Kirjakesä 2018

Kesälomalla on perinteisesti aikaa omistautua kaunokirjallisuudelle, ja tänä vuonna melko lyhyen lomani aikana sain luettua neljä romaania. Lukumäärä jäi harmillisen pieneksi, mutta lohduttaudun sillä, että kaksi kirjoista oli yli 600-sivuisia. Ehkä molemmat voi mielessään laskea kahdeksi ”normaalimittaiseksi”..? Lainasin päivää ennen loman alkua lähikirjastosta neljä kirjaa, ja olin silloin vielä varma, että aloittaisin Jukka Viikilän romaanista Akvarelleja Engelin kaupungista, jotten päätyisi liian etäälle tutkimukseni miljööstä, 1800-luvun Helsingistä. Varsinaisen vapaan alkaessa tajusin, että juuri etäisyyttä tarvitsen, ainakin aikakauteen.

Aloitin lomalukemisen turvallisella ratkaisulla: Kjell Westöllä. Reilun vuoden verran on ollut käynnissä Westö-kausi, joka on sisältänyt monia huippuhetkiä mutta myös tiettyä kyllästymistä tarinatyyppiin, jossa suomenruotsalainen poika ystävystyy hiukan parempien piirien äkkiväärän tyypin kanssa ja rakastuu tämän siskoon.

Huippuhetkiin kuuluu Westö-kauden aloittanut Missä kuljimme kerran. Muistelen erityisellä lämmöllä viihtyisää paluumatkaa seminaarireissulta Münchenistä: luin kirjaa lentokenttäjunassa, kentällä, koneessa ja vieläpä aamuyön paluubussissa Tampereelle, eikä kirja tai reissaaminen kyllästyttänyt missään vaiheessa. Mainittua toisteista tarinamaailmaa ovat ainakin melko peräjälkeen luettuina edustaneet Isän nimeen, Rikinkeltainen taivas ja osittain Älä käy yöhön yksin. Teemojen samankaltaisuutta korostaa Westön tapa ripotella aiempien kirjojen henkilöhahmoja pieniin sivurooleihin uudemmissa. Kangastus 38 sen sijaan on erinomainen kirja. Se käsittelee oivaltavasti sisällissodan teemoja, jotka nousevat esiin toisen maailmansodan kynnyksellä. Westö onkin mielestäni vahvempi eläytyessään historiaan kuin kerratessaan oletettavasti jollakin tasolla omaelämäkerrallisia kokemuksia kasari- ja ysärielämästä.

Tällä lomalla luin siis Älä käy yöhön yksin -romaanin, jonka alkuosa kertoo 1960–1970-luvuille sijoittuvaa tarinaa kolmesta ystävyksestä, joilla hetken aikaa on folk-yhtye. Toisessa osassa nuori mies pyörii Helsingissä ja saa selville yllättäviä yhteyksiä aiemman osan päähenkilöihin, joiden elämissä on tapahtunut traagisia käänteitä. Westö-kirjoissani tämä sijoittuu johonkin tasavahvaan keskimaastoon. Nyt vain pitää miettiä, olenko joskus nuorempana lukenut Leijat Helsingin yllä vai en…

Toisen lomalla lukemani kirjan ostin, kun kävin kärsimättömäksi kirjaston varauksen viipyessä. Olen aiemminkin kirjoittanut Virpi Hämeen-Anttilan 1920-luvun Helsinkiin sijoittuvista Björk-dekkareista. Nyt Björk matkusti Berliiniin ja päätyi selvittämään erityisen raakoja lapsenmurhia, joiden tekijää nimitettiin Tiergartenin teurastajaksi. Helsinki on mielestäni Björkin luonnollinen miljöö, vaikka olihan Berliini vaihtelua. Todellisista, historiallisista tapahtumista punoutuva tausta sekä salapoliisin kiintoisat ihmissuhteet jäivät nyt kuitenkin vähemmälle. Etenkin odotan, mitä Hämeen-Anttila saa kehittyä kokoon, kun Björk vihdoin – toivon mukaan – pääsee selvittämään esimiehensä sisäministeri Heikki Ritavuoren murhaa. Nyt jo yksi jos toinenkin sarjan osa on ollut tämän odotusta, ja tällä kertaa teema väistettiin viemällä päähenkilö hetkeksi pois Helsingistä.

Seuraavaksi tartuin Sebastian Lindellin Lappiin sijoittuvan dekkarisarjan viidenteen osaan Hukutettu mieli, jossa seikkaillaan Lokan tekojärven alueella. Lindell on nimimerkki, jonka takana on Tervolasta kotoisin oleva insinööri Timo Liukkonen. Dekkarisarjan päähenkilö on Rovaniemen keskusrikospoliisin komisario Markus Edelmann ja sarjan edetessä yhä isomman roolin saa tämän alainen Sonja Friberg. Tapahtuma-aika on 2000-luvun alku, mikä on mielenkiintoinen valinta. Kyseessä ei ole varsinaisesti historiallinen romaani, mutta tietyt asiat, kuten teknologia, ovat selvästi erilaisia kuin tänä päivänä. Sarjan mysteerit kurottavat yleensä menneisyyteen, ja aikakausivalinta mahdollistaa sen, että henkilöhahmojen aikajänne voi ulottua toiseen maailmansotaan. Sarjan hahmot ovat jollakin tavalla ohuita, mutta dekkarissa se menee: pääasia on rikos. Tyylissä on myös tiettyä suoraviivaisuutta ja miesmeininkiä (miksi niin monet nuoret naiset, mukaan lukien Friberg, ovat kauniita ja mustatukkaisia?). Kuitenkin menneisyyden piiloteltuihin salaisuuksiin nojaavat mysteerit vetävät. Ylipäätään sarjassa Lappi on mielenkiintoinen toimintaympäristö, koska itselleni se on täysin vierasta seutua. Hukutetun mielen juoni kietoutuu Lokan tekojärven rakentamisaikaan 1967. Samalla kirja sivuaa tekojärveen liittyneitä kiistoja ja sen takia muuttamaan joutuneiden kohtaloita.

Tämän jälkeen vaihdoin tyylilajia nuorten fantasiakirjallisuuteen: usean kaverin suosituksesta luin Philip Pullmanin Universumin tomu -sarjan ensimmäisen osan Kultainen kompassi. Kirja vei mukanaan sekä juonen että maailman puolesta. Päähenkilö on nuori tyttö Lyra, joka asuu Oxfordissa Jordan Collegen hoteissa, mutta sieltä toki päästään ennen pitkää seikkailemaan. Matka suuntautuu kauas pohjoiseen kuten kirjan englanninkielinen nimi Northern Lights vihjaa. Lyran maailma muistuttaa omaamme, mutta tärkein ja kiehtovin ero on, että kaikilla ihmisillä on daimoni. Se on eläinhahmoinen olento, joka on ihmisen kumppani ja ilmentää jollakin tavalla tämän sielua.

Loman jälkeen olen lähinnä lukenut eurooppalaista perhehistoriaa sun muuta. Tommi Kinnusen uutuus Pintti on sentään kesken.

Advertisement

Seikkailuja menneen ajan Helsingin kartoilla ja kujilla

Magnus von Wrightin maalauksessa ”Kylmä talviaamu Helsingissä” (1846) avautuu näkymä Konstantininkadun (nyk. Meritullinkatu) ja Rauhankadun kulmasta Kruununhaan kattojen yli kohti Nikolainkirkkoa. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.

Sain juuri luettua Virpi Hämeen-Anttilan 1920-luvulle sijoittuvan salapoliisiromaanisarjan kolmannen osan Kuka kuolleista palaa. Pidin sarjan ensimmäisestä osasta Yön sydän on jäätä kovasti mutta toinen osa Käärmeitten kesä ei muistikuvieni mukaan iskenyt yhtä hyvin. Mutta nyt kirja taas vei mennessään. Päähenkilö Karl Axel Björk on hieman alle kolmekymppinen, tyylikäs ja älykäs hahmo, joka ei kaihda myöskään seikkailuja ja toimintaa. Mahtavaa tietysti on, että siistin sisätyönsä ohella Björk ratkoo visaisia rikosjuttuja ja kirjoittaa historian väitöskirjaa.

