Oma metodikurssi ja teoreettiset välipäivät

Joulunajan ”talvimaisema” Tampereen Torni-hotellista.

Lukukausi on ollut ilmeisen kiireinen, ainakin blogi on valitettavasti päivittynyt harvakseltaan. Ajattelin nyt vuoden päätteeksi kertoilla hieman tämän syksyn isosta projekstista: omasta metodikurssistani. Lopuksi vielä hieman välipäivien teoreettisia tunnelmia ja vuoden 2016 tutkimuspäiväkirjan saldo.

Tänä syksynä siis toteutin ensimmäisen itse ideoimani ja suunnittelemani kurssin yliopistolla. Organisoin ja vedin ”Keskusteluja historiantutkimuksen menetelmistä” -kokonaisuuden. Aiemmin olen opettanut opetusohjelmaan vuosittain kuuluvia, tutkimuksen lukemisen ja kirjoittamisen perustaitoja harjaannuttavia praktikumeja sekä pitänyt muutamia yksittäisiä luentoja.

Kurssillani käsiteltiin yhdeksää historiantutkimuksen teorioihin, metodeihin ja lähestymistapoihin liittyvää aihetta. Ohjelmassa olivat hermeneutiikka, kokemus, tunteiden historia, sukupuoli, verkostot, poliittinen retoriikka, digitaaliset ihmistieteet, fiktiivisyys ja biografia.

Kurssin kantavana ideana oli keskustelu, ja työskentelymuodon vuoksi ryhmä oli pienehkö, vain 16 opiskelijaa. Jokaisella kerralla oli vierailija, käsitellyn aihepiirin asiantuntija, joka oli valinnut taustalukemistoksi ja keskustelun kohteeksi yhden artikkelin.

Kokoontumiset alkoivat opiskelijoiden pareittain artikkelin pohjalta pitämällä alustuksella, jota seurasi vierailijan lyhyt taustapuheenvuoro. Loppuajan, usein noin tunnin verran, keskustelimme päivän teemasta edelleen artikkeliin pohjaten. Toki yhteiset pohdinnat innottuivat paikoin myös melko etäälle päivän epistolasta, mutta tarkoituksena ei ollutkaan tekstin yksityiskohtainen tankkaaminen vaan ymmärryksen ja oivallusten etsiminen sen pohjalta.

Keskustelut olivat pääosin vapaamuotoisia koko ryhmän kesken, välillä kokeiltiin myös pienryhmätyöskentelyä. Opiskelijoiden suoritukseen kuului artikkeleiden lukemisen ja tuntiaktiivisuuden lisäksi oppimispäiväkirjan kirjoittaminen aineistojen ja keskusteluiden pohjalta.

Kurssin formaatti onnistui mielestäni varsin hyvin ja keskustelut olivat vilkkaita. Positiivista palautetta tuli sekä vierailijoilta että opiskelijoilta. Suuressa ryhmässä puheenvuorot voivat kuitenkin herkästi jakautua epätasaisesti ja jatkoa ajatellen voisin jämäköittää omaa puheenjohtotaitoani. Myös pienryhmäkeskustelut ja niiden yhteinen purku toivat hyvää vaihtelua työskentelyyn ja antoivat kaikille opiskelijoille helpommin mahdollisuuden esittää omia pohdintojaan muille. Kurssi oli itselleni hauska ja inspiroiva läpileikkaus moniin mielenkiintoisiin menetelmiin, ja teemat valikoituivat toki paljolti omien kiinnostuksen kohteideni perusteella.

Välipäiviä olen viettänyt metodologisen ja teoreettisen kirjallisuuden parissa. Ryhmäbiografia tuli mukavasti taas mielen päälle kurssin päättäneen biografia-kerran jälkeen. Olen lueskellut Turun yliopiston Kulttuurihistoria-sarjassa vastikään ilmestynyttä Biography, Gender and History: Nordic Perspectives -artikkelikokoelmaa. Lisäksi paneuduin aiempaa tarkemmin niin & näin -lehden toiseksi uusimman numeron ”Itsen kertominen” -teemaan. Muutamia tekstejä on luettevissa myös lehden verkkosivuilla. Mutta kertomus, tuo vanha vihulaiseni! Lisälukemista on listalla ainakin The living handbook of narratology -sivustolta, jossa on runsaasti selkeitä ja paneutuneita tieteellisiä artikkeleita aihepiiristä. Viime päivinä olen saanut Twitterissä hyviä vinkkejä myös verkostoihin liittyvästä luettavasta. Lisäksi olen aloitellut Vastapainolta äskettäin ilmestynyttä Historian teoria -kirjaa.

Viime vuonnakin summasin kulunutta vuotta uudenvuodenaattona. Helmikuun 2015 alussa aloitettuun tutkimuspäiväkirjaan oli kertynyt yhteensä 108 merkintää. Olen jatkanut tutkimuspäiväkirjan pitämistä myös tänä vuonna, ja se on tuntunut edelleen hyödylliseltä. On yllättävän kätevää, että voi vaikka etsiä (ctrl+f!), mitä aineistoja milloinkin on käsitellyt tai minkä nimiseen tiedostoon on mitäkin sattunut kirjoittamaan. Tärkeintä on kuitenkin päiväkirjan avaama mahdollisuus tutkimusprosessin reflektointiin. Se tuottaa usein hyviä ideoita ja selkiyttää ajatuksia. Tänä vuonna päiväkirjaintoni näyttää hieman laskeneen loppuvuodesta – ehkä siihen on iskenyt sama kiire kuin blogiin. Vuodelta 2016 merkintöjä kertyi 104 kappaletta.

