja antavat ylipäätään lisätietoja tutkimuskohteideni elämästä ja verkostoista.

Melko tunnettujen henkilöiden kohdalla Kansallisbiografia on erinomainen aloituskohta. Informatiivisten ja kompaktien artikkeleiden kautta henkilön elämän pääkohdat ja perustiedot käyvät selville. Tuntemattomampien miesten kohdalla Helsingin yliopiston ylioppilasmatrikkeli on usein hyödyllinen: sieltä selviävät opiskelijan syntymä- ja kuolinajat, vanhempien nimet, joskus muutama muukin sukulainen sekä opintojen jälkeisiä uratietoja ja asuinpaikkoja.

Naisten kohdalla näistä lähteistä ei kuitenkaan monesti ole hyötyä. 13-vuotiaan Helene Tengströmin kirjeissä esiintyy alkuvuodesta 1842 eräs mamselli Rouget. Mainintojen perusteella arvelen, että kyseessä voisi olla Helenen opettaja. Lisätiedot hänestä voisivat valaista Helenen koulutusta, josta muutoin tiedän vielä melko vähän.

Jeune fille lisant. Jean-Baptiste Camille Corot, noin 1868. Wikimedia Commons.

Hoksaan käyttää ”1800-luvun googlea”, Kansalliskirjaston digitoitua sanomalehtiarkistoa. Rajaan haun aluksi vuosiin 1835–1845, jotta tulosten määrä pysyy järkevissä rajoissa. Myöhemmin laajennan hakuvuosia, mutta kiinnostavat tulokset jakautuvat vuosille 1836–1848.

Ensimmäiset osumat vuosilta 1836, 1837 ja 1840 kertovat mamsell Rouget’n ja yhtenä vuonna mamsellien Annette ja Cecile Rouget’n saapuneen Tukholmasta Turkuun. Nämä tiedot voivat mahdollisesti koskea etsimääni henkilöä.

Kiinnostavat tiedot ovat kuitenkin 1840-luvun alkuvuosilta – juuri niiltä ajoilta, kun Helene Tengström mainitsee mamselli Rouget’n omissa kirjeissään. Syksyllä 1841 allekirjoituksella ”M. Rouget de S:t Hermine” on jätetty Helsingfors Tidningariin ilmoituksia, joissa M. Rouget kertoo antavansa opetusta ranskan ja englannin kielen puhumisessa ja kirjoittamisessa.

Sanomalehtiarkistosta saa nykyään kopioitua haluamansa kohdat tekstimuodossa, mutta muunto on paikoin varsin epäselvä. Esimerkiksi tältä näyttää kohta, jossa kerrotaan annettavan yllämainittua opetusta: ”Härmedelst fur jag tilllännagifwa att unberroiäningen uti Frän? systa och (Sngelfta fpråfen* talande och ’Irifroanbe”.

Näkymä Esplanadille 1838. Tekijä Fredrik Tengström oli tutkimieni Tengströmin sisarusten eno. Museovirasto, Musketti. CC BY 4.0.

Toukokuun 1842 ilmoituksesta saamme tietää mamselli Rouget de S:t Herminen etunimen: se on Marie. Tämä vahvistaa, että opettajatar-Rouget’lla ei välttämättä ole mitään tekemistä matkustavaisena lehteen painetun mamselli Rouget’n kanssa – ainoat mainitut etunimet kun olivat Annette ja Cecile. Nyt mamselli Rouget, josta olemme kiinnostuneita, suunnittelee seuraavana syksynä ottavansa kuusi puolihoitolaista (half-pensionärer), joille tarjotaan opetusta ranskan, englannin ja saksan kielissä sekä piirustuksessa ja maalauksessa ”ynnä kaikessa mikä kuuluu sivistyneeseen kasvatukseen” (samt i allt som tillhör en bildad uppfostran). Kaksi tai kolme nuorta tyttöä voisi myös tulla täysihoitoon samassa pihapiirissä asuvan rouvan luokse. Samansisältöistä ilmoitusta julkaistaan vielä elokuun lopullakin. Eikö mamsellin opetukseen ole kylliksi halukkaita oppilaita?

