Umeå and the history of emotions

Tomorrow I will travel to Umeå where the annual conference of the International Society for Cultural History takes place next week. The theme of the conference is the history of emotions, ”Senses, Emotions and the Affective Turn – Recent Perspectives and New Challenges in Cultural History” to be more precise. My own presentation is titled ”Emotions and Nationalism in a 19th-century Family Network”. I will discuss the Tengström family and how their emotional relationships intertwined to their nationalistic activities and self-construction. I also reflect on the applicability of the concept of ”emotional communities” in my study. By the way, one of the key notes is Barbara Rosenwein, the developer of this quite fashionable concept.

Historian teoriaa: arvio ja lukupiireilyä

Kevätlukukauden aikana tuli pitkästä aikaa pohdittua enemmän historiateoriaa. Alkusysäys syntyi, kun aloin työstää niin & näin -lehteen kirja-arviota Vastapainolta loppuvuodesta 2016 ilmestyneestä artikkelikokoelmasta Historian teoria. Lingvistisestä käänteestä mahdolliseen historiaan (toim. Kari Väyrynen & Jarmo Pulkkinen). Pohdinnat jatkuivat loppukevään melko intensiivisesti, kun saman teoksen ympärille koottiin Tampereen yliopiston historian oppiaineen tutkijoiden lukupiiri. Keskustelut olivat antoisia joskin melko kriittisiä. Mukavaa oli myös se, että lukupiiri pysyi elinvoimaisena loppuun asti ja koko kirja saatiin käsiteltyä, toki vaihtelevilla kokoonpanoilla. Lukupiireilylle kaavaillaan syksyksi jatkoa jonkin muun teoksen parissa.

Kirja-arviossani nostan Historian teorian tärkeimmäksi teemaksi narrativismin – ja tarkemmin ottaen sen, miten näistä tutuista mutta tietoteoreettisia pulmia asettavista keskusteluista päästään eteenpäin. Siksi otsikoin ”Kurotus narrativismin jälkeiseen aikaan”. Minusta keskeinen kysymys on, miten arvioidaan ja perustellaan historiantutkimuksen tuottamien tulkintojen paremmuutta tietoteoreettisesti.

Tässä suhteessa teoksen kiinnostavin artikkeli oli Jouni-Matti Kuukkasen ”Narrativistinen ja jälkinarrativistinen historiografian filosofia”. Artikkelissa eritellään suuntauksen piirissä käytyjä keskusteluja ja aivan lopussa päästään ratkaisuehdotuksiinkin, mutta niille olisin suonut lisää tilaa. Kuukkanen esittelee analyysinsa tulkintojen arvioinnin episteemisistä ulottuvuuksista Ennen ja nyt -lehdessä ilmestyneessä artikkelissaan ”Narrativismista kriittiseen historiografian filosofiaan”. Se pohjaa Kuukkasen tuoreeseen teokseen Postnarrativist Philosophy of Historiography (Palgrave 2015).

Kalle Pihlaisen artikkelia ”Konstruktivistinen historiateoria fiktiivisyys-keskustelun jälkeen” kritisoin siitä, että se tuntuu argumentoivan sellaista historioitsijoiden itseymmärrystä vastaan, joka ei enää nykykoulutuksen ja -kokemuksen pohjalta pidä paikkaansa. Itse en esimerkiksi tunnista käsitystä, että historioitsijat ajattelisivat kertomusten olevan ”löydettävissä” menneisyydestä, mutta Pihlaisen mukaan tämä on keskeinen tietoteoreettinen kiistakysymys.

