Isoja teemoja ja inspiroivia keskusteluja Historiantutkimuksen päivillä

Lokakuun loppupuolella, syksyn viimeisellä kauniilla viikolla osallistuin Historiantutkimuksen päiville Turussa. Miljöö, sisältö ja seura olivat kaikki kohdillaan. Pidimme tamperelaiskollegojen kanssa Airbnb-kommuunia tuomiokirkon ja yliopiston tienoon viehättävissä puutalokortteleissa. Muitakin maamerkkejä, kuten Turun linna ja Dynamo, koettiin Hitu-päivien aikana.

Sisällöllisesti lähellä omaa tutkimusaihettani olleissa sessioissa kuuntelin esitelmiä yksilön paikasta historiassa sekä seurapiireistä ja eliiteistä 1800-luvun Suomessa. Tämäntyyppisissä aiheissa on hieman kysymys vertailusta ja vinkkien poimimisesta, ”benchmarkingista” – olenko mukana tutkimusteemani uusissa käänteissä; onko jotakin, mistä en vielä tiedä; irtoaako uutta inspiraatiota tai näkökulmia muiden lähestymistavoista. Lukuvinkkejä tarttui mukaan mutta yleisesti ottaen koin olevani kiitettävästi kartalla oman väitöskirjani kannalta keskeisistä kysymyksistä.

Konferenssissa oli niin hektistä, etten muistanut ottaa kuvia. Tässä tunnelmia samoista maisemista vuodelta 1841. Tekijä J. Knutson, painaja G. O. Wasenius. Museovirasto, Musketti. CC BY 4.0.

Laajasti historiantutkijoita koskettavia aiheita oli esillä historiantutkimuksen etiikkaa ja popularisointia käsittelevissä sessioissa. Etiikka-sessio, joka oli hiljattain ilmestyneen aihetta käsittelevän kirjan tekijöiden järjestämä, oli niin suosittu, että kaikki halukkaat eivät mahtuneet sisään pienehköön luentosaliin. Itselleni vetonaula oli Jorma Kalela, jonka Historiantutkimus ja historia oli minulle tietyssä, herkässä historianopintojen vaiheessa hyvin tärkeä kirja. Kalela pohti kahden eettisen lähtökohdan, merkittävyyden osoittamisen ja oikeudenmukaisuuden noudattamisen, välistä ristiriitaa. Ymmärsin dilemman liittyvän siihen, että samalla, kun haluamme osoittaa argumenttimme mahdollisimman suuren pitävyyden ja merkityksellisyyden, voimme joutua kiusaukseen tinkiä tutkimuskohteen moninaiset eri puolet huomioon ottavasta oikeuden tekemisestä.

Myös Kirsi Vainio-Korhonen puhui yleisemmällä tasolla historiantutkimukseen liittyvistä eettisistä kysymyksistä – tutkimuskohteiden valinnasta, heidän kunnioittamisestaan sekä näistä kysymyksistä suhteessa siihen, kuinka kauan sitten eläneitä ihmisiä tutkimme. Laki on tässä hyvin yksiselitteinen ja kahtia jakava: yksityisyyden suoja kestää 100 vuotta. Mona Rautelinin ja Pasi Saarimäen esitelmät keskittyivät tapaustutkimuksiin, joissa oli erityisiä eettisiä kysymyksiä aiheiden arkaluontoisuuden vuoksi. Sivumennen mainiten Rautelinin piiloraskauksia käsittelevä tutkimus on kiehtova esimerkki siitä, miten historiantutkimuksen tuottama tieto voi vaikuttaa jopa nykylääketieteen käsityksiin. Historiallinen tieto vahvistaa käsitystä siitä, että on olemassa yllätysynnytyksiä, joiden yllätyksellisyys ei johdu siitä, että äiti aktiivisesti kieltää raskauden vaan keholliset merkit eivät yksinkertaisesti ole läsnä ja tulkittavissa.

