”Silloin kun minä olin nuori” -luettelo

Maksuttoman koulutuksen puolesta 2010.  suviih, CC BY-NC 2.0.

Maksuttoman koulutuksen puolesta 2010. suviih, CC BY-NC 2.0.

Tänään järjestettävä opintotukimielenosoitus innoitti muistelemaan vanhoja. Pieni katsaus muistilokeroihin sekä kirjallisuuteen osoittaa, että menneiden urotöiden vaikutukset ovat ikävä kyllä jatkuvasti jääneet lyhytaikaisiksi. Varma kevään merkki on opiskelijamielenosoitus – valitettavasti!

Tänään en suunnannut Helsinkiin, mutta hengessä mukana ollessa heräsi kysymys, montako kertaa opintotuen ja muiden opintoasioiden tiimoilta olen matkustanut Helsinkiin tai marssinut Tampereella.

Aloitin opintoni syksyllä 2005, niiden joukossa, joilta ensimmäistä kertaa opintojen suoritusaikaa oli rajattu. En siis ehtinyt mukaan kevään 2004 mielenosoituksiin, joissa rajauksia vastustettiin. Tuolloin Helsinkiin kokoontui 10 000 opiskelijaa, mutta rajaukset tulivat voimaan.

Opiskelijajärjestöt aloittivat vuonna 2006 opintorahan korotukseen tähtäävän ”Nouse jo!” -kampanjan. Kampanja-adressiin kerättiin noin 120 000 nimeä. Lisäksi lokakuussa 2006 eri puolilla maata osoitettiin mieltä asian puolesta. Arvelen, että tuolloinen mielenilmaus Tampereen Keskustorilla on ensimmäinen, johon olen opiskeluaikanani osallistunut. Vuonna 2008 opintoraha nousi 15 prosentilla ja tulorajat 30 prosentilla.

Vuonna 2009 opiskelijaliikehdintää nostatti uusi yliopistolaki. Kritiikin kohteena olivat muun muassa demokraattisen päätöksenteon heikkeneminen ja elinkeinoelämän merkityksen korostuminen. Tuolloin marssittiin ensin helmikuussa Tampereella ja jälleen maaliskuussa Helsingissä.

Lukukausimaksut ovat myös olleet ikuisuusaihe. Huhtikuussa 2010 Helsingissä marssittiin maksuttoman koulutuksen puolesta. Tuolloin kaikkien puolueiden edustajat antoivat eduskuntatalon portailla lupauksensa koulutuksen maksuttomuudesta – suomalaisille opiskelijoille. Muistelen, että erään puolueen edustaja, joka korosti maksuttomuutta nimenomaan suomalaisille, sai väkijoukosta vastaansa spontaanin ”kaikille!”-huudon.

Ja taas keväällä 2013 marssittiin ”Näpit irti opintotuesta” -mielenosoituksessa, kun hallituksen kehysriihen alla virisi poliittista painetta sen heikentämiseksi. Olisin halunnut mukaan, mutta sairastuin flunssaan ja jouduin tyytymään menon seuraamiseen netin välityksellä.

Viimeisin koitos, jossa olin mukana oli viime kesäkuussa, kun näyttävien #koulutuslupaus-puheiden jälkeen hallitus päättikin tehdä roimat leikkaukset koulutukseen ja tieteeseen. Mielenkiinnolla seuraan, mikä meno on tänään – toivottavasti hyvä ja vaikuttava!

///
Kirjallisuus on nolosti omaa, mutta siitä oli nopeinta etsiä tietoa ja omat muistikuvat oli helpointa liittää oman ainejärjestön kuvioihin: Rommista Tommyyn. Patinan historia 1963–2013. Patina 2013.

Mainokset

Tiede ja tunteet

Viime aikoina olen bongaillut mediassa tekstejä, joissa on tullut esiin tutkimustiedon ja tieteen suhde subjektiivisiin kokemuksiin tai tunteisiin – tai ylipäätään kysymys siitä, mikä on hyvä perustelu väitteelle.

Ylen uutisissa on käsitelty tutkijoiden turhautumista siihen, että monesti mediassa tutkimukseen perustuva tieto asetetaan tasaveroiseen asemaan mielikuviin tai yksittäistapauksiin perustuvan kritiikin kanssa. Tilanteessa syntyy eräänlainen väärä tasapaino, josta välittyy virheellinen käsitys siitä, että tiedemaailman sisällä olisi eriäviä kantoja, vaikka näin ei olisikaan.

