Kirjeen muodosta: bittejä ja etanoita

iscasur, CC BY-NC-SA 2.0.

Letters and Letter Writing -konferenssin keskustelusessiossa me kaikki osanottajat pohdimme yhdessä äkkiseltään yksinkertaiselta kuulostavaa kysymystä: ”What is a Letter?”. Keskustelun virittäjänä toimi tämä lainaus:

”A letter is a written message from one person (or set of people) to another, requiring to be set down in a tangible medium, which itself is to be physically conveyed from sender(s) to recipient(s).”
Michael Trapp (toim.) Greek and Latin Letters. Cambridge University Press, 2003.

Tämä määritelmä nostaa esiin kirjettä fyysisenä objektina, mikä herätti paljon keskustelua. Mutta täytyykö kirjeen olla käsin kosketeltava? Jossain määrin ”kunnon” kirjeen määritelmään sitä kaivattiin, mutta toisaalta myös sähköpostin tunnustettiin voivan olla kirje – riippuen sisällöstä ja muodosta. Stereotyyppisen kirjeen piirteitä on melko helppo listata, mutta aukottoman määritelmän antaminen lienee tässäkin asiassa mahdotonta.

Kirjeen tulevaisuutta sähköisten innovaatioiden puristuksessa pohdittiin etenkin sessiossa, jossa puhuivat Emma de Vries ja Dallie Clark. Ainakin yhdysvaltalaiset, opettajina toimivat tutkijat olivat huolissaan siitä, että nykyään lapset ja nuoret ovat vieraantuneita kirjemuodosta. Uudet sukupolvet eivät kirjoita kirjeitä, eivätkä välttämättä ole koskaan saaneet sellaista.

Tavallaan tekisi mieli huolestua, mutta menneisyydessä on usein käynyt niin, että uudet teknologiat ja innovaatiot ovat herättäneet oudoksuntaa ja jopa antipatiaa. Liiallinen romaanien lukeminenkin on joskus huolestuttanut, nykyään epäluuloa nostattavat tietokonepelit. Viestien lähettämisen kohdalla voi kysyä, kumpi on tärkeämpi: väline/teknologia vai tarkoitus/funktio? Sähköposti ja sosiaalinen media palvelevat kommunikaation tarvetta kuten kirjeetkin.

Mutta vaikuttaako väline myös sisältöihin tai funktioihin? Monissa lukemissani 1800-luvun kirjeissä kirjoittajat käyttävät niitä avautumisen ja itsensä hahmottelun paikkoina, välillä erittäin syvällisestikin. Nykyisen some-kulttuurin voi hyvin nähdä itsensä rakentamisena sosiaalisessa todellisuudessa, mutta onko some siihen kuitenkin pinnallisempi väline kuin kirje? Some leviää laajalle mutta pintatasolla, kirje taas saattaa olla hyvin henkilökohtainen ja syvällinen. – Alanko kuulostaa luddiitilta?

Emma de Vries esitteli joitakin kiinnostavia verkkopalveluita, jotka tuntuvat syntyneen kirjeen ja uuden teknologian rajapinnalta tai niiden ristivedosta. Snail Mail my Email on ”maailmanlaajuinen yhteistoiminnallinen taideprojekti, jossa vapaaehdoiset kirjoittavat käsin tuntemattomien sähköposteja ja lähettävät ne fyysisinä kirjeinä aiotuille vastaanottajille.” Projektista on ilmestynyt kirja ja kuvia kirjeistä on nähtävillä myös sen verkkosivuilla.

Ehkä vielä erikoisempi hanke on Real Snail Mail, jossa etanapostin ajatus on viety konkreettiselle tasolle. Tässä ”viestipalvelussa” ”työntekijöinä” toimivat oikeat etanat! Käyttäjä lähettää viestinsä sähköisesti, mutta sen perille kulkeutumiseen menee ”hieman” enemmän aikaa kuin normaalisti. Etanoiden kuoressa on jonkinlainen antenni, joka nappaa viestin niiden ollessa tarpeeksi lähellä niiden asuinpaikassa olevaa ”lähetyskeskusta” ja kirje tulee toimitetuksi, kun etana kulkee tarpeeksi läheltä ”vastaanottopaikkaa”. Käytännössä viestin kulkeutuminen perille voi kestää jopa usean vuoden ajan. Tarkempia tietoja toimitusajoista ja ”työntekijöistä” on saatavilla projektin verkkosivuilla.

