Kirjakesä 2018

Kesälomalla on perinteisesti aikaa omistautua kaunokirjallisuudelle, ja tänä vuonna melko lyhyen lomani aikana sain luettua neljä romaania. Lukumäärä jäi harmillisen pieneksi, mutta lohduttaudun sillä, että kaksi kirjoista oli yli 600-sivuisia. Ehkä molemmat voi mielessään laskea kahdeksi ”normaalimittaiseksi”..? Lainasin päivää ennen loman alkua lähikirjastosta neljä kirjaa, ja olin silloin vielä varma, että aloittaisin Jukka Viikilän romaanista Akvarelleja Engelin kaupungista, jotten päätyisi liian etäälle tutkimukseni miljööstä, 1800-luvun Helsingistä. Varsinaisen vapaan alkaessa tajusin, että juuri etäisyyttä tarvitsen, ainakin aikakauteen.

Aloitin lomalukemisen turvallisella ratkaisulla: Kjell Westöllä. Reilun vuoden verran on ollut käynnissä Westö-kausi, joka on sisältänyt monia huippuhetkiä mutta myös tiettyä kyllästymistä tarinatyyppiin, jossa suomenruotsalainen poika ystävystyy hiukan parempien piirien äkkiväärän tyypin kanssa ja rakastuu tämän siskoon.

Huippuhetkiin kuuluu Westö-kauden aloittanut Missä kuljimme kerran. Muistelen erityisellä lämmöllä viihtyisää paluumatkaa seminaarireissulta Münchenistä: luin kirjaa lentokenttäjunassa, kentällä, koneessa ja vieläpä aamuyön paluubussissa Tampereelle, eikä kirja tai reissaaminen kyllästyttänyt missään vaiheessa. Mainittua toisteista tarinamaailmaa ovat ainakin melko peräjälkeen luettuina edustaneet Isän nimeen, Rikinkeltainen taivas ja osittain Älä käy yöhön yksin. Teemojen samankaltaisuutta korostaa Westön tapa ripotella aiempien kirjojen henkilöhahmoja pieniin sivurooleihin uudemmissa. Kangastus 38 sen sijaan on erinomainen kirja. Se käsittelee oivaltavasti sisällissodan teemoja, jotka nousevat esiin toisen maailmansodan kynnyksellä. Westö onkin mielestäni vahvempi eläytyessään historiaan kuin kerratessaan oletettavasti jollakin tasolla omaelämäkerrallisia kokemuksia kasari- ja ysärielämästä.

Tällä lomalla luin siis Älä käy yöhön yksin -romaanin, jonka alkuosa kertoo 1960–1970-luvuille sijoittuvaa tarinaa kolmesta ystävyksestä, joilla hetken aikaa on folk-yhtye. Toisessa osassa nuori mies pyörii Helsingissä ja saa selville yllättäviä yhteyksiä aiemman osan päähenkilöihin, joiden elämissä on tapahtunut traagisia käänteitä. Westö-kirjoissani tämä sijoittuu johonkin tasavahvaan keskimaastoon. Nyt vain pitää miettiä, olenko joskus nuorempana lukenut Leijat Helsingin yllä vai en…

Toisen lomalla lukemani kirjan ostin, kun kävin kärsimättömäksi kirjaston varauksen viipyessä. Olen aiemminkin kirjoittanut Virpi Hämeen-Anttilan 1920-luvun Helsinkiin sijoittuvista Björk-dekkareista. Nyt Björk matkusti Berliiniin ja päätyi selvittämään erityisen raakoja lapsenmurhia, joiden tekijää nimitettiin Tiergartenin teurastajaksi. Helsinki on mielestäni Björkin luonnollinen miljöö, vaikka olihan Berliini vaihtelua. Todellisista, historiallisista tapahtumista punoutuva tausta sekä salapoliisin kiintoisat ihmissuhteet jäivät nyt kuitenkin vähemmälle. Etenkin odotan, mitä Hämeen-Anttila saa kehittyä kokoon, kun Björk vihdoin – toivon mukaan – pääsee selvittämään esimiehensä sisäministeri Heikki Ritavuoren murhaa. Nyt jo yksi jos toinenkin sarjan osa on ollut tämän odotusta, ja tällä kertaa teema väistettiin viemällä päähenkilö hetkeksi pois Helsingistä.