Hämeen-Anttila kutoo tarinansa taitavasti aikakauden historialliseen kontekstiin. Kirjan etu- ja takasisäkansista löytyy ajan Helsinkiä kuvaava kartta, jonka tihrustamiseen omalla kohdallani luo lisämielenkiintoa se, että Björkin kulmat Kruununhaassa ovat melko samat kuin omien tutkimuskohteideni Tengströmien 1800-luvun puolivälissä. Muutoinkin on mielenkiintoista havainnoida, miten kaupunki on muuttunut viimeisen sadan vuoden aikana. 1920-luku on kiinnostavasti oman tutkimusaikakauteni ja nykypäivän välissä: esimerkiksi osa nimistöstä on tuttua 2000-luvulta, osa 1800-luvulta.

Tengströmit asuivat 1850-luvulla Mariankadun numerossa 9. Kruununhaan asuintalot olivat tyypillisesti yksikerroksisia puutaloja, jotka sijaitsivat kadun varressa. Nykyään paikalla on tummanpuhuva toimistorakennus. Finna-palvelun mukaan talon arkkitehti on C. L. Engel. Eric Sundström, Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.

Oli myös hauskaa, että Hämeen-Anttila mainitsi tärkeiksi lähteikseen Helsingin Sanomien julkaisemat korttelikirjat. Itsekin olen Tengströmien ja kumppaneiden asuinseutuja ja niiden tunnelmia jäljittäessäni mielenkiinnolla lukenut mm. Kaija Ollilan ja Kirsti Topparin teosta Puhvelista Punatulkkuun: Helsingin vanhoja kortteleita (1977/1986) ja uudempaa Eeva Järvenpään ja Sirpa Räihän julkaisua Vanhinta Helsinkiä: Kertomuksia Kluuvin ja Kruununhaan kortteleista (2007). Muutama vuosi sitten linkitin blogiini omien Kruununhaka-seikkailujeni oheen Helsingin Sanomien verkkosivuston, jossa kortteleista kerrottiin, mutta enää sitä ei ikävä kyllä enää löytynyt. Wikipediasta voi ainakin tutkiskella kortteleiden hauskoja nimiä.

Björk-romaanin lopusta löytyy yksityiskohtainen henkilöluettelo, mikä ei ole aivan tavatonta, mutta poikkeuksellista historiallista pikkutarkkuutta ja tarvetta asettaa Björk tarkasti maantieteelliselle kartalle osoittaa tarkka luettelo ”Kirjassa esiintyvät vanhat ja uudet kadun- ja paikannimet”. Lisäksi teoksen lopusta löytyy kolme miniesseetä, joiden aiheina ovat suojeluskuntakriisi, prostituutio ja Venäjän sisällissodan merkillinen hahmo, paroni Roman von Ungern-Sternberg (jonka rooli itse teoksessa oli kyllä varsin vähäinen).

Hämeen-Anttila pitää kirjasarjaansa liittyvää blogia Kadonnutta 20-lukua etsimässä. Sivustolta löytyy kirjailijan kuulumisia mutta myös taustatietoa Björk-hahmosta. Mahtavalta kuulostaa esimerkiksi tammikuussa Tieteiden yössä toteutettu Björk-kävely. Siitä voi lukea ja nähdä lisää postauksessa ”1920-luvun aikamatkaajat vuoden 2017 Helsingissä”.

Hieno löytö Hämeen-Anttilan blogista oli linkki Helsinki ennen -sivustolle. Se on upea karttasivusto, jossa voi tarkastella Helsingin karttoja eri vuosikymmeniltä. Kartoille on sijoitettu kuvia ja niiden rinnalle avautuu näkymä kyseisestä paikasta nykypäivänä. Ihaninta on, että sivusto toimii kuin unelma ja käyttöliittymä on selkeä.

Björkin vaarallisimmat seikkailut suuntautuvat Pitkänsillan pohjoispuolelle. Kuvassa Toinen linja vuonna 1908. Signe Brander, Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.

Hämeen-Anttilan Björk-seikkailussa mieltäni kutkuttivat ja karmaisivat viittaukset ministeri Ritavuoreen. Romaanissa eletään kesää 1921 ja Björk työskentelee päivätöinään sisäministeriössä Ritavuoren alaisuudessa. Ministerin dramaattisen kohtalon varjo kurkistelee romaanin tekstin lomasta loppua kohden yhä enemmän. Hän itse on teoksessa taustalla eikä esiinny varsinaisena hahmona tekstissä vaan ainoastaan viittauksina tai Björkin kertomana. Suojeluskuntakriisiä käsittelevä miniessee valottaa asiaa historialliselta kantilta – paljastamatta kuitenkaan kaikkea. Arvelen, että jossakin tulevassa jollei jo seuraavassa sarjan osassa Björk joutuu tutkimaan esimiehensä surmaa, Suomen itsenäisyyden ajan ainoaa poliittista murhaa.

Kiinnostuin Ritavuoren kohtalosta ensi kerran luettuani Tuomas Rantalan tiedelehti Hybrikseen kirjoittaman artikkelin ”Emme me keisarinmurhaajia ole. Poliittiset murhat ja murhayritykset Suomessa” (Hybris 3/2012). Erityisen kiehtovasti tapahtumista kertoo sokeain kuunnelmapalkinnon voittanut, ”historiafantasiaksi” luonnehdittu Viides luoti, jonka esittää Radioteatteri. Valitettavasti ohjelma ei ainakaan tällä hetkellä ole kuunneltavissa Yle Areenassa. (Kuunnelmien soisi olevan siellä jatkuvasti saatavilla!)

Reilu vuosi sitten ilmestyi ensimmäinen osa toisestakin 1920-luvun alkuvuosiin sijoittuvasta dekkarisarjasta. Mikko Porvalin Karelia Noir -sarja sijoittuu Viipuriin, jossa poliisit painivat kieltolain aiheuttaman rikollisuuden kanssa. Sinisen kuoleman kuva ei aivan lunastanut odotuksia. Paikoin jäi tunnelma, että kirjoittajalle oli tärkeämpää olla uskollinen historialliselle aikakaudelle ja tapahtumille kuin kehitellä vetävää fiktiivistä kerrontaa. Juoni kuitenkin toimi, mutta eniten jäi kaihertamaan hahmojen tietynlainen ohuus. He olivat välineitä tarinan kertomiselle mutta eivät oikein menneet ihmisinä ihon alle. Björk-lukukokemuksen innoittamana ajattelin kuitenkin varata seuraavan osan kirjastosta. Veri ei vaikene näyttää hyppäävän ajassa kymmenisen vuotta eteenpäin, 1930-luvun vaarallisiin alkuvuosiin.

Kirjojen ja perheen jäljillä

Wellcome Library, London. Wikimedia Commons. CC BY 4.0.

Viime viikolla tuli reissailtua ympäri Etelä-Suomea: tiistaina olin Turussa Perheen jäljillä -projektin symposiumissa ja torstaina ja perjantaina Helsingissä arkistossa ja kirjamessuilla. Turun ”Family History & Gender History, Medieval to Modern” -symposium kesti itse asiassa kaksi päivää, mutta keskiviikon ohjelmaan en valitettavasti ehtinyt osallistua. Tarkempia tietoja ohjelmasta ja puhujista löytyy symposiumin verkkosivuilta. Key note -puhujilta löytyy julkaisuja muun muassa sisaruudesta ja tunteista, jotka itseäni erityisesti kiinnostavat.

Perheen jäljillä -projektin Facebook-sivun kautta bongasin myös lupaavan kuuloisen konferenssin ensi kesälle: heinäkuussa järjestetään International Society for Cultural Historyn vuosikonferenssi Italian Triestessä otsikolla ”Gender and Generations: Spaces, times and relationships in cultural-historical perspective”. Sukupuoli, sukupolvet – kuulostaa hyvältä!

