Perjantaina 25.10.2019 pidän esitelmän Historiantutkimuksen päivillä Oulussa otsikolla ”Sukuverkostot ja avioliittostrategiat yliopistoperheessä”.
Materiaali: Sukupuu (väitöskirja, s. 405).
Väitöskirja: Lähisuhteet ja nationalismi. Aate, tunteet ja sukupuoli Tengströmin perheessä 1800-luvun puolivälissä. (Mm. henkilöiden kuvia s. 407–409.)
This week I will be in Amsterdam at the conference ”Cultural mobilization: Cultural consciousness-raising and national movements in Europe and the world”. It is a three-day event with lots of interesting program, a key note ”The Herderian Explosion” from John Hutchinson among other things. I will talk on Friday about one of the main characters of my dissertation with the title ”Relational masculine self-construction and nationalist activities: Linguist Herman Kellgrenʼs personal nationalism in 19th-century Finland”. It is supposed to be over 20 degrees in Amsterdam and I don’t mind that either; a little bit of summer before it really ends.
Alkuvuosi on kulunut tiiviisti väitöskirjan kirjoittamisen, editoimisen ja lyhentämisen parissa. Pyrin karsimaan kalenteristani aika monet muut asiat, jotta tekstin työstämiseen jäisi mahdollisimman paljon aikaa ja energiaa.
Pidän edelleen tutkimuspäiväkirjaa. Ensimmäisen aloitin helmikuussa 2015, jolloin merkintöjä kertyi vuoden loppuun mennessä 108. Vuodelta 2016 on 104 merkintää. Viimeisin päiväkirja on ehdottomasti laajin: 167 merkintää ja 134 sivua! Tänä vuonna, 17 viikon aikana olen kirjoittanut 88 merkintää. Väitöskirjan edetessä tahti näyttää kiihtyvän tutkimuspäiväkirjassa mutta hidastuvan blogissa. Tässä intensiivisessä kirjoittamisen vaiheessa tutkimuspäiväkirja on ennen kaikkea väline työn etenemisen seuraamisessa.
niin & näin -lehden uusimmassa numerossa olin toimittamassa Digitaaliset ihmistieteet -teemaa. Mukana on ilahduttavan laaja edustus historioitsijoita: Asko Nivalan informatiivinen teemajohdanto, Hannu Salmen artikkeli kulttuurihistoriallisesta viraalisuudesta ja Risto Turusen makroskooppi-kolumni. Itse haastattelin yhdysvaltalaista professori Laura Mandellia, joka on ”kirjallisuudentutkija, joka haluaa rikkoa kirjan”. Sama numero sisältää mm. myös Juho Rantalan lohtoketjuteknologiaa ja kryptovaluuttoja käsittelevän artikkelin.
Hiljattain olin kuulijana täällä Tampereen yliopiston historian oppiaineessa vuoden alussa toimintansa aloittaneen Suomen Akatemian Kokemuksen historian huippuyksikön (HEX) kick off -seminaarissa. Oli kiinnostavaa kuulla tarkemmin, millaisia teoreettisia ja empiirisiä lähtökohtia hankkeella on. Se jakautuu kolmeen tutkimusryhmään, jotka ovat eletty usko, eletty kansakunta ja eletty hyvinvointivaltio.
Toukokuussa esitelmöin itse ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Olen menossa Turkuun tunteiden historian tutkimusverkoston symposiumiin, jossa teemana on erityisesti tunteiden materiaalisuus. Abstraktikirja on jo julkaistu. Itse puhun otsikolla ”Tunneobjektit suhteen ja muiston rakentajina”. Lähtökohtani tunneobjektien pohtimiseen ovat olleet kirjeet, joista kirjoitin tästä näkökulmasta niin & näin -lehdessä pari vuotta sitten. Nyt tuon mukaan lahjoja ja muistoesineitä mutta myös kirjallisia julkaisuja.
Ainoa ulkomaan konferenssi näillä näkymin on Amsterdamissa syyskuussa järjestettävä ”Cultural mobilization: Cultural consciousness-raising and national movements in Europe and the world”. Siellä paperini käsittelee relationaalista, maskuliinista minuuden rakentamista ja kansallista toimintaa, 1800-luvulla tietenkin. Toivottavasti konferenssista irtoaa ideoita tulevaisuuttakin ajatellen.