Seuraavaksi tartuin Sebastian Lindellin Lappiin sijoittuvan dekkarisarjan viidenteen osaan Hukutettu mieli, jossa seikkaillaan Lokan tekojärven alueella. Lindell on nimimerkki, jonka takana on Tervolasta kotoisin oleva insinööri Timo Liukkonen. Dekkarisarjan päähenkilö on Rovaniemen keskusrikospoliisin komisario Markus Edelmann ja sarjan edetessä yhä isomman roolin saa tämän alainen Sonja Friberg. Tapahtuma-aika on 2000-luvun alku, mikä on mielenkiintoinen valinta. Kyseessä ei ole varsinaisesti historiallinen romaani, mutta tietyt asiat, kuten teknologia, ovat selvästi erilaisia kuin tänä päivänä. Sarjan mysteerit kurottavat yleensä menneisyyteen, ja aikakausivalinta mahdollistaa sen, että henkilöhahmojen aikajänne voi ulottua toiseen maailmansotaan. Sarjan hahmot ovat jollakin tavalla ohuita, mutta dekkarissa se menee: pääasia on rikos. Tyylissä on myös tiettyä suoraviivaisuutta ja miesmeininkiä (miksi niin monet nuoret naiset, mukaan lukien Friberg, ovat kauniita ja mustatukkaisia?). Kuitenkin menneisyyden piiloteltuihin salaisuuksiin nojaavat mysteerit vetävät. Ylipäätään sarjassa Lappi on mielenkiintoinen toimintaympäristö, koska itselleni se on täysin vierasta seutua. Hukutetun mielen juoni kietoutuu Lokan tekojärven rakentamisaikaan 1967. Samalla kirja sivuaa tekojärveen liittyneitä kiistoja ja sen takia muuttamaan joutuneiden kohtaloita.

Tämän jälkeen vaihdoin tyylilajia nuorten fantasiakirjallisuuteen: usean kaverin suosituksesta luin Philip Pullmanin Universumin tomu -sarjan ensimmäisen osan Kultainen kompassi. Kirja vei mukanaan sekä juonen että maailman puolesta. Päähenkilö on nuori tyttö Lyra, joka asuu Oxfordissa Jordan Collegen hoteissa, mutta sieltä toki päästään ennen pitkää seikkailemaan. Matka suuntautuu kauas pohjoiseen kuten kirjan englanninkielinen nimi Northern Lights vihjaa. Lyran maailma muistuttaa omaamme, mutta tärkein ja kiehtovin ero on, että kaikilla ihmisillä on daimoni. Se on eläinhahmoinen olento, joka on ihmisen kumppani ja ilmentää jollakin tavalla tämän sielua.

Loman jälkeen olen lähinnä lukenut eurooppalaista perhehistoriaa sun muuta. Tommi Kinnusen uutuus Pintti on sentään kesken.

Mainokset

Seikkailuja menneen ajan Helsingin kartoilla ja kujilla

Magnus von Wrightin maalauksessa "Kylmä talviaamu Helsingissä" (1846) avautuu näkymä Konstantininkadun (nyk. Meritullinkatu) ja Rauhankadun kulmasta Kruununhaan kattojen yli kohti Nikolainkirkkoa. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.

Magnus von Wrightin maalauksessa ”Kylmä talviaamu Helsingissä” (1846) avautuu näkymä Konstantininkadun (nyk. Meritullinkatu) ja Rauhankadun kulmasta Kruununhaan kattojen yli kohti Nikolainkirkkoa. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.

