Isoja teemoja ja inspiroivia keskusteluja Historiantutkimuksen päivillä

Lokakuun loppupuolella, syksyn viimeisellä kauniilla viikolla osallistuin Historiantutkimuksen päiville Turussa. Miljöö, sisältö ja seura olivat kaikki kohdillaan. Pidimme tamperelaiskollegojen kanssa Airbnb-kommuunia tuomiokirkon ja yliopiston tienoon viehättävissä puutalokortteleissa. Muitakin maamerkkejä, kuten Turun linna ja Dynamo, koettiin Hitu-päivien aikana.

Sisällöllisesti lähellä omaa tutkimusaihettani olleissa sessioissa kuuntelin esitelmiä yksilön paikasta historiassa sekä seurapiireistä ja eliiteistä 1800-luvun Suomessa. Tämäntyyppisissä aiheissa on hieman kysymys vertailusta ja vinkkien poimimisesta, ”benchmarkingista” – olenko mukana tutkimusteemani uusissa käänteissä; onko jotakin, mistä en vielä tiedä; irtoaako uutta inspiraatiota tai näkökulmia muiden lähestymistavoista. Lukuvinkkejä tarttui mukaan mutta yleisesti ottaen koin olevani kiitettävästi kartalla oman väitöskirjani kannalta keskeisistä kysymyksistä.

Konferenssissa oli niin hektistä, etten muistanut ottaa kuvia. Tässä tunnelmia samoista maisemista vuodelta 1841. Tekijä J. Knutson, painaja G. O. Wasenius. Museovirasto, Musketti. CC BY 4.0.

Laajasti historiantutkijoita koskettavia aiheita oli esillä historiantutkimuksen etiikkaa ja popularisointia käsittelevissä sessioissa. Etiikka-sessio, joka oli hiljattain ilmestyneen aihetta käsittelevän kirjan tekijöiden järjestämä, oli niin suosittu, että kaikki halukkaat eivät mahtuneet sisään pienehköön luentosaliin. Itselleni vetonaula oli Jorma Kalela, jonka Historiantutkimus ja historia oli minulle tietyssä, herkässä historianopintojen vaiheessa hyvin tärkeä kirja. Kalela pohti kahden eettisen lähtökohdan, merkittävyyden osoittamisen ja oikeudenmukaisuuden noudattamisen, välistä ristiriitaa. Ymmärsin dilemman liittyvän siihen, että samalla, kun haluamme osoittaa argumenttimme mahdollisimman suuren pitävyyden ja merkityksellisyyden, voimme joutua kiusaukseen tinkiä tutkimuskohteen moninaiset eri puolet huomioon ottavasta oikeuden tekemisestä.

Myös Kirsi Vainio-Korhonen puhui yleisemmällä tasolla historiantutkimukseen liittyvistä eettisistä kysymyksistä – tutkimuskohteiden valinnasta, heidän kunnioittamisestaan sekä näistä kysymyksistä suhteessa siihen, kuinka kauan sitten eläneitä ihmisiä tutkimme. Laki on tässä hyvin yksiselitteinen ja kahtia jakava: yksityisyyden suoja kestää 100 vuotta. Mona Rautelinin ja Pasi Saarimäen esitelmät keskittyivät tapaustutkimuksiin, joissa oli erityisiä eettisiä kysymyksiä aiheiden arkaluontoisuuden vuoksi. Sivumennen mainiten Rautelinin piiloraskauksia käsittelevä tutkimus on kiehtova esimerkki siitä, miten historiantutkimuksen tuottama tieto voi vaikuttaa jopa nykylääketieteen käsityksiin. Historiallinen tieto vahvistaa käsitystä siitä, että on olemassa yllätysynnytyksiä, joiden yllätyksellisyys ei johdu siitä, että äiti aktiivisesti kieltää raskauden vaan keholliset merkit eivät yksinkertaisesti ole läsnä ja tulkittavissa.

Tapausesimerkkien jälkeen keskustelu fokusoitui lähinnä ”arkaluontoisten” aiheiden historiantutkimukselliseen käsittelyyn ja niihin liittyviin eettisiin erityiskysymyksiin. Itse olisin mielelläni kuullut enemmän pohdintoja tutkimusprosessin yleisen tason teemoista, jotka koskettavat kaikkia tutkijoita. Esimerkiksi Kalelan esitelmän esiin nostamat kysymykset historiallisen esityksen rakentamisen eettisistä näkökohdista ovat jatkuvasti ajankohtaisia kaikessa tutkimuskirjoittamisessa. Oman tutkimukseni kannalta myös henkilöhistoriallinen näkökulma kiinnostaa: tutkimuskohteeni ovat eläneet 1800-luvulla ja heidän aineistonsa on vapaasti käytettävissä arkistoissa mutta käsittelemäni teemat ovat hyvin henkilökohtaisia.