Taloustieteilijä Lauri Holappa esitti kuitenkin Nyt-liitteen kolumnissaan, että tutkijoiden enemmistöön ei tulisi vedota eli argumentteja ei tulisi arvioida niiden suosion perusteella. Niitä tulisi arvioida puhtaasti perustelujen paremmuuden näkökulmasta. Holapan esimerkki kehnosta argumentista oli tämä: ”Yli 97 prosenttia ilmastotutkijoista katsoo ilmastonmuutoksen olevan ihmisen aiheuttamaa.” Kyseessä ei kuitenkaan ole varsinaisesti tieteellinen argumentti, vaan siinä väitetään, että 97 prosenttia niistä ihmisistä, jotka ovat ilmastotieteen asiantuntijoita, pitävät parhaina niitä argumentteja, jotka väittävät, että ilmastonmuutos on ihmisen aiheuttama.

Asiattomassa lehdistökatsauksessa (minulle vielä varsin uusi tuttavuus) kommentoitiin tätä myös:

Holappa sanoo, että tieteellisessä keskustelussa on vain yksi sääntö: paras argumentti voittaa. Kenties, mutta kenttä, jolla argumentit taistelevat, on alaan erikoistuneiden tieteilijöiden keskustelu, eivät tupaillat tai Nyt-liitteen kolumnit. Se, että suurin osa tutkijoista on jotakin mieltä, tarkoittaa juuri sitä, että tietty argumentti on voittanut niiden ihmisten keskuudessa, joiden mielipiteellä on väliä.

Helsingin Sanomat julkaisi hiljattain tähän tematiikkaan ravitsemustieteen näkökulmasta pureutuneen juttukokonaisuuden. Jutussa pohdittiin, mihin suosituksiin voi luottaa, kun niitä on kovin paljon ja monenlaisia. Tieteellistä asiantuntijuutta puolusti ravitsemustieteen professori Mikael Fogelholm:

”Ei maallikko oikein pystykään ymmärtämään, mikä on hyvä tai huono tutkimus”, Fogelholm sanoo. Kuulostaa ehkä ylimieliseltä, mutta Fogelholmilla on puolustuksensa. Menetelmät ja lähtökohdat vaihtelevat tieteenaloittain niin paljon, että edes toisen alan tieteilijä ei kunnolla osaa arvioida toista alaa.

”Jos haluaa tietää, mikä jossain asiassa on konsensus, pitää ikävä kyllä uskoa institutionaaliseen asiantuntijuuteen”, Fogelholm lisäksi totesi. Helsingin Sanomat kysyi jutussa mielipidettä myös kahdelta ”ravitsemustieteeseen syvällisesti perehtyneeltä tavikselta”. Susanna Kovanen ja Harri Lapinoja pitävät Ruokapyramidihuijaus-blogia ja ovat myös kirjoittaneet samannimisen kirjan. HS kirjoittaa:

Lopulta ainoa, johon heidän mielestään kannattaa täysin luottaa, on oma itse.

”Yksityisen ihmisen ei tarvitse tietää, mikä on ravitsemustieteellinen konsensus missäkin asiassa, vaan tarvitsee vain tietää, mikä on hyväksi itselle. Ruuan terveellisyys ei ole ainoastaan tieteellisesti mitattava asia, vaan myös henkilökohtainen kokemus omasta hyvinvoinnista”, Lapinoja sanoo.

Fogelholmkin tunnustaa, että ”oma fiilis on tärkeää”, mutta esimerkiksi litra limpsaa ei muutu terveelliseksi pelkän tuntemuksen perusteella. Fogelholm on kirjoittanut aihetta sivuavan analyysin ”Ravitsemussuosituksia kritisoidaan hatarin perustein” myös tiedettä yleistajuistavaan Uutistamo-verkkopalveluun, jonka tekijätiimissä olen mukana.

