Tikkasia, Snellmaneja, Castréneja – ja lukuisasti kirjeitä

Vaikka mieli harhautuu toisinaan jo kesälomaunelmiin, voin tyytyväisenä todeta, että jotakin on kevään aikana tullut myös valmiiksi.

Maanantaina tuli Yle Radio 1:n Historiasarjojen osana radiosta Paavo Tikkasta ”sananvapauden sankarina” käsitellyt ohjelma. Kollegani Heikki Kokko kertoo Tikkasen toimista Suomettaren perustajana ja suomenkielisen julkisuuden syntymisen edistäjänä. Minä valotan Tikkasen yksityiselämää Kruununhaan piiriä käsittelevän tutkimukseni pohjalta.

Kuten kuvan oikeasta laidasta voi lukea, Suomettarensa sai hakea Öhmanin kirjakaupasta. Paavo Tikkanen omisti liikkeen ja lehden lankonsa Herman Kellgrenin kanssa. Wikimedia Commons.

Tikkasen sanomalehti- ja kirja-alan liiketoimilla alkanut sosiaalinen nousu vankistui hänen päästessään avioliiton kautta osaksi arvostettua, akateemista Tengströmin sukua. Ohjelmassa pääsee hieman esille myös Paavon vaimo Helene ja esimerkiksi heidän tavoitteensa lastensa kasvattamisesta kaksikielisiksi. Paavo Tikkasen kohtalo oli kuitenkin traaginen. Hänen viimeisiä vuosiaan leimasivat lukuisat henkilökohtaiset menetykset ja lopulta vakava sairastuminen. Tikkasten suvusta olen aiemmin blogannut Paavon ja Helenen pojanpojanpojan Henrik Tikkasen (1924–1984) osoiteromaanien innoittamana.

Aivan äskettäin ilmestyi myös niin & näin -lehden uusi numero. Yhtenä osiona on kirjeteema, jonka toimittamisessa olin mukana. Kirjoitin teemalle johdannon ”Kirjeet ajan ja paikan tunteikkaina ylittäjinä”, joka on luettavissa lehden verkkosivuilla samoin kuin muutamia muita numeron juttuja.

Käsittelen tekstissäni kirjeitä 1800-luvun suomalaisen fennomaanisivistyneistön romanttisissa suhteissa. Esimerkit ovat tutkimuksissani muutenkin esiintyvien Jeanette ja J. V. Snellmanin sekä hieman myös Natalia ja M. A. Castrénin kirjeenvaihdoista. Kirjeet olivat tunneobjekteja, joita erossa ollessa kaivattiin kiihkeästi ja joilla luotiin läsnäolon illuusiota. Vaikka välimatka oli ennen kaikkea este, jota rakastavaiset yrittivät kirjeillään kuroa ja kuvitella umpeen, ne loivat mahdollisuuden jokapäiväisestä kommunikaatiosta poikkeavaan ja jopa sitä syventävään tunteiden kertomiseen ja itseilmaisuun.

takomabibelot, CC BY 2.0, Wikimedia Commons.

Kiinnostava vastapari oman juttuni kanssa on mielestäni Kirsi Keravuoren kustavilaista Janssonin perhettä käsittelevä ”Arki kirjekuoressa – Itseoppineet kirjeenkirjoittajat 1800-luvulla”. Keravuori tarkastelee talonpoikaislaivuri Simon Janssonin ja tämän vaimon Wilhelminan opiskelemaan lähteneille pojilleen kirjoittamia kirjeitä. Kirjoittajien lähtökohdat sekä koulutuksen että sosiaalisen aseman suhteen olivat siis jonkin verran erilaiset kuin omien säätyläiskirjoittajieni. Kiinnostava ero on muun muassa se, että siinä missä säätyläisten kirjeet ovat täynnä vuolasta tunnepuhetta, itseoppineiden kirjeissä ei ihmisen sisäinen reflektio ole aiheena.