Kirjeen määrittelyyn liittyy monia kysymyksiä: onko se bittejä, paperia vai jotain muuta materiaa, onko sillä vastaanottaja tai useita, odotetaanko siihen vastausta, noudattaako se kirjeen perinteistä muotoa alku- ja lopputervehdyksineen… Olen taipuvainen ajattelemaan, että kirjeen tekee sen tarkoitus, funktio, intentio – jokin sellainen, joka ei lopulta ole riippuvainen muodosta. Toisaalta eksaktin kirjeen määritelmän jahtaaminen ei välttämättä ole edes mielekästä. Itse olen tällä hetkellä erityisen kiinnostunut tietyntyyppisistä kirjeistä: sellaisista, jotka avaavat kirjoittajansa elettyä todellisuutta, hänen ajatuksiaan, kokemuksiaan, tunteitaan.

”Eihän kukaan enää kirjoita kirjeitä”

Sain viikko sitten maanantaina kirjeen ystävältäni. Hän oli ilmoittanut Facebookissa aikomuksestaan pitää some-paastoa mutta kertonut samalla, että häntä voisi lähestyä kotiosoitteeseen suunnatulla ihailijapostilla. Päätin lähettää kortin, sillä edellisistä yhteyksistämme oli kulunut jo aikaa ja olin sitä paitsi jotenkin kaivannut perinteistä postia.

Ilahduin sitten valtavasti, kun sain Oikean Kirjeen. Poltteli jo aika paljon vastata samantien, mutta päätin kuitenkin malttaa mieleni ja hankkia ensin hienoa kirjepaperia, ehkä kunnon kynänkin. Toisaalta myös jännitti, miten sitä osaisi edes kirjoittaa tavallisen kirjeen, sommitella lauseensa ja kokonaisuuden ilman jatkuvaa korjaus- ja muokkausmahdollisuutta.

Koska väitöstutkimukseni lähdeaineisto muodostuu suurelta osin kirjeistä, niiden paluu elämääni on myös tutkimukseni kannalta kiinnostavaa. Kun mietin, mitä kirjoittaisin, alkoivat erilaiset kirjeteoretisoinnit pyöriä päässäni. Vastaanotetun kirjeen rakenne vaikutti varmaankin sekä suoraan että implisiittisesti siihen, mitä itse kirjoitin. Toisaalta oli myös suoria kysymyksiä, jotka toki huomioin, mutta luulen, että saamani kirjeen rakenne ja sen käsittelemät aihepiirit vaikuttivat omaan kirjeeseeni. Mielenkiintoista on myös omalta kohdaltaan pohtia sitä, mitä tulee jättäneeksi pois kirjeestä, syystä tai toisesta.

Kirjeiden kirjoittamisessa, tai jopa kirjekulttuurissa, viimeisen 10–15 vuoden aikana tapahtuneen muutoksen sain huomata konkreettisesti, kun halusin ostaa sitä hienoa kirjepaperia. Lapsena kirjoitin paljon kirjeitä useille kirjeenvaihtokavereille, minulla oli monia erilaisia kirjepapereita ja niitä oli helposti saatavilla. Nyt onnisti vasta kolmannessa kaupassa. Tiimarissa ei ollut juuri mitään. ”Eihän kukaan enää kirjoita kirjeitä”, myyjä totesi. Suomalaisessa kirjakaupassa vaihtoehdot olivat niin ikään vähissä, mutta siellä arveltiin, että kirjeiden kirjoittaminen on yhtä kaikki kasvussa. Stockmannilla lopulta oli enemmän valikoimaa ja sain hienoa kissakirjepaperia. Myyjä kertoi, että papereita on viime aikoina tullut enemmän myyntiin. Jossain vaiheessa niitä ei juurikaan ollut. Sielläkin pohdimme, ovatko ihmiset osin kyllästyneitä sähköiseen ja nopeaan viestintään.