Tällä viikolla osallistun Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Suomen Historiallisen Seuran järjestämään ”Biografian rajat ja rajattomuus” -konferenssiin Helsingissä. Oman paperini pidän otsikolla ”Relationaaliset minuudet ryhmäbiografian kehyksessä
– Tengströmin perhepiiri 1800-luvun puolivälissä”.
Lokakuun loppupuolella, syksyn viimeisellä kauniilla viikolla osallistuin Historiantutkimuksen päiville Turussa. Miljöö, sisältö ja seura olivat kaikki kohdillaan. Pidimme tamperelaiskollegojen kanssa Airbnb-kommuunia tuomiokirkon ja yliopiston tienoon viehättävissä puutalokortteleissa. Muitakin maamerkkejä, kuten Turun linna ja Dynamo, koettiin Hitu-päivien aikana.
Sisällöllisesti lähellä omaa tutkimusaihettani olleissa sessioissa kuuntelin esitelmiä yksilön paikasta historiassa sekä seurapiireistä ja eliiteistä 1800-luvun Suomessa. Tämäntyyppisissä aiheissa on hieman kysymys vertailusta ja vinkkien poimimisesta, ”benchmarkingista” – olenko mukana tutkimusteemani uusissa käänteissä; onko jotakin, mistä en vielä tiedä; irtoaako uutta inspiraatiota tai näkökulmia muiden lähestymistavoista. Lukuvinkkejä tarttui mukaan mutta yleisesti ottaen koin olevani kiitettävästi kartalla oman väitöskirjani kannalta keskeisistä kysymyksistä.
Konferenssissa oli niin hektistä, etten muistanut ottaa kuvia. Tässä tunnelmia samoista maisemista vuodelta 1841. Tekijä J. Knutson, painaja G. O. Wasenius. Museovirasto, Musketti. CC BY 4.0.
Laajasti historiantutkijoita koskettavia aiheita oli esillä historiantutkimuksen etiikkaa ja popularisointia käsittelevissä sessioissa. Etiikka-sessio, joka oli hiljattain ilmestyneen aihetta käsittelevän kirjan tekijöiden järjestämä, oli niin suosittu, että kaikki halukkaat eivät mahtuneet sisään pienehköön luentosaliin. Itselleni vetonaula oli Jorma Kalela, jonka Historiantutkimus ja historia oli minulle tietyssä, herkässä historianopintojen vaiheessa hyvin tärkeä kirja. Kalela pohti kahden eettisen lähtökohdan, merkittävyyden osoittamisen ja oikeudenmukaisuuden noudattamisen, välistä ristiriitaa. Ymmärsin dilemman liittyvän siihen, että samalla, kun haluamme osoittaa argumenttimme mahdollisimman suuren pitävyyden ja merkityksellisyyden, voimme joutua kiusaukseen tinkiä tutkimuskohteen moninaiset eri puolet huomioon ottavasta oikeuden tekemisestä.
Myös Kirsi Vainio-Korhonen puhui yleisemmällä tasolla historiantutkimukseen liittyvistä eettisistä kysymyksistä – tutkimuskohteiden valinnasta, heidän kunnioittamisestaan sekä näistä kysymyksistä suhteessa siihen, kuinka kauan sitten eläneitä ihmisiä tutkimme. Laki on tässä hyvin yksiselitteinen ja kahtia jakava: yksityisyyden suoja kestää 100 vuotta. Mona Rautelinin ja Pasi Saarimäen esitelmät keskittyivät tapaustutkimuksiin, joissa oli erityisiä eettisiä kysymyksiä aiheiden arkaluontoisuuden vuoksi. Sivumennen mainiten Rautelinin piiloraskauksia käsittelevä tutkimus on kiehtova esimerkki siitä, miten historiantutkimuksen tuottama tieto voi vaikuttaa jopa nykylääketieteen käsityksiin. Historiallinen tieto vahvistaa käsitystä siitä, että on olemassa yllätysynnytyksiä, joiden yllätyksellisyys ei johdu siitä, että äiti aktiivisesti kieltää raskauden vaan keholliset merkit eivät yksinkertaisesti ole läsnä ja tulkittavissa.
