Tikkasia, Snellmaneja, Castréneja – ja lukuisasti kirjeitä

Vaikka mieli harhautuu toisinaan jo kesälomaunelmiin, voin tyytyväisenä todeta, että jotakin on kevään aikana tullut myös valmiiksi.

Maanantaina tuli Yle Radio 1:n Historiasarjojen osana radiosta Paavo Tikkasta ”sananvapauden sankarina” käsitellyt ohjelma. Kollegani Heikki Kokko kertoo Tikkasen toimista Suomettaren perustajana ja suomenkielisen julkisuuden syntymisen edistäjänä. Minä valotan Tikkasen yksityiselämää Kruununhaan piiriä käsittelevän tutkimukseni pohjalta.

Kuten kuvan oikeasta laidasta voi lukea, Suomettarensa sai hakea Öhmanin kirjakaupasta. Paavo Tikkanen omisti liikkeen ja lehden lankonsa Herman Kellgrenin kanssa. Wikimedia Commons.

Tikkasen sanomalehti- ja kirja-alan liiketoimilla alkanut sosiaalinen nousu vankistui hänen päästessään avioliiton kautta osaksi arvostettua, akateemista Tengströmin sukua. Ohjelmassa pääsee hieman esille myös Paavon vaimo Helene ja esimerkiksi heidän tavoitteensa lastensa kasvattamisesta kaksikielisiksi. Paavo Tikkasen kohtalo oli kuitenkin traaginen. Hänen viimeisiä vuosiaan leimasivat lukuisat henkilökohtaiset menetykset ja lopulta vakava sairastuminen. Tikkasten suvusta olen aiemmin blogannut Paavon ja Helenen pojanpojanpojan Henrik Tikkasen (1924–1984) osoiteromaanien innoittamana.

Aivan äskettäin ilmestyi myös niin & näin -lehden uusi numero. Yhtenä osiona on kirjeteema, jonka toimittamisessa olin mukana. Kirjoitin teemalle johdannon ”Kirjeet ajan ja paikan tunteikkaina ylittäjinä”, joka on luettavissa lehden verkkosivuilla samoin kuin muutamia muita numeron juttuja.

Käsittelen tekstissäni kirjeitä 1800-luvun suomalaisen fennomaanisivistyneistön romanttisissa suhteissa. Esimerkit ovat tutkimuksissani muutenkin esiintyvien Jeanette ja J. V. Snellmanin sekä hieman myös Natalia ja M. A. Castrénin kirjeenvaihdoista. Kirjeet olivat tunneobjekteja, joita erossa ollessa kaivattiin kiihkeästi ja joilla luotiin läsnäolon illuusiota. Vaikka välimatka oli ennen kaikkea este, jota rakastavaiset yrittivät kirjeillään kuroa ja kuvitella umpeen, ne loivat mahdollisuuden jokapäiväisestä kommunikaatiosta poikkeavaan ja jopa sitä syventävään tunteiden kertomiseen ja itseilmaisuun.

takomabibelot, CC BY 2.0, Wikimedia Commons.

Kiinnostava vastapari oman juttuni kanssa on mielestäni Kirsi Keravuoren kustavilaista Janssonin perhettä käsittelevä ”Arki kirjekuoressa – Itseoppineet kirjeenkirjoittajat 1800-luvulla”. Keravuori tarkastelee talonpoikaislaivuri Simon Janssonin ja tämän vaimon Wilhelminan opiskelemaan lähteneille pojilleen kirjoittamia kirjeitä. Kirjoittajien lähtökohdat sekä koulutuksen että sosiaalisen aseman suhteen olivat siis jonkin verran erilaiset kuin omien säätyläiskirjoittajieni. Kiinnostava ero on muun muassa se, että siinä missä säätyläisten kirjeet ovat täynnä vuolasta tunnepuhetta, itseoppineiden kirjeissä ei ihmisen sisäinen reflektio ole aiheena.