Advertisement

”Silloin kun minä olin nuori” -luettelo

Maksuttoman koulutuksen puolesta 2010. suviih, CC BY-NC 2.0.

Tänään järjestettävä opintotukimielenosoitus innoitti muistelemaan vanhoja. Pieni katsaus muistilokeroihin sekä kirjallisuuteen osoittaa, että menneiden urotöiden vaikutukset ovat ikävä kyllä jatkuvasti jääneet lyhytaikaisiksi. Varma kevään merkki on opiskelijamielenosoitus – valitettavasti!

Tänään en suunnannut Helsinkiin, mutta hengessä mukana ollessa heräsi kysymys, montako kertaa opintotuen ja muiden opintoasioiden tiimoilta olen matkustanut Helsinkiin tai marssinut Tampereella.

Aloitin opintoni syksyllä 2005, niiden joukossa, joilta ensimmäistä kertaa opintojen suoritusaikaa oli rajattu. En siis ehtinyt mukaan kevään 2004 mielenosoituksiin, joissa rajauksia vastustettiin. Tuolloin Helsinkiin kokoontui 10 000 opiskelijaa, mutta rajaukset tulivat voimaan.

Opiskelijajärjestöt aloittivat vuonna 2006 opintorahan korotukseen tähtäävän ”Nouse jo!” -kampanjan. Kampanja-adressiin kerättiin noin 120 000 nimeä. Lisäksi lokakuussa 2006 eri puolilla maata osoitettiin mieltä asian puolesta. Arvelen, että tuolloinen mielenilmaus Tampereen Keskustorilla on ensimmäinen, johon olen opiskeluaikanani osallistunut. Vuonna 2008 opintoraha nousi 15 prosentilla ja tulorajat 30 prosentilla.

Vuonna 2009 opiskelijaliikehdintää nostatti uusi yliopistolaki. Kritiikin kohteena olivat muun muassa demokraattisen päätöksenteon heikkeneminen ja elinkeinoelämän merkityksen korostuminen. Tuolloin marssittiin ensin helmikuussa Tampereella ja jälleen maaliskuussa Helsingissä.

Lukukausimaksut ovat myös olleet ikuisuusaihe. Huhtikuussa 2010 Helsingissä marssittiin maksuttoman koulutuksen puolesta. Tuolloin kaikkien puolueiden edustajat antoivat eduskuntatalon portailla lupauksensa koulutuksen maksuttomuudesta – suomalaisille opiskelijoille. Muistelen, että erään puolueen edustaja, joka korosti maksuttomuutta nimenomaan suomalaisille, sai väkijoukosta vastaansa spontaanin ”kaikille!”-huudon.

Ja taas keväällä 2013 marssittiin ”Näpit irti opintotuesta” -mielenosoituksessa, kun hallituksen kehysriihen alla virisi poliittista painetta sen heikentämiseksi. Olisin halunnut mukaan, mutta sairastuin flunssaan ja jouduin tyytymään menon seuraamiseen netin välityksellä.

Viimeisin koitos, jossa olin mukana oli viime kesäkuussa, kun näyttävien #koulutuslupaus-puheiden jälkeen hallitus päättikin tehdä roimat leikkaukset koulutukseen ja tieteeseen. Mielenkiinnolla seuraan, mikä meno on tänään – toivottavasti hyvä ja vaikuttava!

///
Kirjallisuus on nolosti omaa, mutta siitä oli nopeinta etsiä tietoa ja omat muistikuvat oli helpointa liittää oman ainejärjestön kuvioihin: Rommista Tommyyn. Patinan historia 1963–2013. Patina 2013.

Popularisointia: Tieteelliset ilta-huwitukset nyt ja 1800-luvulla

Michael Faraday pitämässä Iso-Britannian Royal Institutionin yleistajuista joululuentoa 1856. Alexander Blaikley, Wikimedia Commons.

Tieteen ja tutkimuksen popularisointia ja vaikuttavuus ovat itselleni tärkeitä aiheita ja edistän niitä erityisesti tuottajana Uutistamossa, joka julkaisee tutkijoiden yleistajuisia analyysejä erinäisistä ajankohtaisista ja kiinnostavista ilmiöistä. Maanantaina 7. maaliskuuta Uutistamo järjestää yhteistyössä Politiikasta.fi:n ja Allegra Lab Helsingin kanssa keskustelutilaisuuden otsakkeella ”Voiko tieteen popularisointi olla populismia?”. Paikkana on Helsingin Tiedekulma, mutta keskustelua voi seurata suorana myös netin yli.

Oman tutkimusaiheeni parissa sattui tällä viikolla vastaan tieteen popularisointiponnisteluja 1800-luvun puolivälistä. Tengströmin yliopistoperhe vävyineen oli monessa mukana niin tiedemaailmassa kuin sanomalehti- ja kustannusalallakin. Perheen kirjeissä mainittiin ”Literära soiréer”, joiden tiesin tutkimuskirjallisuuden perusteella olevan itse asiassa yliopistolla järjestettyjä iltatilaisuuksia, joiden ohjelmana olivat yleistajuiset, tieteelliset esitelmät.

