Oleminen ja angsti

Historiikkiprojektissani ovat käynnissä kriittiset neljä viimeistä viikkoa. Stressitaso nousee ja mieliala vaihtelee toiveikkaasta ahdistuneeseen. Uuden viikon alkaessa pienestä maanantaijumista päästyäni olin liki hilpeällä tuulella, mutta huoli alkoi pian jäytää mieltä, kun listasin, mitä kaikkea pitäisi vielä tehdä tai etenkin mitä kaikkea vielä haluaisin tehdä.

Intensiivisen työskentelyn jaksoissa on ongelmallista myös se, että ne kontaminoivat kotini. Vapaa-ajan viettäminen kotona on vaikeaa, sillä koti määrittyy ennen muuta työtilaksi. Jokainen kotona olemisen hetki on potentiaalinen työnteon hetki. Myönnän, että kotona työskentely on oma valintani. Voisin työskennellä myös yliopistolla eri paikoissa, mutta tykkään siitä, että tavarani voivat olla levällään – oma tupa, oma lupa.

Tilanne johtaa kuitenkin siihen, että täysin irrallaan kirjoitusprosessista voin olla vain silloin, kun en ole kotona. Olenkin kliseisesti aloittanut syysharrastuksia (toivon tietysti, että ne jatkuvat pidempäänkin, kuten asiaan kuuluu), ja huomaan, että se tekee hyvää. Liiallinen kotona oleminen jättää tunkkaisen fiiliksen, ja harrastukset antavat muuta ajateltavaa eli saa luvan kanssa keskittyä johonkin muuhun ja toisaalta ne antavat syyn lähteä johonkin, mikä on myös terveellistä.

Edellä kerrottu saa miettimään, ovatko moodini kovin paikkasidonnaisia. Enkö pysty samassa paikassa sekä tekemään raivokkaasti töitä että rentoutumaan? Ehkä ongelma ei niin sanottuina normaaleina ajanjaksoina ole yhtä mittava, mutta stressitason ja työn intensiteetin kasvaessa irrottautuminen vaatii myös konkreettista liikahtamista työnteolle pyhitetyksi joutuneelta paikalta.

Projektien päättelemisen nostattaman angstin keskellä yritän muistella yhtä kelvollisimmista (elämän)viisauksista, jonka olen yliopistokoulutukseni aikana kuullut: ahdistus kuuluu historiantutkimukseen.

Advertisement

Lähimenneisyyden tutkimisen absurdius

Historiantutkimus on absurdin äärellä, kun tutkija käyttää lähteinään itse viisi vuotta aiemmin kirjoittamiaan dokumentteja. Asiaa ei lainkaan auta se, että muu saatavilla oleva aineisto on hänen ystäviensä ja opiskelutovereidensa kirjoittamaa. Lienee asiallista tunnustaa, että näiden reunaehtojen vallitessa ei voi olla kyse historiantutkimuksesta.

Historian opiskelijoiden ainejärjestö Patinalla on takanaan pian 50 toimintavuotta. Itse olen ollut Patinassa enemmän tai vähemmän aktiivinen koko opiskeluaikani eli syksystä 2005 lähtien. Hallituksessa olin vuosina 2007 ja 2008. Palautin maisterin tutkintotodistushakemuksen Patinan Tallinnan ekskursion jälkeisenä maanantaina viime huhtikuussa, joten voin hyvällä syyllä sanoa, että Patina kuului opiskelijaelämääni alusta loppuun. – Ja edelleen, ensimmäinen projektini valmistumisen jälkeen on oman ainejärjestöni 50-vuotishistorian kirjoittaminen.

Mielestäni vähintään viimeisen 10 vuoden tarkastelu historiantutkimuksen nimissä on jokseenkin kyseenalaista, mutta se muuttuu entistäkin epäilyttävämmäksi, kun tutkii asioita, joissa on itse ollut osallisena ja toimijana. On tuntunut jo tarpeeksi omituiselta joskus viitata omaan tekstiinsä ikään kuin tutkimuskirjallisuutena, mutta itseensä viittaaminen alkuperäislähteenä – se on absurdia!

2000-luvun Patinan toiminnan käsittely vaatii jatkuvaa itsereflektiota sen suhteen, mitkä asiat ovat merkityksellisiä ja mitkä eivät. Viimeisten päivien aikana olen moneen otteeseen törmännyt tilanteeseen, jossa haluaisin huomioida vaikkapa tiedekunnan opiskelijaedustajien paikkojen uudelleen jakoja tai erilaisten kyselyiden ja kannanottojen aiheita, mutta tajuan pian, että 50-vuotisen historian näkökulmasta ne eivät ole kyllin merkityksellisiä, jotta niitä kannattaisi käydä yksityiskohtaisesti läpi. Samankaltaisia asioita on voinut tapahtua ties koska aiemmin, enkä välttämättä edes tiedä niistä, vaikka ne olisivat silloisille opiskelijoille olleet tärkeitä.

