Kirjakuulumisia: Private and Public Voices

Sain hiljattain melko kauan kaivatun tiedon Private and Public Voices: An Interdisciplinary Approach to Letters and Letter Writing -artikkelikokoelman (Inter-Disciplinary Press, Oxford, 2015) ilmestymisestä. Teoksessa on mukana artikkelini ”The Narrative Self: Letters and Experience in Historical Research”. Huomaan, että on aika mukavaa pidellä käsissään oikeaa, kokonaista kirjaa, jossa oma kontribuutio on mukana. Kyseessä on ensimmäinen laatuaan.

Kustantaja suhtautuu onneksi positiivisesti rinnakkaisjulkaisuihin ja artikkelini onkin kokonaisuudessaan saatavilla Tampereen yliopiston TamPub-julkaisuarkistossa open access -versiona.

PrivateAndPublicVoices_600

Liitän tähän vielä artikkelini abstraktin. Artikkeli pohjautuu keväällä 2014 Letters and Letter Writing -konferenssissa Prahassa pitämääni esitelmään.

The Narrative Self: Letters and Experience in Historical Research

I analyse the constructed nature of experience through the concepts of immediate experience (Erlebnis) and reflected experience (Erfahrung) and suggest that the latter is grasped and expressed by narration. I also propose that human beings understand themselves and others as well as their lived reality and temporality through narration and that, in this sense, narration has ontological significance for a human being. Human existence is seen as narrating, ‘being in a story and being as a story’. In this theoretical framework, letters can be seen as a form of narrating oneself and one’s experience. Writers not only narrate themselves but also the other, the recipient, and their relationship. I regard letters as ‘writings of the self’ in my analysis. They are often fruitful sources for studying subjective experiences, but this requires methodological rigour. There is always a difference between the self of the letter and the lived self. Letters afford a perspective on the person. I test my points in examples from the correspondence of two nineteenth century Finnish couples belonging to the gentry, the Snellmans and the Castréns. These letters illustrate how the writers construct and narrate themselves, the other and their romantic relationship in this dialogical space.

Mainokset

Sähköiset jatkot

Karuselli pyörii kirjeiden ympärillä edelleen: viime viikolla ilmestyi Letters and Letter Writing -konferenssin proceedings-julkaisu Approaching Letters and Letter Writing e-kirjana. Mukavaahan se on, kun tulee juttuja julki, mutta hieman hämmensi julkaisun melko korkea hinta, 7,95 £. Mukana ei valitettavasti ole kaikkia konferenssissa esitettyjä papereita, vaan tarjonta on melko sama kuin konferenssin sessioiden verkkosivuilla saatavilla olevat paperit. Kiinnostuneiden kannattaakin suunnata ensin sinne. Minultakin voi toki kysellä lisätietoja!

Huomasin myös, että ensi vuoden elokuussa Tukholmassa järjestetään Nordiska kvinno- och genushistorikermötet. Voisi olla kiinnostavaa yrittää päästä mukaan. Aikaa asian punnitsemiseen on runsaasti, sillä abstrakteja voi lähettää joulukuun puoliväliin asti. Olisi hauska kuulla kokemuksia aiemmista konferensseista – onko ollut hyvä ja mielenkiintoinen meininki? Ilmeisesti edellinen on ollut vuonna 2012 Norjan Bergenissä.

Bergenin konferenssin proceedings-julkaisu Methods, interventions, and reflections on muuten vapaasti saatavilla verkossa. Samoin bongasin, että Ennen ja nyt -verkkolehdessä on vuonna 2005 Turussa järjestetyn konferenssin antia niin ikään saatavilla. Kätevää!

Ojankaivuuta ja konferensseja

Kesän projekti on tältä erää valmis: lähetin Letters and Letter Writing -konferenssin pohjalta julkaistavaan kokoelmaan lupaamani artikkelin julkaisijalle ja editoreille. Nyt jään mielenkiinnolla odottamaan kommentteja, vaikka itse asiassa toivon, etteivät ne tule liian pian. Viime kuukaudet olen pakertanut Ricœurin, narratiivisuuden, kokemuksen ja kirjeiden parissa, mutta nyt on mukava siirtyä vaihteeksi muihin aiheisiin.

