Oma metodikurssi ja teoreettiset välipäivät

Joulunajan "talvimaisema" Tampereen Torni-hotellista.

Joulunajan ”talvimaisema” Tampereen Torni-hotellista.

Lukukausi on ollut ilmeisen kiireinen, ainakin blogi on valitettavasti päivittynyt harvakseltaan. Ajattelin nyt vuoden päätteeksi kertoilla hieman tämän syksyn isosta projekstista: omasta metodikurssistani. Lopuksi vielä hieman välipäivien teoreettisia tunnelmia ja vuoden 2016 tutkimuspäiväkirjan saldo.

Tänä syksynä siis toteutin ensimmäisen itse ideoimani ja suunnittelemani kurssin yliopistolla. Organisoin ja vedin ”Keskusteluja historiantutkimuksen menetelmistä” -kokonaisuuden. Aiemmin olen opettanut opetusohjelmaan vuosittain kuuluvia, tutkimuksen lukemisen ja kirjoittamisen perustaitoja harjaannuttavia praktikumeja sekä pitänyt muutamia yksittäisiä luentoja.

Kurssillani käsiteltiin yhdeksää historiantutkimuksen teorioihin, metodeihin ja lähestymistapoihin liittyvää aihetta. Ohjelmassa olivat hermeneutiikka, kokemus, tunteiden historia, sukupuoli, verkostot, poliittinen retoriikka, digitaaliset ihmistieteet, fiktiivisyys ja biografia.

Kurssin kantavana ideana oli keskustelu, ja työskentelymuodon vuoksi ryhmä oli pienehkö, vain 16 opiskelijaa. Jokaisella kerralla oli vierailija, käsitellyn aihepiirin asiantuntija, joka oli valinnut taustalukemistoksi ja keskustelun kohteeksi yhden artikkelin.

Kokoontumiset alkoivat opiskelijoiden pareittain artikkelin pohjalta pitämällä alustuksella, jota seurasi vierailijan lyhyt taustapuheenvuoro. Loppuajan, usein noin tunnin verran, keskustelimme päivän teemasta edelleen artikkeliin pohjaten. Toki yhteiset pohdinnat innottuivat paikoin myös melko etäälle päivän epistolasta, mutta tarkoituksena ei ollutkaan tekstin yksityiskohtainen tankkaaminen vaan ymmärryksen ja oivallusten etsiminen sen pohjalta.

Keskustelut olivat pääosin vapaamuotoisia koko ryhmän kesken, välillä kokeiltiin myös pienryhmätyöskentelyä. Opiskelijoiden suoritukseen kuului artikkeleiden lukemisen ja tuntiaktiivisuuden lisäksi oppimispäiväkirjan kirjoittaminen aineistojen ja keskusteluiden pohjalta.

Kurssin formaatti onnistui mielestäni varsin hyvin ja keskustelut olivat vilkkaita. Positiivista palautetta tuli sekä vierailijoilta että opiskelijoilta. Suuressa ryhmässä puheenvuorot voivat kuitenkin herkästi jakautua epätasaisesti ja jatkoa ajatellen voisin jämäköittää omaa puheenjohtotaitoani. Myös pienryhmäkeskustelut ja niiden yhteinen purku toivat hyvää vaihtelua työskentelyyn ja antoivat kaikille opiskelijoille helpommin mahdollisuuden esittää omia pohdintojaan muille. Kurssi oli itselleni hauska ja inspiroiva läpileikkaus moniin mielenkiintoisiin menetelmiin, ja teemat valikoituivat toki paljolti omien kiinnostuksen kohteideni perusteella.

Välipäiviä olen viettänyt metodologisen ja teoreettisen kirjallisuuden parissa. Ryhmäbiografia tuli mukavasti taas mielen päälle kurssin päättäneen biografia-kerran jälkeen. Olen lueskellut Turun yliopiston Kulttuurihistoria-sarjassa vastikään ilmestynyttä Biography, Gender and History: Nordic Perspectives -artikkelikokoelmaa. Lisäksi paneuduin aiempaa tarkemmin niin & näin -lehden toiseksi uusimman numeron ”Itsen kertominen” -teemaan. Muutamia tekstejä on luettevissa myös lehden verkkosivuilla. Mutta kertomus, tuo vanha vihulaiseni! Lisälukemista on listalla ainakin The living handbook of narratology -sivustolta, jossa on runsaasti selkeitä ja paneutuneita tieteellisiä artikkeleita aihepiiristä. Viime päivinä olen saanut Twitterissä hyviä vinkkejä myös verkostoihin liittyvästä luettavasta. Lisäksi olen aloitellut Vastapainolta äskettäin ilmestynyttä Historian teoria -kirjaa.