Perinteisempääkin otetta historiantutkimuksesta edelleen löytyy – ainakin, jos nojaudutaan Helsingin Sanomien arvioon Martti Häikiön P. E. Svinhufvudia käsittelevästä Suomen leijona -elämäkerrasta. Arvostelija Veli-Pekka Leppänen lainaa Häikiön kirjan alussa esittämää lupausta: ”Olen koettanut välttää arvoarvostelmia ja kuvata tapahtumia sellaisina kuin ne olivat”. Leppänen jatkaa: ”Korkea toive, mutta jokainen historioitsija valitsee, korostaa ja syrjäyttää kaiken aikaa seikkoja, joita kollega saattaisi punnita aivan toisin. Historiankirjoitus koostuu arvovalinnoista ja tulkinnoista – eikä tämäkään teos ole poikkeus.” Arvostelijan summaus kuuluu: ”Suomen leijona -teos esittelee johdonmukaisen sankaritarinan.” (HS 23.3.2017)

Teoriainnostukseni uusi tuleminen on siinä mielessä hyvin ajoitettu, että ennen kesälomia olisi tarkoitus kirjoittaa luonnos väitöskirjan johdannosta. Haavekuvani tietysti on, että lueskelen kiintoisia teoriakirjoja parvekkeella tai puistossa auringon paisteesta nauttien, mutta todellisuuteen kuulunee aimo annos angstista pähkäilyä toimistolla – ja ehkä kotonakin, yön valoisina tunteina.

Tutkija- ja opettajavierailu Lundissa

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Vietin toukokuun ensimmäisen viikon Lundin yliopiston historian laitoksen vieraana. Esittelin omaa tutkimustani (Construction of Emotions and Nationalism in a 19th-century Family Correspondence) ja vierailin Industri och imperier -kurssilla, jossa luentoni aiheena oli 1800-luvun nationalismi Pohjoismaissa, erityisfokuksena kielen ja nationalismin suhde (19th-century nationalism in the Nordic countries). Lisäksi vierailin parissa muussa tilaisuudessa, luennolla ja seminaarissa. Ohjelmaa olisi voinut olla enemmänkin, minkä laitan korvan taakse vastaisuuden varalle, jos tulee vierailuja suunniteltavaksi. Erityisen hauskaa oli tavata professori Eva Helen Ulvros, joka on kirjoittanut useita teoksia ruotsalaisen keskisäädyn naisten elämästä kirje- ja päiväkirja-aineistoihin perustuen. Uusin teos Kvinnors röster (2016) sisältää kolmentoista naisen pienoiselämäkerrat 1700-luvun lopulta nykypäivään asti kurottaen.

Etukäteen jännitti, miten pärjäisin ruotsiksi etenkin, kun vierailukohde oli hankalasta murteestaan tunnetussa Skånessa. Kielen suhteen yllätyin positiviisesti: yleinen seurustelu sujui ruotsiksi varsin mukavasti. Huomasin tosin saman kuin aiemmin vastaavissa tilanteissa: ruotsinkielinen keskustelu vie paljon enemmän energiaa kuin englanniksi toimiminen. Oma tutkimusesittelyni ja luentoni olivat toki englanniksi kuten ennakolta oli sovittu. Pari tapaamaani tohtoriopiskelijaa vinkkasi muuten tekemästään podcastista nimetä ”Lite Pasé”. Sen avulla voi harjoittaa kielikorvaansa historia-aiheiden parissa.

Lund on verraten pieni kaupunki, asukkaita on vain jonkin verran yli 80 000, mutta siellä on todellista yliopistokaupungin tunnelmaa – joka nykyaikana välittyy langattomasti siten, että yliopistojen eduroam-wifi toimii laajoilla alueilla, kuten Oxfordissa. Itse asiassa Lundin yliopisto viettää tänä vuonna 350-vuotisjuhlaansa, joten perinteikkyyttä riittää.

Iltaisin oli hyvin aikaa tutustua kaupunkiin ja sen nähtävyyksiin. Tunnetuin kohde on varmasti Lundin tuomiokirkko. Massiivisen romaanisen katedraalin historia ulottuu 1100-luvulle asti. Kiinnostavin nähtävyys itse rakennuksen lisäksi oli astronominen kello, Horologium Mirabile Lundense. Alkuperäinen kello tuli kirkkoon vuoden 1425 tienoilla. 1830-luvun lopulla se oli rapistunut ja otettiin alas mutta rekonstruoitiin jälleen 1920-luvulla. Ehdin käväistä myös Skissernes Museumissa, johon on koottu julkisten taideteosten luonnoksia ja alustavia suunnitelmia. Vaikuttavinta museossa oli itse tila ja teosten esillepano: korkeiden huoneiden seinät olivat lattiasta kattoon täynnä.