Sain juuri luettua Virpi Hämeen-Anttilan 1920-luvulle sijoittuvan salapoliisiromaanisarjan kolmannen osan Kuka kuolleista palaa. Pidin sarjan ensimmäisestä osasta Yön sydän on jäätä kovasti mutta toinen osa Käärmeitten kesä ei muistikuvieni mukaan iskenyt yhtä hyvin. Mutta nyt kirja taas vei mennessään. Päähenkilö Karl Axel Björk on hieman alle kolmekymppinen, tyylikäs ja älykäs hahmo, joka ei kaihda myöskään seikkailuja ja toimintaa. Mahtavaa tietysti on, että siistin sisätyönsä ohella Björk ratkoo visaisia rikosjuttuja ja kirjoittaa historian väitöskirjaa.

Hämeen-Anttila kutoo tarinansa taitavasti aikakauden historialliseen kontekstiin. Kirjan etu- ja takasisäkansista löytyy ajan Helsinkiä kuvaava kartta, jonka tihrustamiseen omalla kohdallani luo lisämielenkiintoa se, että Björkin kulmat Kruununhaassa ovat melko samat kuin omien tutkimuskohteideni Tengströmien 1800-luvun puolivälissä. Muutoinkin on mielenkiintoista havainnoida, miten kaupunki on muuttunut viimeisen sadan vuoden aikana. 1920-luku on kiinnostavasti oman tutkimusaikakauteni ja nykypäivän välissä: esimerkiksi osa nimistöstä on tuttua 2000-luvulta, osa 1800-luvulta.

Tengströmit asuivat 1850-luvulla Mariankadun numerossa 9. Kruununhaan asuintalot olivat tyypillisesti yksikerroksisia puutaloja, jotka sijaitsivat kadun varressa. Nykyään paikalla on tummanpuhuva toimistorakennus. Finna-palvelun mukaan talon arkkitehti on C. L. Engel. Eric Sundström, Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0.

Tengströmit asuivat 1850-luvulla Mariankadun numerossa 9. Kruununhaan asuintalot olivat tyypillisesti yksikerroksisia puutaloja, jotka sijaitsivat kadun varressa. Nykyään paikalla on tummanpuhuva toimistorakennus. Finna-palvelun mukaan talon arkkitehti on C. L. Engel. Eric Sundström, Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.

Oli myös hauskaa, että Hämeen-Anttila mainitsi tärkeiksi lähteikseen Helsingin Sanomien julkaisemat korttelikirjat. Itsekin olen Tengströmien ja kumppaneiden asuinseutuja ja niiden tunnelmia jäljittäessäni mielenkiinnolla lukenut mm. Kaija Ollilan ja Kirsti Topparin teosta Puhvelista Punatulkkuun: Helsingin vanhoja kortteleita (1977/1986) ja uudempaa Eeva Järvenpään ja Sirpa Räihän julkaisua Vanhinta Helsinkiä: Kertomuksia Kluuvin ja Kruununhaan kortteleista (2007). Muutama vuosi sitten linkitin blogiini omien Kruununhaka-seikkailujeni oheen Helsingin Sanomien verkkosivuston, jossa kortteleista kerrottiin, mutta enää sitä ei ikävä kyllä enää löytynyt. Wikipediasta voi ainakin tutkiskella kortteleiden hauskoja nimiä.

Björk-romaanin lopusta löytyy yksityiskohtainen henkilöluettelo, mikä ei ole aivan tavatonta, mutta poikkeuksellista historiallista pikkutarkkuutta ja tarvetta asettaa Björk tarkasti maantieteelliselle kartalle osoittaa tarkka luettelo ”Kirjassa esiintyvät vanhat ja uudet kadun- ja paikannimet”. Lisäksi teoksen lopusta löytyy kolme miniesseetä, joiden aiheina ovat suojeluskuntakriisi, prostituutio ja Venäjän sisällissodan merkillinen hahmo, paroni Roman von Ungern-Sternberg (jonka rooli itse teoksessa oli kyllä varsin vähäinen).

