Mamselli Marie Rouget de S:t Hermine Helsingissä

1800-luvun kirjeaineistoja tutkiessani esiin nousee usein nimiä, joita en tunnista ja joita kirjoittajat eivät sen kummemmin selitä, koska henkilöt ovat tuttuja sekä heille että kirjeen vastaanottajalle. Tutkijana jään tietenkin kaipaamaan kontekstia: kuka on kyseessä ja mihin hän liittyy? Puheenaiheena olevan henkilön taustatiedot auttavat tulkitsemaan kirjeessä sanottua paremmin ja antavat ylipäätään lisätietoja tutkimuskohteideni elämästä ja verkostoista.

Melko tunnettujen henkilöiden kohdalla Kansallisbiografia on erinomainen aloituskohta. Informatiivisten ja kompaktien artikkeleiden kautta henkilön elämän pääkohdat ja perustiedot käyvät selville. Tuntemattomampien miesten kohdalla Helsingin yliopiston ylioppilasmatrikkeli on usein hyödyllinen: sieltä selviävät opiskelijan syntymä- ja kuolinajat, vanhempien nimet, joskus muutama muukin sukulainen sekä opintojen jälkeisiä uratietoja ja asuinpaikkoja.

Naisten kohdalla näistä lähteistä ei kuitenkaan monesti ole hyötyä. 13-vuotiaan Helene Tengströmin kirjeissä esiintyy alkuvuodesta 1842 eräs mamselli Rouget. Mainintojen perusteella arvelen, että kyseessä voisi olla Helenen opettaja. Lisätiedot hänestä voisivat valaista Helenen koulutusta, josta muutoin tiedän vielä melko vähän.

Jeune fille lisant. Jean-Baptiste Camille Corot, noin 1868. Wikimedia Commons.

Hoksaan käyttää ”1800-luvun googlea”, Kansalliskirjaston digitoitua sanomalehtiarkistoa. Rajaan haun aluksi vuosiin 1835–1845, jotta tulosten määrä pysyy järkevissä rajoissa. Myöhemmin laajennan hakuvuosia, mutta kiinnostavat tulokset jakautuvat vuosille 1836–1848.

Ensimmäiset osumat vuosilta 1836, 1837 ja 1840 kertovat mamsell Rouget’n ja yhtenä vuonna mamsellien Annette ja Cecile Rouget’n saapuneen Tukholmasta Turkuun. Nämä tiedot voivat mahdollisesti koskea etsimääni henkilöä.

Kiinnostavat tiedot ovat kuitenkin 1840-luvun alkuvuosilta – juuri niiltä ajoilta, kun Helene Tengström mainitsee mamselli Rouget’n omissa kirjeissään. Syksyllä 1841 allekirjoituksella ”M. Rouget de S:t Hermine” on jätetty Helsingfors Tidningariin ilmoituksia, joissa M. Rouget kertoo antavansa opetusta ranskan ja englannin kielen puhumisessa ja kirjoittamisessa.

Sanomalehtiarkistosta saa nykyään kopioitua haluamansa kohdat tekstimuodossa, mutta muunto on paikoin varsin epäselvä. Esimerkiksi tältä näyttää kohta, jossa kerrotaan annettavan yllämainittua opetusta: ”Härmedelst fur jag tilllännagifwa att unberroiäningen uti Frän? systa och (Sngelfta fpråfen* talande och ’Irifroanbe”.

Näkymä Esplanadille 1838. Tekijä Fredrik Tengström oli tutkimieni Tengströmin sisarusten eno. Museovirasto, Musketti. CC BY 4.0.

Toukokuun 1842 ilmoituksesta saamme tietää mamselli Rouget de S:t Herminen etunimen: se on Marie. Tämä vahvistaa, että opettajatar-Rouget’lla ei välttämättä ole mitään tekemistä matkustavaisena lehteen painetun mamselli Rouget’n kanssa – ainoat mainitut etunimet kun olivat Annette ja Cecile. Nyt mamselli Rouget, josta olemme kiinnostuneita, suunnittelee seuraavana syksynä ottavansa kuusi puolihoitolaista (half-pensionärer), joille tarjotaan opetusta ranskan, englannin ja saksan kielissä sekä piirustuksessa ja maalauksessa ”ynnä kaikessa mikä kuuluu sivistyneeseen kasvatukseen” (samt i allt som tillhör en bildad uppfostran). Kaksi tai kolme nuorta tyttöä voisi myös tulla täysihoitoon samassa pihapiirissä asuvan rouvan luokse. Samansisältöistä ilmoitusta julkaistaan vielä elokuun lopullakin. Eikö mamsellin opetukseen ole kylliksi halukkaita oppilaita?