Ajankohtaisia esimerkkejä tutkimuksen ja tunteen välisestä kamppailusta on voinut lukea myös Helsingin Sanomien mielipidepalstalta, jossa keskustelu tasa-arvoisesta avioliittolaista on käynyt kiivaana viime viikot. Eräs kirjoittaja mainitsi kolmen psykologian professorin mielipidekirjoituksen, jossa hän kertoo näiden viitanneen ”tutkimuksiin, jotka osoittavat, että homoparien kasvattamat lapset voivat hyvin eikä eroa muihin perhemalleihin ole.” Silti hän jatkaa: ”Hyvä, jos näin on. Mutta, kaikella kunnioituksella, minä en tällaista asiaa tämän kirjoituksen vuoksi usko.” Kirjoittaja arvelee, että lienee olemassa myös tutkimuksia, jotka ”puoltavat sekä isän että äidin läsnäolon merkitystä lapsen kehitykselle”. Lapsen paras on, että hänellä on sekä naisen että miehen malli, sillä monet vielä vanhoinakin surevat ”oman isän tai äidin rakkauden puutetta”. Argumentti lapsen parhaan puolesta olisi huomattavasti pätevämpi, jos sitä perusteltaisiin esimerkiksi näillä oletetuilla tutkimuksilla eikä sillä, että kirjoittaja ei voi aiemmin esillä olleisiin tutkimustuloksiin kerta kaikkiaan uskoa.

Omassa tutkimuksessani olen itse asiassa kiinnostunut erityisesti tutkimuskohteideni kokemuksista ja käsityksistä. Ne ovat henkilölle tietyssä eletyn todellisuuden hetkessä totta ja niiden kautta voimme ymmärtää sekä hänen toimintaansa että häntä ihmisenä. Historiantutkimuksen kannalta on myös mielenkiintoista pohtia, mihin henkilön kokemukset ja käsitykset perustuvat, sillä tällä tavalla käsityksemme tutkittavasta ajankohdasta, kulttuurista ja yhteiskunnasta laajenee.

Pelkkä subjektiivinen totuudellisuuden kokemus ei kuitenkaan ole hyvä perusta nykyhetkessä käytävälle yhteiskunnalliselle keskustelulle, vaikka se saattaa henkilölle itselleen olla todellinen ja tärkeä. Olennaista julkisen keskustelun kannalta on, mihin käsitys perustuu. Jokaisella on oma totuutensa kunakin hetkenä, mutta mikään ei estä olemasta avoin sen muuttumiselle ja paremmin perustelemiselle.

Joka tapauksessa millä tahansa elämän alueella – yhtälailla tutkimuksessa kuin vaikkapa lakiasioissa tai talon rakentamisessa – on fiksua kuunnella aiheeseen perehtyneiden asiantuntijoiden käsityksiä.

Naispoliitikkojen kokemuksia: Keitäs tyttö kahvia

Sain kirjaston pitkän varausjonon jälkeen käsiini Eveliina Talvitien kirjan Keitäs tyttö kahvia. Naisia politiikan portailla. Politiikassa toimivat naiset tuovat kirjassa esiin monia kiinnostavia sukupuolten väliseen tasa-arvoon ja naispoliitikkona toimimiseen liittyviä kysymyksiä. En kuitenkaan kokenut yllättymisen tai valaistumisen hetkiä, joita ehkä etukäteen odotin ja kaipasin, mutta pienen sulattelun jälkeen tuntuu joka tapauksessa siltä, että kyseessä on tärkeä puheenvuoro tasa-arvosta käytävään keskusteluun.

Kirjan idea ja sisältö kärsivät heikosta rakenteellisesta toteutuksesta. Se koostuu vuorotellen naispoliitikkojen henkilökuvista ja temaattisuuteen pyrkivistä välijaksoista, jotka löyhästi liittyvät edeltävään haastatteluun. Sekavalta tuntuu sekin, että kaikista haastatelluista poliitikoista ei ole omaa osiota, vaikka heidän näkemyksiään saattaa välijaksoissa esiintyä runsaastikin (esim. Paula Lehtomäki, Sari Sarkomaa ja Eva Biaudet). Luettelo teosta varten haastatelluista löytyy vasta viimeiseltä sivulta, mutta tätä tietoa olisin lukijana kaivannut jo johdannossa. Väliosien temaattisuutta ei ole toteutettu kyllin jäntevästi ja paikoin vaikuttaa siltä, että erilaisia sinänsä kiinnostavia mutta teoksen kokonaisuuteen hankalasti sovitettavia osuuksia on aseteltu peräjälkeen. Teennäiseltä tuntuu myös alaotsikon ”politiikan portaat” -fraasin toistaminen paikoitellen leipätekstissä. Teoksen alussa kerronnan tyyli tuntui paikoin kankealta ja vaikeaselkoiselta. Kirjoittaja ei ota tekstiä omiin nimiinsä vaan ikään kuin toistaa kolmannessa persoonassa etenevässä tekstissä haastateltavien sanomisia, joiden rivien välistä paistaa asioiden selittäminen omalta kannalta parhain päin. Loppua kohden en enää kokenut tällaista tunnetta, ehkä totuin tyyliin tai sitten jaksoissa on tältä osin vaihtelua.

