Artikkelifiilistelyä

KirjeetKohtauspaikkoina

 

Sain eilen postissa Sukupuolentutkimus-lehden uusimman numeron, ja oli aika mukava fiilis tutkailla ensimmäistä omaa artikkelia painettuna! Se käsittelee ihanteen ja eletyn todellisuuden välistä suhdetta ja sen rakentamista Jeanette ja J.V. Snellmanin välisessä kirjeenvaihdossa.

Nyt kun artikkeli on valmis, tuntuu etten osaa kirjoittaa siitä enää mitään luonnehdintaa ikään kuin vapaalla kädellä. Lainaan tähän tiivistelmän, joka näkyy kuvassakin jotenkin, mutta ei varmaankaan lukukelpoisesti.

 

Kirjeet kohtauspaikkoina
– Ihanne ja eletty todellisuus Jeanette ja J.V. Snellmanin välisessä kirjeenvaihdossa

Jeanette Snellmanin elämään ja käsitykseen itsestään vaikutti voimakkaasti hänen aviomiehensä J.V. Snellmanin muotoilema fennomaaninen nais- ja perheihanne. Artikkeli käsittelee tämän ihanteen ja eletyn todellisuuden välistä suhdetta ja sen rakentamista Snellmanien kirjeenvaihdossa. Mies esitti kirjeissä vaatimuksia, jotka konkretisoituivat siveellisen kodin rakentamiseen ja sivistyksen kartuttamiseen. Ihanteet sisälsivät myös keskenään eri suuntaan vetäviä elementtejä. Sulkeutunut Jeanette avautui kirjeissään ja pohti niissä omaa itseään suhteessa miehensä odotuksiin. J.V.:lle avioliitto oli osittain tapa elää todeksi filosofista ideaaliaan, Jeanettelle ihanteen tavoittelu oli keino ansaita aviomiehensä rakkautta. Kirjeet välittivät ideaalimaailman ja eletyn todellisuuden suhdetta, mutta niiden yhteys jäi aina epätäydelliseksi.

Mahtava juttu on myös se, että Sukupuolentutkimus-lehden tämän numeron on kuvittanut taiteilija Laia Riera Sanjaume, ja artikkelini vierellä näkyvä ihana maalaus ”Fatum” on saanut inspiraationsa tekstistäni! Värillisen version teoksesta näkee esimerkiksi täällä.

Mainokset

Alleviivauksen autuus

 

Eilen töistä tullessani eteisen matolla odotti hauska yllätys: Amazonista ostamani kirja oli saapunut ja tällä kertaa olin älynnyt tilata niin kapoisen teoksen, että se oli mahtunut sisään postiluukusta.

Olen viime aikoina alkanut hankkia kirjoja omaksi. Tohtoriopintojen edetessä olen tajunnut, miten mielettömän paljon helpommaksi elämän ja tutkimuksen tekee se, että omistan tärkeistä kirjoista omat kappaleet, joita saan alleviivata niin paljon kuin haluan. Se sujuvoittaa työskentelyäni todella paljon. Teoksiin palatessani löydän helposti kohdat, jotka ovat kiinnittäneet huomioni, ja joskus marginaaleista löytyy aiemman minäni säkenöiviä tai käsittämättömiä pohdintoja käsillä olevasta aiheesta.

Parhaassa tapauksessa raapustan uudella lukukerralla marginaaliin jonkin ajatuksen ja huomaan muutaman rivin tai kappaleen päästä, että olen kirjoittanut saman idean ylös myös edellisellä lukukerralla. Onko idea siis hyvä vai onko tämä merkki siitä, että ajatukset kiertävät samaa kehää lukukerrasta toiseen?

Alleviivaan aina lyijykynällä. Se on ehdotonta. Mustekynällä tehdyt alleviivaukset ovat usein liian näkyviä ja toisinaan sottaisia. Lyijykynällä voin alleviivata melko siististi ja huomaamattomasti, mutta teen sen sentään vapaalla kädellä enkä viivaimen avulla.

