Conference on Nationalism in Amsterdam

This week I will be in Amsterdam at the conference ”Cultural mobilization: Cultural consciousness-raising and national movements in Europe and the world”. It is a three-day event with lots of interesting program, a key note ”The Herderian Explosion” from John Hutchinson among other things. I will talk on Friday about one of the main characters of my dissertation with the title ”Relational masculine self-construction and nationalist activities: Linguist Herman Kellgrenʼs personal nationalism in 19th-century Finland”. It is supposed to be over 20 degrees in Amsterdam and I don’t mind that either; a little bit of summer before it really ends.

Mainokset

Kirjakesä 2018

Kesälomalla on perinteisesti aikaa omistautua kaunokirjallisuudelle, ja tänä vuonna melko lyhyen lomani aikana sain luettua neljä romaania. Lukumäärä jäi harmillisen pieneksi, mutta lohduttaudun sillä, että kaksi kirjoista oli yli 600-sivuisia. Ehkä molemmat voi mielessään laskea kahdeksi ”normaalimittaiseksi”..? Lainasin päivää ennen loman alkua lähikirjastosta neljä kirjaa, ja olin silloin vielä varma, että aloittaisin Jukka Viikilän romaanista Akvarelleja Engelin kaupungista, jotten päätyisi liian etäälle tutkimukseni miljööstä, 1800-luvun Helsingistä. Varsinaisen vapaan alkaessa tajusin, että juuri etäisyyttä tarvitsen, ainakin aikakauteen.

Aloitin lomalukemisen turvallisella ratkaisulla: Kjell Westöllä. Reilun vuoden verran on ollut käynnissä Westö-kausi, joka on sisältänyt monia huippuhetkiä mutta myös tiettyä kyllästymistä tarinatyyppiin, jossa suomenruotsalainen poika ystävystyy hiukan parempien piirien äkkiväärän tyypin kanssa ja rakastuu tämän siskoon.

Huippuhetkiin kuuluu Westö-kauden aloittanut Missä kuljimme kerran. Muistelen erityisellä lämmöllä viihtyisää paluumatkaa seminaarireissulta Münchenistä: luin kirjaa lentokenttäjunassa, kentällä, koneessa ja vieläpä aamuyön paluubussissa Tampereelle, eikä kirja tai reissaaminen kyllästyttänyt missään vaiheessa. Mainittua toisteista tarinamaailmaa ovat ainakin melko peräjälkeen luettuina edustaneet Isän nimeen, Rikinkeltainen taivas ja osittain Älä käy yöhön yksin. Teemojen samankaltaisuutta korostaa Westön tapa ripotella aiempien kirjojen henkilöhahmoja pieniin sivurooleihin uudemmissa. Kangastus 38 sen sijaan on erinomainen kirja. Se käsittelee oivaltavasti sisällissodan teemoja, jotka nousevat esiin toisen maailmansodan kynnyksellä. Westö onkin mielestäni vahvempi eläytyessään historiaan kuin kerratessaan oletettavasti jollakin tasolla omaelämäkerrallisia kokemuksia kasari- ja ysärielämästä.

Tällä lomalla luin siis Älä käy yöhön yksin -romaanin, jonka alkuosa kertoo 1960–1970-luvuille sijoittuvaa tarinaa kolmesta ystävyksestä, joilla hetken aikaa on folk-yhtye. Toisessa osassa nuori mies pyörii Helsingissä ja saa selville yllättäviä yhteyksiä aiemman osan päähenkilöihin, joiden elämissä on tapahtunut traagisia käänteitä. Westö-kirjoissani tämä sijoittuu johonkin tasavahvaan keskimaastoon. Nyt vain pitää miettiä, olenko joskus nuorempana lukenut Leijat Helsingin yllä vai en…