Viime vuonnakin summasin kulunutta vuotta uudenvuodenaattona. Helmikuun 2015 alussa aloitettuun tutkimuspäiväkirjaan oli kertynyt yhteensä 108 merkintää. Olen jatkanut tutkimuspäiväkirjan pitämistä myös tänä vuonna, ja se on tuntunut edelleen hyödylliseltä. On yllättävän kätevää, että voi vaikka etsiä (ctrl+f!), mitä aineistoja milloinkin on käsitellyt tai minkä nimiseen tiedostoon on mitäkin sattunut kirjoittamaan. Tärkeintä on kuitenkin päiväkirjan avaama mahdollisuus tutkimusprosessin reflektointiin. Se tuottaa usein hyviä ideoita ja selkiyttää ajatuksia. Tänä vuonna päiväkirjaintoni näyttää hieman laskeneen loppuvuodesta – ehkä siihen on iskenyt sama kiire kuin blogiin. Vuodelta 2016 merkintöjä kertyi 104 kappaletta.

Kirjoittamisen metodi

Muutama päivä sitten kirjoitin ensimmäiset oikeat sivut väitöskirjaani. Se tarkoittaa lähinnä ajatuksellista käännettä: loin väitöskirjalle tekstitiedoston sillä ajatuksella, että sinne alan kirjoittaa sitä Varsinaista Tekstiä. (Tosin nimesin sen vielä vaatimattomasti ensimmäisiksi teksteiksi, enkä esimerkiksi luvuksi yksi tai kaksi) Muistiinpanoja on toki liuskakaupalla, mutta ne ovat silti vähän eri asia – varsinkin pääni sisällä.

Luulen, että sain kimmokkeen parista asiasta. Ensinnäkin kuulin jälleen kerran fiksun muistutuksen siitä, että kannattaa alkaa kirjoittaa mahdollisimman pian. Toisekseen olen jälleen kerran rustannut apurahahakemuksia ja paneuduin myös päivittämään tutkimussuunnitelmaani. Vaikka välillä tuntuu siltä, että apurahahakemusten tekeminen vie aikaa joiltain muilta, tärkeämmiltä asioilta, nyt huomasin, että tutkimussuunnitelman laatiminen toi aiemmin muhineita ajatuksia pintaan tiiviinä, kirjallisina muotoiluina. Näinpä ajattelin, että ehkä kannattaisi perustaa se tiedosto oikea väitöskirjatiedosto, jota kirjoitan itselleni enkä muille.

Havaitsin jälleen kerran, että minua vanhemmat ja viisaammat ovat hyvin paljon oikeassa muistuttaessaan kirjoittamisen merkityksestä – jopa metodista. Kirjoittaminen jäsentää ajatuksia ja ne myös jalostuvat eteenpäin. Entuudestaan tunnistamieni ajatusten perään saattaa kappaleen loppuun syntyä kuin itsestään uusia päätelmiä ja tulkintoja, joita en alun perin eksplisiittisesti miettinyt. Kirjoittaminen edistää päättelyketjun etenemistä ja yhteyksien löytämistä. Se on metodi, jonka avulla voi järjestellä omia ajatuksiaan. Kirjoittaminen objektivoi ajatukset todellisuuteen ja niitä voi tarkastella itsestä irrallisina ja jäsentyneinä, jolloin ne myös usein järjestyvät uusilla ja fiksummilla, ja ehkä jos hyvin käy, syvällisemmillä tavoilla. Ajatukseni palaavat luokseni tekstissä ja voin saada niihin uuden näkökulman. Kirjoittamalla pääsen ikään kuin dialogiin omien ajatusteni kanssa – ehkä peräti hermeneuttiselle kehälle?

Muistitietotutkimus ja hermeneutikon kaappirankelaisuus

Olen jo parissa aiemmassa tekstissä maininnut kirjoittavani tällä hetkellä Tampereen yliopiston historian opiskelijoiden ainejärjestön Patinan 50-vuotishistoriaa. Kerään aineistoksi myös muistitietoa: haastattelen entisiä toimijoita ja lisäksi toivomme saavamme paljon kirjallisia muistelmia entisiltä patinalaisilta.