Päätin paneutua aiheeseen nyt tarkemmin. Tiedossani oli tiettyjä päivämääriä, jolloin tutkimuskohteeni varmasti olivat olleet paikalla ja suuntasin digitaaliseen sanomalehtiarkistoon. Tutkailin Zachris Topeliuksen toimittamaa Helsingfors Tidningaria ja tengströmiläisten vävyjen kustantamaa ja osin kirjoittamaakin Suometarta. Olen tutkimuksissani lukenut lähinnä 1800-luvun puolivälin ruotsia (minkä johdosta en enää osaa nykyruotsin oikeinkirjoitusta), enkä niinkään ole tutustunut tuon ajan suomen kieleen. Siksi erikoisesti Suometarta oli hauska lukea, sillä kielen vanhahtavuus on sekä mielenkiintoista että paikoin huvittavaa.

Helsingfors Tidningar käytti tilaisuuksista ”Literära soiréer” -nimitystä, mutta Suomettaren suomennoksessa kyseessä ovat ”Yliopiston Tieteelliset Ilta-huwitukset”. Esitelmät pidettiin lähinnä ruotsiksi ja tilaisuuksissa oli kysymys myös kielestä, sillä latina akateemisena kielenä kohtasi noina aikoina yhä voimistuvaa kritiikkiä. Merkille pantavaa oli myös se, että tilaisuudet olivat avoimia ja maksuttomia kenelle tahansa sukupuoleen tai säätyyn katsomatta. Naisia oli kyllä paikalla, mutta säädyn suhteen olen pohtinut, mitä avoimuus tässä kohtaa tarkoitti. Oliko paikalla todellakin sivistyneistön lisäksi myös rahvasta? Tilaisuudet olivat joka tapauksessa erittäin suosittuja.

Suometar uutisoi kahdesta ensimmäisestä tilaisuudesta melko laveasti. Lehti kiitti sitä, että yliopisto oli ymmärtänyt velvollisuutensa ympäröivää yhteiskuntaa kohtaan: ”Ulkomailla on jo kauwan tiedolta ja opilta waadittu, että sen pitää käydä ulos pesistään ja näyttää waikutustansa ja hyötyänsä joka miehelle, niin että sen joka henki käsittää.” Tämän tapaiset tilaisuudet olivat lehden mukaan ”paraimpia keinoja tehdä tiedon lewitetyksi itse elämään ja wielä sittemmin liketä Yliopistoa yleisöön”. (Suometar 2.11.1849)

Huomiota Suomettaressa saivat myös naiset. Toisella kerralla heitä oli paikalla enemmän kuin ensimmäisellä.

Jos edeskinpäin näkyy, että ei ainoastaan miehet mutta naisetkin tulewat näihin iltä-menettämisiin, niin tämä on paras merkki, yhdeltä puolen että lukijat owat onnistuneet siinä, mitä tämmöisissä kokeissa on aiwan waikeinta, nimittäin tehdä tieteen joka siwistyksen kannalle käsitettäwäksi, toiselta puolen että meidän naiset etsiwät järjellistä huwitusta, missä waan sitä niille tarjotaan. (Suometar 16.11.1849)

Luennoitsijat olivat siis onnistuneet tekemään aiheensa ymmärrettäviksi naisillekin ja läsnäolollaan naiset ihailtavasti todistivat omasta kiinnostuksestaan tieteellisiä aiheita kohtaan.

Esitelmöijinä tilaisuuksissa toimivat lähinnä yliopiston opettajat ja tutkijat, sekä professorit että nuoremmat akateemiset. Erityistä kiitosta lehdissä saivat ne muutamat luennoitsijat, jotka pitivät esityksensä vapaasti, ilman papereita. Esimerkiksi Fredrik Cygnaeuksen jesuiittojen valtapyrkimyksiä kuningatar Kristiinan aikaisessa Ruotsissa käsitellyttä esitelmää suitsutettiin Suomettaressa: ”sana hänelle sanan antoi, silmänsä loistiwat ja koko olentonsa oli niinkuin sanoistaan hengitetty; se oli kaunis häntä nähdä tässä tilaisuudessa”. (Suometar 2.11.1849) Professori von Nordmann puolestaan esitelmöi aiheesta ”Onko kuussa niinkuin maan päällä eläwiä ja asujoita?”. Aihe ei Suometarta vakuuttanut: ”Oikein puhuen, se meitä wähä liikuttaa, lieneekö kuussa ihmisiä ja eläwiä taikka ei, ja täällä on kyllä maallakin wielä paljon tutkimata ja tutkittawaa.” (Suometar 2.11.1849) Suurin osa esitelmistä painettiin vihkosiksi, jotka tulivat myyntiin reilun viikon päästä luentojen jälkeen. Tuotto ohjattiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, ”joka kyllä on tämmöisien lahjain tarpeessa”. (Suometar 16.11.1849) Ja ketkäpä muut olisivat painatusta hoitaneet elleivät Tengströmien vävyt Paavo Tikkanen ja Herman Kellgren kirjapainossaan.

Jotkut tahot epäilivät ”tieteen alentuwan tällä tawalla suuren yleisön mielen jälkeen itseänsä mukaillessa”. Populismin pelkoa oli siis havaittavissa tuolloinkin. Suomettaren vastaus tähän huoleen oli yksiselitteinen: ”Jokaisessa siwistyneessä ihmisessä löytyy halu tulla tuntemaan tieteitä; niiden welwollisuus onkin sentähden mukailla itseänsä niin että tämä on mahdollista.” (Suometar 16.11.1849) Tämän velvollisuuden toteuttamista käsitellään maanantain ”Voiko tieteen popularisointi olla populismia?” -keskustelussa, jossa pohditaan muun muassa, miten säilyttää tutkimuksen ydinajatus samalla, kun tulokset esitetään yleistajuisesti. Popularisointi on tärkeää mutta ei välttämättä helppoa.