Hans-Georg Gadamerin mukaan ajallinen etäisyys antaa meille arvostelemisen mittapuita. Hänen hermeneutiikassaan ajallinen etäisyys on ymmärtämisen positiivinen mahdollisuus. Saatamme nimittäin tarkastella nykyaikaa hallitsemattomien ennakkoluulojen varassa. Ajallinen etäisyys antaa luonteeltaan erityisten ennakkoluulojen kuihtua pois, ja todet ennakkoluulot erottuvat vääristä.

Ajan kuluminen antaa siis mahdollisuuden arvioida ilmiöiden ja tapahtumien merkityksellisyyttä laajemmasta perspektiivistä. Läheltä voi olla vaikea nähdä, mikä on olennaista, minkä merkitys säilyy ja minkä ei. Siksi pyrin erityiseen varovaisuuteen Patinan 2000-luvusta kirjoittaessani. Se on kahdella ratkaisevalla tavalla liian lähellä: ajallisesti sekä henkilökohtaisesti.

 

Kirjallisuutta
Hans-Georg Gadamer: Hermeneutiikka. Ymmärtäminen tieteissä ja filosofiassa. (Erit. ”Ymmärtämisen kehästä”, 29–39.) Suom. & valikointi Ismo Nikander. Vastapaino 2005.

Freelance-historioitsijana olemisen eduista ja haitoista

Päätin tänä kesänä hitusen leikilläni tituleerata itseäni freelance-historioitsijaksi, jotta saisin muodostettua jonkinlaisen kesäidentiteetin valmistuttuani juuri vapun jälkeen. Freelance-historioitsijana oleminen on mielestäni helpompaa freelance-journalistina olemiseen verrattuna siinä mielessä, että ei tarvitse koko ajan etsiä toimeksiantoja tai myydä ideoitaan. Freelance-historioitsijan elämä on pitkäjänteisempää, koska on mahdollisuus keskittyä samaan asiaan pidempään ja rauhassa. Se tuntuu sopivan minulle tällä hetkellä paremmin.

Toisaalta projektin pitkä aikajänne tekee vapaan historiankirjoituksen aikataulutuksen kannalta vaikeammaksi kuin vapaan journalismin. Lyhyemmällä sykkeellä tehtävät jutut myös valmistuvat nopeammin ja niistä pääsee myös joskus eroon. Historiankirjoituksen suhteen tuntuu toisinaan siltä, että projekti ei lopu koskaan, ja toisinaan pelästyy, että se loppuu turhankin äkkiä, kun paljon asioita on vielä tekemättä. Koen, että pidemmän, tutkimuksellisen projektin realistinen aikatauluttaminen on haasteellista myös sen vuoksi, että vastaan tulee asioita, jotka eivät ole olleet ennakoitavissa projektin alkaessa. Jos kaikki olisi tiedossa, ei kai olisi enää mitään tutkittavaakaan. Yllätykset kuuluvat asian luonteeseen.

Freelancerina olemisessa parasta on tietenkin vapaus. Voin tehdä miltei mitä tahansa koska tahansa. Tai olla tekemättä. Vapaana olemisessa on silti esimerkiksi alaisena olemiseen verrattuna se haittapuoli, että kaikki töiden tekemättä jättäminen todellakin tapahtuu omalla ajallani. Esimerkiksi juuri nyt olen sairaana, flunssassa niin kuin yleensä. Vaikka projekti ei sairauden vuoksi edistyisi suunnitellusti, valmiin työn deadline ei siirry eteenpäin eikä siitä saatu rahamäärä kasva. Kun sairastan olen ”lomalla”, omalla vapaa-ajallani, ja toimeksiantaja maksaa vain siitä, kun täysissä sielun ja ruumiin voimissa suoritan tehtävääni.

Olen kuitenkin tehnyt vapaita töitä niin pitkään, että ehkä olen jo unohtanut niiden hyvien puolien arvostamisen. Kello on nyt 01:12 maanantain ja tiistain välisenä yönä ja luonnostelen blogitekstiä, jonka aion julkaista huomenna (tai siis tänään, tiistaina). Viime viikon keskiviikkona tuli Näsinkalliolla istuskelun jälkeen mieleen vilkaista Klubin tummia tunteja ja viipyä siellä auringonnousuun asti, minkä jälkeen tulikin mieleen nukkua aika pitkään torstaiaamuna. Se ei kuitenkaan haitannut ketään, koska olen oman elämäni emäntä. Olen ollut myös niin sanotuissa oikeissa töissä ja mennyt niihin kuuden ja yhdeksän välillä aamulla. Mieluiten kuitenkin vältän töissä olemista tuohon aikaan, mikäli se vain on mahdollista. Sanotaan, että unirytmeihin tottuu, ja tiettyyn pisteeseen asti varmasti näin on, mutta jos saan valita, valitsen iltavirkun työt. Jokin aika sitten kuuntelin Ylen radio-ohjelman ”Iltavirkun synninpäästö”, jossa kerrottiin, että noin neljännes ihmisistä todellakin on luonnostaan aamulla unisia ja illalla virkeitä. Ilmoittaudun joukkoon.