Historian popularisointia käsitellyt paneelikeskustelu oli mielenkiintoinen ja rento, monessa kohtaa hauskakin. Mukana olivat Kirsi Vainio-Korhonen, Ilari Aalto, Tiina Miettinen ja Panu Savolainen. Keskustelua veti Otso Kortekangas. Paneelin otsikossa kysyttiin, onko popularisointi sulka hattuun vai sudenkuoppa. Kaikki panelistit olivat yhtä mieltä siitä, että erityyppisten tekstien kirjoittaminen samanaikaisesti tekee hyvää kirjoitustaidolle ja jopa -vireelle. Sudenkuoppana kukaan ei popularisointia tuntunut pitävän, mutta olin aistivani konsensuksen siitä, että nykypäivänä tutkijan/kirjoittajan täytynee valita, mihin panoksensa pistää: Julkaisufoorumin kolmostason artikkeleita pikavauhtia naputellessa aika ei riitä populaarien teosten kirjoittamiseen. Lisäksi keskusteltiin hankaluuksista, joihin toimittajien tai tv-produktioiden parissa toimiminen voi johtaa. Välillä viesti vääristyy ja toisaalta tutkija ei halua olla asiantuntijanimenä lopputeksteissä legitimoimassa hatarasti toteutettuja historiaesityksiä. Yleisön joukosta kuultiin jopa esimerkki, jossa toimittajan räväkkä otsikointi oli aiheuttanut todella konkreettista haittaa tutkijan työlle.

Oman sessiomme aiheena oli ”Kokemusten ja tunteiden yhteenkietoutunut historia”. Puheenjohtajanamme toimi Ville Vuolanto ja panelisteina olivat Ville Kivimäki, Pia Koivunen ja minä. Pidimme kaikki lyhyet alustukset omien tutkimusaiheidemme pohjalta ja esittelimme kukin lyhyet, pointtejamme avaavat lainaukset aineistoistamme. Omassa esityksessäni lähestyin tematiikkaa itsen kertomisen käsitteen kautta ja pohdin, millä tavoin kerronnan luoma ajallis-paikallinen tilanteisuus välittää kokemuksia ja tunteita tutkimassani kirjeaineistossa sen lisäksi, että niissä on suoria tunteita ilmaiseva sanoja ja fyysisiä merkkejä. Pia Koivunen lähestyi aihetta muistin ja muistamisen näkökulmasta pohtien esimerkiksi, että kokemuksia sanoitetaan tunteiden avulla ja toisaalta tunnetila kokemuksen hetkellä edesauttaa kokemuksen muistamista – tunnetila vangitsee kokemuksen. Ville Kivimäen käsite oli trauma ja alustuksesta nousi esiin etenkin se, että ihminen kokee ja tuntee myös kielen ulkopuolella. Kiinnostava oli kokemuksen esileimautumisen käsite, joka viittaa siihen, että niihin vaikuttavat esimerkiksi aiemmat kokemukset ja sosiaalinen tausta. Ville Vuolannon keskeinen käsite oli tulevaisuusorientoitunut toivo, joka linkittyi perheiden jatkuvuusstrategioihin sekä toiminnallisuuden että emotionaalisuuden näkökulmasta. Alustusten jälkeinen keskustelu oli todella vilkasta ja paneeli oli ainakin minulle onnistunut ja inspiroiva päätös Historiantutkimuksen päiville.

Mainokset

Seikkailuja menneen ajan Helsingin kartoilla ja kujilla

Magnus von Wrightin maalauksessa "Kylmä talviaamu Helsingissä" (1846) avautuu näkymä Konstantininkadun (nyk. Meritullinkatu) ja Rauhankadun kulmasta Kruununhaan kattojen yli kohti Nikolainkirkkoa. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.

Magnus von Wrightin maalauksessa ”Kylmä talviaamu Helsingissä” (1846) avautuu näkymä Konstantininkadun (nyk. Meritullinkatu) ja Rauhankadun kulmasta Kruununhaan kattojen yli kohti Nikolainkirkkoa. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.

Sain juuri luettua Virpi Hämeen-Anttilan 1920-luvulle sijoittuvan salapoliisiromaanisarjan kolmannen osan Kuka kuolleista palaa. Pidin sarjan ensimmäisestä osasta Yön sydän on jäätä kovasti mutta toinen osa Käärmeitten kesä ei muistikuvieni mukaan iskenyt yhtä hyvin. Mutta nyt kirja taas vei mennessään. Päähenkilö Karl Axel Björk on hieman alle kolmekymppinen, tyylikäs ja älykäs hahmo, joka ei kaihda myöskään seikkailuja ja toimintaa. Mahtavaa tietysti on, että siistin sisätyönsä ohella Björk ratkoo visaisia rikosjuttuja ja kirjoittaa historian väitöskirjaa.