Syyskuussa 1842 Tukholmasta Turkuun saapuu mamselli Rouget. Onko kyseessä Marie? Ajankohta voisi käydä yhteen, sillä kevään ilmoituksessaan hän toivoi yhteydenotot itselleen toukokuun loppuun saakka ja sen jälkeen muuta kautta. Hän lienee siis matkustanut kesäksi pois. Myöhäisen ilmoittelun lisäksi mamselli Rouget’n pensioonin onnistumista saa epäilemään myös ilmoitus noutamattomasta kirjeestä maaliskuussa 1843: sellainen löytyy Helsingin postikonttorista nimellä Mari Rouget. Onko mamsellimme jättänyt Suomen?

Muutamaa vuotta myöhemmin, heinäkuussa 1846, neiti Rouget de S:t Hermine on vieraillut Kupittaan uudessa kylpylaitoksessa. Seuraavana talvena hän ilmoittaa Finlands Allmänna Tidningissä aikomuksestaan avata nuorille tytöille suunnatun koulun Hämeenlinnaan. Suunniteltu opetustarjonta on entisestään laajentunut. Hän itse tarjoaa opetusta ranskan kielen lukemisessa, kirjoittamisessa ja puhumisessa, piirustuksessa ja maalauksessa sekä naisten käsitöissä. Saksan kieltä opettaa syntyperäinen saksalaisnainen ja uskonnossa, historiassa, maantieteessä ja kirjoittamisessa on erillinen opettaja.

Kupittaan kylpylä ja Pyhän Henrikin lähde 1853. Vedostaja G. F. Aminoff, alkuperäisen kuvan tekijä J. J. Reinberg. Museovirasto, Musketti. CC BY 4.0.

Mutta elokuussa 1848 saamme lukea Åbo Tidningarista, että mamselli Rouget de S:t Hermine on matkustanut Tukholmaan. Tämän jälkeen sopivia osumia ei Suomen lehdistöstä näytä löytyvän.

Karistiko mamselli Marie Rouget de S:t Hermine Suomen tomut jaloistaan lopullisesti? Eikö hänen kouluihinsa tullut kylliksi oppilaita? Jään myös pohtimaan, millaisia hakuvälineitä muiden maiden kirjastoista, arkistoista ja tietokannoista voisi löytyä henkilöiden jäljittämiseen ja mamselli Rouget’nkin kohtaloon. Väitöskirjani kannalta olennainen leikkauspiste Tengströmin tyttöjen koulutuksen kanssa näyttää kuitenkin tulleen katetuksi suomalaisen lehdistön avulla.

***

Ja kun koko nimi on tiedossa, sillä voi googlata ihan tavallisesti. Ilmeisesti mamselli Rouget toimi 1850-luvulla Svenska lärarinnors pensionsföreningin johtokunnassa yhdessä mm. Fredrika Bremerin kanssa (Wikipedia + muu lähde). Svenskt biografiskt lexikonista häntä ei kuitenkaan löydy. Parempi lopettaa.

Advertisement

Tikkasia, Snellmaneja, Castréneja – ja lukuisasti kirjeitä

Vaikka mieli harhautuu toisinaan jo kesälomaunelmiin, voin tyytyväisenä todeta, että jotakin on kevään aikana tullut myös valmiiksi.

Maanantaina tuli Yle Radio 1:n Historiasarjojen osana radiosta Paavo Tikkasta ”sananvapauden sankarina” käsitellyt ohjelma. Kollegani Heikki Kokko kertoo Tikkasen toimista Suomettaren perustajana ja suomenkielisen julkisuuden syntymisen edistäjänä. Minä valotan Tikkasen yksityiselämää Kruununhaan piiriä käsittelevän tutkimukseni pohjalta.

Kuten kuvan oikeasta laidasta voi lukea, Suomettarensa sai hakea Öhmanin kirjakaupasta. Paavo Tikkanen omisti liikkeen ja lehden lankonsa Herman Kellgrenin kanssa. Wikimedia Commons.