Toisen lomalla lukemani kirjan ostin, kun kävin kärsimättömäksi kirjaston varauksen viipyessä. Olen aiemminkin kirjoittanut Virpi Hämeen-Anttilan 1920-luvun Helsinkiin sijoittuvista Björk-dekkareista. Nyt Björk matkusti Berliiniin ja päätyi selvittämään erityisen raakoja lapsenmurhia, joiden tekijää nimitettiin Tiergartenin teurastajaksi. Helsinki on mielestäni Björkin luonnollinen miljöö, vaikka olihan Berliini vaihtelua. Todellisista, historiallisista tapahtumista punoutuva tausta sekä salapoliisin kiintoisat ihmissuhteet jäivät nyt kuitenkin vähemmälle. Etenkin odotan, mitä Hämeen-Anttila saa kehittyä kokoon, kun Björk vihdoin – toivon mukaan – pääsee selvittämään esimiehensä sisäministeri Heikki Ritavuoren murhaa. Nyt jo yksi jos toinenkin sarjan osa on ollut tämän odotusta, ja tällä kertaa teema väistettiin viemällä päähenkilö hetkeksi pois Helsingistä.

Seuraavaksi tartuin Sebastian Lindellin Lappiin sijoittuvan dekkarisarjan viidenteen osaan Hukutettu mieli, jossa seikkaillaan Lokan tekojärven alueella. Lindell on nimimerkki, jonka takana on Tervolasta kotoisin oleva insinööri Timo Liukkonen. Dekkarisarjan päähenkilö on Rovaniemen keskusrikospoliisin komisario Markus Edelmann ja sarjan edetessä yhä isomman roolin saa tämän alainen Sonja Friberg. Tapahtuma-aika on 2000-luvun alku, mikä on mielenkiintoinen valinta. Kyseessä ei ole varsinaisesti historiallinen romaani, mutta tietyt asiat, kuten teknologia, ovat selvästi erilaisia kuin tänä päivänä. Sarjan mysteerit kurottavat yleensä menneisyyteen, ja aikakausivalinta mahdollistaa sen, että henkilöhahmojen aikajänne voi ulottua toiseen maailmansotaan. Sarjan hahmot ovat jollakin tavalla ohuita, mutta dekkarissa se menee: pääasia on rikos. Tyylissä on myös tiettyä suoraviivaisuutta ja miesmeininkiä (miksi niin monet nuoret naiset, mukaan lukien Friberg, ovat kauniita ja mustatukkaisia?). Kuitenkin menneisyyden piiloteltuihin salaisuuksiin nojaavat mysteerit vetävät. Ylipäätään sarjassa Lappi on mielenkiintoinen toimintaympäristö, koska itselleni se on täysin vierasta seutua. Hukutetun mielen juoni kietoutuu Lokan tekojärven rakentamisaikaan 1967. Samalla kirja sivuaa tekojärveen liittyneitä kiistoja ja sen takia muuttamaan joutuneiden kohtaloita.

Tämän jälkeen vaihdoin tyylilajia nuorten fantasiakirjallisuuteen: usean kaverin suosituksesta luin Philip Pullmanin Universumin tomu -sarjan ensimmäisen osan Kultainen kompassi. Kirja vei mukanaan sekä juonen että maailman puolesta. Päähenkilö on nuori tyttö Lyra, joka asuu Oxfordissa Jordan Collegen hoteissa, mutta sieltä toki päästään ennen pitkää seikkailemaan. Matka suuntautuu kauas pohjoiseen kuten kirjan englanninkielinen nimi Northern Lights vihjaa. Lyran maailma muistuttaa omaamme, mutta tärkein ja kiehtovin ero on, että kaikilla ihmisillä on daimoni. Se on eläinhahmoinen olento, joka on ihmisen kumppani ja ilmentää jollakin tavalla tämän sielua.

Loman jälkeen olen lähinnä lukenut eurooppalaista perhehistoriaa sun muuta. Tommi Kinnusen uutuus Pintti on sentään kesken.

Tunnehistoriaa Turussa

Alkuviikko menee Turussa kaksipäiväisessä tunnehistorian symposiumissa, jonka teemana on erityisesti tunteiden materiaalisuus. Ohjelma ja abstraktikirja löytyvät netistä. Oman esitelmäni otsikko on ”Tunneobjektit suhteen ja muiston rakentajina”. Aihe on pieni palanen väitöskirjani teemoista.