Olen tähän mennessä tehnyt kymmenkunta haastattelua ja pikkuhiljaa alkanut myös hyödyntää niitä tekstissäni, joka on tosin vielä varsin luonnosmaista. Aiemmin kirjoittamani järjestöhistoriikit ovat olleet aikajänteeltään huomattavasti lyhyempiä ja laajuudeltaan suppeampia, joten niiden yhteydessä ei tuntunut tarpeelliselta problematisoida muistitietoon liittyviä kysymyksiä. Alan nyt vasta käsittää, mitä muistitietohistorian haasteet ovat. On helppo idealistisesti linjata, että muistitieto on aineistoa siinä missä kaikki muukin ja sitä koskevat samat säännöt: lähdekriittinen tarkastelu sekä lähestyminen kysymyksen kautta. – Suosikkiajatukseni R.G. Collingwoodilta on se, että historiantutkimuksessa mikä tahansa, mikä auttaa vastaamaan kiinnostuksen kohteena olevaan kysymykseen, on todiste. Hän sanoo, että historioitsija ottaa aloitteen käsiinsä kysymyksen avulla

Käytännön tasolla ongelmat kuitenkin konkretisoituvat, huomaan. Tartuin hädässäni Muistitietotutkimus – Metodologisia kysymyksiä -teokseen. Taina Ukkonen kirjoittaa siinä erilaisista tavoista suhtautua muistitietotutkimukseen. Hän luokittelee kolme tapaa suhtautua muistitietoon historiantutkimuksen aineistona: perinteisen, sosiaalihistoriallisen ja kulttuurisen. Perinteinen tapa pitää muistitietoa sinänsä epäluotettavana ja epäkiinnostavana lähdeaineistona ja sivuuttaa sen. Sosiaalihistoriallinen tapa uskoo tarkan metodologian avulla eliminoivansa muistitietoon vaikuttavia tekijöitä, jolloin voidaan saada luotettava kuva tutkimuksen kohteesta. Kulttuurinen tapa tähdentää kerrontatilanteen ja -kulttuurin merkitystä eikä usko vaikuttavien tekijöiden eliminointiin.

Perinteistä tapaa ei liene edes tarpeen kommentoida. Sosiaalihistoriallinen tapa taas kuulostaa jotenkin ”rankelaiselta”, jos siinä uskotaan, että oikein harjoitetulla lähdekritiikillä aineisto voidaan ”puhdistaa” luotettavaksi ja oikeaksi. Kulttuurinen tapa jättää kenttää enemmän auki ja tunnustaa olosuhteet, joissa muistitietoa tuotetaan. Mutta miten kulttuurisesti käsitetty muistitieto kertoo itse menneisyydestä? Saako nykyisyys liian suuren roolin? Mitä kertoo menneisyydestä se, miten joku sen nyt muistaa? – Tässä objektiivisuus hiipii mukaan. Taidan salaa ajatella, että muistitiedon pitäisi kertoa faktoja menneisyydestä, siitä ”miten asiat todella olivat”. Olenko itse kaappirankelainen? Menneisyydestä tässä hetkessä tuotettu muistitieto kertoo ainakin siitä, mitä nyt pidetään tärkeänä tai mitkä asiat ovat olleet kyllin merkityksellisiä jäädäkseen mieleen. Teemahaastattelussa haastattelija kuitenkin asettaa agendan siinä mielessä, että hän esittää kysymykset. Haastateltava voi silti kertoa myös vapaasti ja voi olla, että hän muistaa eri asioita kuin mitä haastattelija älyää kysyä. Teemahaastattelu kertoo kuitenkin myös siitä, mitä haastattelija pitää menneisyydessä tärkeänä, ja niin pitää toisaalta kai ollakin, jos hän on collingwoodilainen, autonominen historiantutkija kysymyksineen.