Torstaina alkoi reissuviikkoni toinen osa, kun matkasin Helsinkiin. Ensimmäinen etappi oli Kansallisarkisto, jossa tutkiskelin yksityisarkistojen luetteloita, mutta niistä ei valitettavasti irronnut mitään. Tengströmin naisten kirjetovereiden arkistoaineistoja löytyi aika vähän, eikä niiden vähien joukossa ollut minua kiinnostavia henkilöitä. Mutta sitä enemmän aikaa kirjamessuiluun…

Messuhumu oli mukavaa jo itsessään, mutta tein toki kirjalöytöjä ja kuuntelin mielenkiintoista ohjelmaa. Torstain pari tuntia meni yleiskatsauksen luomiseen sekä antikvariaattipuolen ja etenkin kahden euron kirjapöytien kouluamiseen. Illalla osallistuin ensimmäistä kertaa filosofisen niin & näin -aikakauslehden toimitusneuvoston tapaamiseen. Olen ilokseni päässyt mukaan lehden toimitusneuvostoon sekä teematoimittajaksi ensi vuoden toisessa numerossa ilmestyvään kirjeteemaan.

Kirjamessuhankinnat. Toivottavasti muistin kaikki?

Perjantaina vietimme mukavan hetken Kirjakahvilassa ystäväni kanssa – kuohuviinilasien kera! – ja kuuntelimme, kun tutkija Inkeri Koskinen kertoi näennäistiedettä käsittelevästä teoksestaan Villi Suomen historia – Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin toimittaja Tuomas Murajan haastattelussa. Mielikuvituksellisissa historiaskenaarioissa pyramiditkin olivat fennoegyptiläisten rakentamia! Tämän jälkeen vuorossa oli Nälästä nautintoihin – Ruoan tarina -nimisen teoksen kirjoittaneiden professori Jaakko Hämeen-Anttilan ja toimittaja Venla Rossin haastattelu. Hämeen-Anttila mainitsi muun muassa, että antiikin kreikkalaiset söivät vuodessa vain 1–2 kiloa lihaa. Tämä antaa hieman perspektiiviä nykyiseen lihan kulutukseen ja sen ”luonnollisuuteen”. Keskiviikon paperi-Hesarista voi lukea, että suomalaiset söivät keskimäärin 77 kiloa lihaa per henkilö vuonna 2014. Vähiten lihaa syötiin Intiassa ja Bangladeshissa, joiden lukema 3,2 kiloa pääsee jo melko lähelle antiikin kreikkalaisia. (Verkkoversiossa pääjuttu lienee sama, mutta lihankulutuksen piirakkamalleja en valitettavasti sieltä löytänyt.)

Lisäksi kävin kuuntelemassa keskustelun otsikolla ”Digitaaliset ihmistieteet ja tutkimuksen avoimuus”. Tilaisuuden juonsi Helsingin yliopiston digitaalisten aineistojen tutkimuksen professori Mikko Tolonen ja keskustelijoina olivat kulttuurihistorioitsija Mila Oiva Turun yliopistosta ja tutkijatohtori Eetu Mäkelä Aalto-yliopiston tietotekniikan laitokselta. Digitaaliset ihmistieteet avaavat monia kiinnostavia mahdollisuuksia datan käsittelyyn, mutta todettiinpa paneelin aikana myös, että ”fiksu insinööri ei tule koskaan korvaamaan Gadamerinsa lukenutta humanistia.” Näiden yhdistelmä lienee digitaalisten ihmistieteiden ydin ja niiden avaama uusi, kiinnostava mahdollisuus. Mikko Tolonen on muuten hiljattain julkaissut tutkijatohtori Leo Lahden kanssa yhteisartikkelin ”Aatehistoria ja digitaalisten aineistojen mahdollisuudet” historian Ennen ja nyt -verkkolehdessä.

Kirjamessujen kuluessa tein miltei pitäneen päätöksen, että en osta kaunokirjallisuutta lainkaan, sillä rahavarat ja ehkä vielä akuutimmin kantokyky Tampereen junalle olivat rajalliset. Moni kirja irtosikin parilla eurolla, ainoa poikkeus romaanikiellosta oli yhden lempikirjani, Aki Ollikaisen Nälkävuoden, hankkiminen omaksi vitosella kustantajan pöydästä. Bloggasin Nälkävuodesta muutama(!) vuosi sitten.

Tiedekirjojen puolella kiinnostava löytö oli SKS:lta viime vuonna ilmestynyt Kristiina Kalleisen Kuninkaan ja keisarin Nordenskiöldit. Teos käsittelee suvun historiaa 1700-luvulta 1900-luvulle. ”Suvun kautta kuvataan 1800-luvun yhteiskunnallista dynamiikkaa sekä avioliittostrategioiden ja verkostojen merkitystä”, kertoo takakansiteksti. Jo tähän lauseeseen mahtuu monta oman tutkimukseni kannalta osuvaa iskusanaa. Vaikka väitöskirjani fokusoi lyhyempään aikajänteeseen ja pienempään ryhmään, on mielenkiintoista nähdä, miten sukuverkostot, avioliitot ja yhteiskunnallinen dynamiikka on samaan aikakauteen sijoittuvassa tutkimuksessa nivottu yhteen.

Yltäkylläinen mysteeri, täyttymätön rakkaustarina

Törmäsin Minette Donnerin (1848–1922) hahmoon ja kohtaloon lukiessani Julia Dahlbergin ja Joachim Mickwitzin teosta Havet, handeln och nationen. Släkten Donner i Finland 1690–1945. Minette oli Otto Donnerin (1835–1909) toinen vaimo, joka oli nuoruudessaan kokenut pitkän ja monimutkaisen mutta täyttymystään vaille jääneen rakkaustarinan. Minetten pojanpoika Jörn Donner on kirjoittanut teoksen Minetten rakkaus, jossa hän kertoo Minette Munckin ja tämän nuoruuden rakastetun Karl Enebergin (1841–1876) tarinan kirjeaineistoon voimakkaasti tukeutuen.

Teos lähtee liikkeelle kulttuurisilla viittauksilla, jotka hiukan huvittavastikin asettavat Jörn Donnerin eri säätyyn kuin teosta lukevan rahvaan: ”Pohjoisrannassa sijainneen lapsuudenkotini kirjaston seinällä oli pieni öljymaalaus – tiettävästi Albert Edelfeltin – joka esitti ’isoisä numero yhtä’ kuten häntä perhepiirissä kutsuttiin.” Se oli Eneberg. Isoisä numero kaksi oli Otto Donner, joka oli myös konkreettisesti läsnä: ”Eräässä kaapissa säilytettiin Walter Runebergin kipsipystiä ja ruokasalin seinällä hän riippui Akseli Gallén-Kallelan maalaamana.”

Minetten ja Karlin tarina alkaa kiehtovana mysteerinä, jonka elementit ovat yltäkylläiset: yhteiskunnalliselta taustaltaan epäsuhtainen pari – rikas neito ja köyhä nuorukainen; tutkimustyö, joka vie miehen orientin eksoottisille mutta arvaamattomille seuduille; lopulta järkyttävä päätepiste, kun mies kuolee – ehkä murhattuna. Traaginen loppu paljastuu lukijalle jo varhaisessa vaiheessa, eikä se olekaan mysteerin ydin tai jännityksen kohde. Olennaista on se, miten tähän päädytään.

Minette oli siis varakkaan aatelisperheen tytär, joka tapasi klassisia ja itämaisia kieliä opiskelleen Karlin, kun tämä tuli perheeseen kotiopettajaksi 1860-luvun puolivälissä. Pari kihlautui, erosi, kihlautui uudelleen. Aluksi ajattelin, että kyseessä on ”puhdas” rakkaustarina, jossa rajattomasti rakastava pari ei saa toisiaan, sillä ympäristön asettamat esteet viivästyttävät suhteen solmimista ja lopulta aika ei riitä, kun toinen menehtyy ennen kuin he ehtivät saada toisensa. Lukemisen edetessä mieltäni alkoi kuitenkin kaihertaa toisenlainen ajatus. Ehkä suhde ei onnistunut, koska molemmat osapuolet aika ajoin epäröivät – eivät halunneet sitä koko ajan ja enemmän kuin mitään muuta. Mutta tosielämässä ympäristön painetta onkin vaikeampi uhmata kuin umpiromanttisissa fiktioissa.