Tunneobjekteja aloin pohtia päälähdeaineistoni eli kirjeiden kautta. Pari vuotta sitten kirjoitin tätä näkökulmaa sivuten niin & näin -lehden kirjeteemaan artikkelin ”Kirjeet ajan ja paikan tunteikkaina ylittäjinä”, jossa esimerkkini tulivat Jeanette ja J. V. Snellmanin sekä Natalia ja M. A. Castrénin kirjeenvaihdoista.

Kevätsummaus eli noin sivu ei-väitöskirjatekstiä

Alkuvuosi on kulunut tiiviisti väitöskirjan kirjoittamisen, editoimisen ja lyhentämisen parissa. Pyrin karsimaan kalenteristani aika monet muut asiat, jotta tekstin työstämiseen jäisi mahdollisimman paljon aikaa ja energiaa.

Pidän edelleen tutkimuspäiväkirjaa. Ensimmäisen aloitin helmikuussa 2015, jolloin merkintöjä kertyi vuoden loppuun mennessä 108. Vuodelta 2016 on 104 merkintää. Viimeisin päiväkirja on ehdottomasti laajin: 167 merkintää ja 134 sivua! Tänä vuonna, 17 viikon aikana olen kirjoittanut 88 merkintää. Väitöskirjan edetessä tahti näyttää kiihtyvän tutkimuspäiväkirjassa mutta hidastuvan blogissa. Tässä intensiivisessä kirjoittamisen vaiheessa tutkimuspäiväkirja on ennen kaikkea väline työn etenemisen seuraamisessa.

niin & näin -lehden uusimmassa numerossa olin toimittamassa Digitaaliset ihmistieteet -teemaa. Mukana on ilahduttavan laaja edustus historioitsijoita: Asko Nivalan informatiivinen teemajohdanto, Hannu Salmen artikkeli kulttuurihistoriallisesta viraalisuudesta ja Risto Turusen makroskooppi-kolumni. Itse haastattelin yhdysvaltalaista professori Laura Mandellia, joka on ”kirjallisuudentutkija, joka haluaa rikkoa kirjan”. Sama numero sisältää mm. myös Juho Rantalan lohtoketjuteknologiaa ja kryptovaluuttoja käsittelevän artikkelin.

Hiljattain olin kuulijana täällä Tampereen yliopiston historian oppiaineessa vuoden alussa toimintansa aloittaneen Suomen Akatemian Kokemuksen historian huippuyksikön (HEX) kick off -seminaarissa. Oli kiinnostavaa kuulla tarkemmin, millaisia teoreettisia ja empiirisiä lähtökohtia hankkeella on. Se jakautuu kolmeen tutkimusryhmään, jotka ovat eletty usko, eletty kansakunta ja eletty hyvinvointivaltio.

Toukokuussa esitelmöin itse ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Olen menossa Turkuun tunteiden historian tutkimusverkoston symposiumiin, jossa teemana on erityisesti tunteiden materiaalisuus. Abstraktikirja on jo julkaistu. Itse puhun otsikolla ”Tunneobjektit suhteen ja muiston rakentajina”. Lähtökohtani tunneobjektien pohtimiseen ovat olleet kirjeet, joista kirjoitin tästä näkökulmasta niin & näin -lehdessä pari vuotta sitten. Nyt tuon mukaan lahjoja ja muistoesineitä mutta myös kirjallisia julkaisuja.

Ainoa ulkomaan konferenssi näillä näkymin on Amsterdamissa syyskuussa järjestettävä ”Cultural mobilization: Cultural consciousness-raising and national movements in Europe and the world”. Siellä paperini käsittelee relationaalista, maskuliinista minuuden rakentamista ja kansallista toimintaa, 1800-luvulla tietenkin. Toivottavasti konferenssista irtoaa ideoita tulevaisuuttakin ajatellen.