Tapausesimerkkien jälkeen keskustelu fokusoitui lähinnä ”arkaluontoisten” aiheiden historiantutkimukselliseen käsittelyyn ja niihin liittyviin eettisiin erityiskysymyksiin. Itse olisin mielelläni kuullut enemmän pohdintoja tutkimusprosessin yleisen tason teemoista, jotka koskettavat kaikkia tutkijoita. Esimerkiksi Kalelan esitelmän esiin nostamat kysymykset historiallisen esityksen rakentamisen eettisistä näkökohdista ovat jatkuvasti ajankohtaisia kaikessa tutkimuskirjoittamisessa. Oman tutkimukseni kannalta myös henkilöhistoriallinen näkökulma kiinnostaa: tutkimuskohteeni ovat eläneet 1800-luvulla ja heidän aineistonsa on vapaasti käytettävissä arkistoissa mutta käsittelemäni teemat ovat hyvin henkilökohtaisia.
Historian popularisointia käsitellyt paneelikeskustelu oli mielenkiintoinen ja rento, monessa kohtaa hauskakin. Mukana olivat Kirsi Vainio-Korhonen, Ilari Aalto, Tiina Miettinen ja Panu Savolainen. Keskustelua veti Otso Kortekangas. Paneelin otsikossa kysyttiin, onko popularisointi sulka hattuun vai sudenkuoppa. Kaikki panelistit olivat yhtä mieltä siitä, että erityyppisten tekstien kirjoittaminen samanaikaisesti tekee hyvää kirjoitustaidolle ja jopa -vireelle. Sudenkuoppana kukaan ei popularisointia tuntunut pitävän, mutta olin aistivani konsensuksen siitä, että nykypäivänä tutkijan/kirjoittajan täytynee valita, mihin panoksensa pistää: Julkaisufoorumin kolmostason artikkeleita pikavauhtia naputellessa aika ei riitä populaarien teosten kirjoittamiseen. Lisäksi keskusteltiin hankaluuksista, joihin toimittajien tai tv-produktioiden parissa toimiminen voi johtaa. Välillä viesti vääristyy ja toisaalta tutkija ei halua olla asiantuntijanimenä lopputeksteissä legitimoimassa hatarasti toteutettuja historiaesityksiä. Yleisön joukosta kuultiin jopa esimerkki, jossa toimittajan räväkkä otsikointi oli aiheuttanut todella konkreettista haittaa tutkijan työlle.
Oman sessiomme aiheena oli ”Kokemusten ja tunteiden yhteenkietoutunut historia”. Puheenjohtajanamme toimi Ville Vuolanto ja panelisteina olivat Ville Kivimäki, Pia Koivunen ja minä. Pidimme kaikki lyhyet alustukset omien tutkimusaiheidemme pohjalta ja esittelimme kukin lyhyet, pointtejamme avaavat lainaukset aineistoistamme. Omassa esityksessäni lähestyin tematiikkaa itsen kertomisen käsitteen kautta ja pohdin, millä tavoin kerronnan luoma ajallis-paikallinen tilanteisuus välittää kokemuksia ja tunteita tutkimassani kirjeaineistossa sen lisäksi, että niissä on suoria tunteita ilmaiseva sanoja ja fyysisiä merkkejä. Pia Koivunen lähestyi aihetta muistin ja muistamisen näkökulmasta pohtien esimerkiksi, että kokemuksia sanoitetaan tunteiden avulla ja toisaalta tunnetila kokemuksen hetkellä edesauttaa kokemuksen muistamista – tunnetila vangitsee kokemuksen. Ville Kivimäen käsite oli trauma ja alustuksesta nousi esiin etenkin se, että ihminen kokee ja tuntee myös kielen ulkopuolella. Kiinnostava oli kokemuksen esileimautumisen käsite, joka viittaa siihen, että niihin vaikuttavat esimerkiksi aiemmat kokemukset ja sosiaalinen tausta. Ville Vuolannon keskeinen käsite oli tulevaisuusorientoitunut toivo, joka linkittyi perheiden jatkuvuusstrategioihin sekä toiminnallisuuden että emotionaalisuuden näkökulmasta. Alustusten jälkeinen keskustelu oli todella vilkasta ja paneeli oli ainakin minulle onnistunut ja inspiroiva päätös Historiantutkimuksen päiville.