Itse asia teoksessa on kuitenkin erittäin mielenkiintoista ja on sääli, että tällaiset kysymykset eivät juurikaan näy päivänpoliittisen uutisoinnin tasolla. Perheen ja uran yhdistäminen on yksi keskeisimmistä teemoista. Paula Lehtomäki kiteyttää nais- ja miespoliitikkojen eron terävästi: ”Yksikään politiikan toimittaja ei ole kysynyt Jyrki Kataiselta, mitä sinun poliittiselle kunnianhimollesi tapahtuu perheen perustamisen jälkeen. Minulta kysyttiin. Minun ja Kataisen ero on siinä, että hänellä on vaimo mutta minulla ei ole.” (68) Ministeriaikanaan raskaaksi tullut Eva Biaudet oli todennut myös, että hän tarvitsee vaimon. Myöhemmin hän teoksen mukaan vielä tarkensi, että ”kaikki poliitikot tarvitsevat vaimon sanan perinteisessä merkityksessä” (219–220). Yleisemmin kertomuksista välittyy sellainen vaikutelma, että naispoliitikko ei voi ikinä toimia perheratkaisuissaan oikein: joko häntä kritisoidaan siitä, että hän on kunnianhimoton urallaan ja antaa sen valua hukkaan perheen vuoksi tai sitten hän on huono äiti ja puoliso, joka jättää perheensä heitteille, koska haluaa keskittyä työhönsä.

Jutta Urpilaisen kohdalta on välillä spekuloitu, uhraako hän mahdollisuuden perheeseen ja lapsen saamiseen valtiovarainministerin pestissään. Juttahan on kohta nelikymppinen, you know. Asiaa sivuttiin Iltasanomissa juuri eilen. Kataisen kohdalta ei kaiketi ole otettu puheeksi sitä, miten hänen lapsensa voivat, kun isä painaa pitkää päivää pääministerinä. Niin, montako lasta Kataisella edes on ja mitä hänen vaimonsa mahtaa tehdä? Mielenkiintoista on muuten se, että Urpilainen ei ole teoksessa mukana. Haastateltaviin kuuluu kuitenkin muita uransa aktiivivaiheessa olevia kuten Maria Guzenina-Richardson, Henna Virkkunen ja Päivi Räsänen. Mukana on myös nousevia poliitikkoja, muun muassa Li Andersson ja Nasima Razmyar.

Kiinnostavimmiksi teksteiksi mielestäni kuitenkin nousevat kokeneiden ja pitkän uran tehneiden naispoliitikkojen tarinat. Esimerkiksi Tarja Halosella, Elisabeth Rehnillä ja Sirkka-Liisa Anttilalla tuntuu olevan enemmän kerrottavaa kuin nuoremmilla kollegoillaan. Niin ikään kokenut Anneli Jäätteenmäki kommentoi kiinnostavasti, että nuoret naiset usein kokevat, ettei eriarvoisuutta ole, vaan eteenpäin pääsee omin avuin ja kyvyin, esimerkiksi ilman naiskiintiöitä. ”Sitten jossain vaiheessa huomaa, että vaikka on kuinka hyvä, ei pääse eteenpäin tai ei saa omia tavoitteitaan läpi. Ei tule kuulluksi eikä nähdyksi”, Jäätteenmäki pohtii (129). Tulkitsen tämän niin, että nuoret jättävät hanakammin rakenteiden vaikutuksen syrjään ja ajattelevat asioiden etenemisen olevan enemmän kiinni yksilöstä. En voi välttyä ajattelemasta, että iäkkäämmät naiset ovat nähneet tasa-arvokysymyksen suhteen hyvin erilaisen Suomen ja ehkä myös tunnistavat herkemmin epätasa-arvoa myös nykypäivän toimintamalleissa ja rakenteissa.