Isoja teemoja ja inspiroivia keskusteluja Historiantutkimuksen päivillä

Lokakuun loppupuolella, syksyn viimeisellä kauniilla viikolla osallistuin Historiantutkimuksen päiville Turussa. Miljöö, sisältö ja seura olivat kaikki kohdillaan. Pidimme tamperelaiskollegojen kanssa Airbnb-kommuunia tuomiokirkon ja yliopiston tienoon viehättävissä puutalokortteleissa. Muitakin maamerkkejä, kuten Turun linna ja Dynamo, koettiin Hitu-päivien aikana.

Sisällöllisesti lähellä omaa tutkimusaihettani olleissa sessioissa kuuntelin esitelmiä yksilön paikasta historiassa sekä seurapiireistä ja eliiteistä 1800-luvun Suomessa. Tämäntyyppisissä aiheissa on hieman kysymys vertailusta ja vinkkien poimimisesta, ”benchmarkingista” – olenko mukana tutkimusteemani uusissa käänteissä; onko jotakin, mistä en vielä tiedä; irtoaako uutta inspiraatiota tai näkökulmia muiden lähestymistavoista. Lukuvinkkejä tarttui mukaan mutta yleisesti ottaen koin olevani kiitettävästi kartalla oman väitöskirjani kannalta keskeisistä kysymyksistä.

Konferenssissa oli niin hektistä, etten muistanut ottaa kuvia. Tässä tunnelmia samoista maisemista vuodelta 1841. Tekijä J. Knutson, painaja G. O. Wasenius. Museovirasto, Musketti. CC BY 4.0.

Laajasti historiantutkijoita koskettavia aiheita oli esillä historiantutkimuksen etiikkaa ja popularisointia käsittelevissä sessioissa. Etiikka-sessio, joka oli hiljattain ilmestyneen aihetta käsittelevän kirjan tekijöiden järjestämä, oli niin suosittu, että kaikki halukkaat eivät mahtuneet sisään pienehköön luentosaliin. Itselleni vetonaula oli Jorma Kalela, jonka Historiantutkimus ja historia oli minulle tietyssä, herkässä historianopintojen vaiheessa hyvin tärkeä kirja. Kalela pohti kahden eettisen lähtökohdan, merkittävyyden osoittamisen ja oikeudenmukaisuuden noudattamisen, välistä ristiriitaa. Ymmärsin dilemman liittyvän siihen, että samalla, kun haluamme osoittaa argumenttimme mahdollisimman suuren pitävyyden ja merkityksellisyyden, voimme joutua kiusaukseen tinkiä tutkimuskohteen moninaiset eri puolet huomioon ottavasta oikeuden tekemisestä.

Myös Kirsi Vainio-Korhonen puhui yleisemmällä tasolla historiantutkimukseen liittyvistä eettisistä kysymyksistä – tutkimuskohteiden valinnasta, heidän kunnioittamisestaan sekä näistä kysymyksistä suhteessa siihen, kuinka kauan sitten eläneitä ihmisiä tutkimme. Laki on tässä hyvin yksiselitteinen ja kahtia jakava: yksityisyyden suoja kestää 100 vuotta. Mona Rautelinin ja Pasi Saarimäen esitelmät keskittyivät tapaustutkimuksiin, joissa oli erityisiä eettisiä kysymyksiä aiheiden arkaluontoisuuden vuoksi. Sivumennen mainiten Rautelinin piiloraskauksia käsittelevä tutkimus on kiehtova esimerkki siitä, miten historiantutkimuksen tuottama tieto voi vaikuttaa jopa nykylääketieteen käsityksiin. Historiallinen tieto vahvistaa käsitystä siitä, että on olemassa yllätysynnytyksiä, joiden yllätyksellisyys ei johdu siitä, että äiti aktiivisesti kieltää raskauden vaan keholliset merkit eivät yksinkertaisesti ole läsnä ja tulkittavissa.

