Kevätsummaus eli noin sivu ei-väitöskirjatekstiä

Alkuvuosi on kulunut tiiviisti väitöskirjan kirjoittamisen, editoimisen ja lyhentämisen parissa. Pyrin karsimaan kalenteristani aika monet muut asiat, jotta tekstin työstämiseen jäisi mahdollisimman paljon aikaa ja energiaa.

Pidän edelleen tutkimuspäiväkirjaa. Ensimmäisen aloitin helmikuussa 2015, jolloin merkintöjä kertyi vuoden loppuun mennessä 108. Vuodelta 2016 on 104 merkintää. Viimeisin päiväkirja on ehdottomasti laajin: 167 merkintää ja 134 sivua! Tänä vuonna, 17 viikon aikana olen kirjoittanut 88 merkintää. Väitöskirjan edetessä tahti näyttää kiihtyvän tutkimuspäiväkirjassa mutta hidastuvan blogissa. Tässä intensiivisessä kirjoittamisen vaiheessa tutkimuspäiväkirja on ennen kaikkea väline työn etenemisen seuraamisessa.

niin & näin -lehden uusimmassa numerossa olin toimittamassa Digitaaliset ihmistieteet -teemaa. Mukana on ilahduttavan laaja edustus historioitsijoita: Asko Nivalan informatiivinen teemajohdanto, Hannu Salmen artikkeli kulttuurihistoriallisesta viraalisuudesta ja Risto Turusen makroskooppi-kolumni. Itse haastattelin yhdysvaltalaista professori Laura Mandellia, joka on ”kirjallisuudentutkija, joka haluaa rikkoa kirjan”. Sama numero sisältää mm. myös Juho Rantalan lohtoketjuteknologiaa ja kryptovaluuttoja käsittelevän artikkelin.

Hiljattain olin kuulijana täällä Tampereen yliopiston historian oppiaineessa vuoden alussa toimintansa aloittaneen Suomen Akatemian Kokemuksen historian huippuyksikön (HEX) kick off -seminaarissa. Oli kiinnostavaa kuulla tarkemmin, millaisia teoreettisia ja empiirisiä lähtökohtia hankkeella on. Se jakautuu kolmeen tutkimusryhmään, jotka ovat eletty usko, eletty kansakunta ja eletty hyvinvointivaltio.

Toukokuussa esitelmöin itse ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Olen menossa Turkuun tunteiden historian tutkimusverkoston symposiumiin, jossa teemana on erityisesti tunteiden materiaalisuus. Abstraktikirja on jo julkaistu. Itse puhun otsikolla ”Tunneobjektit suhteen ja muiston rakentajina”. Lähtökohtani tunneobjektien pohtimiseen ovat olleet kirjeet, joista kirjoitin tästä näkökulmasta niin & näin -lehdessä pari vuotta sitten. Nyt tuon mukaan lahjoja ja muistoesineitä mutta myös kirjallisia julkaisuja.

Ainoa ulkomaan konferenssi näillä näkymin on Amsterdamissa syyskuussa järjestettävä ”Cultural mobilization: Cultural consciousness-raising and national movements in Europe and the world”. Siellä paperini käsittelee relationaalista, maskuliinista minuuden rakentamista ja kansallista toimintaa, 1800-luvulla tietenkin. Toivottavasti konferenssista irtoaa ideoita tulevaisuuttakin ajatellen.

Advertisement

Tikkasia, Snellmaneja, Castréneja – ja lukuisasti kirjeitä

Vaikka mieli harhautuu toisinaan jo kesälomaunelmiin, voin tyytyväisenä todeta, että jotakin on kevään aikana tullut myös valmiiksi.

Maanantaina tuli Yle Radio 1:n Historiasarjojen osana radiosta Paavo Tikkasta ”sananvapauden sankarina” käsitellyt ohjelma. Kollegani Heikki Kokko kertoo Tikkasen toimista Suomettaren perustajana ja suomenkielisen julkisuuden syntymisen edistäjänä. Minä valotan Tikkasen yksityiselämää Kruununhaan piiriä käsittelevän tutkimukseni pohjalta.

Kuten kuvan oikeasta laidasta voi lukea, Suomettarensa sai hakea Öhmanin kirjakaupasta. Paavo Tikkanen omisti liikkeen ja lehden lankonsa Herman Kellgrenin kanssa. Wikimedia Commons.

Tikkasen sanomalehti- ja kirja-alan liiketoimilla alkanut sosiaalinen nousu vankistui hänen päästessään avioliiton kautta osaksi arvostettua, akateemista Tengströmin sukua. Ohjelmassa pääsee hieman esille myös Paavon vaimo Helene ja esimerkiksi heidän tavoitteensa lastensa kasvattamisesta kaksikielisiksi. Paavo Tikkasen kohtalo oli kuitenkin traaginen. Hänen viimeisiä vuosiaan leimasivat lukuisat henkilökohtaiset menetykset ja lopulta vakava sairastuminen. Tikkasten suvusta olen aiemmin blogannut Paavon ja Helenen pojanpojanpojan Henrik Tikkasen (1924–1984) osoiteromaanien innoittamana.