Ojankaivuuta ja konferensseja

HibaHaba, CC BY-NC-ND 2.0.

Kesän projekti on tältä erää valmis: lähetin Letters and Letter Writing -konferenssin pohjalta julkaistavaan kokoelmaan lupaamani artikkelin julkaisijalle ja editoreille. Nyt jään mielenkiinnolla odottamaan kommentteja, vaikka itse asiassa toivon, etteivät ne tule liian pian. Viime kuukaudet olen pakertanut Ricœurin, narratiivisuuden, kokemuksen ja kirjeiden parissa, mutta nyt on mukava siirtyä vaihteeksi muihin aiheisiin.

Syksyn ohjelmassa on ainakin konferenssipapereiden kirjoittamista. Kaksi on jo varmuudella tiedossa. Lokakuussa Tampereella on Yhteiskunnan historian huippuyksikön konferenssi ”Finland in Comparison III: Small Societies and Big History”. Marraskuussa taas huippuyksikön yhteisöryhmä järjestää täällä ”Families, values and knowledge transfer in Northern Europe” -työpajan. Näiden lisäksi 1800-luvun tutkimuksen verkoston vuosikonferenssi ”Liikkeellä: Todelliset ja kuvitteelliset tilat, rajat ja siirtymät 1800-luvulla” on meidän yliopistollamme ensi vuoden tammikuussa. Tampereella tosiaan tapahtuu!

Mutta niin tapahtuu muuallakin: Letters and Letter Writing -konferenssi saa jatkoa ensi keväänä Lissabonissa. Call for Presentations on julkaistu ja se on auki lokakuun loppuun asti. Saattaa olla, että tällä kertaa en pyri mukaan, mutta tässä on vielä hyvää aikaa harkita asiaa.

Varsinaista ”ojankaivuuta” (kuten minulle väitöskirjatyön parissa pakertamista hiljattain luonnehdittiin) ei kuitenkaan konferenssien tiimellyksessä sovi unohtaa. Letters and Letter Writing -artikkeli vei tutkimuksen teoreettista ja metodologista puolta mukavasti eteenpäin, ja nyt lienee aika paneutua enemmän työn empiiriseen puoleen eli itse kirjeisiin niiden teoretisoinnin sijaan. Siihen on erityisen mukava keskittyä, kun metodologiset työkalut ovat taas hieman hioutuneet. Olen myös saanut muutaman ajatuksen tutkimussuunnitelmani päivittämiseksi. Ne saavat kuitenkin muhia vielä hetken. Pitää odottaa, ovatko ne oikeasti hyviä vai tuntuuko siltä vain idean ensihuumassa.

Yliopistokin alkaa pikkuhiljaa heräillä. Paikalla olevan henkilökunnan määrä on lomien jälkeen palautunut normaaliksi ja opiskelijoita näkyy jo kampuksella. Tällä viikolla olen bongannut aika monet haalarit. Tuutorointi lienee alkanut? Ensi viikolla on tiedossa yliopiston avajaiset, joissa on luentojen lisäksi luvassa kuoharia, musiikkia, grillausta ja chillausta. Sinne siis tiistaina!

Välipäiviä

Olin tänään uudella työhuoneellani. Tuntui kuin olisin ollut yöllä töissä, sillä ulkona oli synkkää ja käytävät yliopistolla hiljaiset.

Jouluun mennessä syksyn ponnistukset ovat viimeistään ohi: opetus, tohtoriopintojen kurssit, apurahajännitys, erinäisten papereiden kirjoittaminen. Välipäivät ovat nimensä veroisia. Niiden tienoilla mieli kääntyy kevätlukukaudelle. Uudet paperit odottavat.

Joulunnuhjuisena kömmin tänään huoneelleni. Sohvaan maatuminen tekee tiettyyn pisteeseen asti hyvää. Sen jälkeen pitää yrittää paluuta älylliseen elämään.

Tarkoitukseni oli työskennellä Paul Ricœrin parissa. Niin teinkin. Alku oli vain kovin tahmea. Aivot eivät käänny uuteen äkkipikaisesti: syksyn kiireisistä asennoista joulun idle-tilaan ja jälleen kevään projekteihin. Välipäivät antavat kääntöaikaa.

Tampereen yliopiston päärakennus ja kulkuputki synkkänä ja myrskyisenä iltapäivänä.

Päästäkseni alkuun ryhdyin työskentelemään Jarkko Tontin tutun artikkelin parissa. Käyntiin pääsin oikeastaan vasta, kun onnistuin jäljittämään internetistä Françoise Dasturin artikkelin, johon Tontti viittasi eräässä erittäin kiinnostavassa kohdassa. Se koski narratiivista ontologiaa. Pieni jahti piristää.

Piristyin myös, kun tajusin, että pystyn melko pätevästi lukemaan ranskankielistä filosofista tekstiä. Olen jonkin aikaa uumoillut, että ranskan opintoni ovat menneet jokseenkin hukkaan, jääneet liian heikolle tasolle, jotta voisivat oikeasti olla hyödyksi. Mutta olen kaiketi ollut väärässä.

Tuntuu, että työ jakautuu karkeasti ottaen kahteen vaiheeseen: lukemiseen (input) ja kirjoittamiseen (output). Omien ajatusten ehtyessä pitää saada lisää aineistoa toisten teksteistä, ja ajan kanssa tästä kehkeytyy taas jotakin uutta, jonka voi kirjoittaa ylös järjelliseksi kokonaisuudeksi. Hermeneuttinen kehä. Suuntaudun maailmaan, saan jotakin, horisonttini muuttuu, suuntaudun uudelleen.