Syksyn ohjelmassa on ainakin konferenssipapereiden kirjoittamista. Kaksi on jo varmuudella tiedossa. Lokakuussa Tampereella on Yhteiskunnan historian huippuyksikön konferenssi ”Finland in Comparison III: Small Societies and Big History”. Marraskuussa taas huippuyksikön yhteisöryhmä järjestää täällä ”Families, values and knowledge transfer in Northern Europe” -työpajan. Näiden lisäksi 1800-luvun tutkimuksen verkoston vuosikonferenssi ”Liikkeellä: Todelliset ja kuvitteelliset tilat, rajat ja siirtymät 1800-luvulla” on meidän yliopistollamme ensi vuoden tammikuussa. Tampereella tosiaan tapahtuu!

Mutta niin tapahtuu muuallakin: Letters and Letter Writing -konferenssi saa jatkoa ensi keväänä Lissabonissa. Call for Presentations on julkaistu ja se on auki lokakuun loppuun asti. Saattaa olla, että tällä kertaa en pyri mukaan, mutta tässä on vielä hyvää aikaa harkita asiaa.

Varsinaista ”ojankaivuuta” (kuten minulle väitöskirjatyön parissa pakertamista hiljattain luonnehdittiin) ei kuitenkaan konferenssien tiimellyksessä sovi unohtaa. Letters and Letter Writing -artikkeli vei tutkimuksen teoreettista ja metodologista puolta mukavasti eteenpäin, ja nyt lienee aika paneutua enemmän työn empiiriseen puoleen eli itse kirjeisiin niiden teoretisoinnin sijaan. Siihen on erityisen mukava keskittyä, kun metodologiset työkalut ovat taas hieman hioutuneet. Olen myös saanut muutaman ajatuksen tutkimussuunnitelmani päivittämiseksi. Ne saavat kuitenkin muhia vielä hetken. Pitää odottaa, ovatko ne oikeasti hyviä vai tuntuuko siltä vain idean ensihuumassa.

Yliopistokin alkaa pikkuhiljaa heräillä. Paikalla olevan henkilökunnan määrä on lomien jälkeen palautunut normaaliksi ja opiskelijoita näkyy jo kampuksella. Tällä viikolla olen bongannut aika monet haalarit. Tuutorointi lienee alkanut? Ensi viikolla on tiedossa yliopiston avajaiset, joissa on luentojen lisäksi luvassa kuoharia, musiikkia, grillausta ja chillausta. Sinne siis tiistaina!

Kirjeen muodosta: bittejä ja etanoita

Letters and Letter Writing -konferenssin keskustelusessiossa me kaikki osanottajat pohdimme yhdessä äkkiseltään yksinkertaiselta kuulostavaa kysymystä: ”What is a Letter?”. Keskustelun virittäjänä toimi tämä lainaus:

”A letter is a written message from one person (or set of people) to another, requiring to be set down in a tangible medium, which itself is to be physically conveyed from sender(s) to recipient(s).”
Michael Trapp (toim.) Greek and Latin Letters. Cambridge University Press, 2003.

Tämä määritelmä nostaa esiin kirjettä fyysisenä objektina, mikä herätti paljon keskustelua. Mutta täytyykö kirjeen olla käsin kosketeltava? Jossain määrin ”kunnon” kirjeen määritelmään sitä kaivattiin, mutta toisaalta myös sähköpostin tunnustettiin voivan olla kirje – riippuen sisällöstä ja muodosta. Stereotyyppisen kirjeen piirteitä on melko helppo listata, mutta aukottoman määritelmän antaminen lienee tässäkin asiassa mahdotonta.

Kirjeen tulevaisuutta sähköisten innovaatioiden puristuksessa pohdittiin etenkin sessiossa, jossa puhuivat Emma de Vries ja Dallie Clark. Ainakin yhdysvaltalaiset, opettajina toimivat tutkijat olivat huolissaan siitä, että nykyään lapset ja nuoret ovat vieraantuneita kirjemuodosta. Uudet sukupolvet eivät kirjoita kirjeitä, eivätkä välttämättä ole koskaan saaneet sellaista.