Hämeen-Anttila kutoo tarinansa taitavasti aikakauden historialliseen kontekstiin. Kirjan etu- ja takasisäkansista löytyy ajan Helsinkiä kuvaava kartta, jonka tihrustamiseen omalla kohdallani luo lisämielenkiintoa se, että Björkin kulmat Kruununhaassa ovat melko samat kuin omien tutkimuskohteideni Tengströmien 1800-luvun puolivälissä. Muutoinkin on mielenkiintoista havainnoida, miten kaupunki on muuttunut viimeisen sadan vuoden aikana. 1920-luku on kiinnostavasti oman tutkimusaikakauteni ja nykypäivän välissä: esimerkiksi osa nimistöstä on tuttua 2000-luvulta, osa 1800-luvulta.

Tengströmit asuivat 1850-luvulla Mariankadun numerossa 9. Kruununhaan asuintalot olivat tyypillisesti yksikerroksisia puutaloja, jotka sijaitsivat kadun varressa. Nykyään paikalla on tummanpuhuva toimistorakennus. Finna-palvelun mukaan talon arkkitehti on C. L. Engel. Eric Sundström, Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0.

Tengströmit asuivat 1850-luvulla Mariankadun numerossa 9. Kruununhaan asuintalot olivat tyypillisesti yksikerroksisia puutaloja, jotka sijaitsivat kadun varressa. Nykyään paikalla on tummanpuhuva toimistorakennus. Finna-palvelun mukaan talon arkkitehti on C. L. Engel. Eric Sundström, Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.

Oli myös hauskaa, että Hämeen-Anttila mainitsi tärkeiksi lähteikseen Helsingin Sanomien julkaisemat korttelikirjat. Itsekin olen Tengströmien ja kumppaneiden asuinseutuja ja niiden tunnelmia jäljittäessäni mielenkiinnolla lukenut mm. Kaija Ollilan ja Kirsti Topparin teosta Puhvelista Punatulkkuun: Helsingin vanhoja kortteleita (1977/1986) ja uudempaa Eeva Järvenpään ja Sirpa Räihän julkaisua Vanhinta Helsinkiä: Kertomuksia Kluuvin ja Kruununhaan kortteleista (2007). Muutama vuosi sitten linkitin blogiini omien Kruununhaka-seikkailujeni oheen Helsingin Sanomien verkkosivuston, jossa kortteleista kerrottiin, mutta enää sitä ei ikävä kyllä enää löytynyt. Wikipediasta voi ainakin tutkiskella kortteleiden hauskoja nimiä.

Björk-romaanin lopusta löytyy yksityiskohtainen henkilöluettelo, mikä ei ole aivan tavatonta, mutta poikkeuksellista historiallista pikkutarkkuutta ja tarvetta asettaa Björk tarkasti maantieteelliselle kartalle osoittaa tarkka luettelo ”Kirjassa esiintyvät vanhat ja uudet kadun- ja paikannimet”. Lisäksi teoksen lopusta löytyy kolme miniesseetä, joiden aiheina ovat suojeluskuntakriisi, prostituutio ja Venäjän sisällissodan merkillinen hahmo, paroni Roman von Ungern-Sternberg (jonka rooli itse teoksessa oli kyllä varsin vähäinen).

Hämeen-Anttila pitää kirjasarjaansa liittyvää blogia Kadonnutta 20-lukua etsimässä. Sivustolta löytyy kirjailijan kuulumisia mutta myös taustatietoa Björk-hahmosta. Mahtavalta kuulostaa esimerkiksi tammikuussa Tieteiden yössä toteutettu Björk-kävely. Siitä voi lukea ja nähdä lisää postauksessa ”1920-luvun aikamatkaajat vuoden 2017 Helsingissä”.

Hieno löytö Hämeen-Anttilan blogista oli linkki Helsinki ennen -sivustolle. Se on upea karttasivusto, jossa voi tarkastella Helsingin karttoja eri vuosikymmeniltä. Kartoille on sijoitettu kuvia ja niiden rinnalle avautuu näkymä kyseisestä paikasta nykypäivänä. Ihaninta on, että sivusto toimii kuin unelma ja käyttöliittymä on selkeä.

Björkin vaarallisimmat seikkailut suuntautuvat Pitkänsillan pohjoispuolelle. Kuvassa Toinen linja vuonna 1908. Signe Brander, 1908. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.

Björkin vaarallisimmat seikkailut suuntautuvat Pitkänsillan pohjoispuolelle. Kuvassa Toinen linja vuonna 1908. Signe Brander, Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.

Hämeen-Anttilan Björk-seikkailussa mieltäni kutkuttivat ja karmaisivat viittaukset ministeri Ritavuoreen. Romaanissa eletään kesää 1921 ja Björk työskentelee päivätöinään sisäministeriössä Ritavuoren alaisuudessa. Ministerin dramaattisen kohtalon varjo kurkistelee romaanin tekstin lomasta loppua kohden yhä enemmän. Hän itse on teoksessa taustalla eikä esiinny varsinaisena hahmona tekstissä vaan ainoastaan viittauksina tai Björkin kertomana. Suojeluskuntakriisiä käsittelevä miniessee valottaa asiaa historialliselta kantilta – paljastamatta kuitenkaan kaikkea. Arvelen, että jossakin tulevassa jollei jo seuraavassa sarjan osassa Björk joutuu tutkimaan esimiehensä surmaa, Suomen itsenäisyyden ajan ainoaa poliittista murhaa.