Suhteen käänteissä ja aikajanassa on välillä vaikea pysyä perässä, sillä Jörn Donnerin tyyli on fragmentaarinen ja esseemäinen. Teoksen tyylilajia on hankala päättää. Se ei ole tutkimus mutta ei myöskään romaani. Kertomus perustuu Minetten ja Karlin kirjeenvaihtoon ja sitä Donner referoi runsain mitoin. Juuri tässä tulee ilmi se, että teos ei ole tutkimus. Tulkinnat jätetään pitkälti lukijalle itselleen, eikä kirjailija kerro omiaan kovin laveasti. Aineistosta ja aihepiiristä voisi historiatieteellisin menetelmin saada irti vaikka mitä! Vaikka kyseessä ei olekaan tutkimus, kirjallisuusluettelo ja edes suorien lainausten viitteistys olisi ollut paikallaan.

Teosta pirstovat Donnerin nykypäivään liittyvät huomiot muun muassa siitä, miten nykyisin New Yorkiin voi lentää hetkessä ja miten hidasta kommunikointi 1800-luvulla olikaan. Paikoin Jörn onkin liikaa esillä. Se näkyy hyvin myös kansikuvassa: Jörn Donnerin nimi on painettu valtavilla kirjaimilla, suuremmilla kuin kirjan nimi. Kanteen on päässyt Minette, mutta Karl Eneberg on sysätty takakannen pikkukuvaan.

Donner päättää teoksen mielenkiintoisella tavalla, joka antaa jonkin vihjeen siitä, miksi myös Jörn on yksi sen keskeisistä henkilöistä: ”Julkaisin vuonna 1998 kirjan, jonka nimi oli Miksi olen olemassa??? Tämä on sen rinnakkaisteos. Tästä syystä olen olemassa.” En ole lukenut aiempaa teosta, enkä osaa vastata tähän eksistentiaaliseen kysymykseen mitään. Luulen, että kysymys on monisyisempi kuin pelkästään sukulinjan rakentumiseen liittyvä.

Lisää kaikista teoksen päähenkilöistä, myös Jörnistä, voi lukea Kansallisbiografiasta. Minette Donnerista ja Karl Enebergistä kertovat artikkelit ovat vapaasti luettavissa. Otto Donnerista ja Jörn Donnerista kertovat artikkelit ovat valitettavasti maksumuurin takana.

 

Kirjallisuutta
Julia Dahlberg & Joachim Mickwitz. Havet, handeln och nationen. Släkten Donner i Finland 1690–1945. SLS 2014.
Jörn Donner. Minetten rakkaus. Minette Munckin ja orientalisti K.F. Enebergin tarina 1800-luvun Suomessa. Otava 2002.

Historiallisen viihteellinen kesälukemisto

Olen suonut itselleni parin viikon kesäloman, mikä on tarkoittanut sitä, että tieteellisten tekstien parissa työnkentelyn sijaan olen voinut nauttia kaunokirjallisuuden lukemisesta mielin määrin. Koska on loma (ja aivot sulattava helle!) olen antautunut keveän ja viihteellisen kirjallisuuden pariin – kuitenkaan historiaa unohtamatta! Olen huomannut, että minua ovat erityisesti vetäneet puoleensa menneisyyteen sijoittuvat tai sen kanssa jotenkin tekemisissä olevat teokset.

Enitenhän pidän historiasta ja salapoliisitarinoista, ja aloitinkin lomani näiden kahden yhdistelmällä. Olin jo aikoja sitten pannut merkille Jyrki Erran Kaunasin sivut ja vihdoin se tarttui mukaani kirjakaupan hullusta pokkaritarjouksesta (kolme kirjaa 12 eurolla!). Teos sijoittuu 2000-luvulle, mutta selviteltävä mysteeri kurottaa vuosisatojen taakse, osin ajanlaskun alkuaikoihin saakka. Päähenkilö on nuori suomalainen tutkija Johan, joka muuttaa Roomaan tehdäkseen väitöskirjaansa Vatikaanin arkistossa. Siellä hän kuitenkin saa tutkittavakseen keskiaikaisen käsikirjoituksen, joka sisältää enemmän kuin päällepäin näkyy… Valitettavasti Kaunasin sivut oli jonkinmoinen pettymys. Ainakin jonkin painoksen takakannessa on kunnianhimoisesti viitattu ikisuosikkiini Umberto Econ Ruusun nimeen. Kaunasin sivut ei mielestäni yllä syvällisyydessä kyseisen klassikon tasolle ja siitä tulee ennemmin mieleen Dan Brownin Da Vinci -koodi. Mysteeri ei kuitenkaan ole yhtä kutkuttava, eikä kerrontakaan ole niin sujuvaa kuin se voisi olla. Mutta parvekkeella aurinkotuolissa köllötellessä tämäkin meni. Loppua kohti tarina sai enemmän imua.

Seuraavaksi tartuin Jyrki Heinon 1790-luvun Turkuun sijoittuviin dekkareihin, joissa mysteerejä ratkoo luutnantti Wennehielm, jonka menneisyyteen mahtuvat niin Yhdysvaltain vapaussota ja siellä saatu jalkavamma kuin salaiset tehtävät Kustaa III:n hallinnossa. Sarjassa on ilmestynyt kaksi osaa, Kellari ja Kello, ja molemmat ovat mielestäni oivallisia teoksia. Wennehielm on sellainen kunnon salapoliisi, josta minä pidän: hieman melankolisuuteen taipuvainen, pohdiskeleva ja terävä tyyppi, joka nauttii hyvästä ruuasta ja juomasta. Wennehielm ei siis ole mikään action-sankari, vaan Poirot’n hengenheimolainen, joka käyttää pieniä harmaita aivosolujaan. Näitä voi ehdottomasti suositella, jos johtolankojen seuraaminen yhdistettynä 1700-luvun lopun turkulaiseen miljööseen kiinnostavat. Ensimmäisessä tarinassa kaupungin lähistöltä löytyy kellariin kuolemaan jätetyn miehen ruumis ja tapauksen selvittäminen paljastaa niin salaliittoja kuin henkilökohtaisia kaunojakin. Toisessa teoksessa mukavuudenhaluinen Wennehielm joutuu matkailemaan aina Mikkeliin ja Pietariin asti selvittäessään Kustaa III:n sodassa kadonneen majurin tapausta. Jälleen on luvassa valtiollista vehkeilyä mutta myös alkemiaa ja ripaus romatiikkaakiin.

Aiemmin kesällä kokeilin myös Kirsti Mannisen ja Jouko Raivion yhteistyössä kirjoittamia 1860-luvun Helsinkiin sijoittuvia dekkareita. Niissä rikoksia ratkovat nuori opiskelija Johannes ja hänen ikäneito tätinsä Matilda. Ensimmäisen osan, Punavuoren keisarinnan, perusteella sarja on ihan viihdyttävä, mutta ehkä hieman naiivi esimerkiksi verrattuna Heinon Wennehielm-kirjoihin. Tätäkin voi suositella johtolankojen jahtaamisesta ja historiallisesta miljööstä kiinnostuneille. Yksi merkki siitä, että kirja on christieläisen Poirot-perinteen hengenheimolainen, on mielestäni se, että teoksen alussa on luettelo siinä esiintyvistä henkilöitä. Tällainen toki löytyy niin Mannisen ja Raivion kuin Heinonkin teoksista.

Dekkari + historia -yhdistelmät saivat loman edetessä väistyä pelkän historian tieltä. Tartuin Milja Kauniston Synnintekijään, jonka olin niin ikään ostanut pokkaritarjouksesta. Kerronta nuoren papin Olavi Maununpojan edesottamuksista Pariisin Sorbonnessa on vauhdikasta. Päähenkilö on kuitenkin hiukan tossukka ja jatkuva jahkaaminen maallisten halujen ja papillisen siveellisyyden ristipaineissa alkaa hieman toistaa itseään. Tältä alkoi tuntua lähinnä sarjan toisessa osassa, Kalmantanssissa, jonka nappasin mukaani kirjaston vippilainana. Ensimmäiseen osaan jännitettä luo rakkaustarina, sillä Olavi ihastuu opiskelijatoveriinsa Miracleen, jonka tausta on varsin poikkeuksellinen, ja tilanne saa vielä teoksen lopussa yllättävän ja kiinnostavan käänteen. Toisessa osassa Miracle on vähemmän läsnä, mikä on harmi, mutta lopussa odotus palkitaan ainakin jossain määrin. Sitä ennen Olavi ehtii jo päätyä ilkeän piispan painostamana kuulustelemaan Jehanne Darcia, jota kohtaan hän tuntee yllättävää myötätuntoa. Jehanne ei myöskään tässä Kauniston tulkinnassa ole sitä, miltä päällepäin näyttää.