Tavallaan tekisi mieli huolestua, mutta menneisyydessä on usein käynyt niin, että uudet teknologiat ja innovaatiot ovat herättäneet oudoksuntaa ja jopa antipatiaa. Liiallinen romaanien lukeminenkin on joskus huolestuttanut, nykyään epäluuloa nostattavat tietokonepelit. Viestien lähettämisen kohdalla voi kysyä, kumpi on tärkeämpi: väline/teknologia vai tarkoitus/funktio? Sähköposti ja sosiaalinen media palvelevat kommunikaation tarvetta kuten kirjeetkin.

Mutta vaikuttaako väline myös sisältöihin tai funktioihin? Monissa lukemissani 1800-luvun kirjeissä kirjoittajat käyttävät niitä avautumisen ja itsensä hahmottelun paikkoina, välillä erittäin syvällisestikin. Nykyisen some-kulttuurin voi hyvin nähdä itsensä rakentamisena sosiaalisessa todellisuudessa, mutta onko some siihen kuitenkin pinnallisempi väline kuin kirje? Some leviää laajalle mutta pintatasolla, kirje taas saattaa olla hyvin henkilökohtainen ja syvällinen. – Alanko kuulostaa luddiitilta?

Emma de Vries esitteli joitakin kiinnostavia verkkopalveluita, jotka tuntuvat syntyneen kirjeen ja uuden teknologian rajapinnalta tai niiden ristivedosta. Snail Mail my Email on ”maailmanlaajuinen yhteistoiminnallinen taideprojekti, jossa vapaaehdoiset kirjoittavat käsin tuntemattomien sähköposteja ja lähettävät ne fyysisinä kirjeinä aiotuille vastaanottajille.” Projektista on ilmestynyt kirja ja kuvia kirjeistä on nähtävillä myös sen verkkosivuilla.

Ehkä vielä erikoisempi hanke on Real Snail Mail, jossa etanapostin ajatus on viety konkreettiselle tasolle. Tässä ”viestipalvelussa” ”työntekijöinä” toimivat oikeat etanat! Käyttäjä lähettää viestinsä sähköisesti, mutta sen perille kulkeutumiseen menee ”hieman” enemmän aikaa kuin normaalisti. Etanoiden kuoressa on jonkinlainen antenni, joka nappaa viestin niiden ollessa tarpeeksi lähellä niiden asuinpaikassa olevaa ”lähetyskeskusta” ja kirje tulee toimitetuksi, kun etana kulkee tarpeeksi läheltä ”vastaanottopaikkaa”. Käytännössä viestin kulkeutuminen perille voi kestää jopa usean vuoden ajan. Tarkempia tietoja toimitusajoista ja ”työntekijöistä” on saatavilla projektin verkkosivuilla.

Kirjeen määrittelyyn liittyy monia kysymyksiä: onko se bittejä, paperia vai jotain muuta materiaa, onko sillä vastaanottaja tai useita, odotetaanko siihen vastausta, noudattaako se kirjeen perinteistä muotoa alku- ja lopputervehdyksineen… Olen taipuvainen ajattelemaan, että kirjeen tekee sen tarkoitus, funktio, intentio – jokin sellainen, joka ei lopulta ole riippuvainen muodosta. Toisaalta eksaktin kirjeen määritelmän jahtaaminen ei välttämättä ole edes mielekästä. Itse olen tällä hetkellä erityisen kiinnostunut tietyntyyppisistä kirjeistä: sellaisista, jotka avaavat kirjoittajansa elettyä todellisuutta, hänen ajatuksiaan, kokemuksiaan, tunteitaan.

Kirjeen materiaalisuudesta

Ristikkäisin rivein kirjoitettu kirje 1860-luvun Yhdysvalloista.

Ristikkäisin rivein kirjoitettu kirje 1860-luvun Yhdysvalloista. Muffet, CC BY 2.0.

Jatkan vihdoin poimintojani viime kuussa Prahassa järjestetystä Letters and Letter Writing -konferenssista. Viime postauksen jälkeen olen lähinnä yrittänyt pitää kalmanlinjojen pauketta loitolla, ja uusiakin on kyllä näköpiirissä. Huhtikuu lienee yliopistomaailman loppukiri ennen kesään laskeutumista, mutta onneksi on jo niin valoisaa, että työhuoneella on rattoisaa olla myös iltaisin.