Kiinnostuin Ritavuoren kohtalosta ensi kerran luettuani Tuomas Rantalan tiedelehti Hybrikseen kirjoittaman artikkelin ”Emme me keisarinmurhaajia ole. Poliittiset murhat ja murhayritykset Suomessa” (Hybris 3/2012). Erityisen kiehtovasti tapahtumista kertoo sokeain kuunnelmapalkinnon voittanut, ”historiafantasiaksi” luonnehdittu Viides luoti, jonka esittää Radioteatteri. Valitettavasti ohjelma ei ainakaan tällä hetkellä ole kuunneltavissa Yle Areenassa. (Kuunnelmien soisi olevan siellä jatkuvasti saatavilla!)

Reilu vuosi sitten ilmestyi ensimmäinen osa toisestakin 1920-luvun alkuvuosiin sijoittuvasta dekkarisarjasta. Mikko Porvalin Karelia Noir -sarja sijoittuu Viipuriin, jossa poliisit painivat kieltolain aiheuttaman rikollisuuden kanssa. Sinisen kuoleman kuva ei aivan lunastanut odotuksia. Paikoin jäi tunnelma, että kirjoittajalle oli tärkeämpää olla uskollinen historialliselle aikakaudelle ja tapahtumille kuin kehitellä vetävää fiktiivistä kerrontaa. Juoni kuitenkin toimi, mutta eniten jäi kaihertamaan hahmojen tietynlainen ohuus. He olivat välineitä tarinan kertomiselle mutta eivät oikein menneet ihmisinä ihon alle. Björk-lukukokemuksen innoittamana ajattelin kuitenkin varata seuraavan osan kirjastosta. Veri ei vaikene näyttää hyppäävän ajassa kymmenisen vuotta eteenpäin, 1930-luvun vaarallisiin alkuvuosiin.

Workshop Prahassa: Kansallisten liikkeiden edistäjät ja välittäjät

Järjestäjät majoittivat meidät Prahan historialliseen keskustaan.

Järjestäjät majoittivat meidät Prahan historialliseen keskustaan.

Syyskuussa tein pikapyrähdyksen Prahaan Protagonists of National Movements -työpajaan. Työpaja oli osa National movements & Intermediary Structures in Europe -verkoston (NISE) vuositapaamista Prahan Kaarlen yliopistossa. NISEn keskuspaikka on Belgiassa Antwerpenin yliopistossa ja se on toiminut vuodesta 2009 lähtien.

Työpajaan osallistuminen oli aika jännittävää, sillä kommentaattorina oli paikalla myös nationalismitutkimuksen tšekkiläinen kuuluisuus Miroslav Hroch. Tapaaminen oli teemaltaan todella osuva väitöstutkimukseni aiheen kannalta. Pidin paperin ”Close Relationships as Support and Motivation in the Construction of Nationalism”, jossa käsittelin Tengströmin piirin yhteisiä kansallisia aktiviteetteja sekä keskinäisiä suhteita. Paperini sai työpajan antia summaavissa loppukommenteissa kiitosta siitä, että se toi esille perhe-, sukupuoli- ja tunnehistoriaan liittyviä kysymyksiä, joita kaivattaisiin enemmänkin nationalismitutkimuksen agendalle.

Esitykset vaihtelivat maantieteellisesti Intiasta Bretagneen ja aikajänteeltään 1800-luvulta nykypäivään. Omalta kannaltani kiinnostavimmat paperit käsittelivät kansallisen identiteetin ja kirjallisuuskäännösten yhteyksiä 1800-luvun Unkarissa; skandinavismia, antikvaarista keräilyä ja tutkimusta 1800-luvulla tanskalaisen Carl Christian Rafnin kautta sekä Tanskan ja Saksan välisen raja-alueen, Schleswigin, historiaa ja identiteettikysymyksiä.

Protagonist-käsitteen määrittely jäi vielä osin auki. CFP:ssä se oli määritelty sankarin ja johtajan käsitettä vasten. Sillä ei varsinaisesti tarkoitettu päähenkilöä, mikä on yksi luonteva suomennos. Suurin osa esityksistä käsitteli henkilöitä aatteen välittäjinä tai edistäjinä. Toisaalta myös laajemmat järjestöt tai jopa musiikki saatettiin nähdä tällaisessa roolissa. NISEn Studies on National Movements -journaalin uusin numero käsittelee nimenomaan yksilöiden ja sankareiden roolia kansallisissa liikkeissä. Protagonists-työpaja oli seuraava askel tästä.

Oma Tengströmin piiriä koskeva tutkimukseni sopii hyvin protagonist-ajatukseen: kyseessä eivät ole vakiintuneet, kansallisen tarinan itsestään selvät sankarit kuten J. V. Snellman tai J. L. Runeberg, vaan heidän kanssaan samoissa tuttavapiireissä ja verkostoissa toimineet ihmiset, jotka olivat sitoutuneita kansallisen aatteen edistämiseen. Toki se, kuka nähdään sankarina ja kuka välittäjänä, riippuu siitä, miten historiallinen tarina on rakennettu. Olen pohtinyt myös eliniän vaikutusta jälkimaineeseen: pitkä ura ja elämä lienee ollut eduksi keskeisen aseman saavuttamiselle sekä aikalaisten että myöhempien historiankirjoittajien keskuudessa.