Viimeisimmäksi tartuin Laila Hirvisaaren romaaniin Minä Katariina. Alku oli yllättävän mukaansa tempaava, mutta hieman mietin, miten pitkälle kerronnan imu riittää. Odotukseni eivät itse asiassa olleet yhden aiemmin lukemani Hirvisaaren teoksen perusteella kovin korkealla, mutta päätin antaa Katariinalle mahdollisuuden, sillä aihepiiri kiinnostaa ja teos on ollut myös Finlandia-ehdokkaana ilmestymisvuonnaan. Kesälukemistona tämä näyttää ainakin toimivan.

Lopuksi on vielä pakko mainita paras romaani, jonka olen pitkään aikaan lukenut. Teos on Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Se meni jo ennen lomaa – yhdessä päivässä. Kerronta etenee neljän näkökulmahenkilön kautta kunkin kertoessa vuorollaan omaa tarinaansa, jotka monilta osin kietoutuvat yhteen. Teos alkaa 1800-luvun lopulta kätilö Marian tarinalla ja jatkuu aina 1990-luvulle Marian tyttären Lahjan, tämän aviomiehen Onnin sekä heidän miniänsä Kaarinan kautta. Neljäntienristeys kertoo kai siitä, että kaikilla on salaisuutensa ja tuskansa ja toiveensa – ja siitä, että toisten kanssa, ja etenkin itsensä kanssa, eläminen on välillä tuskallisen vaikeaa.

Ensi viikolla pitäisi palata jälleen yliopistolle ja Ricœurin pariin. Saapa nähdä, koska pääsen etenemään Mikael Karvajalkaan tai Mannisen ja Raivion dekkarisarjan jatko-osiin… Hellesää jatkunee tosin sen verran hikisenä myös ensi viikolla, että työhuoneella voi olla jo siitäkin ilosta, että siellä on erinomainen ilmastointi!

Kohtalona 1930-luvun Suomi

Löysin Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan syksyllä 2012. Luin koko romaanisarjan nopeaan tahtiin, sillä siinä kuvattujen ihmisten kohtalot veivät täysin mukanaan. Mielenkiintoa lisäsi myös se, että tiesin teosten henkilöiden jollakin tasolla pohjautuvan Kähkösen oman suvun vaiheisiin.

Ensimmäinen romaani Mustat morsiamet kerrotaan Anna Tuomen näkökulmasta. Hahmo pohjautuu Kähkösen omaan isoäitiin. Nuori palvelijatar kohtaa Kuopiossa tummasilmäisen Lassin, joka on aatteeseensa sitoutunut kommunisti. Elämä saa murheellisen käänteen, kun nuoren parin ensimmäinen lapsi menehtyy synnytyksessä ja pian tämän jälkeen Lassi tuomitaan vuosiksi Tammisaaren pakkotyölaitokseen. Romaanisarja kertoo 1930-luvusta ja sota-ajasta erityisesti naisten ja lasten sekä muiden kotirintamalla olleiden näkökulmasta.

Tietokirja Vihan ja rakkauden liekit: Kohtalona 1930-luvun Suomi limittyy ajallisesti romaanien kanssa, mutta sen fokus on isoisä Lauri Tuomaisen ja muiden kommunistien ja poliittisten vankien traagisissa kohtaloissa. Teos käsittelee historiaa, joka niin sanotussa virallisessa tarinassa tuntuu jääneen syrjään. Kähkönen on tehnyt tärkeää työtä sekä romaaneillaan että tietoteoksellaan.

Kähkönen käsittelee itselleen henkilökohtaista aihetta sekä kauno- että tietokirjallisuuden keinoin. Sukulaiset elävät fiktiivisinä romaanihenkilöinä ja isoisä myös faktan alueella tietoteoksessa. (Pohdin aiemmassa postauksessa faktan ja fiktion suhdetta Kähkösen ja Anna Kortelaisen teoksiin liittyen.)

Kähkönen itse kuvailee kertomisen tarvettaan teoksensa viime sivulla näin:

Tämä surullinen kirja opetti minulle, miksi ihminen kertoo.
Ilon, toivon, lohdun ja rakkauden takia. Löytääkseen ne maailmasta, jossa moni uhraus tehdään turhaan.
Minä kerron romaaneissani ihmisen pohjimmaisesta hyvyydestä juuri sen lyijynraskaan takia, jonka perin isoisältäni.

Vihan ja rakkauden liekit perustuu laajaan lähdetyöskentelyyn, mutta valitettavasti se on kuitenkin julkaistu ilman lähdeviitteitä. Ne olisivat arvokasta tietoa niille, jotka haluaisivat perehtyä aihepiiriin lisää, ja lisäisivät toki teoksen tutkimuksellista arvoa. Kirjan lopusta löytyy kirjallisuus- ja lähdeluettelo, mutta kuten kaikki tutkimuksen kanssa tekemisissä olevat tietävät, se ei todellakaan korvaa kunnollista nootitusta.

Teoksessa kuvataan sekä yksittäisiä ihmiskohtaloita että yleisemmin Tammisaaren pakkotyölaitoksen oloja. Kähkösen ote on enemmän dokumentoiva kuin kontekstoiva. Paikoitellen jäin kaipaamaan vahvempaa kirjoittajan ääntä ja tulkintaa, vaikka teos ei sinänsä tieteellisenä tutkimuksena yritäkään esiintyä. Kähkösen kertojanääni on jopa korostetun neutraali – ehkä juuri siksi, että aihe on hänelle niin läheinen. Hän antaa karujen faktojen puhua puolestaan.

***

Tarkoitukseni oli osallistua tällä kirjalla Kansankynttiläin kokoontumisajot -lukuhaasteeseen ja päästä sen alimmalle tasolle, sytkäriksi. Ajoitus meni kuitenkin pieleen. Kuvittelin aikaa olevan vuoden 2013 loppuun ja olin suunnitellut lukevani tämän kirjan joululomalla. Lukuhaaste oli kuitenkin päättynyt jo marraskuun lopussa, ja kun sain selville, että haaste oli joka tapauksessa ohi, valikoitui joululukemiseksi hieman kevyempiä kirjoja.

Tikkasten suvun jäljillä

Kansallisbiografiaan on helppo uppoutua. Vaikka suora linkitys ei ole verkkoversiossa kovin hyvällä tolalla, artikkelista toiseen luoviminen on helppoa ja kiehtovaa. Niiden lopusta löytyvät perustiedot – vanhemmat, avioliitot, lapset – , joiden kautta voi seikkailla erilaisissa sukupuissa. Tarvittaessa Ylioppilasmatrikkelista ja vaikka Hiski-tietokannasta löytyy jatkoa.

Väitöstutkimukseni keskiössä on J. J. Tengströmin perhe. Hänen keskimmäinen tyttärensä Helene avioitui vuonna 1851 erään Paavo Tikkasen kanssa. Tikkasten poika Johan Jakob oli ensimmäinen suomalainen taidehistorian professori. Sekä isä että poika löytyvät Kansallisbiografiasta. Sukunimihakuun tarttuu kuitenkin muitakin Tikkasia ja lapsien joukosta löytyy lisää. Johan Jakobin poika Toivo Robert ei omaa artikkelia ole saanut. Hänen jäljilleen auttaa Wikipedia, joka kertoo, että hän oli arkkitehti ja hänellä oli olympiamenestystä ammunnassa.

Toivo Robertin poika taas oli kirjailija ja piirtäjä Henrik Tikkanen. Hänen Kansallisbiografia-artikkelistaan kiinnostuin, sillä hänen merkittävimpänä teoksenaan mainittiin niin sanotut osoiteromaanit: kolmen pienoisromaanin sarja, jossa Tikkanen käsittelee omia ja sukunsa vaiheita hätkähdyttävällä tavalla. Hän käsittelee myös naissuhteitaan, joista ylimmäksi nousee suhde Märtaan – kirjailija Märta Tikkaseen, siis.