Tapausesimerkkien jälkeen keskustelu fokusoitui lähinnä ”arkaluontoisten” aiheiden historiantutkimukselliseen käsittelyyn ja niihin liittyviin eettisiin erityiskysymyksiin. Itse olisin mielelläni kuullut enemmän pohdintoja tutkimusprosessin yleisen tason teemoista, jotka koskettavat kaikkia tutkijoita. Esimerkiksi Kalelan esitelmän esiin nostamat kysymykset historiallisen esityksen rakentamisen eettisistä näkökohdista ovat jatkuvasti ajankohtaisia kaikessa tutkimuskirjoittamisessa. Oman tutkimukseni kannalta myös henkilöhistoriallinen näkökulma kiinnostaa: tutkimuskohteeni ovat eläneet 1800-luvulla ja heidän aineistonsa on vapaasti käytettävissä arkistoissa mutta käsittelemäni teemat ovat hyvin henkilökohtaisia.

Historian popularisointia käsitellyt paneelikeskustelu oli mielenkiintoinen ja rento, monessa kohtaa hauskakin. Mukana olivat Kirsi Vainio-Korhonen, Ilari Aalto, Tiina Miettinen ja Panu Savolainen. Keskustelua veti Otso Kortekangas. Paneelin otsikossa kysyttiin, onko popularisointi sulka hattuun vai sudenkuoppa. Kaikki panelistit olivat yhtä mieltä siitä, että erityyppisten tekstien kirjoittaminen samanaikaisesti tekee hyvää kirjoitustaidolle ja jopa -vireelle. Sudenkuoppana kukaan ei popularisointia tuntunut pitävän, mutta olin aistivani konsensuksen siitä, että nykypäivänä tutkijan/kirjoittajan täytynee valita, mihin panoksensa pistää: Julkaisufoorumin kolmostason artikkeleita pikavauhtia naputellessa aika ei riitä populaarien teosten kirjoittamiseen. Lisäksi keskusteltiin hankaluuksista, joihin toimittajien tai tv-produktioiden parissa toimiminen voi johtaa. Välillä viesti vääristyy ja toisaalta tutkija ei halua olla asiantuntijanimenä lopputeksteissä legitimoimassa hatarasti toteutettuja historiaesityksiä. Yleisön joukosta kuultiin jopa esimerkki, jossa toimittajan räväkkä otsikointi oli aiheuttanut todella konkreettista haittaa tutkijan työlle.

Oman sessiomme aiheena oli ”Kokemusten ja tunteiden yhteenkietoutunut historia”. Puheenjohtajanamme toimi Ville Vuolanto ja panelisteina olivat Ville Kivimäki, Pia Koivunen ja minä. Pidimme kaikki lyhyet alustukset omien tutkimusaiheidemme pohjalta ja esittelimme kukin lyhyet, pointtejamme avaavat lainaukset aineistoistamme. Omassa esityksessäni lähestyin tematiikkaa itsen kertomisen käsitteen kautta ja pohdin, millä tavoin kerronnan luoma ajallis-paikallinen tilanteisuus välittää kokemuksia ja tunteita tutkimassani kirjeaineistossa sen lisäksi, että niissä on suoria tunteita ilmaiseva sanoja ja fyysisiä merkkejä. Pia Koivunen lähestyi aihetta muistin ja muistamisen näkökulmasta pohtien esimerkiksi, että kokemuksia sanoitetaan tunteiden avulla ja toisaalta tunnetila kokemuksen hetkellä edesauttaa kokemuksen muistamista – tunnetila vangitsee kokemuksen. Ville Kivimäen käsite oli trauma ja alustuksesta nousi esiin etenkin se, että ihminen kokee ja tuntee myös kielen ulkopuolella. Kiinnostava oli kokemuksen esileimautumisen käsite, joka viittaa siihen, että niihin vaikuttavat esimerkiksi aiemmat kokemukset ja sosiaalinen tausta. Ville Vuolannon keskeinen käsite oli tulevaisuusorientoitunut toivo, joka linkittyi perheiden jatkuvuusstrategioihin sekä toiminnallisuuden että emotionaalisuuden näkökulmasta. Alustusten jälkeinen keskustelu oli todella vilkasta ja paneeli oli ainakin minulle onnistunut ja inspiroiva päätös Historiantutkimuksen päiville.