Prahassa NISE julkaisi DIANE-tutkimusalustan (Digital Infrastructure for the Analysis of National movements in Europe). Ideana on koota yhteen tietokantaan useiden eri maiden tutkijoiden keräämiä tietoja kansallisten liikkeiden henkilöistä, organisaatioista, symboleista ja niin edelleen. DIANEn kautta tietoja ja verkostoja voi visualisoida ja analysoida. NISEn aktiivit ovat olleet hyvin avuliaita ja olen saanut mahdollisuuden testata tutkimusalustaa omalla datallani ja katsoa, mitä saan työkalusta irti omaan väitöstutkimukseeni.

Työpaja oli hyödyllinen ja inspiroiva kokemus. Sain kontakteja NISE-verkostoon ja tutustuin moniin ihmisiin, vaikka aika olikin lyhyt. Oli myös mukavaa ja rohkaisevaa kuulla positiivisia kommentteja omasta tutkimusaiheesta kansainvälisessä ympäristössä.

Tikkasia, Snellmaneja, Castréneja – ja lukuisasti kirjeitä

Vaikka mieli harhautuu toisinaan jo kesälomaunelmiin, voin tyytyväisenä todeta, että jotakin on kevään aikana tullut myös valmiiksi.

Maanantaina tuli Yle Radio 1:n Historiasarjojen osana radiosta Paavo Tikkasta ”sananvapauden sankarina” käsitellyt ohjelma. Kollegani Heikki Kokko kertoo Tikkasen toimista Suomettaren perustajana ja suomenkielisen julkisuuden syntymisen edistäjänä. Minä valotan Tikkasen yksityiselämää Kruununhaan piiriä käsittelevän tutkimukseni pohjalta.

Kuten kuvan oikeasta laidasta voi lukea, Suomettarensa sai hakea Öhmanin kirjakaupasta. Paavo Tikkanen omisti liikkeen ja lehden lankonsa Herman Kellgrenin kanssa. Wikimedia Commons.

Tikkasen sanomalehti- ja kirja-alan liiketoimilla alkanut sosiaalinen nousu vankistui hänen päästessään avioliiton kautta osaksi arvostettua, akateemista Tengströmin sukua. Ohjelmassa pääsee hieman esille myös Paavon vaimo Helene ja esimerkiksi heidän tavoitteensa lastensa kasvattamisesta kaksikielisiksi. Paavo Tikkasen kohtalo oli kuitenkin traaginen. Hänen viimeisiä vuosiaan leimasivat lukuisat henkilökohtaiset menetykset ja lopulta vakava sairastuminen. Tikkasten suvusta olen aiemmin blogannut Paavon ja Helenen pojanpojanpojan Henrik Tikkasen (1924–1984) osoiteromaanien innoittamana.

Aivan äskettäin ilmestyi myös niin & näin -lehden uusi numero. Yhtenä osiona on kirjeteema, jonka toimittamisessa olin mukana. Kirjoitin teemalle johdannon ”Kirjeet ajan ja paikan tunteikkaina ylittäjinä”, joka on luettavissa lehden verkkosivuilla samoin kuin muutamia muita numeron juttuja.

Käsittelen tekstissäni kirjeitä 1800-luvun suomalaisen fennomaanisivistyneistön romanttisissa suhteissa. Esimerkit ovat tutkimuksissani muutenkin esiintyvien Jeanette ja J. V. Snellmanin sekä hieman myös Natalia ja M. A. Castrénin kirjeenvaihdoista. Kirjeet olivat tunneobjekteja, joita erossa ollessa kaivattiin kiihkeästi ja joilla luotiin läsnäolon illuusiota. Vaikka välimatka oli ennen kaikkea este, jota rakastavaiset yrittivät kirjeillään kuroa ja kuvitella umpeen, ne loivat mahdollisuuden jokapäiväisestä kommunikaatiosta poikkeavaan ja jopa sitä syventävään tunteiden kertomiseen ja itseilmaisuun.

takomabibelot, CC BY 2.0, Wikimedia Commons.

Kiinnostava vastapari oman juttuni kanssa on mielestäni Kirsi Keravuoren kustavilaista Janssonin perhettä käsittelevä ”Arki kirjekuoressa – Itseoppineet kirjeenkirjoittajat 1800-luvulla”. Keravuori tarkastelee talonpoikaislaivuri Simon Janssonin ja tämän vaimon Wilhelminan opiskelemaan lähteneille pojilleen kirjoittamia kirjeitä. Kirjoittajien lähtökohdat sekä koulutuksen että sosiaalisen aseman suhteen olivat siis jonkin verran erilaiset kuin omien säätyläiskirjoittajieni. Kiinnostava ero on muun muassa se, että siinä missä säätyläisten kirjeet ovat täynnä vuolasta tunnepuhetta, itseoppineiden kirjeissä ei ihmisen sisäinen reflektio ole aiheena.