Osoiteromaanit on julkaistu yhteisniteenä, jonka takakansi lupaa Kulosaarentie 8:n aloittavan ”Tikkasen häkellyttävän omaelämäkerrallisen, uljaan suomenruotsalaisen kulttuurisuvun vaiheita säälimättömästi perkaavan trilogian.” Kirjablogeissakin lainattu aloituskappale kuuluu:

Tämä on karmea tarina synnillisestä elämästä, äkkikuolemasta, haureudesta ja viinasta. Aiheena on eräs onneton perhe ja sen taistelu kohtaloaan vastaan, sehän juuri kaikessa mahdottomuudessaan on elämän tarkoitus. (7)

Teoksen tyyli tempaa mukaansa, mutta tapahtumat ovat rujoja, rivoja ja raadollisia. Henrik Tikkanen oli alkoholisti, samoin hänen isänsä. Suhde isään näyttäytyy romaanissa päähenkilön elämän kipupisteenä, ainakin yhtenä keskeisenä niistä.

Romaania on vaikea lukea ajatellen, että kertoja on nimenomaan romaanin kertoja eikä Henrik Tikkanen sinänsä. Teosta sävyttävät viiltävät huomiot ympäristöstä, ihmisistä ja itsestä. Henrik on jo kaukana Helenestä, mutta Henrikin isän suhteen en voinut olla ajattelematta Heleneä – kunpa tietäisit, millainen pojanpojastasi kehkeytyi! Vaikka ei Helenellä tietenkään ole asian kanssa suoraan mitään tekemistä. Hän kuoli pian poikansa Johan Jakobin syntymän jälkeen, mikäli käsitykseni on oikea.

Erityisen ahnaasti olen lukenut kohdat, joissa Henrik Tikkanen sivuaa sukuaan ja sen vaiheita. Mielenkiintoista on ollut myös pohtia, mihin hänen käsityksensä suvustaan ja sen jäsenten kohtaloista perustuvat. Paikoin olen pohtinut, olenko niin sanotuista faktoista samaa vai eri mieltä. Joitain asioita käännöskin saattaa sekoittaa. Lyhyitä mainintoja saavat kansallisrunoilija Runeberg, arkkipiispa Tengströmin muotokuva ja ikääntynyt professori Gunnar Castrén, joka polveutui Helenen sisaresta Nataliasta ja tämän miehestä M. A. Castrénista.

Monin paikoin Henrik Tikkanen vetoaa sukunsa kiroukseen. Hän aloittaa tarinan isoisänsä isästä Paavosta, jonka tausta oli talonpoikainen.

Milloin kirous sai alkunsa vai oliko sitä ylipäänsä olemassakaan, sitä en voi varmasti sanoa, mutta sen verran tiedän, että isoisäni isälle, joka oli hyvin lahjakas ja menestyksekäs mies, kävi kovin hullusti. Hänellä oli merkillinen kyky sekä onnistua että epäonnistua samalla kertaa. (10)

Henrik Tikkanen arvioi, ettei hänen isoisänsä isä ollut mikään komea mies mutta ”ilmeisesti hänessä oli paljon muuta, koska häntä onnistu aivan harvinaisella tavalla: hän meni naimisiin ruotsalaisen säätyläistytön kanssa.” Kaiken lisäksi tytön, siis Helenen, äidinisä oli arkkipiispa.

Henrik Tikkanen kuvaa, kuinka isoisän isä perusti ensimmäisen suomenkielisen sanomalehden ja omisti kirjapainon, jossa painatettiin suomenkielisiä kirjoja. Henrik kuvaa omintakeisella tavalla isoisänsä isän onnen kääntymistä.

Hänen kotinsa paloi poroksi ja laiva joka oli tuomassa koneita hänen painoonsa kärsi haaksirikon, ja kun häntä syytettiin siitä että hän pyrki rikastumaan tietämättömien suomalaisten kustannuksella, hän jätti lehden ja kirjapainon ja siirtyi asumaan hullujenhuoneeseen, jossa hän sittemmin kuoli hyvin onnettomana miehenä. (11)

Isänisänsä Henrik kertoo sen sijaan olleen onnellinen mies, joka onnistui kaikessa mihin ryhtyi. Todeten tosin, että hän vältti ryhtymästä sellaiseen, missä olisi voinut epäonnistua. Isänisänsä, ja itsensä hänen kauttaan, hän linkittää Runebergiin ja arkkipiispa Tengströmiin.

Isänisästä oli, sen jälkeen kun hänen isänsä oli otettu Lapinlahden hullujenhuoneeseen, pitänyt huolta kansallisrunoilija Runebergin käly joka oli arkkipiispan veljentytär. — Minulla on hurmaava valokuva isänisästä pikkupoikana istumassa Runebergin kuistin portailla pikkusiskonsa kanssa. (14)

Kuvassa Johan Jakob istuu pienimpänä ja piskuisimpana oikeassa alalaidassa. Lisätietoja ja toinen digitaalinen versio löytyvät Museoviraston Kuvakokoelmat.fi-palvelusta. Kuvassa ovat mukana paitsi J. L. ja Fredrika Runeberg ja Johan Jakob ja sisarensa Johanna Tikkanen myös muun muassa Carolina Tengström ja Sofi Kellgren sekä Natalia ja Robert Castrén. Se on otettu kesäkuussa 1863.

Suvun vaiheet ovat Henrik Tikkasen omaa perhettä lukuun ottamatta läsnä lähinnä romaanitrilogian alussa. Viimeisessä osassa, Mariankatu 26, hän kiertää kohtalonsa kadulle, jossa hänen ”esi-isiensä talo” sijaitsi, numerossa yhdeksän.

 

Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8. Majavatie 11. Mariankatu 26. Suom. Elvi Sinervo. WSOY 2004 (1976–1977).

Faktan ja fiktion rajamailla

Osallistuin tiistaina Hämäläisjuhlaan, jossa yhtenä puhujana oli uudesta kirjastaan kertonut Anna Kortelainen. Ei kenenkään maassa on romaani Kortelaisen isoisästä – muusikosta ja kommunistista, jonka kohtalo oli monivaiheinen ja osin myös salaperäinen. Kortelainen on tehnyt paljon taustatutkimusta, mutta teos on kaunokirjallinen. Lähtökohtana on se, että kaiken, mitä ei tiedä, voi kuvitella.

En ole kirjaan vielä tutustunut, mutta esitelmä ehdottomasti herätti kiinnostuksen sitä kohtaan. Lisäksi mukana oli jännittäviä mikrohistoriallisia käänteitä ja johtolankoja, joista aina niin kovasti pidän. Esimerkiksi isoisän yhtyeen soittaman musiikin jäljille Kortelainen pääsi erään valokuvan perusteella. Kuvassa ovat bändin jäsenet ja sen oikeassa laidassa näkyy noin kolmasosa jonkin nuotin kannesta – muutama kirjain ja osa kuvaa. Internetin ihmemaailmasta Kortelainen onnistui jäljittämään saman kuvan näiden tietojen perusteella ja sai siten paremman käsityksen musiikista, jota hänen muusikko-isoisänsä oli tovereineen soittanut. Näitä tarinoita kuullessani tekee miltei mieli kirota laajana vellovaa lähdemateriaalia ja pieni etsivä sisälläni toivoo, että minullakin olisi jokin Oikea Mysteeri käsissäni. – Mutta kai tutkimuksessani piilee omanlaisensa arvoitus, lopulta kaikissa.