Aivan äskettäin ilmestyi myös niin & näin -lehden uusi numero. Yhtenä osiona on kirjeteema, jonka toimittamisessa olin mukana. Kirjoitin teemalle johdannon ”Kirjeet ajan ja paikan tunteikkaina ylittäjinä”, joka on luettavissa lehden verkkosivuilla samoin kuin muutamia muita numeron juttuja.

Käsittelen tekstissäni kirjeitä 1800-luvun suomalaisen fennomaanisivistyneistön romanttisissa suhteissa. Esimerkit ovat tutkimuksissani muutenkin esiintyvien Jeanette ja J. V. Snellmanin sekä hieman myös Natalia ja M. A. Castrénin kirjeenvaihdoista. Kirjeet olivat tunneobjekteja, joita erossa ollessa kaivattiin kiihkeästi ja joilla luotiin läsnäolon illuusiota. Vaikka välimatka oli ennen kaikkea este, jota rakastavaiset yrittivät kirjeillään kuroa ja kuvitella umpeen, ne loivat mahdollisuuden jokapäiväisestä kommunikaatiosta poikkeavaan ja jopa sitä syventävään tunteiden kertomiseen ja itseilmaisuun.

takomabibelot, CC BY 2.0, Wikimedia Commons.

Kiinnostava vastapari oman juttuni kanssa on mielestäni Kirsi Keravuoren kustavilaista Janssonin perhettä käsittelevä ”Arki kirjekuoressa – Itseoppineet kirjeenkirjoittajat 1800-luvulla”. Keravuori tarkastelee talonpoikaislaivuri Simon Janssonin ja tämän vaimon Wilhelminan opiskelemaan lähteneille pojilleen kirjoittamia kirjeitä. Kirjoittajien lähtökohdat sekä koulutuksen että sosiaalisen aseman suhteen olivat siis jonkin verran erilaiset kuin omien säätyläiskirjoittajieni. Kiinnostava ero on muun muassa se, että siinä missä säätyläisten kirjeet ovat täynnä vuolasta tunnepuhetta, itseoppineiden kirjeissä ei ihmisen sisäinen reflektio ole aiheena.

Julia Dahlbergin artikkeli ”Konst och vetenskap – 
Intellektuell gemenskap i Helena Westermarcks brev till sin bror” käsittelee taiteilija, kirjailija Helena Westermarckin ja tämän veljen sosiologi Edvard Westermarckin läheistä yhteyttä etenkin ammatillisesta näkökulmasta, jossa Helena asettaa rinnakkain oman taiteellisen ja veljensä tieteellisen uran. Johanna Kulmala kertoo tekstissään ”’Miten olen muuttunut, sen ymmärrän vasta palattuani!’ – Kirjetutkimuksen kautta keskitysleirille” eräästä prahalaisesta kellarista löytyneen erikoisen kirjekokoelman tarinaa. Mukana on myös H. K. Riikosen artikkeli ”Kirjeet tiedon ja tutkimuksen välittäjinä – Suomalaisten filologien ulkomaista kirjeenvaihtoa Turun akatemiasta toiseen maailmansotaan” sekä lukuisia kiinnostavia suomennoksia muun muassa Margaret Cavendishin kirjemuotoisesta filosofiasta ja Ludwig Wittgensteinin kirjeistä. Eikä missään nimessä kannata ohittaa Lewis Carrollin Ihmemaa-kirjojen oheistuotteena myytyyn postimerkkikoteloon laatimia hulvattomia kirjeenkirjoitusohjeita.

Kirjojen ja perheen jäljillä

Wellcome Library, London. Wikimedia Commons. CC BY 4.0.

Viime viikolla tuli reissailtua ympäri Etelä-Suomea: tiistaina olin Turussa Perheen jäljillä -projektin symposiumissa ja torstaina ja perjantaina Helsingissä arkistossa ja kirjamessuilla. Turun ”Family History & Gender History, Medieval to Modern” -symposium kesti itse asiassa kaksi päivää, mutta keskiviikon ohjelmaan en valitettavasti ehtinyt osallistua. Tarkempia tietoja ohjelmasta ja puhujista löytyy symposiumin verkkosivuilta. Key note -puhujilta löytyy julkaisuja muun muassa sisaruudesta ja tunteista, jotka itseäni erityisesti kiinnostavat.

Perheen jäljillä -projektin Facebook-sivun kautta bongasin myös lupaavan kuuloisen konferenssin ensi kesälle: heinäkuussa järjestetään International Society for Cultural Historyn vuosikonferenssi Italian Triestessä otsikolla ”Gender and Generations: Spaces, times and relationships in cultural-historical perspective”. Sukupuoli, sukupolvet – kuulostaa hyvältä!