Ukkosen mukaan tietoteoreettisesti ja osittain ontologisestikin muistitietotutkimuksesta on löydettävissä positivistinen eli selittävä ja hermeneuttinen eli ymmärtävä ja tulkitseva suuntaus. Positivistinen käsitys nojautuu ontologiseen realismiin eli ”maailma on olemassa tietynlaisena riippumatta siitä, minkälaisia kuvauksia siitä esitetään”. Tykkään pitää itseäni hermeneutikkona, ja gradussani perustelin pitkästi, että totuus on aina kokijan totuus ja että se on ainoa totuus, jonka tutkimus voi tavoittaa. On erilaisia kokijoita ja siten on myös erilaisia totuuksia, mutta ne eivät sulje toisiaan pois. Esimerkkinä olen käyttänyt tarinaa sokeista, jotka koskettavat norsua kukin yhdestä kohtaa ja muodostavat sen perusteella käsityksen siitä, millainen norsu on. Korvaa koskettaneen mielestä se on litteä, jalkaa koskettaneen mielestä pyöreä ja paksu. Tärkeää on kuitenkin se, että vaikka totuuksia on erilaisia, totuus ei voi olla mitä tahansa. Kaikki tulkinnat eivät ole tosia, vaikka luovuttaisiinkin käsityksestä, että on olemassa vain yksi ja ainoa totuus. Silti minusta tuntuu, että mieleni perukoilla kummittelee halu objektiivisuuteen, salaa haluaisin tietää ”miten asiat todella olivat”. Selittyneekö tämä silläkin, että tutkimuksen esittämisen kannalta on jotenkin yksinkertaisempaa, jos näkyvillä on vain yksi totuus eli tulkinta eikä monia vaihtoehtoisia? Toisaalta vaihtoehtoisten totuuksien esittämisen kanssa on myös rajansa, koska mitä tutkija enää edes tekee (on journalisti?), jos hän vain referoi erilaisia käsityksiä esittämättä itse omaa, perusteltua tulkintaansa kokonaisuudesta?

Palatakseni Ukkosen artikkeliin positivistinen suuntaus muistitietotutkimuksessa tarkoittaa sitä, että aineistosta etsitään sekä faktatietoa että muistelijan kokemuksia ja mielipiteitä. Hän kutsuu tätä lähestymistapaa myös realistiseksi, koska sen lähtökohtana on ontologinen realismi. Prioriteettina ovat tapahtumat ja se, ”miten asiat ovat olleet”. Ukkosen mukaan tällaisissa tutkimuksissa muistitietoaineisto on usein muuta aineistoa täydentävää, eikä itse muistelu ole tutkimuksen kohteena, vaikka aineiston luonnetta voidaan pohtia osana aineiston arviointia. Muistitiedon luotettavuus nousee keskeiseksi kysymykseksi ja tutkija pyrkii olemaan ulkopuolinen tarkkailija. Hermeneuttisessa ja tulkinnallisessa lähestymistavassa keskeistä on merkitysten antaminen menneisyydelle kerronnassa, lähtökohtana nykyisyys: ”Muistelussa tulee esiin ennen kaikkea se, minkälaiset asiat ja tapahtumat muistelijoiden mielestä ovat muistamisen, kertomisen ja säilyttämisen arvoisia.” Tässä lähtökohdassa korostetaan myös enemmän muistelijan ja tutkijan vuorovaikutusta aineiston tuottamisessa. Yleispätevää tietoa tai totuutta ei tavoitella, eikä aineistoon vaikuttavien tekijöiden vaikutusta pyritä eliminoimaan. Olennaista lienee, että kummassakin tavassa nuo tekijät pitää kaiketi silti pyrkiä tunnistamaan. Ukkola huomauttaa, että todellisuudessa eri lähestymistavat sekoittuvat ja edellä esitetyt ovat ideaalityyppejä. Hän tiivistää asiaa hyvin toteamalla, että realistisen muistitietotutkimuksen kiinnostus kohdistuu ensisijaisesti menneisyyteen, tulkinnallisessa tavassa kohteena ovat menneisyys ja nykyisyys sekä niiden suhde muistelussa.

Ehkä suhtautumiseni Patinan 50-vuotishistorian muistitietoon kallistuu tietyin osin realistisen näkökulman puolelle, mutta pyrin pitämään mukana hermeneuttisen vivahteen. Tutkimukseni pääaineisto ei ole muistitietoa, vaan sen rooli on pikemminkin täydentävä. Tutkimukseni kohteena ei myöskään ole muistitieto ja sen tuottaminen itsessään, vaan kiinnostuksen kohteena on se, mitä vuonna 2012 tuotettu muistitieto voi antaa viimeisen 50 vuoden ymmärtämiselle ja siitä tietämiselle. Etsin realistisesti faktoja asioista, joista arkistoaineisto ei voi kertoa, mutta myös tulkinnallisesti kokemuksia ja tuntemuksia.

 

Kirjallisuutta
Taina Ukkonen: ”Yhteistyö, vuorovaikutus ja narratiivisuus muistitietotutkimuksessa”, teoksessa Outi Fingerroos, Riina Haanpää, Anne Heimo & Ulla-Maija Peltonen (toim.) Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä. SKS 2006.
sekä
R.G. Collingwood: The Idea of History. Oxford University Press 1994.