Julia Dahlbergin artikkeli ”Konst och vetenskap – 
Intellektuell gemenskap i Helena Westermarcks brev till sin bror” käsittelee taiteilija, kirjailija Helena Westermarckin ja tämän veljen sosiologi Edvard Westermarckin läheistä yhteyttä etenkin ammatillisesta näkökulmasta, jossa Helena asettaa rinnakkain oman taiteellisen ja veljensä tieteellisen uran. Johanna Kulmala kertoo tekstissään ”’Miten olen muuttunut, sen ymmärrän vasta palattuani!’ – Kirjetutkimuksen kautta keskitysleirille” eräästä prahalaisesta kellarista löytyneen erikoisen kirjekokoelman tarinaa. Mukana on myös H. K. Riikosen artikkeli ”Kirjeet tiedon ja tutkimuksen välittäjinä – Suomalaisten filologien ulkomaista kirjeenvaihtoa Turun akatemiasta toiseen maailmansotaan” sekä lukuisia kiinnostavia suomennoksia muun muassa Margaret Cavendishin kirjemuotoisesta filosofiasta ja Ludwig Wittgensteinin kirjeistä. Eikä missään nimessä kannata ohittaa Lewis Carrollin Ihmemaa-kirjojen oheistuotteena myytyyn postimerkkikoteloon laatimia hulvattomia kirjeenkirjoitusohjeita.

Popularisointia: Tieteelliset ilta-huwitukset nyt ja 1800-luvulla

Michael Faraday pitämässä Iso-Britannian Royal Institutionin yleistajuista joululuentoa 1856. Alexander Blaikley, Wikimedia Commons.

Michael Faraday pitämässä Iso-Britannian Royal Institutionin yleistajuista joululuentoa 1856. Alexander Blaikley, Wikimedia Commons.

Tieteen ja tutkimuksen popularisointia ja vaikuttavuus ovat itselleni tärkeitä aiheita ja edistän niitä erityisesti tuottajana Uutistamossa, joka julkaisee tutkijoiden yleistajuisia analyysejä erinäisistä ajankohtaisista ja kiinnostavista ilmiöistä. Maanantaina 7. maaliskuuta Uutistamo järjestää yhteistyössä Politiikasta.fi:n ja Allegra Lab Helsingin kanssa keskustelutilaisuuden otsakkeella ”Voiko tieteen popularisointi olla populismia?”. Paikkana on Helsingin Tiedekulma, mutta keskustelua voi seurata suorana myös netin yli.

Oman tutkimusaiheeni parissa sattui tällä viikolla vastaan tieteen popularisointiponnisteluja 1800-luvun puolivälistä. Tengströmin yliopistoperhe vävyineen oli monessa mukana niin tiedemaailmassa kuin sanomalehti- ja kustannusalallakin. Perheen kirjeissä mainittiin ”Literära soiréer”, joiden tiesin tutkimuskirjallisuuden perusteella olevan itse asiassa yliopistolla järjestettyjä iltatilaisuuksia, joiden ohjelmana olivat yleistajuiset, tieteelliset esitelmät.

Päätin paneutua aiheeseen nyt tarkemmin. Tiedossani oli tiettyjä päivämääriä, jolloin tutkimuskohteeni varmasti olivat olleet paikalla ja suuntasin digitaaliseen sanomalehtiarkistoon. Tutkailin Zachris Topeliuksen toimittamaa Helsingfors Tidningaria ja tengströmiläisten vävyjen kustantamaa ja osin kirjoittamaakin Suometarta. Olen tutkimuksissani lukenut lähinnä 1800-luvun puolivälin ruotsia (minkä johdosta en enää osaa nykyruotsin oikeinkirjoitusta), enkä niinkään ole tutustunut tuon ajan suomen kieleen. Siksi erikoisesti Suometarta oli hauska lukea, sillä kielen vanhahtavuus on sekä mielenkiintoista että paikoin huvittavaa.

Helsingfors Tidningar käytti tilaisuuksista ”Literära soiréer” -nimitystä, mutta Suomettaren suomennoksessa kyseessä ovat ”Yliopiston Tieteelliset Ilta-huwitukset”. Esitelmät pidettiin lähinnä ruotsiksi ja tilaisuuksissa oli kysymys myös kielestä, sillä latina akateemisena kielenä kohtasi noina aikoina yhä voimistuvaa kritiikkiä. Merkille pantavaa oli myös se, että tilaisuudet olivat avoimia ja maksuttomia kenelle tahansa sukupuoleen tai säätyyn katsomatta. Naisia oli kyllä paikalla, mutta säädyn suhteen olen pohtinut, mitä avoimuus tässä kohtaa tarkoitti. Oliko paikalla todellakin sivistyneistön lisäksi myös rahvasta? Tilaisuudet olivat joka tapauksessa erittäin suosittuja.