Tapausesimerkkien jälkeen keskustelu fokusoitui lähinnä ”arkaluontoisten” aiheiden historiantutkimukselliseen käsittelyyn ja niihin liittyviin eettisiin erityiskysymyksiin. Itse olisin mielelläni kuullut enemmän pohdintoja tutkimusprosessin yleisen tason teemoista, jotka koskettavat kaikkia tutkijoita. Esimerkiksi Kalelan esitelmän esiin nostamat kysymykset historiallisen esityksen rakentamisen eettisistä näkökohdista ovat jatkuvasti ajankohtaisia kaikessa tutkimuskirjoittamisessa. Oman tutkimukseni kannalta myös henkilöhistoriallinen näkökulma kiinnostaa: tutkimuskohteeni ovat eläneet 1800-luvulla ja heidän aineistonsa on vapaasti käytettävissä arkistoissa mutta käsittelemäni teemat ovat hyvin henkilökohtaisia.

Historian popularisointia käsitellyt paneelikeskustelu oli mielenkiintoinen ja rento, monessa kohtaa hauskakin. Mukana olivat Kirsi Vainio-Korhonen, Ilari Aalto, Tiina Miettinen ja Panu Savolainen. Keskustelua veti Otso Kortekangas. Paneelin otsikossa kysyttiin, onko popularisointi sulka hattuun vai sudenkuoppa. Kaikki panelistit olivat yhtä mieltä siitä, että erityyppisten tekstien kirjoittaminen samanaikaisesti tekee hyvää kirjoitustaidolle ja jopa -vireelle. Sudenkuoppana kukaan ei popularisointia tuntunut pitävän, mutta olin aistivani konsensuksen siitä, että nykypäivänä tutkijan/kirjoittajan täytynee valita, mihin panoksensa pistää: Julkaisufoorumin kolmostason artikkeleita pikavauhtia naputellessa aika ei riitä populaarien teosten kirjoittamiseen. Lisäksi keskusteltiin hankaluuksista, joihin toimittajien tai tv-produktioiden parissa toimiminen voi johtaa. Välillä viesti vääristyy ja toisaalta tutkija ei halua olla asiantuntijanimenä lopputeksteissä legitimoimassa hatarasti toteutettuja historiaesityksiä. Yleisön joukosta kuultiin jopa esimerkki, jossa toimittajan räväkkä otsikointi oli aiheuttanut todella konkreettista haittaa tutkijan työlle.

Oman sessiomme aiheena oli ”Kokemusten ja tunteiden yhteenkietoutunut historia”. Puheenjohtajanamme toimi Ville Vuolanto ja panelisteina olivat Ville Kivimäki, Pia Koivunen ja minä. Pidimme kaikki lyhyet alustukset omien tutkimusaiheidemme pohjalta ja esittelimme kukin lyhyet, pointtejamme avaavat lainaukset aineistoistamme. Omassa esityksessäni lähestyin tematiikkaa itsen kertomisen käsitteen kautta ja pohdin, millä tavoin kerronnan luoma ajallis-paikallinen tilanteisuus välittää kokemuksia ja tunteita tutkimassani kirjeaineistossa sen lisäksi, että niissä on suoria tunteita ilmaiseva sanoja ja fyysisiä merkkejä. Pia Koivunen lähestyi aihetta muistin ja muistamisen näkökulmasta pohtien esimerkiksi, että kokemuksia sanoitetaan tunteiden avulla ja toisaalta tunnetila kokemuksen hetkellä edesauttaa kokemuksen muistamista – tunnetila vangitsee kokemuksen. Ville Kivimäen käsite oli trauma ja alustuksesta nousi esiin etenkin se, että ihminen kokee ja tuntee myös kielen ulkopuolella. Kiinnostava oli kokemuksen esileimautumisen käsite, joka viittaa siihen, että niihin vaikuttavat esimerkiksi aiemmat kokemukset ja sosiaalinen tausta. Ville Vuolannon keskeinen käsite oli tulevaisuusorientoitunut toivo, joka linkittyi perheiden jatkuvuusstrategioihin sekä toiminnallisuuden että emotionaalisuuden näkökulmasta. Alustusten jälkeinen keskustelu oli todella vilkasta ja paneeli oli ainakin minulle onnistunut ja inspiroiva päätös Historiantutkimuksen päiville.