Sattumalta olen myös aivan hiljattain innostunut Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjasta. Ostin sen ensimmäisen osan Mustat morsiamet reissulukemiseksi ja matkalta kotiuduttuani olikin pakko kiitää taas yhteen tamperelaiseen sivukirjastoon, jossa seuraava osa sattui olemaan paikalla. Rautayöt sain luettua loppuun eilen. Kähkösen romaanisarja pohjautuu hänen oman sukunsa vaiheisiin. Tämäkin isoisä oli kommunisti. Hän sai kokea kovia 1920- ja 1930-lukujen Suomessa. Hänet tuomittiin Tammisaaren pakkotyölaitokseen kahteen otteeseen ja yhteensä mies istui siellä vuosikausia. Romaanien tärkein päähenkilö on kuitenkin hänen vaimonsa Anna eli kirjailijan isoäiti. Mustat morsiamet ilmestyi jo vuonna 1998 ja uusin osa Hietakehto tänä syksynä. Vuonna 2010 Kähkönen julkaisi isoisänsä vaiheita sekä Suomessa tapahtunutta kommunistien vainoa ja vangitsemisia käsittelevän tietokirjan Vihan ja rakkauden liekit – Kohtalona 1930-luvun Suomi. (Ks. esim. Jaana Torninoja-Latolan kirja-arvio Agricolan historiaverkossa.)

Historiantutkimuksen ja kaunokirjallisuuden suhde on jännittävä kysymys ja näiden kahden välimaastossa liikkuvat teokset monella tapaa mielenkiintoisia. Tällainen on tietenkin myös Kortelaisen Ei kenenkään maassa. Kähkönen taas on ”jakanut” fiktionsa ja faktansa eri teoksiin, vaikka romaanitkin ammentavat tositapahtumista. Suketus on jo ehtinyt arvioida Kortelaisen uutuuden blogissaan. Tyylilaji haastoi hänet lukijana. ”Onko kyse luovasta elämäkertatutkimuksesta vai kaunokirjallisuudesta?”, hän pohtii ja vastaa, että ei selvästi kummastakaan.

Genrejen sekoittaminen tuntuu jollakin mystisellä tavalla häiritsevältä, ehkä siksi, että ei ikään kuin ole selvää, minä sinun pitäisi pitää sitä, mitä olet lukemassa. Tuttu järjestys järkkyy. Toisaalta tulee mietittyä, mitkä kohdat ovat totuudellisia ja mitkä täysin keksittyjä. Pienestä epätietoisuudesta huolimatta olen kuitenkin usein nauttinut tällaisista teoksista paljon.

Genresekoitusten äärellä aukeava epätietoisuus kummunnee halusta luokitella maailman asiat selvästi. Mutta sehän ei yleensä ole mahdollista. Pitäisikö siis vain antaa mennä? Romaani voi ottaa vapauksia, mutta omakohtaiseksi nousee kysymys asetettuna toisinpäin: kuinka paljon kaunokirjallista sanankäyttöä suvaitaan tutkimustekstissä? Haluan ajatella, että luotettava tutkimus ja vetävä tyyli ja ”juoni” eivät sulje toisiaan pois. Hyvän teoksen sattuessa kohdalle saatan ahmia tutkimustekstiä kuten romaania. Fiktion ja faktan välisen rajan vetäminen ja näiden käsitteiden määrittely on tietenkin vaikeaa. Historioitsijakin käyttää luovuuttaan ja mielikuvitustaan, kertoo tarinan. Tietoteoreettista pohdintaa kerrakseen lupaa siis tämäkin kysymys.

Nälkävuodet ja etäännytetty kärsimys

Luin hiljattain Aki Ollikaisen esikoisromaanin Nälkävuosi, joka sijoittuu katastrofaaliseen talveen 1867–1868. Teos oli pakahduttava lukukokemus. Sitä on kehuttu laajalti eikä suotta. Päähenkilöinä ovat kerjuulla kulkeva Marja lastensa Mataleenan ja Juhon kanssa sekä Helsingin sivistyneistöön kuuluvat Renqvistin veljekset. Kertojana viivähtää myös eräs nimeltä mainitsematon senaattori.

Ollikaisen kirjassa järkyttävältä tuntuu sivistyneistön piittaamattomuus ihmisten hätää kohtaan. Kaunokirjallisuuden väkevyys tulee ilmi: on aivan eri asia lukea nälkävuosista kuvaus, jonka päähenkilöinä ovat inhimilliset olennot, joiden tunteet, pelot ja kokemukset limittyvät omiisi, kuin tieteellinen vaikkakin sinänsä ”tosi” kuvaus ajanjaksosta. Tässä mielessä ajattelen, että kaunokirjallisuus voi olla enemmän totta kuin tiede. Kaunokirjallisuuden totuus koskettaa ja avaa ymmärryksen. Ehkä juuri siksi, että koen romaanien ihmiskohtaloiden sisältävän yleistä inhimillistä totuutta enemmän kuin akateemisten ja etäisten kuvausten, olen itsekin kiinnostunut nimenomaan henkilöhistoriasta, ja haluan ymmärtää mennyttä yksittäisten ihmisten kokemusten kautta.

Henkilökohtainen ongelma Ollikaisen teoksessa minulle on J.V. Snellmanin osuus nälkävuosien katastrofissa. Vaikka graduni päähenkilö oli Jeanette Snellman, J.V. oli kuitenkin liki yhtä tärkeä, koska tarina rakentui heidän suhteensa ympärille. Vaikka tutkimukseni mielestäni toi J.V.:stä esiin ikäviä, nimenomaan inhimilliseen kanssakäymiseen liittyviä puolia kuten kyvyttömyyttä empatiaan ja ymmärrykseen toisen ihmisen heikkouksia kohtaan, haluaisin ajatella, että hän ei ollut ihminen, joka antoi tuhansien ihmisten kuolla nälkään. Huomaan, että olen edelleen kansalliskertomuksen idealistisen Snellman-kuvan vanki. On helpompi ajatella, että muut senaattorit saattoivat olla tässä tilanteessa historian konnia, mutta ei kai sentään Snellman!

Näiden ajatusten vaivaamana päädyin etsimään tutkimustietoa Snellmanista ja nälkävuosista Marja Jalavan teoksesta J.V. Snellman – Mies ja suurmies. Nälkävuosiin liittyi useiden katovuosien lisäksi monia vaikeuksia ja on löydettävissä useampia syitä sille, että asiat kehittyivät niin kamalaan suuntaan. Suomen tuotantorakenne oli yksipuolinen, maatalous kehittymätöntä ja väestönkasvu nopeaa. 1860-luvulla vallitsi kansainvälinen laskusuhdanne, ja Suomessa oli siitä huolimatta toteutettu rahanuudistus, joka johti lainansupistuksiin ja konkursseihin. Vuonna 1865 oli myös toteutettu kuntauudistus, eivätkä paikallistason organisaatiot monin paikoin vielä toimineet kunnolla. J.V. oli nälkävuosien aikana senaatin valtionvaraintoimituskunnan ensimmäisen osaston päällikkö ja vastasi avustustoimenpiteiden suunnittelusta. Asioista päätettiin kuitenkin senaatin talousosaston täysistunnoissa, ja valtion taloudellinen tilanne oli tiukka. (Jalava 2006, 297–299, 303.)

Kuitenkin nälkävuosien avustusperiaatteet olivat pikemminkin pedagogiset kuin humanitaariset. Vastikkeetonta apua karsastettiin ja pidettiin jopa turmiollisena. ”Rahvas haluttiin kasvattaa oman työnsä ja yrittämisensä kautta kykeneväiseksi huolehtimaan kaikissa tilanteissa aineellisesta ylläpidostaan”, Jalava kirjoittaa. Snellmanin ajatus pienyrittäjien Suomesta oli kuitenkin ajankohtaan nähden epärealistinen. Jalava tulkitsee, että valtaeliitissä saatettiin ajatella jopa ihmisuhrien olevan ”välttämätön osa kansan kasvatusta omatoimisuuteen ja itsenäisyyteen.” Kuolleisuuden laajuutta hekään silti tuskin aavistivat. Vuosina 1866–1868 kuoli noin 150 000 ihmistä yli normaalin kuolleisuuden. (Jalava 2006, 300, 303–304.)