Barrikadit (taas) pystyyn!

Opiskelijat ponnistelevat parhaillaan puolustaakseen opintotukea, jonka heikentämiseen on hallituksen kehysriihen alla poliittista painetta. Vaikka FM onkin plakkarissa jo viime keväältä, tohtoriopiskelijan ja entisen opiskelijajärjestöaktiivin mieli virittyy kevään koitokseen. Opintotuki tasaa kansalaisten mahdollisuuksia kouluttautua ja sen kohtalosta kannattaa olla kiinnostunut niidenkin, joilla ei ole oma lehmä välittömästi ojassa.

Maaliskuun 20. päivä marssimme taas Senaatintorilta eduskuntatalon portaille. Tamy näyttää järjestävän banderollitalkoot saman viikon maanantaina, mikä onkin hyvä, sillä erään opiskelukaverini kanssa jo mietimme, miten saamme mielenosoitustarvikkeemme valmistettua. Vielä pitäisi keksiä jokin todella naseva kiteytys siitä, mitä haluamme sanoa!

Kirjoitin viime vuonna Tampereen yliopiston historian opiskelijoiden ainejärjestön Patinan 50-vuotishistorian, ja sen lomassa tulin ajatelleeksi, että 2000-lukulaiset pärjäävät aika hyvin sukupolvien välisessä aktiivisuusvertailussa. 1960- ja 1970-lukujen liikehdintä on saavuttanut jo myyttiset mittasuhteet, mutta sittemmin marssien ja mielenosoitusten määrässä 2000-luku on hyvissä lukemissa. Toisaalta siihen ovat innoittaneet, tai ehkä pitäisi sanoa piiskanneet, uuden vuosituhannen koulutuspoliittiset hankkeet, jotka ovat taanneet sen, että opiskelijaliikkeellä on ollut runsaasti syitä mielenilmauksilleen: opintoaikojen rajaukset, opintotuen yleisestä kustannuskehityksestä jälkeen jäänyt taso, uusi yliopistolaki, lukukausimaksukaavailut…

Pari kertaa olen itsekin marssinut Helsingissä opiskelija-asioiden puolesta ja joukkoon mahtuu myös useampia kertoja Tampereella. Yliopisto-opintojeni aikana olen oppinut myös sen, että on tosiaan mahdollista, että ajan myötä muistikuvat eri mielenosoituksista sekoittuvat. Joskus kai kuvittelin, että ne ovat niin erikoisia tapahtumia, että tämä ei ole mahdollista.

Varmaankin luulin mielenosoituksia unohtumattomiksi vuoden 2003 Ei iskua Irakiin -marssin jälkimainingeissa. Olin lukiolainen ja puhuimme koko alkuvuoden maailmanhistorian valinnaisella kurssilla Irakin tilanteesta: onko maassa joukkotuhoaseita, aikooko Yhdysvallat hyökätä jopa ilman YK:n turvallisuusneuvoston tukea? Kaupungilla oli jo etukäteen flaiereita, joissa kutsuttiin mielenosoitukseen hyökkäystä seuraavana iltana. Hämeensillan kaiteeseen oli spreijattu mielenosoituksen iskusanat. – Tosiaan, tämä on tainnut jäädä mieleen. Itse asiassa kansainvälistä terrorismia ja sitä vastaan käytyä sotaa on myös tarjottu ikäluokkani sukupolvikokemukseksi. Vuonna 2003 olin vieläpä sille mannheimilaisittain juuri otollisessa iässä, 17-vuotias.

Innostuin vähän muisteloimaan (tuostakin tulee jo 10 vuotta!), mutta tänä keväänä marssitaan taas opiskelijoiden asialla. Pakko myöntää, että oikeastaan tykkään siitä, että opiskelijapiireissä on vähän säpinää. Pieni herättely ja aktivismi tekee aika ajoin hyvää itse kullekin!

Tohtoriopintoja

Vuosi on lähtenyt tutkimuksen kannalta (ja itse asiassa muutenkin) varsin mukavasti käyntiin. Sain tammikuun puolivälissä oman työpisteen historian oppiaineen tiloista ja nyt voin lähteä aamuisin Töihin sen sijaan, että väistelen kotona työpöydälle hyppiviä kissoja tai yritän saada kaikki tiedostot ja ohjelmien asetukset toimimaan yliopiston mikroluokkien koneilla.

Olen myös ehtinyt tässä kuussa käydä kahdesti Helsingissä arkistoreissulla. Ensimmäisellä kerralla tutustuin Svenska Litteratursällskapetissa kuva-aineistoihin kokoelmissa, joiden kirjeet olin jo osittain kuvannut mukaani marraskuussa. Joukossa oli melko monta eri kirjojen sivuilta tuttua otosta, mutta myös yksi minulle aivan uusi kuva eräästä tutkimuksessani tärkeästä hahmosta. Miltei tekisi mieli laittaa päähenkilöideni kuvia työkoneen näytön taustakuvaksi – niitä voisi samalla katsella, kun lukee heidän kirjeitään ja yrittää ymmärtää, minkälaisia ihmisiä he oikein olivat. Molemmilla arkistomatkoilla kävin myös Kansalliskirjastossa ja kuvasin jälleen koko joukon kirjeitä. Tosin osittain jouduin ottamaan uusia ruutuja viime keväänä läpikäymistäni aineistoista, sillä osa oli turhan epäselviä johtuen muun muassa taitamattomista kameran asetuksista.