Advertisement

Popularisointia: Tieteelliset ilta-huwitukset nyt ja 1800-luvulla

Michael Faraday pitämässä Iso-Britannian Royal Institutionin yleistajuista joululuentoa 1856. Alexander Blaikley, Wikimedia Commons.

Tieteen ja tutkimuksen popularisointia ja vaikuttavuus ovat itselleni tärkeitä aiheita ja edistän niitä erityisesti tuottajana Uutistamossa, joka julkaisee tutkijoiden yleistajuisia analyysejä erinäisistä ajankohtaisista ja kiinnostavista ilmiöistä. Maanantaina 7. maaliskuuta Uutistamo järjestää yhteistyössä Politiikasta.fi:n ja Allegra Lab Helsingin kanssa keskustelutilaisuuden otsakkeella ”Voiko tieteen popularisointi olla populismia?”. Paikkana on Helsingin Tiedekulma, mutta keskustelua voi seurata suorana myös netin yli.

Oman tutkimusaiheeni parissa sattui tällä viikolla vastaan tieteen popularisointiponnisteluja 1800-luvun puolivälistä. Tengströmin yliopistoperhe vävyineen oli monessa mukana niin tiedemaailmassa kuin sanomalehti- ja kustannusalallakin. Perheen kirjeissä mainittiin ”Literära soiréer”, joiden tiesin tutkimuskirjallisuuden perusteella olevan itse asiassa yliopistolla järjestettyjä iltatilaisuuksia, joiden ohjelmana olivat yleistajuiset, tieteelliset esitelmät.

Päätin paneutua aiheeseen nyt tarkemmin. Tiedossani oli tiettyjä päivämääriä, jolloin tutkimuskohteeni varmasti olivat olleet paikalla ja suuntasin digitaaliseen sanomalehtiarkistoon. Tutkailin Zachris Topeliuksen toimittamaa Helsingfors Tidningaria ja tengströmiläisten vävyjen kustantamaa ja osin kirjoittamaakin Suometarta. Olen tutkimuksissani lukenut lähinnä 1800-luvun puolivälin ruotsia (minkä johdosta en enää osaa nykyruotsin oikeinkirjoitusta), enkä niinkään ole tutustunut tuon ajan suomen kieleen. Siksi erikoisesti Suometarta oli hauska lukea, sillä kielen vanhahtavuus on sekä mielenkiintoista että paikoin huvittavaa.

Helsingfors Tidningar käytti tilaisuuksista ”Literära soiréer” -nimitystä, mutta Suomettaren suomennoksessa kyseessä ovat ”Yliopiston Tieteelliset Ilta-huwitukset”. Esitelmät pidettiin lähinnä ruotsiksi ja tilaisuuksissa oli kysymys myös kielestä, sillä latina akateemisena kielenä kohtasi noina aikoina yhä voimistuvaa kritiikkiä. Merkille pantavaa oli myös se, että tilaisuudet olivat avoimia ja maksuttomia kenelle tahansa sukupuoleen tai säätyyn katsomatta. Naisia oli kyllä paikalla, mutta säädyn suhteen olen pohtinut, mitä avoimuus tässä kohtaa tarkoitti. Oliko paikalla todellakin sivistyneistön lisäksi myös rahvasta? Tilaisuudet olivat joka tapauksessa erittäin suosittuja.