Into kirjojen hankkimiseen on kasvanut, kun olen huomannut, miten kätevästi ja edullisesti niitä voi netistä tilata. Antikvariaatteihin voi toki mennä paikan päällekin, mutta verkkosivujen hakutoiminnot ovat erittäin käteviä, kun etsii jotakin tiettyä teosta. Googlen kautta löytyy monia antikvariaattisivustoja, joilla on omat hakunsa. Lisäksi olen tehnyt pari löytöä Huuto.netistä. Kansainvälisiä teoksia etsin yleensä Amazonista. Ostan siis käytettyjä kirjoja. Tarjontaa uudenveroisista ja hyväkuntoisista teoksista on paljon.

Hinnat ovat yleensä varsin kelvollisia ja postikulut saattavat Suomesta tehdyissä ostoissa olla enemmän kuin itse kirjan hinta. Etenkin Huuto.netin kautta ostettaessa paketin lähettäminen maksaa usein melko paljon. Ostin Kansa liikkeessä -teoksen vitosella, mutta postittaminen maksoi peräti 5,40 euroa. Hinta on silti melko edullinen hyväkuntoisesta käytetystä kirjasta. Vastaavasti Antikvaari.fi-sivuston kautta tilaamani Kai Häggmanin Perheen vuosisata -kirjan hinta oli 11 euroa mutta postikulut vain kaksi euroa. Hieman reiluun kymppiin on asettunut monen Suomen historiaan liittyvän teoksen hinta, kun itse teoksen ja postikulujen summat lasketaan yhteen.

Niin, ja Amazonista saapui Martin Jayn Songs of Experience. Menenpä teroittamaan lyijykynäni…

Välipäiviä

Olin tänään uudella työhuoneellani. Tuntui kuin olisin ollut yöllä töissä, sillä ulkona oli synkkää ja käytävät yliopistolla hiljaiset.

Jouluun mennessä syksyn ponnistukset ovat viimeistään ohi: opetus, tohtoriopintojen kurssit, apurahajännitys, erinäisten papereiden kirjoittaminen. Välipäivät ovat nimensä veroisia. Niiden tienoilla mieli kääntyy kevätlukukaudelle. Uudet paperit odottavat.

Joulunnuhjuisena kömmin tänään huoneelleni. Sohvaan maatuminen tekee tiettyyn pisteeseen asti hyvää. Sen jälkeen pitää yrittää paluuta älylliseen elämään.

Tarkoitukseni oli työskennellä Paul Ricœrin parissa. Niin teinkin. Alku oli vain kovin tahmea. Aivot eivät käänny uuteen äkkipikaisesti: syksyn kiireisistä asennoista joulun idle-tilaan ja jälleen kevään projekteihin. Välipäivät antavat kääntöaikaa.

Tampereen yliopiston päärakennus ja kulkuputki synkkänä ja myrskyisänä iltapäivänä.

Tampereen yliopiston päärakennus ja kulkuputki synkkänä ja myrskyisenä iltapäivänä.

Päästäkseni alkuun ryhdyin työskentelemään Jarkko Tontin tutun artikkelin parissa. Käyntiin pääsin oikeastaan vasta, kun onnistuin jäljittämään internetistä Françoise Dasturin artikkelin, johon Tontti viittasi eräässä erittäin kiinnostavassa kohdassa. Se koski narratiivista ontologiaa. Pieni jahti piristää.

Piristyin myös, kun tajusin, että pystyn melko pätevästi lukemaan ranskankielistä filosofista tekstiä. Olen jonkin aikaa uumoillut, että ranskan opintoni ovat menneet jokseenkin hukkaan, jääneet liian heikolle tasolle, jotta voisivat oikeasti olla hyödyksi. Mutta olen kaiketi ollut väärässä.