Konferenssissa eräs mielenkiintoinen ja itselleni melko uusi teema oli kirjeiden materiaalisuus. Ulla-Maija Salon esitys käsitteli lasten presidentti Tarja Haloselle lähettämiä kirjeitä. Lasten kirjeiden materiaalisuus ilmenee monin tavoin ja on kirjaimellisesti tarttuvaa – niissä kuulemma riittää glitteriä. Eräs tyttö oli halunnut esitellä presidentille kolme erilaista tuoksukynäänsä (banaani, viinirypäle, coca-cola) ja värittänyt jokaisella erillisen pallon. Jotkut kirjoittajat kommentoivat kirjoittamisen hankaluutta ja käsialansa kehnoutta. Myös se, millaiselle paperille kirje oli kirjoitettu oli lähettäjille tärkeää. He saattoivat korostaa käyttäneensä parasta kirjepaperiaan kirjoittaessaan presidentille. Tähän on helppo samaistua – muistan, miten tärkeää lapsena oli keräillä erilaisia kirjepapereita ja valita juuri oikea paperi kullekin vastaanottajalle. On myös mielenkiintoista, miten tuttavallisesti lapset kirjoittivat presidentille. Jotkut penäsivät vastausta tai tiukkasivat, miksei tämä ollut vastannut heidän aiempaan kirjeeseensä.

Ehkä kirje herättää enemmän ajatuksia, jos se on ”teknologiana” kirjoittajalle vielä jokseenkin vieras. Tuttu kommunikointiväline on itsestään selvä, eikä kaipaa kommenttaja. Toki arvostettu vastaanottaja aiheuttaa myös paineita kirjoittajalle. Tutkimissani 1800-luvun kirjeissä etenkin tottumattomat kirjoittajat saattavat pahoitella kirjeen heikkoa muotoa, käsialan ja kiireen pahoittelu vaikuttaa taas olevan varsin yleistä.

Hannah Deutschle kertoi kirjeiden materiaalisuudesta hieman erilaisesta näkökulmasta. Hänen aiheenaan oli erikoinen kirjeenvaihto, jota ei oikeastaan voi edes vaihdoksi kutsua. Yhdysvaltalainen taiteilija James Lee Byars lähetti 12 vuoden ajan kirjeitä saksalaiselle taiteilijalle Joseph Beuysille – eikä koskaan saanut vastausta. Kirjeet olivat myös materiaalisesti ja tekotavaltaan erikoisia, osa oikeastaan esineitä ja taideteoksia. Mutta onko kirje, johon ei vastata edes oikeastaan kirje? Ja onko erikoinen tapahtumasarja, jossa kirjeisiin ei vastata yli kymmeneen vuoteen edellytys sille, että niistä tulee taidetta? Näistä kirjeistä on ilmestynyt myös kirja.

Itse olen melko vähän ajatellut tutkimiani 1800-luvun kirjeitä esineinä tai ylipäätään materiaalisina objekteina. Tätä omalla kohdallani häivyttää jo sekin, että arkisesti työskentelen ainoastaan digikuvaamieni kirjeiden kanssa tietokoneellani. Tutkimusaineistoni kirjeet vastaavat melko hyvin kirjeen tavanomaista määritelmää, ainakin verrattuna edellä esitettyihin esimerkkeihin, ja erityishuomio kiinnittyy kirjeen materiaalisuuteen vain, jos siinä on jotakin erilaista tai selitystä kaipaavaa verrattuna ”normaaleihin” kirjeisiin.

Eniten aineistoni kirjeet hangoittelevat vastaan silloin, kun kirjoittajan käsiala on kovin epäselvää tai tekstin asettelu hankalaa. Joskus kohdehenkilöni kirjoittavat sivun kahteen kertaan rivit ristikkäin, lisäävät pienenpieniä jälkikirjoituksia marginaaleihin tai kirjoittavat jopa toisen kirjoittajan rivien väleihin. Tällöin tosin materiaalisuuden ylittäminen auttaa saamaan tekstistä selvää: laadukasta digikuvaa voi tietokoneen näytöllä suurentaa miltei loputtomasti.

Letters and Letter Writing -konferenssi Prahassa: Yleisiä tunnelmia

Konferenssi oli innostava, mutta oli myös ihanaa viettää muutama lomapäivä Prahassa, jossa puut jo kukkivat.