Eräs asia, jota olen opetellut kerätyn aineiston karttuessa, on aineistonhallinta. Joskus olen sitä mieltä, että on mukava ryhtyä heti toimeen sen sijaan, että tuhlaisi aikaa kaikenlaiseen järjestelyyn. Nykyään olen jo oppinut, että en kuitenkaan tule muistamaan, mitä olen aiemmin ajatellut ja suunnitellut ja tässä hyvässä mutta typerässä uskossani jättänyt kirjaamatta ylös. Nykyään teen muistiinpanoja tulevalle minälleni asioista, jotka tällä hetkellä tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, sillä olen ymmärtänyt, että tuleva minäni ei ole niin hyvämuistinen kuin toivoisin. Olenkin kuluttanut aika paljon aikaa erilaisten listojen laatimiseen ja kansiorakenteiden luomiseen, jotta tulevaisuudessa ei tarvitsisi turhautua miettiessään, mitä aineistoja pitäisi vielä kerätä, mitä mahtaa olla jo talletettuna ja mistä nämä talletetut tiedot löytää.

Kaikenlaista tekemistä on myös kertynyt kevään kalenteriin: mahdollisesti pari seminaaria, varmasti muutama tohtoriopintojen kurssi ja myös kaksi kirja-arviota (toinen ei tosin liity mitenkään tohtoriopintoihin). Kevään aikana julkaistaan myös kaksi tamperelaiseen opiskelijaelämään ja -toimintaan liittyvää historiaa: Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan Tamyn 85-vuotishistoria ja saman yliopiston historian opiskelijoiden ainejärjestön Patinan 50-vuotishistoria. Edellisessä olen ollut mukana Tamyn historiatyöryhmässä, joka on koordinoinut ja suunnitellut projektia Tamyn osalta, ja jälkimmäisen olen viime vuonna kirjoittanut. Sen verran itsekeskeinen olen, että Patinan historian ilmestyminen jännittää kyllä enemmän. Teoksen ennakkomyynti on aloitettu ja taittoon se menee aivan pian. Julkistaminen tapahtuu järjestön vuosijuhlassa huhtikuun alussa. Jo nyt Patinan historiaa voi fiilistellä hauskalla Facebookiin laaditulla aikajanalla!

Seminaariputki

Loppuviikosta osallistuin jatko-opintourani kahteen ensimmäiseen seminaariin. Nuo pari päivää olivat aika tiivis rupeama! Torstaina esitin tutkimussuunnitelmani historian oppiaineen omassa jatkokoulutusseminaarissa, ja perjantaina osallistuin Kieli, kulttuuri, historia -kirjeseminaariin Helsingissä. Siellä esittelin lyhyesti tutkimusaihettani pyrkien painottamaan kirjeaineistoon liittyviä näkökulmia. Tutkismusaiheestani voisin siis lyhyesti mainita, että asetelman keskiössä on 1800-luvun puolivälin Kruunuhaassa kokoontunut kansallishenkinen seurapiiri, ja tarkoitukseni on jäljittää Tengströmin sisarusten Sofin, Helenan ja Natalian kokemuksia ja tulkintoja fennomaanisesta projektista.

Molemmat seminaarit antoivat paljon virikkeitä tuleville pohdinnoille. Oppiaineen seminaarissa sain hyviä kommentteja ja osin kiperiäkin kysymyksiä etenkin teoriaan ja metodologiaan liittyen. Perjantaipäivä Helsingissä oli erittäin tiivis ja avasi uusia näkökulmia kirjeaineiston käsittelyyn. Kahden tällaisen päivän osuminen peräjälkeen ei juuri antanut hengähdystaukoa niiden annin sulatteluun. Helsingin reissu kesti liki 20 tuntia, sillä heräsin jo 5:45, ja kotona olin vasta seuraavan vuorokauden puolella kello yhden maissa. (Intercity-junat ovat nähtävästi vähissä perjantai-iltaisin, Rovaniemelle suuntaava yöjuna puksuttaa Tampereelle kolme tuntia!)

Kirjeseminaari oli monitieteinen ja -kielinen, ja esitelmiä kuultiin kielitieteen ja historiantutkimuksen aloilta suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Ohjelmaa oli klo 9–18, jonka jälkeen luvassa oli vielä illallinen. Päivän aikana todellakin sai perspektiiviä siihen, mihin kaikkeen kirjeaineistoa voi käyttää ja miten moninaisilla tavoilla sitä voi lähestyä. Sain kirjata muistiin monia käsitteitä ja näkökulmia, joiden kannalta omaakin aineistoani olisi hyödyllistä pohtia. Erityisen hauskaa oli kuulla Kirsi Vainio-Korhosen ja Anu Lahtisen luento kirjeistä ja historiantutkimuksesta, sillä aiemmin tänä vuonna luin suurella mielenkiinnolla Kirjeet ja historiantutkimus -artikkelikokoelman, jonka he ovat toimittaneet Maarit Leskelä-Kärjen kanssa. Kirjoitin siitä myös Hybrikseen.

Molemmista seminaareista jäi muistiinpanoihin monia hyviä kirjavinkkejä. Lisäksi sain sysäyksen ryhtyä tositarkoituksella etsimään käsiini Vainio-Korhosen tänä syksynä ilmestynyttä Sofie Munsterhjelmin aika -teosta, jonka lukemista olen haikaillut jo jonkin aikaa. Yliopiston kirjaston harvat kappaleet ovat aina tiiviisti lainassa, mutta pitäisi muistaa luottaa enemmän Tampereen kaupungin kirjastoon. Sen kokoelmista löytyy usein, kuten tälläkin kertaa, suurempi määrä yksittäisiä nimekkeitä, ja valikoima historian alaan liittyvissä teoksissa on melko hyvä. Sampolan kirjasto Kalevassa osoittautui jälleen oivaksi paikaksi!