Tikkasen sanomalehti- ja kirja-alan liiketoimilla alkanut sosiaalinen nousu vankistui hänen päästessään avioliiton kautta osaksi arvostettua, akateemista Tengströmin sukua. Ohjelmassa pääsee hieman esille myös Paavon vaimo Helene ja esimerkiksi heidän tavoitteensa lastensa kasvattamisesta kaksikielisiksi. Paavo Tikkasen kohtalo oli kuitenkin traaginen. Hänen viimeisiä vuosiaan leimasivat lukuisat henkilökohtaiset menetykset ja lopulta vakava sairastuminen. Tikkasten suvusta olen aiemmin blogannut Paavon ja Helenen pojanpojanpojan Henrik Tikkasen (1924–1984) osoiteromaanien innoittamana.

Aivan äskettäin ilmestyi myös niin & näin -lehden uusi numero. Yhtenä osiona on kirjeteema, jonka toimittamisessa olin mukana. Kirjoitin teemalle johdannon ”Kirjeet ajan ja paikan tunteikkaina ylittäjinä”, joka on luettavissa lehden verkkosivuilla samoin kuin muutamia muita numeron juttuja.

Käsittelen tekstissäni kirjeitä 1800-luvun suomalaisen fennomaanisivistyneistön romanttisissa suhteissa. Esimerkit ovat tutkimuksissani muutenkin esiintyvien Jeanette ja J. V. Snellmanin sekä hieman myös Natalia ja M. A. Castrénin kirjeenvaihdoista. Kirjeet olivat tunneobjekteja, joita erossa ollessa kaivattiin kiihkeästi ja joilla luotiin läsnäolon illuusiota. Vaikka välimatka oli ennen kaikkea este, jota rakastavaiset yrittivät kirjeillään kuroa ja kuvitella umpeen, ne loivat mahdollisuuden jokapäiväisestä kommunikaatiosta poikkeavaan ja jopa sitä syventävään tunteiden kertomiseen ja itseilmaisuun.

takomabibelot, CC BY 2.0, Wikimedia Commons.

Kiinnostava vastapari oman juttuni kanssa on mielestäni Kirsi Keravuoren kustavilaista Janssonin perhettä käsittelevä ”Arki kirjekuoressa – Itseoppineet kirjeenkirjoittajat 1800-luvulla”. Keravuori tarkastelee talonpoikaislaivuri Simon Janssonin ja tämän vaimon Wilhelminan opiskelemaan lähteneille pojilleen kirjoittamia kirjeitä. Kirjoittajien lähtökohdat sekä koulutuksen että sosiaalisen aseman suhteen olivat siis jonkin verran erilaiset kuin omien säätyläiskirjoittajieni. Kiinnostava ero on muun muassa se, että siinä missä säätyläisten kirjeet ovat täynnä vuolasta tunnepuhetta, itseoppineiden kirjeissä ei ihmisen sisäinen reflektio ole aiheena.

Julia Dahlbergin artikkeli ”Konst och vetenskap – 
Intellektuell gemenskap i Helena Westermarcks brev till sin bror” käsittelee taiteilija, kirjailija Helena Westermarckin ja tämän veljen sosiologi Edvard Westermarckin läheistä yhteyttä etenkin ammatillisesta näkökulmasta, jossa Helena asettaa rinnakkain oman taiteellisen ja veljensä tieteellisen uran. Johanna Kulmala kertoo tekstissään ”’Miten olen muuttunut, sen ymmärrän vasta palattuani!’ – Kirjetutkimuksen kautta keskitysleirille” eräästä prahalaisesta kellarista löytyneen erikoisen kirjekokoelman tarinaa. Mukana on myös H. K. Riikosen artikkeli ”Kirjeet tiedon ja tutkimuksen välittäjinä – Suomalaisten filologien ulkomaista kirjeenvaihtoa Turun akatemiasta toiseen maailmansotaan” sekä lukuisia kiinnostavia suomennoksia muun muassa Margaret Cavendishin kirjemuotoisesta filosofiasta ja Ludwig Wittgensteinin kirjeistä. Eikä missään nimessä kannata ohittaa Lewis Carrollin Ihmemaa-kirjojen oheistuotteena myytyyn postimerkkikoteloon laatimia hulvattomia kirjeenkirjoitusohjeita.