Julia Dahlbergin artikkeli ”Konst och vetenskap – 
Intellektuell gemenskap i Helena Westermarcks brev till sin bror” käsittelee taiteilija, kirjailija Helena Westermarckin ja tämän veljen sosiologi Edvard Westermarckin läheistä yhteyttä etenkin ammatillisesta näkökulmasta, jossa Helena asettaa rinnakkain oman taiteellisen ja veljensä tieteellisen uran. Johanna Kulmala kertoo tekstissään ”’Miten olen muuttunut, sen ymmärrän vasta palattuani!’ – Kirjetutkimuksen kautta keskitysleirille” eräästä prahalaisesta kellarista löytyneen erikoisen kirjekokoelman tarinaa. Mukana on myös H. K. Riikosen artikkeli ”Kirjeet tiedon ja tutkimuksen välittäjinä – Suomalaisten filologien ulkomaista kirjeenvaihtoa Turun akatemiasta toiseen maailmansotaan” sekä lukuisia kiinnostavia suomennoksia muun muassa Margaret Cavendishin kirjemuotoisesta filosofiasta ja Ludwig Wittgensteinin kirjeistä. Eikä missään nimessä kannata ohittaa Lewis Carrollin Ihmemaa-kirjojen oheistuotteena myytyyn postimerkkikoteloon laatimia hulvattomia kirjeenkirjoitusohjeita.

Popularisointia: Tieteelliset ilta-huwitukset nyt ja 1800-luvulla

Michael Faraday pitämässä Iso-Britannian Royal Institutionin yleistajuista joululuentoa 1856. Alexander Blaikley, Wikimedia Commons.

Michael Faraday pitämässä Iso-Britannian Royal Institutionin yleistajuista joululuentoa 1856. Alexander Blaikley, Wikimedia Commons.

Tieteen ja tutkimuksen popularisointia ja vaikuttavuus ovat itselleni tärkeitä aiheita ja edistän niitä erityisesti tuottajana Uutistamossa, joka julkaisee tutkijoiden yleistajuisia analyysejä erinäisistä ajankohtaisista ja kiinnostavista ilmiöistä. Maanantaina 7. maaliskuuta Uutistamo järjestää yhteistyössä Politiikasta.fi:n ja Allegra Lab Helsingin kanssa keskustelutilaisuuden otsakkeella ”Voiko tieteen popularisointi olla populismia?”. Paikkana on Helsingin Tiedekulma, mutta keskustelua voi seurata suorana myös netin yli.

Oman tutkimusaiheeni parissa sattui tällä viikolla vastaan tieteen popularisointiponnisteluja 1800-luvun puolivälistä. Tengströmin yliopistoperhe vävyineen oli monessa mukana niin tiedemaailmassa kuin sanomalehti- ja kustannusalallakin. Perheen kirjeissä mainittiin ”Literära soiréer”, joiden tiesin tutkimuskirjallisuuden perusteella olevan itse asiassa yliopistolla järjestettyjä iltatilaisuuksia, joiden ohjelmana olivat yleistajuiset, tieteelliset esitelmät.

Päätin paneutua aiheeseen nyt tarkemmin. Tiedossani oli tiettyjä päivämääriä, jolloin tutkimuskohteeni varmasti olivat olleet paikalla ja suuntasin digitaaliseen sanomalehtiarkistoon. Tutkailin Zachris Topeliuksen toimittamaa Helsingfors Tidningaria ja tengströmiläisten vävyjen kustantamaa ja osin kirjoittamaakin Suometarta. Olen tutkimuksissani lukenut lähinnä 1800-luvun puolivälin ruotsia (minkä johdosta en enää osaa nykyruotsin oikeinkirjoitusta), enkä niinkään ole tutustunut tuon ajan suomen kieleen. Siksi erikoisesti Suometarta oli hauska lukea, sillä kielen vanhahtavuus on sekä mielenkiintoista että paikoin huvittavaa.

Helsingfors Tidningar käytti tilaisuuksista ”Literära soiréer” -nimitystä, mutta Suomettaren suomennoksessa kyseessä ovat ”Yliopiston Tieteelliset Ilta-huwitukset”. Esitelmät pidettiin lähinnä ruotsiksi ja tilaisuuksissa oli kysymys myös kielestä, sillä latina akateemisena kielenä kohtasi noina aikoina yhä voimistuvaa kritiikkiä. Merkille pantavaa oli myös se, että tilaisuudet olivat avoimia ja maksuttomia kenelle tahansa sukupuoleen tai säätyyn katsomatta. Naisia oli kyllä paikalla, mutta säädyn suhteen olen pohtinut, mitä avoimuus tässä kohtaa tarkoitti. Oliko paikalla todellakin sivistyneistön lisäksi myös rahvasta? Tilaisuudet olivat joka tapauksessa erittäin suosittuja.