Kaunokirjallinen 1970-luku

Olen ainejärjestöhistoriaa tutkiessani hakenut etenkin 1970-luvun tunnelmia romaaneista. Kiivaaseen poliittiseen kauteen samaistuminen tuntuu hankalimmalta, sillä politiikka eräänlaisena ”nuorisokulttuurina” on omalle kokemusmaailmalleni varsin vieras ajatus. Toisaalta kiihkeä aatteellisuus, liike ja joukkovoima kiehtovat. Nykypäivän opiskelijatoiminta vaikuttaa 1970-luvun rinnalla lattealta. Poliittisista suuntauksista erityisen mielenkiintoinen ilmiö on tietenkin taistolaisuus, joka oli aikoinaan voimakasta mutta sittemmin vaiettua.

Luin jo aiemmin kesällä kaksi 1970-luvulla kirjoitettua, osittain yliopistomaailmaan sijoittuvaa teosta, jotka olivat Antti Eskolan Mies ja ääni (1973) sekä Raija Orasen Valomerkki (1978). Näihin teoksiin tartuin, koska ne olivat esillä Mervi Kaarnisen kirjoittamassa Tampereen yliopiston 40-vuotishistoriassa Murros ja mielikuva. Molemmissa romaaneissa kuvataan Tampereen yliopistoa hallinnonuudistuskamppailun aikana. Tuolloin opiskelijat vaativat demokratiaa yliopistoihin ja yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta kaikille yliopistoyhteisön jäsenille – siis mies ja ääni -periaatetta. Molempien kirjoittajien tausta on Tampereen yliopistossa. Eskola on tunnettu professorina ja vasemmistovaikuttajana, Oranen taas on opiskellut Tampereella ja ollut mukana taistolaisessa liikkeessä.

Minun on pakko myöntää, että kirjat olivat jonkinlaisia pettymyksiä. Romaaneina ne eivät olleet mielestäni kovin hyviä, eivätkä ajankuvinakaan vaikuta kovin syvällisiltä, vaikka niissä toki on hetkensä etenkin tässä mielessä. Eskolan teoksen päähenkilöt ovat erään yliopiston laitoksen henkilökuntaa ja tarinan keskiössä on idullaan oleva joukko- ja demokratiatoiminta. Orasen päähenkilö Apollo on Tampereen yliopiston opiskelija, joka on hankalassa avioliitossa. Suurin ongelma molemmissa teoksissa sekä lukukokemuksen että tavoitteeni, 1970-luvun ajatusmaailman ymmärtämisen kannalta, oli se, että henkilöhahmot jäivät ohuiksi. Etenkin Eskolan kirjassa suurin osa hahmoista jää liki kasvottomiksi joukon jatkeiksi. Se on ilmestynyt hallinnonuudistuskamppailun ollessa käynnissä ja tuntuu paikoin kirjoitetun ennemmin opiksi kuin kaunokirjalliseksi elämykseksi. Orasenkin henkilöt jäävät etäisiksi ja heidän motiivinsa paikoin epäselviksi tai -uskottaviksi. Teos keskittyy enemmän ihmissuhteisiin kuin yliopistoelämään.

Olen hiljattain lukenut myös kaksi 2000-luvulla ilmestynyttä, taistolaistematiikkaa käsittelevää romaania. Uusimman innon sain Sampolan kirjastoon rakennetusta erityisestä 1970-luvulle omistetusta teemahyllystä, johon oli valikoitu sekä romaaneja että tietoteoksia. Jo aiemmin luin Laura Honkasalon teoksen Sinun lapsesi eivät ole sinun ja juuri lopettelin Juha Ruusuvuoren Stallarin. Molemmissa käsitellään taistolaisuuden katoamista ja siinä mukana olleiden kaikinpuolista uudelleen suuntautumista elämässä. Sekä Honkasalon että Ruusuvuoren kerronta liikkuu useilla aikatasoilla, karkeasti ottaen taistolaisella 1970-luvulla ja sen unohtaneessa ”nykyajassa”. Romaanit ovat mielenkiintoisia, mutta toisaalta on vaikea päättää, miten suhtautua Stallarin liki inhorealistisiin kuvauksiin. Kumpikin teos esittää taistolaisuuden lopahtamisen jokseenkin yhtäkkisenä muutoksena, ja etenkin Honkasalon teoksessa tuntuu, että taistolaishahmojen välillä ei 1970-luvun ja nykyajan välille synny kunnollista jatkumoa. Ne tuntuvat miltei kokonaan eri persoonilta.

On mielenkiintoista huomata, että yliopistomaailmaa sivuavat teokset, Mies ja ääni, Valomerkki ja Stallari, sijoittuvat nimenomaan Tampereen yliopistoon. Stallarin kehyskertomuksena on kertojan kävelyretki ympäri Helsinkiä vanhoihin maisemiinsa, mutta samalla hän muistelee laveasti opiskeluaikaansa Tampereella. Kadunnimet ja konkreettiset paikat antavat maamerkkejä kerronnalle. Tamperelaisena on tietenkin hauska lukea kuvauksia Yo-talolta ja omalta yliopistolta. Alakuppilan penkitkin ovat viimeisimmän remontin jälkeen taas saman väriset kuin 1970-luvulla.