Yltäkylläinen mysteeri, täyttymätön rakkaustarina

Törmäsin Minette Donnerin (1848–1922) hahmoon ja kohtaloon lukiessani Julia Dahlbergin ja Joachim Mickwitzin teosta Havet, handeln och nationen. Släkten Donner i Finland 1690–1945. Minette oli Otto Donnerin (1835–1909) toinen vaimo, joka oli nuoruudessaan kokenut pitkän ja monimutkaisen mutta täyttymystään vaille jääneen rakkaustarinan. Minetten pojanpoika Jörn Donner on kirjoittanut teoksen Minetten rakkaus, jossa hän kertoo Minette Munckin ja tämän nuoruuden rakastetun Karl Enebergin (1841–1876) tarinan kirjeaineistoon voimakkaasti tukeutuen.

Teos lähtee liikkeelle kulttuurisilla viittauksilla, jotka hiukan huvittavastikin asettavat Jörn Donnerin eri säätyyn kuin teosta lukevan rahvaan: ”Pohjoisrannassa sijainneen lapsuudenkotini kirjaston seinällä oli pieni öljymaalaus – tiettävästi Albert Edelfeltin – joka esitti ’isoisä numero yhtä’ kuten häntä perhepiirissä kutsuttiin.” Se oli Eneberg. Isoisä numero kaksi oli Otto Donner, joka oli myös konkreettisesti läsnä: ”Eräässä kaapissa säilytettiin Walter Runebergin kipsipystiä ja ruokasalin seinällä hän riippui Akseli Gallén-Kallelan maalaamana.”

Minetten ja Karlin tarina alkaa kiehtovana mysteerinä, jonka elementit ovat yltäkylläiset: yhteiskunnalliselta taustaltaan epäsuhtainen pari – rikas neito ja köyhä nuorukainen; tutkimustyö, joka vie miehen orientin eksoottisille mutta arvaamattomille seuduille; lopulta järkyttävä päätepiste, kun mies kuolee – ehkä murhattuna. Traaginen loppu paljastuu lukijalle jo varhaisessa vaiheessa, eikä se olekaan mysteerin ydin tai jännityksen kohde. Olennaista on se, miten tähän päädytään.

Minette oli siis varakkaan aatelisperheen tytär, joka tapasi klassisia ja itämaisia kieliä opiskelleen Karlin, kun tämä tuli perheeseen kotiopettajaksi 1860-luvun puolivälissä. Pari kihlautui, erosi, kihlautui uudelleen. Aluksi ajattelin, että kyseessä on ”puhdas” rakkaustarina, jossa rajattomasti rakastava pari ei saa toisiaan, sillä ympäristön asettamat esteet viivästyttävät suhteen solmimista ja lopulta aika ei riitä, kun toinen menehtyy ennen kuin he ehtivät saada toisensa. Lukemisen edetessä mieltäni alkoi kuitenkin kaihertaa toisenlainen ajatus. Ehkä suhde ei onnistunut, koska molemmat osapuolet aika ajoin epäröivät – eivät halunneet sitä koko ajan ja enemmän kuin mitään muuta. Mutta tosielämässä ympäristön painetta onkin vaikeampi uhmata kuin umpiromanttisissa fiktioissa.

Suhteen käänteissä ja aikajanassa on välillä vaikea pysyä perässä, sillä Jörn Donnerin tyyli on fragmentaarinen ja esseemäinen. Teoksen tyylilajia on hankala päättää. Se ei ole tutkimus mutta ei myöskään romaani. Kertomus perustuu Minetten ja Karlin kirjeenvaihtoon ja sitä Donner referoi runsain mitoin. Juuri tässä tulee ilmi se, että teos ei ole tutkimus. Tulkinnat jätetään pitkälti lukijalle itselleen, eikä kirjailija kerro omiaan kovin laveasti. Aineistosta ja aihepiiristä voisi historiatieteellisin menetelmin saada irti vaikka mitä! Vaikka kyseessä ei olekaan tutkimus, kirjallisuusluettelo ja edes suorien lainausten viitteistys olisi ollut paikallaan.

Teosta pirstovat Donnerin nykypäivään liittyvät huomiot muun muassa siitä, miten nykyisin New Yorkiin voi lentää hetkessä ja miten hidasta kommunikointi 1800-luvulla olikaan. Paikoin Jörn onkin liikaa esillä. Se näkyy hyvin myös kansikuvassa: Jörn Donnerin nimi on painettu valtavilla kirjaimilla, suuremmilla kuin kirjan nimi. Kanteen on päässyt Minette, mutta Karl Eneberg on sysätty takakannen pikkukuvaan.