Suometar uutisoi kahdesta ensimmäisestä tilaisuudesta melko laveasti. Lehti kiitti sitä, että yliopisto oli ymmärtänyt velvollisuutensa ympäröivää yhteiskuntaa kohtaan: ”Ulkomailla on jo kauwan tiedolta ja opilta waadittu, että sen pitää käydä ulos pesistään ja näyttää waikutustansa ja hyötyänsä joka miehelle, niin että sen joka henki käsittää.” Tämän tapaiset tilaisuudet olivat lehden mukaan ”paraimpia keinoja tehdä tiedon lewitetyksi itse elämään ja wielä sittemmin liketä Yliopistoa yleisöön”. (Suometar 2.11.1849)

Huomiota Suomettaressa saivat myös naiset. Toisella kerralla heitä oli paikalla enemmän kuin ensimmäisellä.

Jos edeskinpäin näkyy, että ei ainoastaan miehet mutta naisetkin tulewat näihin iltä-menettämisiin, niin tämä on paras merkki, yhdeltä puolen että lukijat owat onnistuneet siinä, mitä tämmöisissä kokeissa on aiwan waikeinta, nimittäin tehdä tieteen joka siwistyksen kannalle käsitettäwäksi, toiselta puolen että meidän naiset etsiwät järjellistä huwitusta, missä waan sitä niille tarjotaan. (Suometar 16.11.1849)

Luennoitsijat olivat siis onnistuneet tekemään aiheensa ymmärrettäviksi naisillekin ja läsnäolollaan naiset ihailtavasti todistivat omasta kiinnostuksestaan tieteellisiä aiheita kohtaan.

Esitelmöijinä tilaisuuksissa toimivat lähinnä yliopiston opettajat ja tutkijat, sekä professorit että nuoremmat akateemiset. Erityistä kiitosta lehdissä saivat ne muutamat luennoitsijat, jotka pitivät esityksensä vapaasti, ilman papereita. Esimerkiksi Fredrik Cygnaeuksen jesuiittojen valtapyrkimyksiä kuningatar Kristiinan aikaisessa Ruotsissa käsitellyttä esitelmää suitsutettiin Suomettaressa: ”sana hänelle sanan antoi, silmänsä loistiwat ja koko olentonsa oli niinkuin sanoistaan hengitetty; se oli kaunis häntä nähdä tässä tilaisuudessa”. (Suometar 2.11.1849) Professori von Nordmann puolestaan esitelmöi aiheesta ”Onko kuussa niinkuin maan päällä eläwiä ja asujoita?”. Aihe ei Suometarta vakuuttanut: ”Oikein puhuen, se meitä wähä liikuttaa, lieneekö kuussa ihmisiä ja eläwiä taikka ei, ja täällä on kyllä maallakin wielä paljon tutkimata ja tutkittawaa.” (Suometar 2.11.1849) Suurin osa esitelmistä painettiin vihkosiksi, jotka tulivat myyntiin reilun viikon päästä luentojen jälkeen. Tuotto ohjattiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, ”joka kyllä on tämmöisien lahjain tarpeessa”. (Suometar 16.11.1849) Ja ketkäpä muut olisivat painatusta hoitaneet elleivät Tengströmien vävyt Paavo Tikkanen ja Herman Kellgren kirjapainossaan.

Jotkut tahot epäilivät ”tieteen alentuwan tällä tawalla suuren yleisön mielen jälkeen itseänsä mukaillessa”. Populismin pelkoa oli siis havaittavissa tuolloinkin. Suomettaren vastaus tähän huoleen oli yksiselitteinen: ”Jokaisessa siwistyneessä ihmisessä löytyy halu tulla tuntemaan tieteitä; niiden welwollisuus onkin sentähden mukailla itseänsä niin että tämä on mahdollista.” (Suometar 16.11.1849) Tämän velvollisuuden toteuttamista käsitellään maanantain ”Voiko tieteen popularisointi olla populismia?” -keskustelussa, jossa pohditaan muun muassa, miten säilyttää tutkimuksen ydinajatus samalla, kun tulokset esitetään yleistajuisesti. Popularisointi on tärkeää mutta ei välttämättä helppoa.

Kukkien romanttinen kieli 1800-luvulla

Olin viime viikon torstaina ja perjantaina 1800-luvun tutkimuksen verkoston konferenssissa Helsingissä. Teemana oli tänä vuonna ”Maailma mielessä, teoksessa, kartalla / Världen i sinnet, i verket, på kartan”. ”Oman vuosisadan” tutkijoiden joukossa oli jälleen kotoisa olo ja kuulin tietenkin monia mielenkiintoisia esitelmiä, muun muassa digitaalisten ihmistieteiden mahdollisuuksista romantiikan tutkimuksessa, eksotisoitujen ihmisten esittelyn historiasta sekä kettukoira Dulcimerin ja kumppaneiden saapumisesta Suomeen.