Viehättävä nähtävyys oli jo vuonna 1892 perustettu ulkoilmamuseo Kulturen. Alue on pienehkö, mutta sen sisälle mahtuu useita kymmeniä mielenkiintoisia rakennuksia ja näyttelyitä. Museon aukioloajat eivät valitettavasti suosineet ”toimistotyöläistä”: se meni kiinni joka päivä jo klo 17. Yhtenä päivänä ehdin kuitenkin viettää siellä hieman vajaa puolitoista tuntia. Aikaa olisi helposti saanut kulumaan enemmän ja paljon jäi näkemättäkin. Ehdin nähdä 1700–1900-luvuilla käytössä olleen pappilan, joka oli 1800-luvun alun asussa sekä 1800-lukulaisen professorin kodin. Kävin yliopistomuseossa ja pyörähdin läpi eri vuosisatojen kotien interiöörejä ja eri tyylisuuntia esitelleen talon.

Kiinnostavin oli kirjakulttuuria käsittelevä näyttely. Tutkimani Tengströmin perheen vävyt Paavo Tikkanen ja Herman Kellgren omistivat 1840–1850-lukujen taitteessa kirjakaupan ja kirjapainon. Näyttelyssä oli esillä painamiseen liittyvää esineistöä juuri tuolta ajalta. Näin vuonna 1837 Berlings Boktryckeriin hankitun pikapainokoneen, joka oli peräisin Kööpenhaminasta. Sen oli valmistanut J. G. A. Eickhoff. Suomettaressa, joka myös kuului Tikkasen ja Kellgrenin ”konserniin”, mainostettiin heidän painonsa laadukkaita ja nykyaikaisia palveluita marraskuussa 1849:

”Kirjaimet, joista on kaikista laaduista tarpeeksi asti, F. A. Brockhaus’in walatuslaitoksesta Leipzigissä, ja painattimet, joiden seassa on myös yksi pikapaino, tuodut Kyöpenhaminasta, owat mitä paraimmia, mitä ulkomaalla on tarjota. Näillä keinoilla, sekä työn antamisten nopealla täyttämisellä, toiwoo tämä kirjapaino woittawansa yleisön luottamusta.”

Tikkasen ja Kellgrenin kirjapainossa lienee siis ollut hyvin samanlainen pikapaino – sekin Kööpenhaminasta! Nuoret bisnesmiehet huolehtivat palveluidensa laadusta hankkimalla välineistöä ulkomaita myöten.

Ulkoilmamuseosta lähtiessäni kohtasin kissan. Se oli samanvärinen kuin lapsuuteni kissa Topi. Tämä kissa tykkäsi minusta; tuli tykö ja puski. Kissa seurasi minua ja jäi lopulta ulos mennessäni lasioven taakse katsomaan. Mikä kaveri!

Seikkailuja menneen ajan Helsingin kartoilla ja kujilla

Magnus von Wrightin maalauksessa "Kylmä talviaamu Helsingissä" (1846) avautuu näkymä Konstantininkadun (nyk. Meritullinkatu) ja Rauhankadun kulmasta Kruununhaan kattojen yli kohti Nikolainkirkkoa. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.

Magnus von Wrightin maalauksessa ”Kylmä talviaamu Helsingissä” (1846) avautuu näkymä Konstantininkadun (nyk. Meritullinkatu) ja Rauhankadun kulmasta Kruununhaan kattojen yli kohti Nikolainkirkkoa. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.

Sain juuri luettua Virpi Hämeen-Anttilan 1920-luvulle sijoittuvan salapoliisiromaanisarjan kolmannen osan Kuka kuolleista palaa. Pidin sarjan ensimmäisestä osasta Yön sydän on jäätä kovasti mutta toinen osa Käärmeitten kesä ei muistikuvieni mukaan iskenyt yhtä hyvin. Mutta nyt kirja taas vei mennessään. Päähenkilö Karl Axel Björk on hieman alle kolmekymppinen, tyylikäs ja älykäs hahmo, joka ei kaihda myöskään seikkailuja ja toimintaa. Mahtavaa tietysti on, että siistin sisätyönsä ohella Björk ratkoo visaisia rikosjuttuja ja kirjoittaa historian väitöskirjaa.