Hämeen-Anttila pitää kirjasarjaansa liittyvää blogia Kadonnutta 20-lukua etsimässä. Sivustolta löytyy kirjailijan kuulumisia mutta myös taustatietoa Björk-hahmosta. Mahtavalta kuulostaa esimerkiksi tammikuussa Tieteiden yössä toteutettu Björk-kävely. Siitä voi lukea ja nähdä lisää postauksessa ”1920-luvun aikamatkaajat vuoden 2017 Helsingissä”.

Hieno löytö Hämeen-Anttilan blogista oli linkki Helsinki ennen -sivustolle. Se on upea karttasivusto, jossa voi tarkastella Helsingin karttoja eri vuosikymmeniltä. Kartoille on sijoitettu kuvia ja niiden rinnalle avautuu näkymä kyseisestä paikasta nykypäivänä. Ihaninta on, että sivusto toimii kuin unelma ja käyttöliittymä on selkeä.

Björkin vaarallisimmat seikkailut suuntautuvat Pitkänsillan pohjoispuolelle. Kuvassa Toinen linja vuonna 1908. Signe Brander, 1908. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.

Björkin vaarallisimmat seikkailut suuntautuvat Pitkänsillan pohjoispuolelle. Kuvassa Toinen linja vuonna 1908. Signe Brander, Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.

Hämeen-Anttilan Björk-seikkailussa mieltäni kutkuttivat ja karmaisivat viittaukset ministeri Ritavuoreen. Romaanissa eletään kesää 1921 ja Björk työskentelee päivätöinään sisäministeriössä Ritavuoren alaisuudessa. Ministerin dramaattisen kohtalon varjo kurkistelee romaanin tekstin lomasta loppua kohden yhä enemmän. Hän itse on teoksessa taustalla eikä esiinny varsinaisena hahmona tekstissä vaan ainoastaan viittauksina tai Björkin kertomana. Suojeluskuntakriisiä käsittelevä miniessee valottaa asiaa historialliselta kantilta – paljastamatta kuitenkaan kaikkea. Arvelen, että jossakin tulevassa jollei jo seuraavassa sarjan osassa Björk joutuu tutkimaan esimiehensä surmaa, Suomen itsenäisyyden ajan ainoaa poliittista murhaa.

Kiinnostuin Ritavuoren kohtalosta ensi kerran luettuani Tuomas Rantalan tiedelehti Hybrikseen kirjoittaman artikkelin ”Emme me keisarinmurhaajia ole. Poliittiset murhat ja murhayritykset Suomessa” (Hybris 3/2012). Erityisen kiehtovasti tapahtumista kertoo sokeain kuunnelmapalkinnon voittanut, ”historiafantasiaksi” luonnehdittu Viides luoti, jonka esittää Radioteatteri. Valitettavasti ohjelma ei ainakaan tällä hetkellä ole kuunneltavissa Yle Areenassa. (Kuunnelmien soisi olevan siellä jatkuvasti saatavilla!)

Reilu vuosi sitten ilmestyi ensimmäinen osa toisestakin 1920-luvun alkuvuosiin sijoittuvasta dekkarisarjasta. Mikko Porvalin Karelia Noir -sarja sijoittuu Viipuriin, jossa poliisit painivat kieltolain aiheuttaman rikollisuuden kanssa. Sinisen kuoleman kuva ei aivan lunastanut odotuksia. Paikoin jäi tunnelma, että kirjoittajalle oli tärkeämpää olla uskollinen historialliselle aikakaudelle ja tapahtumille kuin kehitellä vetävää fiktiivistä kerrontaa. Juoni kuitenkin toimi, mutta eniten jäi kaihertamaan hahmojen tietynlainen ohuus. He olivat välineitä tarinan kertomiselle mutta eivät oikein menneet ihmisinä ihon alle. Björk-lukukokemuksen innoittamana ajattelin kuitenkin varata seuraavan osan kirjastosta. Veri ei vaikene näyttää hyppäävän ajassa kymmenisen vuotta eteenpäin, 1930-luvun vaarallisiin alkuvuosiin.