Tunnehistoria on ehdottomasti ollut tämän kesän teema. Osallistuin noin kuukauden sisään peräti kolmeen siihen liittyneeseen tieteelliseen tapahtumaan: yhteen Saksassa, yhteen Suomessa ja yhteen Ruotsissa.
Ensimmäinen kohde oli Münchenissä touko-kesäkuun vaihteessa järjestetty workshop ”Emotions and everyday nationhood in European history (19th-20th century)”. Puolentoista päivän tiiviin ohjelman aikana kuultiin 13 esitelmää, jotka suurelta osin käsittelivät kansakuntaa tai valtiota kohtaan koettuja kiintymyksen ja samaistumisen tunteita sekä niiden rakentamista. Tunnehistoriallisen tutkimuksen pinnalla olevat käsitteet, kuten tunneyhteisöt tai emotiivit, eivät juurikaan olleet esillä, vaan esitykset lähtivät liikkeelle ennemmin nationalismin historian näkökulmasta. Omassa paperissani pohdin jaetun ideologian ja avioliittostrategioiden merkitystä Tengströmin piirin muodostumisessa sekä tiiviin emotionaalisen ryhmäytymisen vaikutusta konkreettisiin kansallisiin aktiviteetteihin.
Max Liebermannin (1847–1835) ”Münchner Biergarten” vuodelta 1884. Liebermann oli yksi tärkeimmistä impressionisteista Saksassa.
Münchenissä sain nauttia tähän mennessä tämän kesän ainoista hellepäivistä. Lämpötila oli 25 asteen hujakoilla. En ollut käynyt kaupungissa aiemmin ja olin workshopin jälkeen puolitoista päivää turistina. Erityisen hauskaa oli tavata vaihto-opiskeluaikainen kaverini, joka asuu Münchenin lähistöllä. Muun muassa Biergarten tuli koettua. Itsekseni kävin Neue Pinakhotek -taidemuseossa, joka keskittyy 1700- ja 1800-lukujen taiteeseen. Museo perustettiin 1800-luvun puolivälissä, ja se oli ensimmäinen julkinen museo Euroopassa, joka keskittyi oman aikansa taiteeseen. Itseäni kiinnostivat erityisesti impressionistit kuten aina.
Münchenin valtavassa Englischer Gartenissa oli myös surffaajia.
Kesäkuun toisella viikolla olin Helsingissä kuuntelemassa kaksipäiväistä Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin järjestämää symposiumia ”Historicity of Emotions: Feelings in Their Political and Cultural Context”. Erityisen kiinnostavana jäi mieleen keskustelu aivojen neuroplastisuuden eli niiden muokkautumis- ja mukautumiskyvyn ja tunteiden historiallisen rakentumisen ja muutoksen välisistä yhteyksistä. Ilmoille nousi ajatus, että neurotieteissä ollaan ikään kuin vastikään herätty käsityksiin, joita tunteiden historian piirissä on pohdittu ja jopa tiedetty jo pitkään.
Pisin rupeama oli kesäkuun viimeisella viikolla Uumajassa International Society for Cultural Historyn vuosikonferenssi, jonka teema oli ”Senses, Emotions and the Affective Turn – Recent Perspectives and New Challenges in Cultural History”. Neljä päivää kestäneen konferenssin aikana ehdin kuulla valtavasti asiaa – pisimmät päivät venyivät yli kymmentuntisiksi. Oli hyödyllistä kuulla, missä laajemmalla tunnehistorian kansainvälisellä kentällä mennään ja mitä teoreettisia kuvioita hyödynnetään. Täällä ”emotional communities”, ”emotional practices” ynnä muut olivat usein iskusanoja. Itse Barbara Rosenwein piti keynote-luennon ”Affect Theory’s Convergences and Conundrums”. Omassa esitelmässäni pohdin Rosenweinin tunneyhteisön käsitteen sovellettavuutta omaan tutkimusaiheeseeni, mutta en tämän jälkeenkään ole varma, missä määrin sitä tulen väitöskirjassa hyödyntämään.
Uumaja oli kaunis paikka ja pohjoisen valo kuulasta.
Uumajan konferenssissa teimme retken Norrbyskäriin. Saarilla oli 1800-luvun lopulta alkaen sahateollisuutta ja myös ihanneyhdyskunnan rakentamisen piirteitä. Museon pienoismalli saaren historiallisista näkymistä.