Hämeen-Anttila kutoo tarinansa taitavasti aikakauden historialliseen kontekstiin. Kirjan etu- ja takasisäkansista löytyy ajan Helsinkiä kuvaava kartta, jonka tihrustamiseen omalla kohdallani luo lisämielenkiintoa se, että Björkin kulmat Kruununhaassa ovat melko samat kuin omien tutkimuskohteideni Tengströmien 1800-luvun puolivälissä. Muutoinkin on mielenkiintoista havainnoida, miten kaupunki on muuttunut viimeisen sadan vuoden aikana. 1920-luku on kiinnostavasti oman tutkimusaikakauteni ja nykypäivän välissä: esimerkiksi osa nimistöstä on tuttua 2000-luvulta, osa 1800-luvulta.

Tengströmit asuivat 1850-luvulla Mariankadun numerossa 9. Kruununhaan asuintalot olivat tyypillisesti yksikerroksisia puutaloja, jotka sijaitsivat kadun varressa. Nykyään paikalla on tummanpuhuva toimistorakennus. Finna-palvelun mukaan talon arkkitehti on C. L. Engel. Eric Sundström, Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0.

Tengströmit asuivat 1850-luvulla Mariankadun numerossa 9. Kruununhaan asuintalot olivat tyypillisesti yksikerroksisia puutaloja, jotka sijaitsivat kadun varressa. Nykyään paikalla on tummanpuhuva toimistorakennus. Finna-palvelun mukaan talon arkkitehti on C. L. Engel. Eric Sundström, Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.

Oli myös hauskaa, että Hämeen-Anttila mainitsi tärkeiksi lähteikseen Helsingin Sanomien julkaisemat korttelikirjat. Itsekin olen Tengströmien ja kumppaneiden asuinseutuja ja niiden tunnelmia jäljittäessäni mielenkiinnolla lukenut mm. Kaija Ollilan ja Kirsti Topparin teosta Puhvelista Punatulkkuun: Helsingin vanhoja kortteleita (1977/1986) ja uudempaa Eeva Järvenpään ja Sirpa Räihän julkaisua Vanhinta Helsinkiä: Kertomuksia Kluuvin ja Kruununhaan kortteleista (2007). Muutama vuosi sitten linkitin blogiini omien Kruununhaka-seikkailujeni oheen Helsingin Sanomien verkkosivuston, jossa kortteleista kerrottiin, mutta enää sitä ei ikävä kyllä enää löytynyt. Wikipediasta voi ainakin tutkiskella kortteleiden hauskoja nimiä.

Björk-romaanin lopusta löytyy yksityiskohtainen henkilöluettelo, mikä ei ole aivan tavatonta, mutta poikkeuksellista historiallista pikkutarkkuutta ja tarvetta asettaa Björk tarkasti maantieteelliselle kartalle osoittaa tarkka luettelo ”Kirjassa esiintyvät vanhat ja uudet kadun- ja paikannimet”. Lisäksi teoksen lopusta löytyy kolme miniesseetä, joiden aiheina ovat suojeluskuntakriisi, prostituutio ja Venäjän sisällissodan merkillinen hahmo, paroni Roman von Ungern-Sternberg (jonka rooli itse teoksessa oli kyllä varsin vähäinen).

Hämeen-Anttila pitää kirjasarjaansa liittyvää blogia Kadonnutta 20-lukua etsimässä. Sivustolta löytyy kirjailijan kuulumisia mutta myös taustatietoa Björk-hahmosta. Mahtavalta kuulostaa esimerkiksi tammikuussa Tieteiden yössä toteutettu Björk-kävely. Siitä voi lukea ja nähdä lisää postauksessa ”1920-luvun aikamatkaajat vuoden 2017 Helsingissä”.