Historiallisen viihteellinen kesälukemisto

Kesäkirjat

Olen suonut itselleni parin viikon kesäloman, mikä on tarkoittanut sitä, että tieteellisten tekstien parissa työnkentelyn sijaan olen voinut nauttia kaunokirjallisuuden lukemisesta mielin määrin. Koska on loma (ja aivot sulattava helle!) olen antautunut keveän ja viihteellisen kirjallisuuden pariin – kuitenkaan historiaa unohtamatta! Olen huomannut, että minua ovat erityisesti vetäneet puoleensa menneisyyteen sijoittuvat tai sen kanssa jotenkin tekemisissä olevat teokset.

Enitenhän pidän historiasta ja salapoliisitarinoista, ja aloitinkin lomani näiden kahden yhdistelmällä. Olin jo aikoja sitten pannut merkille Jyrki Erran Kaunasin sivut ja vihdoin se tarttui mukaani kirjakaupan hullusta pokkaritarjouksesta (kolme kirjaa 12 eurolla!). Teos sijoittuu 2000-luvulle, mutta selviteltävä mysteeri kurottaa vuosisatojen taakse, osin ajanlaskun alkuaikoihin saakka. Päähenkilö on nuori suomalainen tutkija Johan, joka muuttaa Roomaan tehdäkseen väitöskirjaansa Vatikaanin arkistossa. Siellä hän kuitenkin saa tutkittavakseen keskiaikaisen käsikirjoituksen, joka sisältää enemmän kuin päällepäin näkyy… Valitettavasti Kaunasin sivut oli jonkinmoinen pettymys. Ainakin jonkin painoksen takakannessa on kunnianhimoisesti viitattu ikisuosikkiini Umberto Econ Ruusun nimeen. Kaunasin sivut ei mielestäni yllä syvällisyydessä kyseisen klassikon tasolle ja siitä tulee ennemmin mieleen Dan Brownin Da Vinci -koodi. Mysteeri ei kuitenkaan ole yhtä kutkuttava, eikä kerrontakaan ole niin sujuvaa kuin se voisi olla. Mutta parvekkeella aurinkotuolissa köllötellessä tämäkin meni. Loppua kohti tarina sai enemmän imua.

Seuraavaksi tartuin Jyrki Heinon 1790-luvun Turkuun sijoittuviin dekkareihin, joissa mysteerejä ratkoo luutnantti Wennehielm, jonka menneisyyteen mahtuvat niin Yhdysvaltain vapaussota ja siellä saatu jalkavamma kuin salaiset tehtävät Kustaa III:n hallinnossa. Sarjassa on ilmestynyt kaksi osaa, Kellari ja Kello, ja molemmat ovat mielestäni oivallisia teoksia. Wennehielm on sellainen kunnon salapoliisi, josta minä pidän: hieman melankolisuuteen taipuvainen, pohdiskeleva ja terävä tyyppi, joka nauttii hyvästä ruuasta ja juomasta. Wennehielm ei siis ole mikään action-sankari, vaan Poirot’n hengenheimolainen, joka käyttää pieniä harmaita aivosolujaan. Näitä voi ehdottomasti suositella, jos johtolankojen seuraaminen yhdistettynä 1700-luvun lopun turkulaiseen miljööseen kiinnostavat. Ensimmäisessä tarinassa kaupungin lähistöltä löytyy kellariin kuolemaan jätetyn miehen ruumis ja tapauksen selvittäminen paljastaa niin salaliittoja kuin henkilökohtaisia kaunojakin. Toisessa teoksessa mukavuudenhaluinen Wennehielm joutuu matkailemaan aina Mikkeliin ja Pietariin asti selvittäessään Kustaa III:n sodassa kadonneen majurin tapausta. Jälleen on luvassa valtiollista vehkeilyä mutta myös alkemiaa ja ripaus romatiikkaakiin.