Suometar uutisoi kahdesta ensimmäisestä tilaisuudesta melko laveasti. Lehti kiitti sitä, että yliopisto oli ymmärtänyt velvollisuutensa ympäröivää yhteiskuntaa kohtaan: ”Ulkomailla on jo kauwan tiedolta ja opilta waadittu, että sen pitää käydä ulos pesistään ja näyttää waikutustansa ja hyötyänsä joka miehelle, niin että sen joka henki käsittää.” Tämän tapaiset tilaisuudet olivat lehden mukaan ”paraimpia keinoja tehdä tiedon lewitetyksi itse elämään ja wielä sittemmin liketä Yliopistoa yleisöön”. (Suometar 2.11.1849)

Huomiota Suomettaressa saivat myös naiset. Toisella kerralla heitä oli paikalla enemmän kuin ensimmäisellä.

Jos edeskinpäin näkyy, että ei ainoastaan miehet mutta naisetkin tulewat näihin iltä-menettämisiin, niin tämä on paras merkki, yhdeltä puolen että lukijat owat onnistuneet siinä, mitä tämmöisissä kokeissa on aiwan waikeinta, nimittäin tehdä tieteen joka siwistyksen kannalle käsitettäwäksi, toiselta puolen että meidän naiset etsiwät järjellistä huwitusta, missä waan sitä niille tarjotaan. (Suometar 16.11.1849)

Luennoitsijat olivat siis onnistuneet tekemään aiheensa ymmärrettäviksi naisillekin ja läsnäolollaan naiset ihailtavasti todistivat omasta kiinnostuksestaan tieteellisiä aiheita kohtaan.

Esitelmöijinä tilaisuuksissa toimivat lähinnä yliopiston opettajat ja tutkijat, sekä professorit että nuoremmat akateemiset. Erityistä kiitosta lehdissä saivat ne muutamat luennoitsijat, jotka pitivät esityksensä vapaasti, ilman papereita. Esimerkiksi Fredrik Cygnaeuksen jesuiittojen valtapyrkimyksiä kuningatar Kristiinan aikaisessa Ruotsissa käsitellyttä esitelmää suitsutettiin Suomettaressa: ”sana hänelle sanan antoi, silmänsä loistiwat ja koko olentonsa oli niinkuin sanoistaan hengitetty; se oli kaunis häntä nähdä tässä tilaisuudessa”. (Suometar 2.11.1849) Professori von Nordmann puolestaan esitelmöi aiheesta ”Onko kuussa niinkuin maan päällä eläwiä ja asujoita?”. Aihe ei Suometarta vakuuttanut: ”Oikein puhuen, se meitä wähä liikuttaa, lieneekö kuussa ihmisiä ja eläwiä taikka ei, ja täällä on kyllä maallakin wielä paljon tutkimata ja tutkittawaa.” (Suometar 2.11.1849) Suurin osa esitelmistä painettiin vihkosiksi, jotka tulivat myyntiin reilun viikon päästä luentojen jälkeen. Tuotto ohjattiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, ”joka kyllä on tämmöisien lahjain tarpeessa”. (Suometar 16.11.1849) Ja ketkäpä muut olisivat painatusta hoitaneet elleivät Tengströmien vävyt Paavo Tikkanen ja Herman Kellgren kirjapainossaan.

Jotkut tahot epäilivät ”tieteen alentuwan tällä tawalla suuren yleisön mielen jälkeen itseänsä mukaillessa”. Populismin pelkoa oli siis havaittavissa tuolloinkin. Suomettaren vastaus tähän huoleen oli yksiselitteinen: ”Jokaisessa siwistyneessä ihmisessä löytyy halu tulla tuntemaan tieteitä; niiden welwollisuus onkin sentähden mukailla itseänsä niin että tämä on mahdollista.” (Suometar 16.11.1849) Tämän velvollisuuden toteuttamista käsitellään maanantain ”Voiko tieteen popularisointi olla populismia?” -keskustelussa, jossa pohditaan muun muassa, miten säilyttää tutkimuksen ydinajatus samalla, kun tulokset esitetään yleistajuisesti. Popularisointi on tärkeää mutta ei välttämättä helppoa.