Romaanit ovat olleet mielenkiintoisia ja suurelta osin viihdyttäviäkin, mutta ymmärrykseni ei ole kasvanut niin paljon kuin olisin toivonut. Seuraavaksi taidan siirtyä Anna Kontulan graduun Kuollut muttei kuopattu. Taistolaisuus ja miten sitä muistetaan. Jos jaksan jatkaa romaanien parissa, seuraavana voisi olla vuorossa Raija Orasen Kohtauspaikka Marinad, johon myös tartuin Sampolan kirjaston teemahyllyllä.

Pragmaatikko, idealisti ja eskapisti – maailmankuvat tieteenaloittain

Viikko sitten perjantain Helsingin Sanomien yleisönosastolla viitattiin aiemmin samalla viikolla ilmestyneisiin talouskasvua ja sen tarpeellisuutta käsitteleviin kirjoituksiin. Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun lehtori Christa Uusi-Rauva toivoi kauppatieteiden opetukseen lisää etiikkaa ja totesi, että opiskelijoita pitäisi joka kurssilla herätellä pohtimaan, millaisessa maailmassa he haluavat elää ja antaa heille välineitä muutoksen tekemiseen. Tietokirjailija Jouni Laaksonen kiitteli erästä aiempaa kirjoittajaa (Timo Järvensivu 6. ja 7.3.) siitä, että ”Kerrankin kauppatieteilijä arvottaa asioita kestävästi ja kyseenalaistaa jatkuvan talouskasvun uskonnon.”

Ylemmän korkeakoulututkinnon häämöttäessä parin kuukauden ja parin tentin päässä opintorekisterissäni on 385 opintopistettä. Siinä on muutama liikaa niille, jotka vannovat nopean ja tehokkaan valmistumisen nimiin. Eksessiivinen opiskelu on kuitenkin antanut mahdollisuuden hankkia kokemuksia useilta eri tieteenaloilta, ja noiden pisteiden joukosta löytyykin niin humanistisia, yhteiskuntatieteellisiä kuin kauppatieteellisiäkin opintoja. Niiden perusteella minusta tuntuu, että eri alat tarjoavat erilaista käsitystä maailmasta ja siitä, pitäisikö ympäröiviin olosuhteisiin pyrkiä vaikuttamaan. Tampereen yliopisto kokonaisuutena vastaa strategiassaan myöntävästi, sillä tarkoituksena on kouluttaa maailmaa ymmärtäviä maailman muuttajia.

Tyypittelyni perustuu paitsi omiin kokemuksiin myös rehellisen yksioikoiseen ja ilkikuriseen stereotypioiden hyödyntämiseen. Kauppatieteellisessä maailmankuvassa pyritään tunnistamaan ympäröivän todellisuuden ominaisuudet ja toimimaan vallitsevissa olosuhteissa mahdollisimman tuottavalla ja tehokkaalla tavalla. Olosuhteet otetaan annettuina, eikä agendalla ole pyrkimystä niiden muuttamiseen. Huomio ja toiminta keskittyy siihen, miten olosuhteiden puitteissa voi pärjätä parhaiten. Yhteiskuntatieteellinen maailmakuva taas pyrkii aktiivisesti kyseenalaistamaan vallitsevan todellisuuden ja muuttamaan sitä. Ympäröivä todellisuus ja yhteiskunnalliset olosuhteet pyritään tunnistamaan, mutta vallitseviin asiaintiloihin ei tyydytä, vaan tehdään riuskasti arvoarvostelmia, joiden pohjalta tilannetta kritisoidaan ja myös toimitaan aktiivisesti muutosten aikaan saamiseksi.

Miellän humanistisen maailmankuvan sijoittuvan jollakin tavalla näiden väliin. Humanisti tunnistaa ympäröivät olosuhteet ja havaitsee niissä ikäviä ominaisuuksia ja muutoksen paikkoja kuten yhteiskuntatieteilijäkin. Sen sijaan, että humanisti olisi valmis katsomaan ilkeää maailmaa silmiin, hän yrittää olla huomaamatta aivan kaikkea, koska se on hänelle liikaa. Onnistuneella humanistilla on laajaa tietämystä ja ymmärrystä ympäröivästä todellisuudesta, sen ilmiöistä ja niiden taustoista, mutta hän tasapainottelee aktiivisen muuttamisen ja passiivisen eskapismin välillä.

Näiden kuvausten jälkeen ei liene vaikea aavistaa, että yhdistän stereotyyppeihin myös poliittiset suuntaukset. Miksi onkaan usein niin, että kauppatieteilijät tuntevat vetoa poliittisen kentän oikeaan ja yhteiskuntatieteilijät vasempaan laitaan? Kysymys alkuperästä on tietenkin kiinnostava: ovatko arvot johtaneet oppialan valintaan vai onko arvomaailma muokkautunut tieteenalan mankelissa?

No, entä se humanisti? Lähelle on vaikea nähdä. Sanottakoon vaikka, että humanisti on ideaalisella tasolla hyvän puolesta pahaa vastaan, mutta arkailee voimakasta maailmaan sitoutuvaa aktivismia. Humanistin tieteenala tarjoaa suloista eskapismia, jonka suojasta voi välillä kurkottaa pahaan maailmaan. Arvelen, että humanistin kannattaa lainata hieman rohkeutta ja aktiivisuutta muiden tieteenalojen suunnasta ja yhdistää ymmärrykseensä ripaus kauppatieteilijän pragmatismia sekä yhteiskuntatieteilijän dynaamista idealismia.