Donner päättää teoksen mielenkiintoisella tavalla, joka antaa jonkin vihjeen siitä, miksi myös Jörn on yksi sen keskeisistä henkilöistä: ”Julkaisin vuonna 1998 kirjan, jonka nimi oli Miksi olen olemassa??? Tämä on sen rinnakkaisteos. Tästä syystä olen olemassa.” En ole lukenut aiempaa teosta, enkä osaa vastata tähän eksistentiaaliseen kysymykseen mitään. Luulen, että kysymys on monisyisempi kuin pelkästään sukulinjan rakentumiseen liittyvä.

Lisää kaikista teoksen päähenkilöistä, myös Jörnistä, voi lukea Kansallisbiografiasta. Minette Donnerista ja Karl Enebergistä kertovat artikkelit ovat vapaasti luettavissa. Otto Donnerista ja Jörn Donnerista kertovat artikkelit ovat valitettavasti maksumuurin takana.

 

Kirjallisuutta
Julia Dahlberg & Joachim Mickwitz. Havet, handeln och nationen. Släkten Donner i Finland 1690–1945. SLS 2014.
Jörn Donner. Minetten rakkaus. Minette Munckin ja orientalisti K.F. Enebergin tarina 1800-luvun Suomessa. Otava 2002.

Konferenssissa: Yksilö, kertomus, historia – ja 1800-luku

Viime viikko päättyi kahteen intensiiviseen ja mielenkiintoiseen konferenssipäivään. Olin torstaina ja perjantaina Helsingissä 1800-luvun tutkimuksen verkoston konferenssissa Yksilö, kertomus, historia – individen, berättelsen, historien. Teema oli oman tutkimusaiheeni kannalta erittäin osuva. Tarjontaa oli paljon ja monia kiinnostavia esityksiä rinnakkaissessioista jäi myös kuulematta. Abstraktit ovat kylläkin saatavilla verkossa.

Erityisen mielenkiintoisia omalta kannaltani olivat puheenvuorot, jotka käsittelivät kahden tai useamman henkilön yhtäaikaista biografista tutkimusta. Kohdehenkilöitä saattoi yhdistää esimerkiksi jaettu aate, kirjallinen toiminta tai sisaruus. Monissa esityksissä kävi ilmi, että tällainen tutkimusasetelma voi paljastaa uusia näkökulmia, jotka eivät perinteisessä yksilöbiografiassa tulisi näkyviin. Tämäntyyppisiä tavoitteita olen asettanut myös omalle väitöskirjatutkimukselleni.

Oma esitykseni oli sessiossa, jonka aiheena oli ”Verkostot ja ryhmät biografisen tutkimuksen kohteena”. Puhuin työstäni otsikolla ”Kruununhaan naiset – Ryhmäbiografia ja fennomaaninen verkosto”. Pääsin itse asiassa esiintymään likipitäen tutkimukseni ”tapahtumapaikoilla”. Konferenssi järjestettiin Kruununhaassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Tieteiden talon tiloissa. Tieteiden talon kolmannen kerroksen seminaaritilan ikkunat antoivat etelään ja niistä pystyi kurkistamaan Mariankatu 9:n tontille, jolla tutkimuskohteenani olevan Tengströmin perheen talo 1800-luvun puolivälissä sijaitsi. Näistä kortteleista kirjoitin tarkemmin syyskuussa.

Esityksessäni olin visualisoinut tutkimaani ryhmää verkostoksi, joka kiinnittyy toisiinsa erilaisin sukulaisuus- ja ystävyyssuhtein. Monet verkoston jäsenistä asuivat verraten pienellä alueella Kruununhaassa. Sainkin vinkin, että heidän asumuksiaan ja naapureitaan kannattaisi myös sijoittaa kartalle. Tähän ideaan aion tarttua, sillä naapuruston hahmottelu auttanee edelleen jäsentämään henkilöiden ympäristöä ja suhteita sekä tuottaa toivottavasti uusia oivalluksia.

Sain myös uuden lähdevinkin, ja kävin vielä perjantaina konferenssin päätyttyä nopeasti pyörähtämässä Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmien luetteloiden äärellä. Seuraavalle Helsingin reissulle on siis jälleen uusia johtolankoja odottamassa lähempää tarkastelua.