Mamselli Marie Rouget de S:t Hermine Helsingissä

1800-luvun kirjeaineistoja tutkiessani esiin nousee usein nimiä, joita en tunnista ja joita kirjoittajat eivät sen kummemmin selitä, koska henkilöt ovat tuttuja sekä heille että kirjeen vastaanottajalle. Tutkijana jään tietenkin kaipaamaan kontekstia: kuka on kyseessä ja mihin hän liittyy? Puheenaiheena olevan henkilön taustatiedot auttavat tulkitsemaan kirjeessä sanottua paremmin ja antavat ylipäätään lisätietoja tutkimuskohteideni elämästä ja verkostoista.

Melko tunnettujen henkilöiden kohdalla Kansallisbiografia on erinomainen aloituskohta. Informatiivisten ja kompaktien artikkeleiden kautta henkilön elämän pääkohdat ja perustiedot käyvät selville. Tuntemattomampien miesten kohdalla Helsingin yliopiston ylioppilasmatrikkeli on usein hyödyllinen: sieltä selviävät opiskelijan syntymä- ja kuolinajat, vanhempien nimet, joskus muutama muukin sukulainen sekä opintojen jälkeisiä uratietoja ja asuinpaikkoja.

Naisten kohdalla näistä lähteistä ei kuitenkaan monesti ole hyötyä. 13-vuotiaan Helene Tengströmin kirjeissä esiintyy alkuvuodesta 1842 eräs mamselli Rouget. Mainintojen perusteella arvelen, että kyseessä voisi olla Helenen opettaja. Lisätiedot hänestä voisivat valaista Helenen koulutusta, josta muutoin tiedän vielä melko vähän.

Jeune fille lisant. Jean-Baptiste Camille Corot, noin 1868. Wikimedia Commons.

Hoksaan käyttää ”1800-luvun googlea”, Kansalliskirjaston digitoitua sanomalehtiarkistoa. Rajaan haun aluksi vuosiin 1835–1845, jotta tulosten määrä pysyy järkevissä rajoissa. Myöhemmin laajennan hakuvuosia, mutta kiinnostavat tulokset jakautuvat vuosille 1836–1848.

Ensimmäiset osumat vuosilta 1836, 1837 ja 1840 kertovat mamsell Rouget’n ja yhtenä vuonna mamsellien Annette ja Cecile Rouget’n saapuneen Tukholmasta Turkuun. Nämä tiedot voivat mahdollisesti koskea etsimääni henkilöä.

Kiinnostavat tiedot ovat kuitenkin 1840-luvun alkuvuosilta – juuri niiltä ajoilta, kun Helene Tengström mainitsee mamselli Rouget’n omissa kirjeissään. Syksyllä 1841 allekirjoituksella ”M. Rouget de S:t Hermine” on jätetty Helsingfors Tidningariin ilmoituksia, joissa M. Rouget kertoo antavansa opetusta ranskan ja englannin kielen puhumisessa ja kirjoittamisessa.

Sanomalehtiarkistosta saa nykyään kopioitua haluamansa kohdat tekstimuodossa, mutta muunto on paikoin varsin epäselvä. Esimerkiksi tältä näyttää kohta, jossa kerrotaan annettavan yllämainittua opetusta: ”Härmedelst fur jag tilllännagifwa att unberroiäningen uti Frän? systa och (Sngelfta fpråfen* talande och ’Irifroanbe”.

Näkymä Esplanadille 1838. Tekijä Fredrik Tengström oli tutkimieni Tengströmin sisarusten eno. Museovirasto, Musketti. CC BY 4.0.