Torstaina alkoi reissuviikkoni toinen osa, kun matkasin Helsinkiin. Ensimmäinen etappi oli Kansallisarkisto, jossa tutkiskelin yksityisarkistojen luetteloita, mutta niistä ei valitettavasti irronnut mitään. Tengströmin naisten kirjetovereiden arkistoaineistoja löytyi aika vähän, eikä niiden vähien joukossa ollut minua kiinnostavia henkilöitä. Mutta sitä enemmän aikaa kirjamessuiluun…

Messuhumu oli mukavaa jo itsessään, mutta tein toki kirjalöytöjä ja kuuntelin mielenkiintoista ohjelmaa. Torstain pari tuntia meni yleiskatsauksen luomiseen sekä antikvariaattipuolen ja etenkin kahden euron kirjapöytien kouluamiseen. Illalla osallistuin ensimmäistä kertaa filosofisen niin & näin -aikakauslehden toimitusneuvoston tapaamiseen. Olen ilokseni päässyt mukaan lehden toimitusneuvostoon sekä teematoimittajaksi ensi vuoden toisessa numerossa ilmestyvään kirjeteemaan.

Kirjamessuhankinnat. Toivottavasti muistin kaikki?

Perjantaina vietimme mukavan hetken Kirjakahvilassa ystäväni kanssa – kuohuviinilasien kera! – ja kuuntelimme, kun tutkija Inkeri Koskinen kertoi näennäistiedettä käsittelevästä teoksestaan Villi Suomen historia – Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin toimittaja Tuomas Murajan haastattelussa. Mielikuvituksellisissa historiaskenaarioissa pyramiditkin olivat fennoegyptiläisten rakentamia! Tämän jälkeen vuorossa oli Nälästä nautintoihin – Ruoan tarina -nimisen teoksen kirjoittaneiden professori Jaakko Hämeen-Anttilan ja toimittaja Venla Rossin haastattelu. Hämeen-Anttila mainitsi muun muassa, että antiikin kreikkalaiset söivät vuodessa vain 1–2 kiloa lihaa. Tämä antaa hieman perspektiiviä nykyiseen lihan kulutukseen ja sen ”luonnollisuuteen”. Keskiviikon paperi-Hesarista voi lukea, että suomalaiset söivät keskimäärin 77 kiloa lihaa per henkilö vuonna 2014. Vähiten lihaa syötiin Intiassa ja Bangladeshissa, joiden lukema 3,2 kiloa pääsee jo melko lähelle antiikin kreikkalaisia. (Verkkoversiossa pääjuttu lienee sama, mutta lihankulutuksen piirakkamalleja en valitettavasti sieltä löytänyt.)

Lisäksi kävin kuuntelemassa keskustelun otsikolla ”Digitaaliset ihmistieteet ja tutkimuksen avoimuus”. Tilaisuuden juonsi Helsingin yliopiston digitaalisten aineistojen tutkimuksen professori Mikko Tolonen ja keskustelijoina olivat kulttuurihistorioitsija Mila Oiva Turun yliopistosta ja tutkijatohtori Eetu Mäkelä Aalto-yliopiston tietotekniikan laitokselta. Digitaaliset ihmistieteet avaavat monia kiinnostavia mahdollisuuksia datan käsittelyyn, mutta todettiinpa paneelin aikana myös, että ”fiksu insinööri ei tule koskaan korvaamaan Gadamerinsa lukenutta humanistia.” Näiden yhdistelmä lienee digitaalisten ihmistieteiden ydin ja niiden avaama uusi, kiinnostava mahdollisuus. Mikko Tolonen on muuten hiljattain julkaissut tutkijatohtori Leo Lahden kanssa yhteisartikkelin ”Aatehistoria ja digitaalisten aineistojen mahdollisuudet” historian Ennen ja nyt -verkkolehdessä.

Kirjamessujen kuluessa tein miltei pitäneen päätöksen, että en osta kaunokirjallisuutta lainkaan, sillä rahavarat ja ehkä vielä akuutimmin kantokyky Tampereen junalle olivat rajalliset. Moni kirja irtosikin parilla eurolla, ainoa poikkeus romaanikiellosta oli yhden lempikirjani, Aki Ollikaisen Nälkävuoden, hankkiminen omaksi vitosella kustantajan pöydästä. Bloggasin Nälkävuodesta muutama(!) vuosi sitten.

Tiedekirjojen puolella kiinnostava löytö oli SKS:lta viime vuonna ilmestynyt Kristiina Kalleisen Kuninkaan ja keisarin Nordenskiöldit. Teos käsittelee suvun historiaa 1700-luvulta 1900-luvulle. ”Suvun kautta kuvataan 1800-luvun yhteiskunnallista dynamiikkaa sekä avioliittostrategioiden ja verkostojen merkitystä”, kertoo takakansiteksti. Jo tähän lauseeseen mahtuu monta oman tutkimukseni kannalta osuvaa iskusanaa. Vaikka väitöskirjani fokusoi lyhyempään aikajänteeseen ja pienempään ryhmään, on mielenkiintoista nähdä, miten sukuverkostot, avioliitot ja yhteiskunnallinen dynamiikka on samaan aikakauteen sijoittuvassa tutkimuksessa nivottu yhteen.