Syyskuussa 1842 Tukholmasta Turkuun saapuu mamselli Rouget. Onko kyseessä Marie? Ajankohta voisi käydä yhteen, sillä kevään ilmoituksessaan hän toivoi yhteydenotot itselleen toukokuun loppuun saakka ja sen jälkeen muuta kautta. Hän lienee siis matkustanut kesäksi pois. Myöhäisen ilmoittelun lisäksi mamselli Rouget’n pensioonin onnistumista saa epäilemään myös ilmoitus noutamattomasta kirjeestä maaliskuussa 1843: sellainen löytyy Helsingin postikonttorista nimellä Mari Rouget. Onko mamsellimme jättänyt Suomen?

Muutamaa vuotta myöhemmin, heinäkuussa 1846, neiti Rouget de S:t Hermine on vieraillut Kupittaan uudessa kylpylaitoksessa. Seuraavana talvena hän ilmoittaa Finlands Allmänna Tidningissä aikomuksestaan avata nuorille tytöille suunnatun koulun Hämeenlinnaan. Suunniteltu opetustarjonta on entisestään laajentunut. Hän itse tarjoaa opetusta ranskan kielen lukemisessa, kirjoittamisessa ja puhumisessa, piirustuksessa ja maalauksessa sekä naisten käsitöissä. Saksan kieltä opettaa syntyperäinen saksalaisnainen ja uskonnossa, historiassa, maantieteessä ja kirjoittamisessa on erillinen opettaja.

Kupittaan kylpylä ja Pyhän Henrikin lähde 1853. Vedostaja G. F. Aminoff, alkuperäisen kuvan tekijä J. J. Reinberg. Museovirasto, Musketti. CC BY 4.0.

Mutta elokuussa 1848 saamme lukea Åbo Tidningarista, että mamselli Rouget de S:t Hermine on matkustanut Tukholmaan. Tämän jälkeen sopivia osumia ei Suomen lehdistöstä näytä löytyvän.

Karistiko mamselli Marie Rouget de S:t Hermine Suomen tomut jaloistaan lopullisesti? Eikö hänen kouluihinsa tullut kylliksi oppilaita? Jään myös pohtimaan, millaisia hakuvälineitä muiden maiden kirjastoista, arkistoista ja tietokannoista voisi löytyä henkilöiden jäljittämiseen ja mamselli Rouget’nkin kohtaloon. Väitöskirjani kannalta olennainen leikkauspiste Tengströmin tyttöjen koulutuksen kanssa näyttää kuitenkin tulleen katetuksi suomalaisen lehdistön avulla.

***

Ja kun koko nimi on tiedossa, sillä voi googlata ihan tavallisesti. Ilmeisesti mamselli Rouget toimi 1850-luvulla Svenska lärarinnors pensionsföreningin johtokunnassa yhdessä mm. Fredrika Bremerin kanssa (Wikipedia + muu lähde). Svenskt biografiskt lexikonista häntä ei kuitenkaan löydy. Parempi lopettaa.

Tunnehistoriallinen alkukesä

Tunnehistoria on ehdottomasti ollut tämän kesän teema. Osallistuin noin kuukauden sisään peräti kolmeen siihen liittyneeseen tieteelliseen tapahtumaan: yhteen Saksassa, yhteen Suomessa ja yhteen Ruotsissa.

Ensimmäinen kohde oli Münchenissä touko-kesäkuun vaihteessa järjestetty workshop ”Emotions and everyday nationhood in European history (19th-20th century)”. Puolentoista päivän tiiviin ohjelman aikana kuultiin 13 esitelmää, jotka suurelta osin käsittelivät kansakuntaa tai valtiota kohtaan koettuja kiintymyksen ja samaistumisen tunteita sekä niiden rakentamista. Tunnehistoriallisen tutkimuksen pinnalla olevat käsitteet, kuten tunneyhteisöt tai emotiivit, eivät juurikaan olleet esillä, vaan esitykset lähtivät liikkeelle ennemmin nationalismin historian näkökulmasta. Omassa paperissani pohdin jaetun ideologian ja avioliittostrategioiden merkitystä Tengströmin piirin muodostumisessa sekä tiiviin emotionaalisen ryhmäytymisen vaikutusta konkreettisiin kansallisiin aktiviteetteihin.