Kirjeessä on eri tunnelma, ja hitautta ja harkinnan mahdollisuutta, jota arvostan. Kirjeitä teoretisoitaessa (esim. Stanley 2004, Leskelä-Kärki 2006) puhutaan usein kirjeistä dialogina tai keskusteluna, mutta huomautetaan myös, että kirjeet ovat kuitenkin eri asia kuin keskustelu. Suoraa reaktiota ei saa ja toisaalta kirjeet sisältävät ennakointia siitä, miten toinen ehkä suhtautuu sanottuun. Nykypäivän nopeisiin, sähköisiin viestintäkanaviin verrattuna kirje todellakin näyttäytyy paljon vähemmän keskustelunomaisena. Ajallinen ja paikallinen etäisyys konkretisoituvat, kun kanssakäymisessä ovat ”todelliset maailmat” – tai kirjeiden minät – eivätkä virtuaalisuuteen siirretyt minät. Nykykulttuurissa kirje mahdollistaa myös erilaisen henkilökohtaisuuden ja luottamuksellisuuden kuin monet muut viestintäkanavat. 1800-luvulla kirjeitä saatettiin lukea ääneen tuttaville ja perheenjäsenille, ja kirjoittaja otti tämän huomioon. Nyt some-päivitykset laaditaan siinä mielessä, että ne voivat levitä laajallekin seurapiirille. Kirjeet taas ovat nykyään leimallisesti yksityisiä ja hitaudessaan ehkä jopa tunnustuksellisia. Hieman nostalgisesti tuntuu siltä, että kirjeitä käsin kirjoittava minä on syvällisempi kuin konetta naputtava, vauhdikas virtuaalinen minä. Välillä sellainen hengähdys tekee hyvää ja siksi toivonkin saavani lisää kirjeenvaihtotovereita.

 

Kirjallisuutta
Maarit Leskelä-Kärki: Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä. SKS 2006.
Liz Stanley: ”The Epistolarium: On Theorizing Letters and Correspondences”, Auto/Biography 2004, 12, 201–235.

Somen sukupolvi ja aktivismi

Tällä viikolla on tapahtunut kaikenlaista jännittävää, ja käsitykseni mukaan vastuussa ovat olleet paljolti oman sukupolveni edustajat. Tahdon2013-kampanja sai mielettömän startin ja keskiviikkona opiskelijajärjestöjen mielenosoitus Helsingissä keräsi 5000–6500 henkeä marssimaan opintotuen puolesta. Myös sosiaalisessa mediassa on pöhissyt ja itse olenkin joutunut pihisemään vain siellä, sillä sitkeä flunssa on estänyt IRL-osallistumisen yhtään mihinkään. Seurasin opintotukimielenosoitusta netissä, lähinnä Twitterissä ja Helsingin Sanomien tarjoamassa livestriimissä. Huudot kuuluivat hyvin. Erityisen paljon pidin tästä: ”Työurat lässynlää, koita omaas pidentää!” Olen jo pitkään kaivannut sukupolvikapinaa, olisiko sitä vihdoin saatavilla?

Viime talvena Pekka Haaviston presidentinvaalikampanja nostatti aktivismin aallon, jolle oli leimallista nettitoiminta tai netin välityksellä organisoidut tempaukset. Sain joululahjaksi Riikka Kämpin ja Jussi Lähteen kirjoittaman Haaviston kampanjasta kertovan kirjan Sydänten presidentti (Helsinki-kirjat 2012). Sen kautta oli hauska palata talven 2012 tunnelmiin. Kirjassa tietysti genreen sopivasti hehkutetaankin, esimerkiksi: ”Se, mitä Pekka Haaviston presidentinvaalikampanjassa lopulta tapahtui, oli enemmän kuin kampanja, enemmän kuin politiikkaa ja enemmän kuin yksikään asian pohdiskelija osasi ymmärtää.” Totta varmasti on vähemmänkin mahtipontisesti, että moni päästi hieman kaiholla irti noista harvinaisista joukkoaktivismin hetkistä. Ehkä toivottiin, että toimeliaisuuden ja optimismin aalto saataisiin jatkossa kanavoitua johonkin. Se kuitenkin hiljeni yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.

Olisiko kuitenkin tänä keväänä taas jotain samanlaista henkeä ilmassa? Kansalaisaloitteet innostavat ihmisiä osallistumaan ja opiskelijat saivat itsensä pitkästä aikaa massoittain liikkeelle. Luoko somen sukupolvi omat yhden asian liikkeensä, jotka liikuttavat yhteiskuntaa eteenpäin, vai sorrunko ylioptimismiin ja liialliseen toiveikkuuteen? Viime syksynä ilmestyneessä Suomalaiset ja historia -teoksessa määriteltiin kyselytutkimuksessa saatujen vastausten perusteella viisi sukupolvea, joista nuorin oli vuosina 1985–1994 syntyneiden teknologian, kansainvälisyyden ja terrorismin sukupolvi. Kuvaus on mielestäni osuva ja olen jo ennen tähän teokseen tutustumista käynyt keskusteluja, joissa on pohdittu teknologian kehityksen ja internetin olevan keskeisiä kokemuksia ikäluokallemme, vahvoja ehdokkaita niin sanotuiksi sukupolvikokemuksiksi.