Uumaja itsessään oli yllättävän viehättävä kaupunki. Keskustassa oli paljon kävelykatuja ja eloa, mutta sen tuntumassa oli myös kauniita vanhoja puutaloja. Nähtävyyksille ei juuri jäänyt aikaa, mutta kävimme Kvinnohistorisk museumissa, jonka kyllä itse tulkitsin pikemminkin jonkinlaiseksi installaatioksi kuin museoksi. Omatoimisen kierroksen aikana seurattiin ja kuunneltiin lähinnä erilaisia videopätkiä. Se ei kestänyt kuin 10–15 minuuttia ja museo on ilmainen, joten kynnys vierailulle on matala. Museossa käytiin läpi feminismin perusideoita mutta epäilen, että yleisö, jota museo vetää puoleensa todennäköisesti ne jo tuntee ja niitä jo kannattaa. Vaikea sanoa, millainen vaikutus paikalla on ihmisiin, jotka eivät näitä aiheita ole pahemmin pohtineet. Sinänsä arvostin museota kulttuuritekona ja potentiaalisena keskustelun herättäjänä jo pelkällä olemassaolollaan.
Löysin museon myymälästä myös matkalukemista: ruotsalaisen naishistoriaan keskittyneen Historiskan-lehden. Kannatettava hanke sekin! Lehti oli omassa populaarin viihdyttävässä genressään oikein mainio ja aiheet monipuolisia. Perinteisempää sisältöä edusti esimerkiksi Marie Antoinetten elämää käsittelevä juttu, mutta luettavaa oli laidasta laitaan: niin ruotsalaisista noitaoikeudenkäynneistä, naisten roolista Puolan Solidaarisuus-liikkeessä kuin newyorkilaisista tanssijattarista.
Tunteiden historian pariin palaan kesäloman jälkeen, kun jatkan väitöskirjan johdannon ensimmäisen version hahmottelua.
Tomorrow I will travel to Umeå where the annual conference of the International Society for Cultural History takes place next week. The theme of the conference is the history of emotions, ”Senses, Emotions and the Affective Turn – Recent Perspectives and New Challenges in Cultural History” to be more precise. My own presentation is titled ”Emotions and Nationalism in a 19th-century Family Network”. I will discuss the Tengström family and how their emotional relationships intertwined to their nationalistic activities and self-construction. I also reflect on the applicability of the concept of ”emotional communities” in my study. By the way, one of the key notes is Barbara Rosenwein, the developer of this quite fashionable concept.
Järjestäjät majoittivat meidät Prahan historialliseen keskustaan.
Syyskuussa tein pikapyrähdyksen Prahaan Protagonists of National Movements -työpajaan. Työpaja oli osa National movements & Intermediary Structures in Europe -verkoston (NISE) vuositapaamista Prahan Kaarlen yliopistossa. NISEn keskuspaikka on Belgiassa Antwerpenin yliopistossa ja se on toiminut vuodesta 2009 lähtien.
Työpajaan osallistuminen oli aika jännittävää, sillä kommentaattorina oli paikalla myös nationalismitutkimuksen tšekkiläinen kuuluisuus Miroslav Hroch. Tapaaminen oli teemaltaan todella osuva väitöstutkimukseni aiheen kannalta. Pidin paperin ”Close Relationships as Support and Motivation in the Construction of Nationalism”, jossa käsittelin Tengströmin piirin yhteisiä kansallisia aktiviteetteja sekä keskinäisiä suhteita. Paperini sai työpajan antia summaavissa loppukommenteissa kiitosta siitä, että se toi esille perhe-, sukupuoli- ja tunnehistoriaan liittyviä kysymyksiä, joita kaivattaisiin enemmänkin nationalismitutkimuksen agendalle.
Esitykset vaihtelivat maantieteellisesti Intiasta Bretagneen ja aikajänteeltään 1800-luvulta nykypäivään. Omalta kannaltani kiinnostavimmat paperit käsittelivät kansallisen identiteetin ja kirjallisuuskäännösten yhteyksiä 1800-luvun Unkarissa; skandinavismia, antikvaarista keräilyä ja tutkimusta 1800-luvulla tanskalaisen Carl Christian Rafnin kautta sekä Tanskan ja Saksan välisen raja-alueen, Schleswigin, historiaa ja identiteettikysymyksiä.