Toukokuun 1842 ilmoituksesta saamme tietää mamselli Rouget de S:t Herminen etunimen: se on Marie. Tämä vahvistaa, että opettajatar-Rouget’lla ei välttämättä ole mitään tekemistä matkustavaisena lehteen painetun mamselli Rouget’n kanssa – ainoat mainitut etunimet kun olivat Annette ja Cecile. Nyt mamselli Rouget, josta olemme kiinnostuneita, suunnittelee seuraavana syksynä ottavansa kuusi puolihoitolaista (half-pensionärer), joille tarjotaan opetusta ranskan, englannin ja saksan kielissä sekä piirustuksessa ja maalauksessa ”ynnä kaikessa mikä kuuluu sivistyneeseen kasvatukseen” (samt i allt som tillhör en bildad uppfostran). Kaksi tai kolme nuorta tyttöä voisi myös tulla täysihoitoon samassa pihapiirissä asuvan rouvan luokse. Samansisältöistä ilmoitusta julkaistaan vielä elokuun lopullakin. Eikö mamsellin opetukseen ole kylliksi halukkaita oppilaita?

Syyskuussa 1842 Tukholmasta Turkuun saapuu mamselli Rouget. Onko kyseessä Marie? Ajankohta voisi käydä yhteen, sillä kevään ilmoituksessaan hän toivoi yhteydenotot itselleen toukokuun loppuun saakka ja sen jälkeen muuta kautta. Hän lienee siis matkustanut kesäksi pois. Myöhäisen ilmoittelun lisäksi mamselli Rouget’n pensioonin onnistumista saa epäilemään myös ilmoitus noutamattomasta kirjeestä maaliskuussa 1843: sellainen löytyy Helsingin postikonttorista nimellä Mari Rouget. Onko mamsellimme jättänyt Suomen?

Muutamaa vuotta myöhemmin, heinäkuussa 1846, neiti Rouget de S:t Hermine on vieraillut Kupittaan uudessa kylpylaitoksessa. Seuraavana talvena hän ilmoittaa Finlands Allmänna Tidningissä aikomuksestaan avata nuorille tytöille suunnatun koulun Hämeenlinnaan. Suunniteltu opetustarjonta on entisestään laajentunut. Hän itse tarjoaa opetusta ranskan kielen lukemisessa, kirjoittamisessa ja puhumisessa, piirustuksessa ja maalauksessa sekä naisten käsitöissä. Saksan kieltä opettaa syntyperäinen saksalaisnainen ja uskonnossa, historiassa, maantieteessä ja kirjoittamisessa on erillinen opettaja.

Kupittaan kylpylä ja Pyhän Henrikin lähde 1853. Vedostaja G. F. Aminoff, alkuperäisen kuvan tekijä J. J. Reinberg. Museovirasto, Musketti. CC BY 4.0.

Mutta elokuussa 1848 saamme lukea Åbo Tidningarista, että mamselli Rouget de S:t Hermine on matkustanut Tukholmaan. Tämän jälkeen sopivia osumia ei Suomen lehdistöstä näytä löytyvän.

Karistiko mamselli Marie Rouget de S:t Hermine Suomen tomut jaloistaan lopullisesti? Eikö hänen kouluihinsa tullut kylliksi oppilaita? Jään myös pohtimaan, millaisia hakuvälineitä muiden maiden kirjastoista, arkistoista ja tietokannoista voisi löytyä henkilöiden jäljittämiseen ja mamselli Rouget’nkin kohtaloon. Väitöskirjani kannalta olennainen leikkauspiste Tengströmin tyttöjen koulutuksen kanssa näyttää kuitenkin tulleen katetuksi suomalaisen lehdistön avulla.

***

Ja kun koko nimi on tiedossa, sillä voi googlata ihan tavallisesti. Ilmeisesti mamselli Rouget toimi 1850-luvulla Svenska lärarinnors pensionsföreningin johtokunnassa yhdessä mm. Fredrika Bremerin kanssa (Wikipedia + muu lähde). Svenskt biografiskt lexikonista häntä ei kuitenkaan löydy. Parempi lopettaa.