Suometar uutisoi kahdesta ensimmäisestä tilaisuudesta melko laveasti. Lehti kiitti sitä, että yliopisto oli ymmärtänyt velvollisuutensa ympäröivää yhteiskuntaa kohtaan: ”Ulkomailla on jo kauwan tiedolta ja opilta waadittu, että sen pitää käydä ulos pesistään ja näyttää waikutustansa ja hyötyänsä joka miehelle, niin että sen joka henki käsittää.” Tämän tapaiset tilaisuudet olivat lehden mukaan ”paraimpia keinoja tehdä tiedon lewitetyksi itse elämään ja wielä sittemmin liketä Yliopistoa yleisöön”. (Suometar 2.11.1849)

Huomiota Suomettaressa saivat myös naiset. Toisella kerralla heitä oli paikalla enemmän kuin ensimmäisellä.

Jos edeskinpäin näkyy, että ei ainoastaan miehet mutta naisetkin tulewat näihin iltä-menettämisiin, niin tämä on paras merkki, yhdeltä puolen että lukijat owat onnistuneet siinä, mitä tämmöisissä kokeissa on aiwan waikeinta, nimittäin tehdä tieteen joka siwistyksen kannalle käsitettäwäksi, toiselta puolen että meidän naiset etsiwät järjellistä huwitusta, missä waan sitä niille tarjotaan. (Suometar 16.11.1849)

Luennoitsijat olivat siis onnistuneet tekemään aiheensa ymmärrettäviksi naisillekin ja läsnäolollaan naiset ihailtavasti todistivat omasta kiinnostuksestaan tieteellisiä aiheita kohtaan.

Esitelmöijinä tilaisuuksissa toimivat lähinnä yliopiston opettajat ja tutkijat, sekä professorit että nuoremmat akateemiset. Erityistä kiitosta lehdissä saivat ne muutamat luennoitsijat, jotka pitivät esityksensä vapaasti, ilman papereita. Esimerkiksi Fredrik Cygnaeuksen jesuiittojen valtapyrkimyksiä kuningatar Kristiinan aikaisessa Ruotsissa käsitellyttä esitelmää suitsutettiin Suomettaressa: ”sana hänelle sanan antoi, silmänsä loistiwat ja koko olentonsa oli niinkuin sanoistaan hengitetty; se oli kaunis häntä nähdä tässä tilaisuudessa”. (Suometar 2.11.1849) Professori von Nordmann puolestaan esitelmöi aiheesta ”Onko kuussa niinkuin maan päällä eläwiä ja asujoita?”. Aihe ei Suometarta vakuuttanut: ”Oikein puhuen, se meitä wähä liikuttaa, lieneekö kuussa ihmisiä ja eläwiä taikka ei, ja täällä on kyllä maallakin wielä paljon tutkimata ja tutkittawaa.” (Suometar 2.11.1849) Suurin osa esitelmistä painettiin vihkosiksi, jotka tulivat myyntiin reilun viikon päästä luentojen jälkeen. Tuotto ohjattiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, ”joka kyllä on tämmöisien lahjain tarpeessa”. (Suometar 16.11.1849) Ja ketkäpä muut olisivat painatusta hoitaneet elleivät Tengströmien vävyt Paavo Tikkanen ja Herman Kellgren kirjapainossaan.

Jotkut tahot epäilivät ”tieteen alentuwan tällä tawalla suuren yleisön mielen jälkeen itseänsä mukaillessa”. Populismin pelkoa oli siis havaittavissa tuolloinkin. Suomettaren vastaus tähän huoleen oli yksiselitteinen: ”Jokaisessa siwistyneessä ihmisessä löytyy halu tulla tuntemaan tieteitä; niiden welwollisuus onkin sentähden mukailla itseänsä niin että tämä on mahdollista.” (Suometar 16.11.1849) Tämän velvollisuuden toteuttamista käsitellään maanantain ”Voiko tieteen popularisointi olla populismia?” -keskustelussa, jossa pohditaan muun muassa, miten säilyttää tutkimuksen ydinajatus samalla, kun tulokset esitetään yleistajuisesti. Popularisointi on tärkeää mutta ei välttämättä helppoa.