Tuntuu, että työ jakautuu karkeasti ottaen kahteen vaiheeseen: lukemiseen (input) ja kirjoittamiseen (output). Omien ajatusten ehtyessä pitää saada lisää aineistoa toisten teksteistä, ja ajan kanssa tästä kehkeytyy taas jotakin uutta, jonka voi kirjoittaa ylös järjelliseksi kokonaisuudeksi. Hermeneuttinen kehä. Suuntaudun maailmaan, saan jotakin, horisonttini muuttuu, suuntaudun uudelleen.

Tohtoriopintoja

Vuosi on lähtenyt tutkimuksen kannalta (ja itse asiassa muutenkin) varsin mukavasti käyntiin. Sain tammikuun puolivälissä oman työpisteen historian oppiaineen tiloista ja nyt voin lähteä aamuisin Töihin sen sijaan, että väistelen kotona työpöydälle hyppiviä kissoja tai yritän saada kaikki tiedostot ja ohjelmien asetukset toimimaan yliopiston mikroluokkien koneilla.

Olen myös ehtinyt tässä kuussa käydä kahdesti Helsingissä arkistoreissulla. Ensimmäisellä kerralla tutustuin Svenska Litteratursällskapetissa kuva-aineistoihin kokoelmissa, joiden kirjeet olin jo osittain kuvannut mukaani marraskuussa. Joukossa oli melko monta eri kirjojen sivuilta tuttua otosta, mutta myös yksi minulle aivan uusi kuva eräästä tutkimuksessani tärkeästä hahmosta. Miltei tekisi mieli laittaa päähenkilöideni kuvia työkoneen näytön taustakuvaksi – niitä voisi samalla katsella, kun lukee heidän kirjeitään ja yrittää ymmärtää, minkälaisia ihmisiä he oikein olivat. Molemmilla arkistomatkoilla kävin myös Kansalliskirjastossa ja kuvasin jälleen koko joukon kirjeitä. Tosin osittain jouduin ottamaan uusia ruutuja viime keväänä läpikäymistäni aineistoista, sillä osa oli turhan epäselviä johtuen muun muassa taitamattomista kameran asetuksista.

Eräs asia, jota olen opetellut kerätyn aineiston karttuessa, on aineistonhallinta. Joskus olen sitä mieltä, että on mukava ryhtyä heti toimeen sen sijaan, että tuhlaisi aikaa kaikenlaiseen järjestelyyn. Nykyään olen jo oppinut, että en kuitenkaan tule muistamaan, mitä olen aiemmin ajatellut ja suunnitellut ja tässä hyvässä mutta typerässä uskossani jättänyt kirjaamatta ylös. Nykyään teen muistiinpanoja tulevalle minälleni asioista, jotka tällä hetkellä tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, sillä olen ymmärtänyt, että tuleva minäni ei ole niin hyvämuistinen kuin toivoisin. Olenkin kuluttanut aika paljon aikaa erilaisten listojen laatimiseen ja kansiorakenteiden luomiseen, jotta tulevaisuudessa ei tarvitsisi turhautua miettiessään, mitä aineistoja pitäisi vielä kerätä, mitä mahtaa olla jo talletettuna ja mistä nämä talletetut tiedot löytää.

Kaikenlaista tekemistä on myös kertynyt kevään kalenteriin: mahdollisesti pari seminaaria, varmasti muutama tohtoriopintojen kurssi ja myös kaksi kirja-arviota (toinen ei tosin liity mitenkään tohtoriopintoihin). Kevään aikana julkaistaan myös kaksi tamperelaiseen opiskelijaelämään ja -toimintaan liittyvää historiaa: Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan Tamyn 85-vuotishistoria ja saman yliopiston historian opiskelijoiden ainejärjestön Patinan 50-vuotishistoria. Edellisessä olen ollut mukana Tamyn historiatyöryhmässä, joka on koordinoinut ja suunnitellut projektia Tamyn osalta, ja jälkimmäisen olen viime vuonna kirjoittanut. Sen verran itsekeskeinen olen, että Patinan historian ilmestyminen jännittää kyllä enemmän. Teoksen ennakkomyynti on aloitettu ja taittoon se menee aivan pian. Julkistaminen tapahtuu järjestön vuosijuhlassa huhtikuun alussa. Jo nyt Patinan historiaa voi fiilistellä hauskalla Facebookiin laaditulla aikajanalla!