Hieno löytö Hämeen-Anttilan blogista oli linkki Helsinki ennen -sivustolle. Se on upea karttasivusto, jossa voi tarkastella Helsingin karttoja eri vuosikymmeniltä. Kartoille on sijoitettu kuvia ja niiden rinnalle avautuu näkymä kyseisestä paikasta nykypäivänä. Ihaninta on, että sivusto toimii kuin unelma ja käyttöliittymä on selkeä.

Björkin vaarallisimmat seikkailut suuntautuvat Pitkänsillan pohjoispuolelle. Kuvassa Toinen linja vuonna 1908. Signe Brander, 1908. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.

Björkin vaarallisimmat seikkailut suuntautuvat Pitkänsillan pohjoispuolelle. Kuvassa Toinen linja vuonna 1908. Signe Brander, Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.

Hämeen-Anttilan Björk-seikkailussa mieltäni kutkuttivat ja karmaisivat viittaukset ministeri Ritavuoreen. Romaanissa eletään kesää 1921 ja Björk työskentelee päivätöinään sisäministeriössä Ritavuoren alaisuudessa. Ministerin dramaattisen kohtalon varjo kurkistelee romaanin tekstin lomasta loppua kohden yhä enemmän. Hän itse on teoksessa taustalla eikä esiinny varsinaisena hahmona tekstissä vaan ainoastaan viittauksina tai Björkin kertomana. Suojeluskuntakriisiä käsittelevä miniessee valottaa asiaa historialliselta kantilta – paljastamatta kuitenkaan kaikkea. Arvelen, että jossakin tulevassa jollei jo seuraavassa sarjan osassa Björk joutuu tutkimaan esimiehensä surmaa, Suomen itsenäisyyden ajan ainoaa poliittista murhaa.

Kiinnostuin Ritavuoren kohtalosta ensi kerran luettuani Tuomas Rantalan tiedelehti Hybrikseen kirjoittaman artikkelin ”Emme me keisarinmurhaajia ole. Poliittiset murhat ja murhayritykset Suomessa” (Hybris 3/2012). Erityisen kiehtovasti tapahtumista kertoo sokeain kuunnelmapalkinnon voittanut, ”historiafantasiaksi” luonnehdittu Viides luoti, jonka esittää Radioteatteri. Valitettavasti ohjelma ei ainakaan tällä hetkellä ole kuunneltavissa Yle Areenassa. (Kuunnelmien soisi olevan siellä jatkuvasti saatavilla!)

Reilu vuosi sitten ilmestyi ensimmäinen osa toisestakin 1920-luvun alkuvuosiin sijoittuvasta dekkarisarjasta. Mikko Porvalin Karelia Noir -sarja sijoittuu Viipuriin, jossa poliisit painivat kieltolain aiheuttaman rikollisuuden kanssa. Sinisen kuoleman kuva ei aivan lunastanut odotuksia. Paikoin jäi tunnelma, että kirjoittajalle oli tärkeämpää olla uskollinen historialliselle aikakaudelle ja tapahtumille kuin kehitellä vetävää fiktiivistä kerrontaa. Juoni kuitenkin toimi, mutta eniten jäi kaihertamaan hahmojen tietynlainen ohuus. He olivat välineitä tarinan kertomiselle mutta eivät oikein menneet ihmisinä ihon alle. Björk-lukukokemuksen innoittamana ajattelin kuitenkin varata seuraavan osan kirjastosta. Veri ei vaikene näyttää hyppäävän ajassa kymmenisen vuotta eteenpäin, 1930-luvun vaarallisiin alkuvuosiin.

Nostalgiatrippi Pelimuseossa

Pelimuseo avautui museokeskus Vapriikin toiseen kerrokseen.

Pelimuseo avautui museokeskus Vapriikin toiseen kerrokseen.

Sisällissotaa käsittelevä lautapeli ehti ajankohtaisesti vuoden 1918 joulumarkkinoille.

Sisällissotaa käsittelevä lautapeli ehti vuoden 1918 joulumarkkinoille.

Pelimuseon yksityiskohtia on pakko arvostaa: 1990-luvulla lapsuudenkotini lankapuhelimessa oli juuri tuo samanlainen 112-tarra.