Max Liebermannin (1847–1835) ”Münchner Biergarten” vuodelta 1884. Liebermann oli yksi tärkeimmistä impressionisteista Saksassa.

Münchenissä sain nauttia tähän mennessä tämän kesän ainoista hellepäivistä. Lämpötila oli 25 asteen hujakoilla. En ollut käynyt kaupungissa aiemmin ja olin workshopin jälkeen puolitoista päivää turistina. Erityisen hauskaa oli tavata vaihto-opiskeluaikainen kaverini, joka asuu Münchenin lähistöllä. Muun muassa Biergarten tuli koettua. Itsekseni kävin Neue Pinakhotek -taidemuseossa, joka keskittyy 1700- ja 1800-lukujen taiteeseen. Museo perustettiin 1800-luvun puolivälissä, ja se oli ensimmäinen julkinen museo Euroopassa, joka keskittyi oman aikansa taiteeseen. Itseäni kiinnostivat erityisesti impressionistit kuten aina.

Münchenin valtavassa Englischer Gartenissa oli myös surffaajia.

Kesäkuun toisella viikolla olin Helsingissä kuuntelemassa kaksipäiväistä Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin järjestämää symposiumia ”Historicity of Emotions: Feelings in Their Political and Cultural Context”. Erityisen kiinnostavana jäi mieleen keskustelu aivojen neuroplastisuuden eli niiden muokkautumis- ja mukautumiskyvyn ja tunteiden historiallisen rakentumisen ja muutoksen välisistä yhteyksistä. Ilmoille nousi ajatus, että neurotieteissä ollaan ikään kuin vastikään herätty käsityksiin, joita tunteiden historian piirissä on pohdittu ja jopa tiedetty jo pitkään.

Pisin rupeama oli kesäkuun viimeisella viikolla Uumajassa International Society for Cultural Historyn vuosikonferenssi, jonka teema oli ”Senses, Emotions and the Affective Turn – Recent Perspectives and New Challenges in Cultural History”. Neljä päivää kestäneen konferenssin aikana ehdin kuulla valtavasti asiaa – pisimmät päivät venyivät yli kymmentuntisiksi. Oli hyödyllistä kuulla, missä laajemmalla tunnehistorian kansainvälisellä kentällä mennään ja mitä teoreettisia kuvioita hyödynnetään. Täällä ”emotional communities”, ”emotional practices” ynnä muut olivat usein iskusanoja. Itse Barbara Rosenwein piti keynote-luennon ”Affect Theory’s Convergences and Conundrums”. Omassa esitelmässäni pohdin Rosenweinin tunneyhteisön käsitteen sovellettavuutta omaan tutkimusaiheeseeni, mutta en tämän jälkeenkään ole varma, missä määrin sitä tulen väitöskirjassa hyödyntämään.

Uumaja oli kaunis paikka ja pohjoisen valo kuulasta.

Uumajan konferenssissa teimme retken Norrbyskäriin. Saarilla oli 1800-luvun lopulta alkaen sahateollisuutta ja myös ihanneyhdyskunnan rakentamisen piirteitä. Museon pienoismalli saaren historiallisista näkymistä.

Uumaja itsessään oli yllättävän viehättävä kaupunki. Keskustassa oli paljon kävelykatuja ja eloa, mutta sen tuntumassa oli myös kauniita vanhoja puutaloja. Nähtävyyksille ei juuri jäänyt aikaa, mutta kävimme Kvinnohistorisk museumissa, jonka kyllä itse tulkitsin pikemminkin jonkinlaiseksi installaatioksi kuin museoksi. Omatoimisen kierroksen aikana seurattiin ja kuunneltiin lähinnä erilaisia videopätkiä. Se ei kestänyt kuin 10–15 minuuttia ja museo on ilmainen, joten kynnys vierailulle on matala. Museossa käytiin läpi feminismin perusideoita mutta epäilen, että yleisö, jota museo vetää puoleensa todennäköisesti ne jo tuntee ja niitä jo kannattaa. Vaikea sanoa, millainen vaikutus paikalla on ihmisiin, jotka eivät näitä aiheita ole pahemmin pohtineet. Sinänsä arvostin museota kulttuuritekona ja potentiaalisena keskustelun herättäjänä jo pelkällä olemassaolollaan.