Historioitsija salapoliisina

Lapsena toiveammattini oli salapoliisi. Ahmin Agatha Christien mysteerejä ja perustin ystävieni kanssa salapoliisiopiston. Koulun välitunneilla tutkimme muun muassa hajotetun lumilinnan arvoitusta jalanjälkia suurennuslasin läpi tiiraillen. Nykyäänkin olisin mieluiten naispuolinen Poirot: vierailisin tuttavieni maalaiskartanoissa ja ratkaisisin yllättävät kuolemantapaukset terävällä älylläni ja verrattomalla huomiokyvylläni huolimatta siitä, että vieraat salaavat tuntevansa toisensa jo ensimmäisen maailmansodan ajoilta ja tilanhoitajan vaimo paljastuu valeasussa esiintyneeksi kadonneeksi perijättäreksi.

Aloin opiskella historiaa, koska se oli sivistävää ja jännittävää, ja olin kiinnostunut politiikasta ja yhteiskunnasta. Varsinaiseen tutkimustyöhön käsiksi päästessäni aloin tajuta, että historioitsijan työ sisältää salapoliisin luonteenlaadulle soveltuvia elementtejä. Tutkimus on luonteeltaan mysteeri, joka on ratkaistava. Se rakentuu kysymyksen ympärille. Johtolankoja etsimällä ja niitä seuraamalla voi päästä vastauksen äärelle.

R.G. Collingwood (1889–1843) painotti kysymyksen merkitystä historiantutkimuksessa. Hänen mukaansa Hercule Poirot’n kehotus pienten harmaiden aivosolujen käyttämisestä tarkoittaa, ettei todistusaineistoa voi alkaa kerätä ennen kuin on aloittanut ajattelemisen. Ajatteleminen merkitsee kysymysten kysymistä, ja todistusaineisto on todistusaineistoa ainoastaan suhteessa johonkin tiettyyn kysymykseen. Historioitsijakin etenee kysymysten avulla. Hän etsii johtolankoja ja todisteita, joiden avulla hän voisi ratkaista tutkimustehtävässä muotoilemansa mysteerin. Todistusaineiston etsiminen on jännittävää työtä: yksi johtolanka johtaa toiseen antaessaan vastauksen mutta nostaen uusia kysymyksiä.

Johtolangan käsitteen on historiantutkimuksessa tehnyt tunnetuksi mikrohistorian keskeinen nimi Carlo Ginzburg (1939– ). Italialainen Giovanni Morelli kehitti 1870-luvulla yksityiskohtien tarkasteluun perustuvan metodin taideteosten tunnistamiseksi. Hän keskittyi korviin. Ginzburg vertaa menetelmää salapoliisityöhön (nyt mainituksi tulee Sherlock Holmes), jossa rikollinen paljastuu pienistä yksityiskohdista, johtolangoista, jotka eivät kuitenkaan useimmille kerro mitään. Myös muinaiset metsästäjät kykenivät muodostamaan näennäisesti merkityksettömien tietojen kuten jalanjälkien ja katkenneiden oksien perusteella todellisuuden, joka ei ollut suoraan koettavissa. Havainnot järjestyivät kerronnalliseksi jatkumoksi. March Blochin (1886–1944) ajattelutapa on samantyyppinen. Hänen mukaansa lähde on jälki; se on aistein havaittava merkki, jonka tajunnan tavoittamattomiin kadonnut ilmiö on jättänyt. Historioitsijan ja salapoliisin tulee päätellä ilmiö niistä jäljistä, joita se on jättänyt ollessaan aktuaalinen.

Historioitsija-salapoliisi tutkii jälkiä ja etsii johtolankoja kirjastojen ja arkistojen uumenissa. Paras hetki on se, kun löytyy ratkaiseva johtolanka, joka avaa kaiken aiemman aineiston. Se on se hetki, kun Hastings sanoo jotakin typerää, mistä Poirot saa idean, ja kaikki palaset loksahtavat kohdalleen. Tutkija palaa kehäänsä ja muodostaa tarinansa, tulkintansa, keräämänsä todistusaineiston varaan. Poirot on tietenkin aina oikeassa ja mysteerin ratkaisu kiistaton. Sitä historioitsija voi vain kadehtien ihailla.

 

Kirjallisuutta
Marc Bloch: Historian puolustus. Artemisia 2003.
R.G. Collingwood: The Idea of History. Oxford University Press 1994.
Carlo Ginzburg: Johtolankoja. Kirjoituksia mikrohistoriasta ja historiallisesta metodista. Gaudeamus 1996.