Julia Dahlbergin artikkeli ”Konst och vetenskap – 
Intellektuell gemenskap i Helena Westermarcks brev till sin bror” käsittelee taiteilija, kirjailija Helena Westermarckin ja tämän veljen sosiologi Edvard Westermarckin läheistä yhteyttä etenkin ammatillisesta näkökulmasta, jossa Helena asettaa rinnakkain oman taiteellisen ja veljensä tieteellisen uran. Johanna Kulmala kertoo tekstissään ”’Miten olen muuttunut, sen ymmärrän vasta palattuani!’ – Kirjetutkimuksen kautta keskitysleirille” eräästä prahalaisesta kellarista löytyneen erikoisen kirjekokoelman tarinaa. Mukana on myös H. K. Riikosen artikkeli ”Kirjeet tiedon ja tutkimuksen välittäjinä – Suomalaisten filologien ulkomaista kirjeenvaihtoa Turun akatemiasta toiseen maailmansotaan” sekä lukuisia kiinnostavia suomennoksia muun muassa Margaret Cavendishin kirjemuotoisesta filosofiasta ja Ludwig Wittgensteinin kirjeistä. Eikä missään nimessä kannata ohittaa Lewis Carrollin Ihmemaa-kirjojen oheistuotteena myytyyn postimerkkikoteloon laatimia hulvattomia kirjeenkirjoitusohjeita.

Kukkien romanttinen kieli 1800-luvulla

Olin viime viikon torstaina ja perjantaina 1800-luvun tutkimuksen verkoston konferenssissa Helsingissä. Teemana oli tänä vuonna ”Maailma mielessä, teoksessa, kartalla / Världen i sinnet, i verket, på kartan”. ”Oman vuosisadan” tutkijoiden joukossa oli jälleen kotoisa olo ja kuulin tietenkin monia mielenkiintoisia esitelmiä, muun muassa digitaalisten ihmistieteiden mahdollisuuksista romantiikan tutkimuksessa, eksotisoitujen ihmisten esittelyn historiasta sekä kettukoira Dulcimerin ja kumppaneiden saapumisesta Suomeen.

Sirkku Pihlmanin esitelmä ”Kasvimuotia ja viljelykokeiluja” sai minut taas pohtimaan kasveihin liittyviä mainintoja Tengströmin perhepiirin kirjeissä. Esitelmä keskittyi puutarhoihin, jotka olivat eliitin muodikas harrastus 1800-luvun alkupuolen Suomessa. Erityisesti ihailtiin tietenkin harvinaisia ja eksoottisia kasveja.

Tengströmin sisarukset kirjoittelivat toisinaan ruusujensa kuulumisia, mutta kiinnostavin kukkiin liittyvä aihelma löytyy kihlaparin, Helene Tengströmin ja Paul Tikkasen, välisestä kirjeenvaihdosta, jossa kasvit ovat läsnä tunteiden välittäjinä. Paul muisti kihlattuaan kukkatervehdyksin ja Helene lähetti terveisiä niin hyasintilta, tulppaanilta kuin ihmeen hyvin voivalta myrtiltäkin. Jo pelkkä ele ja kiitokset ilmaisevat tunnetta, mutta ainakin viktoriaanisessa Englannissa ”kukkien kieli” oli osa ajan kosiskelukulttuuria. Yllä mainitut kukat, tietyissä väreissä, kuuluvat The Royal Horticultural Societyn viktoriaanisen kukkien kielen perusteella rakennettuun ultimaaliseen rakkauskimppuun.

Alfons Mucha, 1896. Wikipedia.

Alfons Mucha, 1896. Wikipedia.

Suurin onni Helenelle oli kuitenkin Paulin antama lupaus kameliasta, joka oli kovin kaunis ja harvinainen kukka. Wikipedia-artikkelin mukaan kamelia oli 1840-luvulla huippumuodikas luksuskukka. Olen pohtinut, olisiko kamelian hohdokkuutta 1800-luvun puolivälin Helsingissä voinut jo lisätä vuonna 1848 ilmestynyt Alexandre Dumas nuoremman romaani Kamelianainen (La Dame aux Camélias). Juuri tätä teosta ei kirjeenvaihdossa mainita, mutta muutoin vaikuttaa siltä, että sisarukset lukivat varsin uutta kirjallisuutta.

Tengströmin sisarusten täti Fredrika Runeberg oli innokas puutarhaharrastaja. Runebergin puutarhasta on viime vuonna ilmestynyt teos Unelmien puutarha, Fredrika Runebergin kukkiva keidas ja hyötytarha Porvoon museoyhdistyksen julkaisemana, mutta siitä löytyy valitettavan vähän tietoa netistä, eikä kirjaa näytä olevan sen paremmin Tampereen yliopiston kuin kaupungin kirjastoissakaan ainakaan vielä. Mainitun teoksen kirjoittajoukkoon kuuluvan Aaja Peuran esitelmä Fredrika Runebergin puutarhasta löytyy täältä. Se sisältää runsaasti kuvia, mukana on muun muassa otos Runebergien Porvoon kodin salin viherkasvien yltäkylläisyydestä.

Niin, mukavaa Runebergi(e)n päivää!