Sirkku Pihlmanin esitelmä ”Kasvimuotia ja viljelykokeiluja” sai minut taas pohtimaan kasveihin liittyviä mainintoja Tengströmin perhepiirin kirjeissä. Esitelmä keskittyi puutarhoihin, jotka olivat eliitin muodikas harrastus 1800-luvun alkupuolen Suomessa. Erityisesti ihailtiin tietenkin harvinaisia ja eksoottisia kasveja.

Tengströmin sisarukset kirjoittelivat toisinaan ruusujensa kuulumisia, mutta kiinnostavin kukkiin liittyvä aihelma löytyy kihlaparin, Helene Tengströmin ja Paul Tikkasen, välisestä kirjeenvaihdosta, jossa kasvit ovat läsnä tunteiden välittäjinä. Paul muisti kihlattuaan kukkatervehdyksin ja Helene lähetti terveisiä niin hyasintilta, tulppaanilta kuin ihmeen hyvin voivalta myrtiltäkin. Jo pelkkä ele ja kiitokset ilmaisevat tunnetta, mutta ainakin viktoriaanisessa Englannissa ”kukkien kieli” oli osa ajan kosiskelukulttuuria. Yllä mainitut kukat, tietyissä väreissä, kuuluvat The Royal Horticultural Societyn viktoriaanisen kukkien kielen perusteella rakennettuun ultimaaliseen rakkauskimppuun.

Alfons Mucha, 1896. Wikipedia.

Alfons Mucha, 1896. Wikipedia.

Suurin onni Helenelle oli kuitenkin Paulin antama lupaus kameliasta, joka oli kovin kaunis ja harvinainen kukka. Wikipedia-artikkelin mukaan kamelia oli 1840-luvulla huippumuodikas luksuskukka. Olen pohtinut, olisiko kamelian hohdokkuutta 1800-luvun puolivälin Helsingissä voinut jo lisätä vuonna 1848 ilmestynyt Alexandre Dumas nuoremman romaani Kamelianainen (La Dame aux Camélias). Juuri tätä teosta ei kirjeenvaihdossa mainita, mutta muutoin vaikuttaa siltä, että sisarukset lukivat varsin uutta kirjallisuutta.

Tengströmin sisarusten täti Fredrika Runeberg oli innokas puutarhaharrastaja. Runebergin puutarhasta on viime vuonna ilmestynyt teos Unelmien puutarha, Fredrika Runebergin kukkiva keidas ja hyötytarha Porvoon museoyhdistyksen julkaisemana, mutta siitä löytyy valitettavan vähän tietoa netistä, eikä kirjaa näytä olevan sen paremmin Tampereen yliopiston kuin kaupungin kirjastoissakaan ainakaan vielä. Mainitun teoksen kirjoittajoukkoon kuuluvan Aaja Peuran esitelmä Fredrika Runebergin puutarhasta löytyy täältä. Se sisältää runsaasti kuvia, mukana on muun muassa otos Runebergien Porvoon kodin salin viherkasvien yltäkylläisyydestä.

Niin, mukavaa Runebergi(e)n päivää!

Open access: Kirjeet Jeanette ja J. V. Snellmanin kohtauspaikkoina

KirjeetKohtauspaikkoina

Kesällä 2014 ilmestyi Sukupuolentutkimus-lehdessä artikkelini ”Kirjeet kohtauspaikkoina: Ihanne ja eletty todellisuus Jeanette ja J. V. Snellmanin välisessä kirjeenvaihdossa”, mistä myös tuolloin bloggasin.

Päätin jälleen postata aiheesta, sillä artikkelini julkaistiin hiljattain myös Tampereen yliopiston avoimessa TamPub-julkaisuarkistossa. Nyt teksti on siis vapaasti saatavilla ja ladattavissa netistä tämän linkin takaa. On tosi hienoa, että sekä journaali että yliopisto mahdollistavat tämän!

Tässä vielä artikkelin abstrakti uusintana:

Jeanette Snellmanin elämään ja käsitykseen itsestään vaikutti voimakkaasti hänen aviomiehensä J. V. Snellmanin muotoilema fennomaaninen nais- ja perheihanne. Artikkeli käsittelee tämän ihanteen ja eletyn todellisuuden välistä suhdetta ja sen rakentamista Snellmanien kirjeenvaihdossa. Mies esitti kirjeissä vaatimuksia, jotka konkretisoituivat siveellisen kodin rakentamiseen ja sivistyksen kartuttamiseen. Ihanteet sisälsivät myös keskenään eri suuntaan vetäviä elementtejä. Sulkeutunut Jeanette avautui kirjeissään ja pohti niissä omaa itseään suhteessa miehensä odotuksiin. J. V:lle avioliitto oli osittain tapa elää todeksi filosofista ideaaliaan, ja Jeanettelle ihanteen tavoittelu oli keino ansaita aviomiehensä rakkautta. Kirjeet välittivät ideaalimaailman ja eletyn todellisuuden suhdetta, mutta niiden yhteys jäi aina epätäydelliseksi.