Löysin museon myymälästä myös matkalukemista: ruotsalaisen naishistoriaan keskittyneen Historiskan-lehden. Kannatettava hanke sekin! Lehti oli omassa populaarin viihdyttävässä genressään oikein mainio ja aiheet monipuolisia. Perinteisempää sisältöä edusti esimerkiksi Marie Antoinetten elämää käsittelevä juttu, mutta luettavaa oli laidasta laitaan: niin ruotsalaisista noitaoikeudenkäynneistä, naisten roolista Puolan Solidaarisuus-liikkeessä kuin newyorkilaisista tanssijattarista.

Tunteiden historian pariin palaan kesäloman jälkeen, kun jatkan väitöskirjan johdannon ensimmäisen version hahmottelua.

Umeå and the history of emotions

Tomorrow I will travel to Umeå where the annual conference of the International Society for Cultural History takes place next week. The theme of the conference is the history of emotions, ”Senses, Emotions and the Affective Turn – Recent Perspectives and New Challenges in Cultural History” to be more precise. My own presentation is titled ”Emotions and Nationalism in a 19th-century Family Network”. I will discuss the Tengström family and how their emotional relationships intertwined to their nationalistic activities and self-construction. I also reflect on the applicability of the concept of ”emotional communities” in my study. By the way, one of the key notes is Barbara Rosenwein, the developer of this quite fashionable concept.

Historian teoriaa: arvio ja lukupiireilyä

Kevätlukukauden aikana tuli pitkästä aikaa pohdittua enemmän historiateoriaa. Alkusysäys syntyi, kun aloin työstää niin & näin -lehteen kirja-arviota Vastapainolta loppuvuodesta 2016 ilmestyneestä artikkelikokoelmasta Historian teoria. Lingvistisestä käänteestä mahdolliseen historiaan (toim. Kari Väyrynen & Jarmo Pulkkinen). Pohdinnat jatkuivat loppukevään melko intensiivisesti, kun saman teoksen ympärille koottiin Tampereen yliopiston historian oppiaineen tutkijoiden lukupiiri. Keskustelut olivat antoisia joskin melko kriittisiä. Mukavaa oli myös se, että lukupiiri pysyi elinvoimaisena loppuun asti ja koko kirja saatiin käsiteltyä, toki vaihtelevilla kokoonpanoilla. Lukupiireilylle kaavaillaan syksyksi jatkoa jonkin muun teoksen parissa.

Kirja-arviossani nostan Historian teorian tärkeimmäksi teemaksi narrativismin – ja tarkemmin ottaen sen, miten näistä tutuista mutta tietoteoreettisia pulmia asettavista keskusteluista päästään eteenpäin. Siksi otsikoin ”Kurotus narrativismin jälkeiseen aikaan”. Minusta keskeinen kysymys on, miten arvioidaan ja perustellaan historiantutkimuksen tuottamien tulkintojen paremmuutta tietoteoreettisesti.

Tässä suhteessa teoksen kiinnostavin artikkeli oli Jouni-Matti Kuukkasen ”Narrativistinen ja jälkinarrativistinen historiografian filosofia”. Artikkelissa eritellään suuntauksen piirissä käytyjä keskusteluja ja aivan lopussa päästään ratkaisuehdotuksiinkin, mutta niille olisin suonut lisää tilaa. Kuukkanen esittelee analyysinsa tulkintojen arvioinnin episteemisistä ulottuvuuksista Ennen ja nyt -lehdessä ilmestyneessä artikkelissaan ”Narrativismista kriittiseen historiografian filosofiaan”. Se pohjaa Kuukkasen tuoreeseen teokseen Postnarrativist Philosophy of Historiography (Palgrave 2015).