Aki Ollikainen kuvaa senaattoria, joka ajatteli toimineensa oikein ja joka omasta mielestään teki uhrauksen tulevaisuuden eteen, mutta tunsi silti syyllisyyttä. Kuitenkin sellaiset argumentit tuntuvat tyhjiltä, kun lukee elämästään nälissään ja kylmissään kamppailevien Marjan, Mataleenan ja Juhon tarinaa. Jalavakin kertoo, että nälkävuodet olivat J.V.:lle traumaattinen kokemus, joka vaivasi häntä loppuelämän ajan. Tämä muun muassa ajoi kiivaasti avustusrahaston perustamista vastaisten katovuosien varalle. (Jalava 2006, 307–308)

J.V. ei kuitenkaan ehkä edes syksyllä 1867 käsittänyt, millainen hätä maakunnissa vallitsi. Tähän liittyen Jalava tekee rinnastuksen, joka antaa paljon ajattelemisen aihetta: ”Olihan Suomi nälkävuosina jakautunut kahtia niin, ettei kurjuus arkipäivän tasolla välttämättä koskettanut helsinkiläistä säätyläistöä sen enempää kuin nykyisten kehitysmaiden hätä oman maamme hyvinvoivia kansalaisia.” (Jalava 2006, 306.)

Samaan tematiikkaan kietoutuu ahdistavasti Anu Silfverbergin kolumni ”Sinä olet natsi” Nyt-liitteen Mitä ajattelin tänään -sarjassa. Silfverberg kirjoittaa lukemansa Christian Jungersenin romaanin pohjalta natsikortista, joka voi myös toimia, sillä se voi ”näyttää uudessa valossa sen, mitä pidämme tavallisena, vaarattomana tai muuttumattomana.” Pysäyttävä, romaanihenkilön suusta peräisin oleva ajatus tekstissä on tämä: ” – – meidän on helppo ihmetellä, miten tavalliset saksalaiset olivat muka tietämättömiä juutalaisvainoista. Mutta myös oma arkemme perustuu etäännytetylle raakuudelle. Entä jos 2020-luvulla syntyneet tulevat kysymään: ettekö te tienneet, missä ne teidän tavaranne tehtiin? Tiesittekö tuotantoeläimistä? Tiesittekö, millaisista oloista pakolaiset tulivat? Ettekä tehneet mitään! Mitä siihen sitten vastataan, paitsi että silloin oli tapana antaa toisten kuolla, jotta sai kahvia alihintaan.”

Niin, tuleeko joku kolmenkymmenen tai neljänkymmenen vuoden päästä kysymään: ettekö te tienneet? Voinko legitiimisti jeesustella 1860-luvun senaattoreita ja sivistyneistöä, ja jotta voisin, miten pitäisi elää?

 

Kirjallisuutta
Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Siltala 2012.
Marja Jalava: J.V. Snellman. Mies ja suurmies. Tammi 2006.

Kaunokirjallinen 1970-luku

Olen ainejärjestöhistoriaa tutkiessani hakenut etenkin 1970-luvun tunnelmia romaaneista. Kiivaaseen poliittiseen kauteen samaistuminen tuntuu hankalimmalta, sillä politiikka eräänlaisena ”nuorisokulttuurina” on omalle kokemusmaailmalleni varsin vieras ajatus. Toisaalta kiihkeä aatteellisuus, liike ja joukkovoima kiehtovat. Nykypäivän opiskelijatoiminta vaikuttaa 1970-luvun rinnalla lattealta. Poliittisista suuntauksista erityisen mielenkiintoinen ilmiö on tietenkin taistolaisuus, joka oli aikoinaan voimakasta mutta sittemmin vaiettua.

Luin jo aiemmin kesällä kaksi 1970-luvulla kirjoitettua, osittain yliopistomaailmaan sijoittuvaa teosta, jotka olivat Antti Eskolan Mies ja ääni (1973) sekä Raija Orasen Valomerkki (1978). Näihin teoksiin tartuin, koska ne olivat esillä Mervi Kaarnisen kirjoittamassa Tampereen yliopiston 40-vuotishistoriassa Murros ja mielikuva. Molemmissa romaaneissa kuvataan Tampereen yliopistoa hallinnonuudistuskamppailun aikana. Tuolloin opiskelijat vaativat demokratiaa yliopistoihin ja yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta kaikille yliopistoyhteisön jäsenille – siis mies ja ääni -periaatetta. Molempien kirjoittajien tausta on Tampereen yliopistossa. Eskola on tunnettu professorina ja vasemmistovaikuttajana, Oranen taas on opiskellut Tampereella ja ollut mukana taistolaisessa liikkeessä.

Minun on pakko myöntää, että kirjat olivat jonkinlaisia pettymyksiä. Romaaneina ne eivät olleet mielestäni kovin hyviä, eivätkä ajankuvinakaan vaikuta kovin syvällisiltä, vaikka niissä toki on hetkensä etenkin tässä mielessä. Eskolan teoksen päähenkilöt ovat erään yliopiston laitoksen henkilökuntaa ja tarinan keskiössä on idullaan oleva joukko- ja demokratiatoiminta. Orasen päähenkilö Apollo on Tampereen yliopiston opiskelija, joka on hankalassa avioliitossa. Suurin ongelma molemmissa teoksissa sekä lukukokemuksen että tavoitteeni, 1970-luvun ajatusmaailman ymmärtämisen kannalta, oli se, että henkilöhahmot jäivät ohuiksi. Etenkin Eskolan kirjassa suurin osa hahmoista jää liki kasvottomiksi joukon jatkeiksi. Se on ilmestynyt hallinnonuudistuskamppailun ollessa käynnissä ja tuntuu paikoin kirjoitetun ennemmin opiksi kuin kaunokirjalliseksi elämykseksi. Orasenkin henkilöt jäävät etäisiksi ja heidän motiivinsa paikoin epäselviksi tai -uskottaviksi. Teos keskittyy enemmän ihmissuhteisiin kuin yliopistoelämään.

Olen hiljattain lukenut myös kaksi 2000-luvulla ilmestynyttä, taistolaistematiikkaa käsittelevää romaania. Uusimman innon sain Sampolan kirjastoon rakennetusta erityisestä 1970-luvulle omistetusta teemahyllystä, johon oli valikoitu sekä romaaneja että tietoteoksia. Jo aiemmin luin Laura Honkasalon teoksen Sinun lapsesi eivät ole sinun ja juuri lopettelin Juha Ruusuvuoren Stallarin. Molemmissa käsitellään taistolaisuuden katoamista ja siinä mukana olleiden kaikinpuolista uudelleen suuntautumista elämässä. Sekä Honkasalon että Ruusuvuoren kerronta liikkuu useilla aikatasoilla, karkeasti ottaen taistolaisella 1970-luvulla ja sen unohtaneessa ”nykyajassa”. Romaanit ovat mielenkiintoisia, mutta toisaalta on vaikea päättää, miten suhtautua Stallarin liki inhorealistisiin kuvauksiin. Kumpikin teos esittää taistolaisuuden lopahtamisen jokseenkin yhtäkkisenä muutoksena, ja etenkin Honkasalon teoksessa tuntuu, että taistolaishahmojen välillä ei 1970-luvun ja nykyajan välille synny kunnollista jatkumoa. Ne tuntuvat miltei kokonaan eri persoonilta.

On mielenkiintoista huomata, että yliopistomaailmaa sivuavat teokset, Mies ja ääni, Valomerkki ja Stallari, sijoittuvat nimenomaan Tampereen yliopistoon. Stallarin kehyskertomuksena on kertojan kävelyretki ympäri Helsinkiä vanhoihin maisemiinsa, mutta samalla hän muistelee laveasti opiskeluaikaansa Tampereella. Kadunnimet ja konkreettiset paikat antavat maamerkkejä kerronnalle. Tamperelaisena on tietenkin hauska lukea kuvauksia Yo-talolta ja omalta yliopistolta. Alakuppilan penkitkin ovat viimeisimmän remontin jälkeen taas saman väriset kuin 1970-luvulla.

Romaanit ovat olleet mielenkiintoisia ja suurelta osin viihdyttäviäkin, mutta ymmärrykseni ei ole kasvanut niin paljon kuin olisin toivonut. Seuraavaksi taidan siirtyä Anna Kontulan graduun Kuollut muttei kuopattu. Taistolaisuus ja miten sitä muistetaan. Jos jaksan jatkaa romaanien parissa, seuraavana voisi olla vuorossa Raija Orasen Kohtauspaikka Marinad, johon myös tartuin Sampolan kirjaston teemahyllyllä.