Protagonist-käsitteen määrittely jäi vielä osin auki. CFP:ssä se oli määritelty sankarin ja johtajan käsitettä vasten. Sillä ei varsinaisesti tarkoitettu päähenkilöä, mikä on yksi luonteva suomennos. Suurin osa esityksistä käsitteli henkilöitä aatteen välittäjinä tai edistäjinä. Toisaalta myös laajemmat järjestöt tai jopa musiikki saatettiin nähdä tällaisessa roolissa. NISEn Studies on National Movements -journaalin uusin numero käsittelee nimenomaan yksilöiden ja sankareiden roolia kansallisissa liikkeissä. Protagonists-työpaja oli seuraava askel tästä.
Oma Tengströmin piiriä koskeva tutkimukseni sopii hyvin protagonist-ajatukseen: kyseessä eivät ole vakiintuneet, kansallisen tarinan itsestään selvät sankarit kuten J. V. Snellman tai J. L. Runeberg, vaan heidän kanssaan samoissa tuttavapiireissä ja verkostoissa toimineet ihmiset, jotka olivat sitoutuneita kansallisen aatteen edistämiseen. Toki se, kuka nähdään sankarina ja kuka välittäjänä, riippuu siitä, miten historiallinen tarina on rakennettu. Olen pohtinyt myös eliniän vaikutusta jälkimaineeseen: pitkä ura ja elämä lienee ollut eduksi keskeisen aseman saavuttamiselle sekä aikalaisten että myöhempien historiankirjoittajien keskuudessa.
Prahassa NISE julkaisi DIANE-tutkimusalustan (Digital Infrastructure for the Analysis of National movements in Europe). Ideana on koota yhteen tietokantaan useiden eri maiden tutkijoiden keräämiä tietoja kansallisten liikkeiden henkilöistä, organisaatioista, symboleista ja niin edelleen. DIANEn kautta tietoja ja verkostoja voi visualisoida ja analysoida. NISEn aktiivit ovat olleet hyvin avuliaita ja olen saanut mahdollisuuden testata tutkimusalustaa omalla datallani ja katsoa, mitä saan työkalusta irti omaan väitöstutkimukseeni.
Työpaja oli hyödyllinen ja inspiroiva kokemus. Sain kontakteja NISE-verkostoon ja tutustuin moniin ihmisiin, vaikka aika olikin lyhyt. Oli myös mukavaa ja rohkaisevaa kuulla positiivisia kommentteja omasta tutkimusaiheesta kansainvälisessä ympäristössä.
Konferenssi järjestettiin Mansfield Collegessa, jossa myös yövyin.
Osallistuin heinäkuun alussa Oxfordissa Love Letters -konferenssiin, jonka teema oli väitöstutkimukseni kannalta erittäin osuva. Kirjeet ovat työni päälähdeaineisto ja nationalismin ohella olen kiinnostunut siitä, miten läheiset tunnesuhteet rakentuvat ja tulevat kerrotuiksi kirjeenvaihdossa.
Ensimmäinen kansainvälinen konferenssi, johon osallistuin oli saman järjestäjän, Inter-Disciplinary.netin, ”Letters and Letter Writing” Prahassa keväällä 2014. (Tunnisteella Letters and Letters Writing blogista löytyy useampi siihen liittyvä postaus.) Prahan konferenssin jälkeen julkaistiin myös artikkelikokoelma Private and Public Voices: An Interdisciplinary Approach to Letters and Letter Writing (Oxford, 2015), jossa oli mukana artikkelini ”The Narrative Self: Letters and Experience in Historical Research”.
Love Letters -tapaaminen ylitti odotukseni. Konferenssille oli eduksi, että laajasta kirjeteemasta oli valikoitu tarkempi fokus – rakkaus. Konsepti on erilainen kuin monissa konferensseissa: rinnakkaissessioita ei ole lainkaan ja eetoksena on, että kaikkien osallistujien edellytetään osallistuvan kaikkiin sessioihin. Parinkymmenen osallistujan joukostamme hitsautui jo kolmen päivän aika tiivis ryhmä ja parasta oli, että keskustelut saattoivat mennä koko ajan eteenpäin – sessioissa, kahvitauoilla, pubissa – , eivätkä ne jääneet muutamaan irralliseen kysymykseen kunkin session lopussa.