Seminaariputki

Loppuviikosta osallistuin jatko-opintourani kahteen ensimmäiseen seminaariin. Nuo pari päivää olivat aika tiivis rupeama! Torstaina esitin tutkimussuunnitelmani historian oppiaineen omassa jatkokoulutusseminaarissa, ja perjantaina osallistuin Kieli, kulttuuri, historia -kirjeseminaariin Helsingissä. Siellä esittelin lyhyesti tutkimusaihettani pyrkien painottamaan kirjeaineistoon liittyviä näkökulmia. Tutkismusaiheestani voisin siis lyhyesti mainita, että asetelman keskiössä on 1800-luvun puolivälin Kruunuhaassa kokoontunut kansallishenkinen seurapiiri, ja tarkoitukseni on jäljittää Tengströmin sisarusten Sofin, Helenan ja Natalian kokemuksia ja tulkintoja fennomaanisesta projektista.

Molemmat seminaarit antoivat paljon virikkeitä tuleville pohdinnoille. Oppiaineen seminaarissa sain hyviä kommentteja ja osin kiperiäkin kysymyksiä etenkin teoriaan ja metodologiaan liittyen. Perjantaipäivä Helsingissä oli erittäin tiivis ja avasi uusia näkökulmia kirjeaineiston käsittelyyn. Kahden tällaisen päivän osuminen peräjälkeen ei juuri antanut hengähdystaukoa niiden annin sulatteluun. Helsingin reissu kesti liki 20 tuntia, sillä heräsin jo 5:45, ja kotona olin vasta seuraavan vuorokauden puolella kello yhden maissa. (Intercity-junat ovat nähtävästi vähissä perjantai-iltaisin, Rovaniemelle suuntaava yöjuna puksuttaa Tampereelle kolme tuntia!)

Kirjeseminaari oli monitieteinen ja -kielinen, ja esitelmiä kuultiin kielitieteen ja historiantutkimuksen aloilta suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Ohjelmaa oli klo 9–18, jonka jälkeen luvassa oli vielä illallinen. Päivän aikana todellakin sai perspektiiviä siihen, mihin kaikkeen kirjeaineistoa voi käyttää ja miten moninaisilla tavoilla sitä voi lähestyä. Sain kirjata muistiin monia käsitteitä ja näkökulmia, joiden kannalta omaakin aineistoani olisi hyödyllistä pohtia. Erityisen hauskaa oli kuulla Kirsi Vainio-Korhosen ja Anu Lahtisen luento kirjeistä ja historiantutkimuksesta, sillä aiemmin tänä vuonna luin suurella mielenkiinnolla Kirjeet ja historiantutkimus -artikkelikokoelman, jonka he ovat toimittaneet Maarit Leskelä-Kärjen kanssa. Kirjoitin siitä myös Hybrikseen.

Molemmista seminaareista jäi muistiinpanoihin monia hyviä kirjavinkkejä. Lisäksi sain sysäyksen ryhtyä tositarkoituksella etsimään käsiini Vainio-Korhosen tänä syksynä ilmestynyttä Sofie Munsterhjelmin aika -teosta, jonka lukemista olen haikaillut jo jonkin aikaa. Yliopiston kirjaston harvat kappaleet ovat aina tiiviisti lainassa, mutta pitäisi muistaa luottaa enemmän Tampereen kaupungin kirjastoon. Sen kokoelmista löytyy usein, kuten tälläkin kertaa, suurempi määrä yksittäisiä nimekkeitä, ja valikoima historian alaan liittyvissä teoksissa on melko hyvä. Sampolan kirjasto Kalevassa osoittautui jälleen oivaksi paikaksi!