Lopputulema on siis se, että arvostan sitä, että saan tehdä työtä, josta pidän, sekä sitä, että saan tehdä sitä silloin kuin itse haluan. Siitä hyvästä voin ehkä ottaa pari sairaspäivää omaan piikkiini. Olenhan myös tyyppi, joka voi maata sohvalla ja lukea menneisyyteen sijoittuvaa romaania – ja olla töissä.

Oleminen ja aika

Yritän olla vapaa historioitsija, joka luovan laiskasti, vapaudesta nauttien kirjoittaa ja tekee tutkimusta, mutta tehokkuusajattelu vaivaa mieltäni siinä määrin, että aamuisin pestessäni hampaita ajattelen tuhlaavani aikaa.

Anne Ollila kertoo aikakäsitysten muutoksista ja reunaehdoista 1800-luvun Suomessa tutkimuksessaan Aika ja elämä. Ajan mittaaminen lineaarisesti ja kelloon sidotusti yleistyi 1800-luvulla. Aurinkoaika sai väistyä junaliikenteen vaatiman yhdenmukaistamisen tieltä ja ihmisten elämää alkoivat määrittää erilaiset aikataulut kuten virka-ajat ja lukujärjestykset: ” – – ajan säästämisestä ja sen tehokkaasta käytöstä tehtiin hyve. Menestyksen ehdoksi ja yhteiskuntakelpoisen ihmisen mittapuuksi tulivat täsmällisyys ja tehokkuus.” Aikaa ryhdyttiin tarkkailemaan ja kello alkoi ohjata elämää. ” – – mutta hallitsiko kello ihmisiä vai kontrolloivatko ihmiset aikaa erilaisten aikataulujen avulla?”, Ollila kuitenkin kysyy.

Alan kaivata takaisin luontoon lukiessani Ollilan kirjaa. Koen, että aika kontrolloi olemistani sen sijaan, että minä hallitsisin sitä aikatauluineni. Lineaarisen aikakäsityksen vastinpariksi asetettu syklinen aika alkaa näyttäytyä luonnollisena ja idyllisenä aikasuhteena, jolloin oleminen ja aika olivat sopusoinnussa, eikä aikaa tarvinnut vahtia ja mitata jatkuvasti. Miltä tuntuisi elää edes muutama viikko ilman kelloa? Nukkuisi vain silloin kun nukuttaa, heräisi kun huvittaa. Mutta entä jos kauppa ei olisi auki silloin, kun olisit nälkäinen? Nyky-yhteiskunnassa olisi myös vaikeaa välttyä kellonajan tietämiseltä. Missä tahansa näet kellon!

Ajan mittaamiseen liittyy keskeisesti kiire. Aikataulut toivat mukanaan kiireen, koska täsmällisyyttä pidettiin tärkeänä, kertoo Ollila kirjassaan. Nykyään kiire on muotia ja sitä pitää koko ajan olla. Kiire on todiste siitä, että kiireen haltija on luterilaisen ahkera ja työteliäs, toisaalta markkinavoimaisen haluttu ja menestynyt.

Jokin aika sitten, muistaakseni pääsiäisenä, eräs suomalais-italialainen viiniyrittäjä käänsi asetelman päälaelleen radion keskusteluohjelmassa: kiire on sitä, että ei ole osannut organisoida ajankäyttöään. Hänellä ei omien sanojensa mukaan ollut miltei koskaan kiire, koska hän järjesti asiansa ja tehtävänsä niin, että kiirettä ei syntynyt. Onko kiire siis kuitenkin kyvyttömyyttä tai haluttomuutta organisoida asioitaan niin, että ehtisi tehdä ne rauhassa?

Minulla ei ole kiire, mutta sen takia minulla on tunne, että en ole kyllin tehokas. Nautin vapaudesta, mutta nautintoa häiritsee se, että keskityn liikaa aikaan olemisen kustannuksella. Työ- ja vapaa-aika sekoittuvat ja kumpikin on tavallaan läsnä koko ajan. Tehokkuuden arvioinnin ja mittaamisen näkökulmasta se on ongelma, mutta tarvitseeko eri aikojen välille asettaa norminmukainen selkeä ero? Voisiko olemisen ja ajan roolien tasapainottaminen johtaa myös työnteon ja vapauden sopivaan suhteeseen?

 

Kirjallisuutta
Anne Ollila: Aika ja elämä. Aikakäsitys 1800-luvun lopussa. SKS 2000.