Oxfordin keskustaa ja turisteja.
Paikallisen historian tiedekunnan rakennus.
Väitöskirjani aineistossa olisi ollut useampia mahdollisia aiheita esitelmäksi rakkauskirjekonferenssiin, mutta valmistellessani abstraktia viime kesänä työni vaiheen perusteella teemaksi valikoitui kahden nuoren miehen välinen intiimi ja emotionaalinen kirjeenvaihto. (Konferenssipaperini löytyy täältä.) Robert Tengström ja Herman Kellgren olivat 1840-luvulla reilu parikymppisiä yliopisto-opiskelijoita, sydänystäviä, joiden suhdetta lujitti jaettu palo suomalaiskansallista projektia kohtaan. Herman tutustui myös Robertin perheeseen ja kihlautui pian salaa Robertin sisaren Sofin kanssa. Esitelmässäni käsittelin miesten välisen intiimin ystävyyden reunaehtoja 1800-luvulla ja kirjeitä sen vahvistajana, läheisen ystävyyssuhteen antamaa tukea ideaalisen, aatteellisen minä rakentamisessa ja lopuksi vielä erilaisten suhteiden sukupuolittunutta dynamiikkaa, jossa Robert korosti miesystävyyden ensisijaisuutta mutta Herman ei arvottanut suhteitaan Robertiin ja Sofiin, vaikka ne olivatkin erilaiset.
Olen tietysti historianörtti, ja esityksistä kiehtovimmat ajoittuivat verraten lähelle omaa tutkimusaihettani ja käsittelivät kirjeitä nimenomaan historiantutkimuksellisina lähteinä. Sessioista erityisen kiinnostava oli aivan ensimmäinen ”Of Love and War”, jossa käsiteltiin Yhdysvaltain sisällissodan ja ensimmäisen maailmansodan aikaisia kirjeitä. Puhujat Carol Acton, Long Bao Bui ja Daniel Kotzin eivät korostaneet aineiston luonnetta erityisesti sotakirjeinä, vaan painottivat pariskuntien kirjeenvaihtoa erilaisena ja erillisenä osana sotakokemusta, rakastavaisten omana tilana. Myös Janine Utellin esitelmä, joka käsitteli tutkija Marie Stopesin julkaisemaa kirjekokoelmaa Love-Letters of a Japanese, oli yksi mielenkiintoisimmista. Stopesilla oli 1900-luvun alussa suhde japanilaisen tiedemiehen kanssa ja sen päätyttyä onnettomasti Stopes julkaisi heidän kirjeensä kokoelmana, jonka kehystyksellä hän kirjoitti ja kertoi suhteen ja sen päättymisen uudelleen.
Veneitä ja soutajia Thamesilla. Joenrannasta tulivat mieleen Morse-dekkareiden mysteerit, joissa joella harvoin tapahtuu mitään hyvää.
Muutama esitelmä käsitteli myös käynnissä olevia, kirjeisiin liittyviä projekteja. Niillä ei niinkään ollut minun kannaltani tutkimuksellista antia, mutta ne laajensivat konferenssin näköaloja yhtä kaikki. Georgina Binnie kertoi koordinoimastaan Writing Back -projektista, joka yhdistää kirjekavereiksi yorkshirelaisia vanhuksia ja yliopiston aloittaneita nuoria tavoitteenaan vähentää yksinäisyyttä. Charlie Goldthorpe esitteli taiteellista väitöstutkimustaan, jossa hän luo uusia esineitä menetettyjen rakkauksien muistoista. Aineistokseen hän kerää ihmisten tarinoita rakkauskirjeiden muodossa. Projektiin voi tutusta ja osallistua sen verkkosivuilla.
Konferenssin verkkosivuilta löytyvät esitelmien abstraktit (A-L, M-Z)ja osasta myös paperit. Myöhemmin ilmestyy vielä proceedings-julkaisu e-kirjana. Oxford itsessään oli tietenkin viehättävä kaupunki ja siellä oli paljon nähtävää. Konferenssin jälkeen viivyin vielä pari päivää Lontoossa. Museokäynneistä ainakin riittäisi vielä kirjoitettavaa, mutta ne jääköön tuonnemmaksi. Nyt siintää päällimmäisenä mielessä kesäloma.
Hermeneuttinen karuselli 