Kalle Pihlaisen artikkelia ”Konstruktivistinen historiateoria fiktiivisyys-keskustelun jälkeen” kritisoin siitä, että se tuntuu argumentoivan sellaista historioitsijoiden itseymmärrystä vastaan, joka ei enää nykykoulutuksen ja -kokemuksen pohjalta pidä paikkaansa. Itse en esimerkiksi tunnista käsitystä, että historioitsijat ajattelisivat kertomusten olevan ”löydettävissä” menneisyydestä, mutta Pihlaisen mukaan tämä on keskeinen tietoteoreettinen kiistakysymys.

Perinteisempääkin otetta historiantutkimuksesta edelleen löytyy – ainakin, jos nojaudutaan Helsingin Sanomien arvioon Martti Häikiön P. E. Svinhufvudia käsittelevästä Suomen leijona -elämäkerrasta. Arvostelija Veli-Pekka Leppänen lainaa Häikiön kirjan alussa esittämää lupausta: ”Olen koettanut välttää arvoarvostelmia ja kuvata tapahtumia sellaisina kuin ne olivat”. Leppänen jatkaa: ”Korkea toive, mutta jokainen historioitsija valitsee, korostaa ja syrjäyttää kaiken aikaa seikkoja, joita kollega saattaisi punnita aivan toisin. Historiankirjoitus koostuu arvovalinnoista ja tulkinnoista – eikä tämäkään teos ole poikkeus.” Arvostelijan summaus kuuluu: ”Suomen leijona -teos esittelee johdonmukaisen sankaritarinan.” (HS 23.3.2017)

Teoriainnostukseni uusi tuleminen on siinä mielessä hyvin ajoitettu, että ennen kesälomia olisi tarkoitus kirjoittaa luonnos väitöskirjan johdannosta. Haavekuvani tietysti on, että lueskelen kiintoisia teoriakirjoja parvekkeella tai puistossa auringon paisteesta nauttien, mutta todellisuuteen kuulunee aimo annos angstista pähkäilyä toimistolla – ja ehkä kotonakin, yön valoisina tunteina.

Tutkija- ja opettajavierailu Lundissa

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Vietin toukokuun ensimmäisen viikon Lundin yliopiston historian laitoksen vieraana. Esittelin omaa tutkimustani (Construction of Emotions and Nationalism in a 19th-century Family Correspondence) ja vierailin Industri och imperier -kurssilla, jossa luentoni aiheena oli 1800-luvun nationalismi Pohjoismaissa, erityisfokuksena kielen ja nationalismin suhde (19th-century nationalism in the Nordic countries). Lisäksi vierailin parissa muussa tilaisuudessa, luennolla ja seminaarissa. Ohjelmaa olisi voinut olla enemmänkin, minkä laitan korvan taakse vastaisuuden varalle, jos tulee vierailuja suunniteltavaksi. Erityisen hauskaa oli tavata professori Eva Helen Ulvros, joka on kirjoittanut useita teoksia ruotsalaisen keskisäädyn naisten elämästä kirje- ja päiväkirja-aineistoihin perustuen. Uusin teos Kvinnors röster (2016) sisältää kolmentoista naisen pienoiselämäkerrat 1700-luvun lopulta nykypäivään asti kurottaen.

Etukäteen jännitti, miten pärjäisin ruotsiksi etenkin, kun vierailukohde oli hankalasta murteestaan tunnetussa Skånessa. Kielen suhteen yllätyin positiviisesti: yleinen seurustelu sujui ruotsiksi varsin mukavasti. Huomasin tosin saman kuin aiemmin vastaavissa tilanteissa: ruotsinkielinen keskustelu vie paljon enemmän energiaa kuin englanniksi toimiminen. Oma tutkimusesittelyni ja luentoni olivat toki englanniksi kuten ennakolta oli sovittu. Pari tapaamaani tohtoriopiskelijaa vinkkasi muuten tekemästään podcastista nimetä ”Lite Pasé”. Sen avulla voi harjoittaa kielikorvaansa historia-aiheiden parissa.