Pelimuseon yksityiskohtia on pakko arvostaa: 1990-luvulla lapsuudenkotini lankapuhelimessa oli juuri samanlainen 112-tarra.

Tässä Speden pelissä olin ällistyttävä, vain parin painalluksen päässä uskomattomasta.

Tässä Speden pelissä olin ällistyttävä, vain parin painalluksen päässä uskomattomasta.

Nero 2000 oli kökköydessään superhauska. Osa kysymyksistä käsitteli aika kaukaista yleistietoa, mutta kyllä suht ajattomia historiakysymyksiäkin oli joukossa.

Nero 2000 oli kökköydessään superhauska. Osa kysymyksistä käsitteli aika kaukaista yleistietoa, mutta kyllä suht ajattomia historiakysymyksiäkin oli joukossa.

”Sininen huone”, joka on kuulemma jo vuodelta 1985, sykähdytti.

”Sininen huone”, joka on kuulemma jo vuodelta 1985.

Kävin ennen uutta vuotta Pelimuseossa Tampereen Vapriikissa, sillä osallistuin puolisentoista vuotta sitten joukkorahoituskampanjaan. Vaikka tiesin, että kyseessä on vähän erilainen museo, oli jotenkin häkellyttävää tajuta, että Pelimuseossa todellakin saa pelata. Nostalgiatrippi oli aikamoinen etenkin ysärille ja nollarin alkuun.

Museon alkupuolella oli muutamia lautapelejä, mutta luonnollisesti varsinaiset digitaaliset pelit kattoivat vuosikymmenet 1980-luvulta eteenpäin. Vaikka Afrikan tähtikin nähtiin, mielenkiintoisin lautapeli oli ehdottomasti Punaisten ja valkoisten taistelu Suomessa 1918, joka julkaistiin jo sotavuoden joulumarkkinoille(!). Museossa kerrotaan, että sodan käsittely on tässä kahdelle pelaajalle tarkoitetussa pelissä hämmästyttävän tasapuolista.

Ehdottomasti parasta oli päästä korjaamaan lapsuuden trauma: en koskaan päässyt osallistumaan suoraan tv-lähetykseen Hugo-ohjelman pelaajana, vaikka yritin jopa kahdesti (karsintalinjalle soittaminen oli tietenkin kallista). Nyt, yli 20 vuotta myöhemmin, sain vihdoin pelata Hugoa ja pääsin pelin läpi! Lisäksi pelasin muun muassa Speden speleistä tuttua Nopeustestiä ja tietokilpailupeli Nero 2000:ta. Myös Porrasturvat oli hieno, ja lumilautailupelit toivat mieleen vuosituhannen alun.

Yksi erikoisimmista ja täysin uusista pelituttavuuksista oli Radio Mafialla 1990-luvun alussa pyörinyt Lohikäärmepuu. Se oli radion kautta pelattava roolipeli, johon kuulijat osallistuivat soittamalla lähetykseen (ks. esim. Wikipedia-artikkeli). Ohjelma pyöri muun muassa yhden ysärihenkisesti sisustetun huoneen radiossa. Peliä voi ilmeisesti myös itse pelata museossa, mutta siihen en enempää älynnyt tutustua.

Lisäksi museossa oli eri aikakausien tyyliin sisustettuja teemahuoneita. Olohuone ja kaksi lapsen tai nuoren omaa huonetta kasarin ja ysärin tyyliin olivat erityisen sykähdyttäviä. Tavarat olivat tosi oikeita monessa kohtaa: Kanarian tuliaisia, Aku Ankka -juttuja, Anna-kirjoja, KOP:n Roope-lipas, NHL-kamoja…

Mahtava sokeri pohjalla oli pelihallista löytynyt flipperi. Tykkäsin lapsena ihan hulluna flipperin pelaamisesta ja suuri pulma oli tietenkin se, että se maksoi. Olinkin liki sekaisin, kun tajusin, että Pelimuseon flipperi on ilmainen. Taitojen ruosteisuus ei haitannut, kun bonuspalloista ei tarvinnut taistella pelaamista jatkaakseen.

Muutenkin voisi harkita jonkinlaisen kausikortin hankkimista?