Konferenssi oli innostava, ja lisäksi sain viettää muutaman lomapäivän Prahassa, jossa puut jo kukkivat.

 

Vietin maaliskuun puolivälin jälkeen viikon Prahassa, jossa järjestettiin Inter-Disciplinary.net -verkoston ensimmäinen Letters and Letter Writing -konferenssi. Konferenssi koostui kolmesta tiiviistä päivästä, joiden aikana kuulimme kolmisenkymmentä paperia. Tapahtuman eetos korosti keskustelua ja niinpä siihen ei sisältynyt lainkaan rinnakkaissessioita. Sama keskusteluareena oli siis avoinna kolmen päivän ajan sen sijaan, että jokainen olisi kuullut yksittäisiä esityksiä ja esittänyt erillisiä kysymyksiä. Tämä oli ensimmäinen kansainvälinen konferenssi, johon osallistuin, ja se tuntui olevan sekä muodoltaan että tunnelmaltaan hyvä paikka aloittaa.

Osanottajat edustivat verkoston idean mukaisesti useita eri tieteenaloja ja lähestymistapoja, ja eri maanosatkin olivat hyvin edustettuina. Osallistujia oli muun muassa Australiasta, Kiinasta, Yhdysvaltojen eri osista, Iso-Britanniasta, Saksasta, Ranskasta, Turkista – ja tietysti Suomesta. Itse asiassa Suomella oli pieneksi Euroopan maaksi erittäin vahva osanotto, sillä suomalaisia oli mukana peräti neljä.

Oma paperini oli vasta konferenssin viimeisenä päivänä, mikä oli siinä mielessä mukavaa, että saatoin rauhassa havainnoida toisten tapoja esiintyä ja esittää. Toisaalta odottava tunnelmani tiheni päivä päivältä. Pidin paperini otsikolla ”Letters and Experience in Historical Research”. Pohdin kokemuksen ja kertomuksen käsitteiden kautta sitä, miten kirjeet ja eletty todellisuus ovat yhteydessä toisiinsa. Esittelin myös kaksi empiiristä esimerkkiä tutkimuksestani. Ensimmäinen nousi Jeanette Snellmanin kirjeistä, joissa hänen pohdintansa omasta äidittömyydestään kehittyvät kertomisen ja ajan myötä. Toinen koski lyhyen avioliiton jälkeen leskeksi jääneen Natalia Castrénin kirjeitä, joissa hän kertoo menetetystä rakkaudestaan ja joissa kansallinen aate ja miehen muisto limittyvät paikoin toisiinsa.

Letters and Letter Writing -projektin tiimoilta on ilmestymässä mahdollisesti useampikin julkaisu. Kesän lopulla tulee ulos konferenssin proceedings-julkaisu Inter-Disciplinary Pressin e-kirjana. Osa niistä näyttää olevan hankittavissa ilmaiseksi, mutta en itse asiassa vielä tiedä, millainen saatavuus Letters and Letter Writing -julkaisulla tulee olemaan. E-kirjan lisäksi konferenssin tiimoilta ilmestynee yksi tai useampi kovakantinen tarkemmin rajatun teeman ympärille rakennettu artikkelikokoelma joskus vuoden 2015 puolella.

Aloin kirjoittaa konferenssiraporttia perjantaina, ja huomasin pian, että kolmipäiväinen tapahtuma sisälsi niin paljon mielenkiintoista asiaa, että sitä olisi vaikea mahduttaa yhteen blogipostaukseen. Lisäksi tajusin, miten kätevä ja mielekäs tapa konferenssin annin pohtimiseen ja puntarointiin blogikirjoittaminen on. Päätin siis ottaa tästä mahdollisuudesta kaiken irti ja pyrin julkaisemaan useamman postauksen konferenssin jälkitunnelmista. Iso osa materiaalista on myös saatavilla verkossa, joten ehkä esittelemistäni teemoista kiinnostuneet löytävät myös niiden pariin. Tulevien pohdintojen aiheina lienevät ainakin materiaalisuus ja mysteerit sekä eurooppalaiset naiset kirjeiden kirjoittajina viimeisen muutaman sadan vuoden aikana.