Lund on verraten pieni kaupunki, asukkaita on vain jonkin verran yli 80 000, mutta siellä on todellista yliopistokaupungin tunnelmaa – joka nykyaikana välittyy langattomasti siten, että yliopistojen eduroam-wifi toimii laajoilla alueilla, kuten Oxfordissa. Itse asiassa Lundin yliopisto viettää tänä vuonna 350-vuotisjuhlaansa, joten perinteikkyyttä riittää.

Iltaisin oli hyvin aikaa tutustua kaupunkiin ja sen nähtävyyksiin. Tunnetuin kohde on varmasti Lundin tuomiokirkko. Massiivisen romaanisen katedraalin historia ulottuu 1100-luvulle asti. Kiinnostavin nähtävyys itse rakennuksen lisäksi oli astronominen kello, Horologium Mirabile Lundense. Alkuperäinen kello tuli kirkkoon vuoden 1425 tienoilla. 1830-luvun lopulla se oli rapistunut ja otettiin alas mutta rekonstruoitiin jälleen 1920-luvulla. Ehdin käväistä myös Skissernes Museumissa, johon on koottu julkisten taideteosten luonnoksia ja alustavia suunnitelmia. Vaikuttavinta museossa oli itse tila ja teosten esillepano: korkeiden huoneiden seinät olivat lattiasta kattoon täynnä.

Viehättävä nähtävyys oli jo vuonna 1892 perustettu ulkoilmamuseo Kulturen. Alue on pienehkö, mutta sen sisälle mahtuu useita kymmeniä mielenkiintoisia rakennuksia ja näyttelyitä. Museon aukioloajat eivät valitettavasti suosineet ”toimistotyöläistä”: se meni kiinni joka päivä jo klo 17. Yhtenä päivänä ehdin kuitenkin viettää siellä hieman vajaa puolitoista tuntia. Aikaa olisi helposti saanut kulumaan enemmän ja paljon jäi näkemättäkin. Ehdin nähdä 1700–1900-luvuilla käytössä olleen pappilan, joka oli 1800-luvun alun asussa sekä 1800-lukulaisen professorin kodin. Kävin yliopistomuseossa ja pyörähdin läpi eri vuosisatojen kotien interiöörejä ja eri tyylisuuntia esitelleen talon.

Kiinnostavin oli kirjakulttuuria käsittelevä näyttely. Tutkimani Tengströmin perheen vävyt Paavo Tikkanen ja Herman Kellgren omistivat 1840–1850-lukujen taitteessa kirjakaupan ja kirjapainon. Näyttelyssä oli esillä painamiseen liittyvää esineistöä juuri tuolta ajalta. Näin vuonna 1837 Berlings Boktryckeriin hankitun pikapainokoneen, joka oli peräisin Kööpenhaminasta. Sen oli valmistanut J. G. A. Eickhoff. Suomettaressa, joka myös kuului Tikkasen ja Kellgrenin ”konserniin”, mainostettiin heidän painonsa laadukkaita ja nykyaikaisia palveluita marraskuussa 1849:

”Kirjaimet, joista on kaikista laaduista tarpeeksi asti, F. A. Brockhaus’in walatuslaitoksesta Leipzigissä, ja painattimet, joiden seassa on myös yksi pikapaino, tuodut Kyöpenhaminasta, owat mitä paraimmia, mitä ulkomaalla on tarjota. Näillä keinoilla, sekä työn antamisten nopealla täyttämisellä, toiwoo tämä kirjapaino woittawansa yleisön luottamusta.”

Tikkasen ja Kellgrenin kirjapainossa lienee siis ollut hyvin samanlainen pikapaino – sekin Kööpenhaminasta! Nuoret bisnesmiehet huolehtivat palveluidensa laadusta hankkimalla välineistöä ulkomaita myöten.

Ulkoilmamuseosta lähtiessäni kohtasin kissan. Se oli samanvärinen kuin lapsuuteni kissa Topi. Tämä kissa tykkäsi minusta; tuli tykö ja puski. Kissa seurasi minua ja jäi lopulta ulos mennessäni lasioven taakse katsomaan. Mikä kaveri!