Aiemmin kesällä kokeilin myös Kirsti Mannisen ja Jouko Raivion yhteistyössä kirjoittamia 1860-luvun Helsinkiin sijoittuvia dekkareita. Niissä rikoksia ratkovat nuori opiskelija Johannes ja hänen ikäneito tätinsä Matilda. Ensimmäisen osan, Punavuoren keisarinnan, perusteella sarja on ihan viihdyttävä, mutta ehkä hieman naiivi esimerkiksi verrattuna Heinon Wennehielm-kirjoihin. Tätäkin voi suositella johtolankojen jahtaamisesta ja historiallisesta miljööstä kiinnostuneille. Yksi merkki siitä, että kirja on christieläisen Poirot-perinteen hengenheimolainen, on mielestäni se, että teoksen alussa on luettelo siinä esiintyvistä henkilöitä. Tällainen toki löytyy niin Mannisen ja Raivion kuin Heinonkin teoksista.

Dekkari + historia -yhdistelmät saivat loman edetessä väistyä pelkän historian tieltä. Tartuin Milja Kauniston Synnintekijään, jonka olin niin ikään ostanut pokkaritarjouksesta. Kerronta nuoren papin Olavi Maununpojan edesottamuksista Pariisin Sorbonnessa on vauhdikasta. Päähenkilö on kuitenkin hiukan tossukka ja jatkuva jahkaaminen maallisten halujen ja papillisen siveellisyyden ristipaineissa alkaa hieman toistaa itseään. Tältä alkoi tuntua lähinnä sarjan toisessa osassa, Kalmantanssissa, jonka nappasin mukaani kirjaston vippilainana. Ensimmäiseen osaan jännitettä luo rakkaustarina, sillä Olavi ihastuu opiskelijatoveriinsa Miracleen, jonka tausta on varsin poikkeuksellinen, ja tilanne saa vielä teoksen lopussa yllättävän ja kiinnostavan käänteen. Toisessa osassa Miracle on vähemmän läsnä, mikä on harmi, mutta lopussa odotus palkitaan ainakin jossain määrin. Sitä ennen Olavi ehtii jo päätyä ilkeän piispan painostamana kuulustelemaan Jehanne Darcia, jota kohtaan hän tuntee yllättävää myötätuntoa. Jehanne ei myöskään tässä Kauniston tulkinnassa ole sitä, miltä päällepäin näyttää.

Viimeisimmäksi tartuin Laila Hirvisaaren romaaniin Minä Katariina. Alku oli yllättävän mukaansa tempaava, mutta hieman mietin, miten pitkälle kerronnan imu riittää. Odotukseni eivät itse asiassa olleet yhden aiemmin lukemani Hirvisaaren teoksen perusteella kovin korkealla, mutta päätin antaa Katariinalle mahdollisuuden, sillä aihepiiri kiinnostaa ja teos on ollut myös Finlandia-ehdokkaana ilmestymisvuonnaan. Kesälukemistona tämä näyttää ainakin toimivan.

Lopuksi on vielä pakko mainita paras romaani, jonka olen pitkään aikaan lukenut. Teos on Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Se meni jo ennen lomaa – yhdessä päivässä. Kerronta etenee neljän näkökulmahenkilön kautta kunkin kertoessa vuorollaan omaa tarinaansa, jotka monilta osin kietoutuvat yhteen. Teos alkaa 1800-luvun lopulta kätilö Marian tarinalla ja jatkuu aina 1990-luvulle Marian tyttären Lahjan, tämän aviomiehen Onnin sekä heidän miniänsä Kaarinan kautta. Neljäntienristeys kertoo kai siitä, että kaikilla on salaisuutensa ja tuskansa ja toiveensa – ja siitä, että toisten kanssa, ja etenkin itsensä kanssa, eläminen on välillä tuskallisen vaikeaa.

Ensi viikolla pitäisi palata jälleen yliopistolle ja Ricœurin pariin. Saapa nähdä, koska pääsen etenemään Mikael Karvajalkaan tai Mannisen ja Raivion dekkarisarjan jatko-osiin… Hellesää jatkunee tosin sen verran hikisenä myös ensi viikolla, että työhuoneella voi olla jo siitäkin ilosta, että siellä on erinomainen ilmastointi!