Myönnän, että vähän odotan sitä, että oma sukupolveni pääsee vallankahvaan. Koen eräät tärkeät poliittiset kysymykset myös sukupolvikysymyksiksi. Tietysti tämä tunne syntyy omasta horisontistani käsin ja varmasti kuulun omassa ikäluokassani johonkin arvoliberaaliin fraktioon – tai miksikä sitä pitäisikään nimittää. Esimerkiksi lakivaliokunnan äänestys siitä, ottaako se tasa-arvoisen avioliittolain käsittelyyn, jakoi kansanedustajat paitsi puoluekantojen mukaan (ps, kesk ja kd sekä kok yhtä lukuun ottamatta vastaan) myös mielenkiintoisesti iän suhteen. Vuosi 1967 oli rajapyykki: toinen kyseisenä vuotena syntyneistä edustajista äänesti vastaan ja toinen puolesta. Tätä nuoremmat äänestivät puolesta, vanhemmat vastaan. Voiko tämä enää olla sattumaa? Vai kertooko se puolueiden ikärakenteesta muutenkin?

Nyt Tahdon2013-kampanja on saanut valtavan joukon liikkeelle, varmasti ikään katsomatta. Huolta on herättänyt vain se, että kansalaisaloitteiden konkretisoituessa eduskunnassa ovat jotkut tahot alkaneet vihjailla, että aloitteita ei välttämättä otetakaan laajaan käsittelyyn. Animalian Nasuvasti sanottu -blogissa on asiaa hyvin avaava kirjoitus. Ensimmäisessä tarpeeksi allekirjoituksia keränneessä aloitteessahan vaaditaan turkistarhauksen kieltämistä ja sen käsittelyjärjestys tullee pätemään sitä seuraaviinkin aloitteisiin.

Kansalaiset odottavat, että aloitteista todella myös äänestetään eduskunnassa, eivätkä ne jää vain pyörimään valiokuntiin. Koko ajatus kansalaisaloitteiden painamisesta villaisella tuntuu Täysin Pöyristyttävältä! Poliitikot valittelevat usein, että kansa ei osallistu eikä politiikka kiinnosta, nyt kansalaiset – ei mikään muodoton, oletettu massa – osallistuvat. Perustellusti me myös odotamme, että järjestelmä, jonka viime kädessä pitäisi kai meihin nojata, ottaa meidät vakavasti ja rakentaa luottamusta eikä murenna sitä entisestään.

 

Kirjallisuutta
Riikka Kämppi & Jussi Lähde: Sydänten presidentti. Helsinki-kirjat 2012.
Pilvi Torsti: Suomalaiset ja historia. Gaudeamus 2012.

Historiantutkimusta Facebookissa

Muistitietoon on suhtauduttu historiantutkimuksen perinteessä epäluuloisemmin kuin virallisluontoisiin, kirjallisiin aineistoihin. Ajattelutapa juontaa rankelaiseen lähdekritiikkikäsitykseen, jossa arvioidaan lähteen antaman tiedon luotettavuutta sinänsä. Tästä näkökannasta katsoen subjektiivisina pidettävät lähteet kuten kirjeet ja muistelmat näyttäytyvät epäluotettavampina kuin arkistoihin talletetut viralliset asiakirjat.

Tampereen yliopiston historian opiskelijoiden ainejärjestön Patinan historian tutkimista aloitellessani olen törmännyt vielä eksoottisempaan potentiaaliseen aineistoon: Facebook-ryhmässä tapahtuvaan muisteluun. Kaikki alkoi muutamaan eri paikkaan lähettämästäni muistelu- ja kirjoituspyynnöstä, joka alkoi elää omaa elämäänsä verkossa. Viesti kiersi myös Facebookiin, jossa aktiiviset entiset historian opiskelijat perustivat nostalgiaryhmän, johon liittyi muutamassa päivässä pari sataa jäsentä.

Facebook tarjoaa itse asiassa hedelmällisen ja itseään ruokkivan ympäristön muistelmien tuottamiselle. Pääasiallisesti toiminta on edennyt niin, että joku jäsenistä on postittanut ryhmän seinälle jonkin aiheen ja muut ovat kommentoineet sitä ja lisänneet omia muistojaan keskustelunomaisesti. Dialogin mahdollistava ympäristö on muistelulle hedelmällinen: seuraavalle kirjoittajalle tulee aina uutta mieleen edellisen kommentista.

Facebook-ryhmän syntyminen tuntuu ajalle tyypilliseltä, ja vaikka yllätyinkin, ei ehkä olisi pitänyt. Muutama vuosi sitten oli uutta, että erilaiset pinnalla olevat kampanjat ja mielipideryhmät saivat lyhyessä ajassa tuhansia ja kymmeniä tuhansia tykkääjiä ja jäseniä. Tämä tuntuu nyt jo tavanomaiselta, mutta viime aikoina olen törmännyt yhä enemmän siihen, että mitä erilaisimpien aktiviteettien ympärille syntyy Facebook-ryhmiä. Näiden ryhmien etu erillisiin verkkosivuihin ja keskustelufoorumeihin nähden on se, että niitä on helppo kenen tahansa perustaa ja ihmiset ovat jo valmiiksi saman palvelun käyttäjiä. Heidän ei tarvitse erikseen hakeutua ja rekisteröityä eri verkkosivuille, vaan he ovat jo Facebookissa, joka kerää eri ryhmien feedit nähtäville. Samassa paikassa pääsee käsiksi niin valokuvauskurssin ympärille koostuneeseen ryhmään kuin Patinan nostalgiaan ja jopa työhön liittyviin ryhmiin.

Facebook-toiminnan levittäytyminen yhä erilaisemmille ja virallisemmille aloille nostaa kuitenkin esimerkiksi tietoturvaan liittyviä kysymyksiä. Omistaako Facebook nyt käyttöoikeuden kaikkiin muistoihimme ja kuviimme ainejärjestömme historiasta? Voivatko vain tietylle ryhmälle tarkoitetut asiat levitä jostakin oikusta laajemmalle? Tunnustan, että ainakin itse käytän Facebookia pääsääntöisesti varsin luottavaisena ja tietämättömänä tarkemmista oikeuksistani tai palveluntarjoajan velvollisuuksista. Siksi pyrin siihen, että en lisää palveluun mitään kovin tärkeää.

Jos traditionaalista muistitiedon hyödyntämistä kohtaankin on historiantutkimuksen piirissä tiettyjä varauksia, asettaa Facebook-muistelu edelleen uusia haasteita sen hyödyntämiselle tutkimuksessa. Vaikka ryhmän perustamisen pontimena oli alun perin muistelukutsu, miten suhtautua muistoihin, joita tähän suljettuun ryhmään on kirjoitettu? Kuinka julkisia ja yksityisiä ne ovat? Missä määrin saan hyödyntää niitä historiateoksessa ja miten niihin viitataan? Nämä asiat täytyy jossakin vaiheessa ottaa ryhmässä esille.

Keskustelunomaisen kanssakäymisen mahdollistava ympäristö ruokkii muistelua, mutta toisaalta se tuottaa hyvin fragmentaarista aineistoa. Mikä on panos–tuotos-suhde kirjoitusten läpikäymisessä? Perinteiseen keskustelufoorumiin nähden käyttöliittymä asettaa hankaluuksia, sillä saatavilla ei ole foorumeille tyypillistä selkeää puurakennetta keskusteluaiheista, vaan sivu näyttää hyvin suppean otoksen keskustelun kohteena olevia otsikoita, ja aiemmat aiheet sekä kommentit hautautuvat loputtoman skrollaamisen alle. Joka tapauksessa ryhmä tarjoaa sekä minulle että ainejärjestömme aktiiveille ennen kokemattoman tavan kontaktoida entisiä toimijoita. Ja etenkin se tarjoaa meille kaikille, entisille tai nykyisille historian opiskelijoille, matalan kynnyksen välineen olla yhteydessä keskenämme, joko yksityisesti tai yhteisöllisesti.

Ryhmän syntyminen on mielestäni hyvä esimerkki yhteyksistä ja yhteisöllisyydestä, joita tämä epäsosiaaliseksikin mediaksi parjattu väline voi tarjota. Historiikin kirjoittajana kuljen varmasti puritaanisimpien tutkijoiden mielestä sangen hämärälle alueelle, jos teen tutkimustani Facebookissa. Ryhmään kertyneen muistelmat ovat varmasti jollakin tavalla mukana lopullisessa käsikirjoituksessa – työn edetessä selviää miten ja millä ehdoilla.