Ikä tuo myös perspektiiviä vanhenemisen vaikutukseen poliitikon uraan, ja sitähän nuorilla ei vielä ole. ”Olen kohta viisikymmentä, eikä iäkkäämmille naisille ole samanlaista tilausta kuin iäkkäille miehille”, Sari Sarkomaa toteaa (285). Myös Henna Virkkunen kritisoi sitä, että etenkin naisiin kohdistuu ikärasismia eikä iäkkäitä naisia arvosteta samoin kuin iäkkäitä miehiä. ”Naisethan pudotetaan eduskunnasta sitten, kun he alkavat rupsahtaa.” (125) Naispoliitikkojen ulkonäköön kiinnitetään aivan erilaajuista ja -laatuista huomiota kuin miespuolisten kollegojen.

Miesten ja naisten tyylejä ja toimia tulkitaan myös tavoin. Paula Risikko kuvaa osuvasti mediassa paljon esillä olleita väitteitä hänen ja Maria Guzenina-Richardsonin huonoista väleistä. Hänen mukaansa he ovat olleet asioista eri mieltä, kuten politiikassa yleensäkin ollaan. ”Jos kaksi miestä ovat eri mieltä, kerrotaan, että he ovat eri mieltä. Jos kaksi naisministeriä on eri mieltä, he riitelevät”, Risikko toteaa (287).

Kaiken kaikkiaan kirja on tärkeä puheenvuoro, eivätkä rakenteen heikkoudet tätä ansioita vesitä. Jäntevämmällä toteutuksella teos voisi olla timantti.

(Osallistun tällä kirjalla Kansankynttiläin kokoontumisajot -lukuhaasteeseen, josta kirjoittelin alkuvuodesta.)

 

Eveliina Talvitie: Keitäs tyttö kahvia. Naisia politiikan portailla WSOY 2013. 332 s.

Sixten ja sivistys

Vuoden alussa kirjoitin suunnitelmastani ottaa osaa Kansankynttiläin kokoontumisajot -lukuhaasteeseen. Tähän mennessä olen lukenut haasteeseen vasta yhden kirjan, joten luulen, että tavoittelen matalinta valaistuksen tasoa, sytkäriä, jonka saavuttaakseen pitää lukea kolme kirjaa kahdesta eri kategoriasta.

Teimme esseistis-asialliseen tiedelehti Hybrikseen toimituskunnan toisen jäsenen kanssa yhteisarvion ”Talousmiesten opinkappaleet” Sixten Korkmanin ja Björn Wahlroosin tuoreista talouskirjoista. Korkmanin teos Talous ja utopia oli luettavana minulla ja Wahlroosin Markkinat ja demokratia Susannalla. Jälkikäteen poden lievästi huonoa omatuntoa siitä, että yllytin kaverini Wahlroosin kirjan pariin, sillä se oli lukukokemuksena ilmeisen raskas, kuten arviostamme voitte lukea.

Korkmaninkaan teos ei oppikirjamaisuudessaan ollut erityisen mukaansa tempaavaa luettavaa mutta sivistävää varmasti joka tapauksessa. Talousasioiden perusteita kerrattiin kirjassa minun makuuni liikaakin, mutta oli teoksessa paljon hyödyllistä uuttakin tietoa minulle. Korkman käsittelee myös 1990-luvun lamaa ja sitä edeltänyttä talouden nousukautta, mikä on kiinnostavaa etenkin minun ikäpolvelleni, jolla ei juuri ole omakohtaisia muistikuvia noista ajoista. Nykyinen talouskriisi asettui siis ajalliseen perspektiiviin, mistä historian rakastaja tietenkin kiittää. Ytimekäs ja kärjistetty tuomioni on tämän genren kirjalle tyypillinen: hyödyllinen mutta vähän tylsä.

Korkman sitoo teoksensa löyhästi utopia-käsitteen ympärille, mikä on sinänsä hauska yhtymäkohta Hybris-lehdessä ilmestyvään ”Minun utopiani” -kolumnisarjaan, jossa vaihtuvat kirjoittajat kertovat utopiastaan. Korkmanille utopiaa on se, että ihmiset lakkaisivat haluamasta lisää, vaikka taloudellinen hyvinvointi koko ajan kasvaa. Talouden termein voi sanoa, että utopiaa on se, että niukkuuden ongelmasta päästäisiin eroon.

Taloudenkin kysymysten kannalta Korkman pitää ratkaisevana demokratian toimivuutta. Poliitikot pelkäävät äänestäjien reaktioita ikävien päätösten jälkeen, mihin Korkman tarjoaa ratkaisuksi kansalaisten valveutuneisuutta, toisin sanoen sivistystä, joka on myös ainoa vastaus populismin ongelmaan. Rohkeutta ja valveutuneisuutta voidaan mielestäni odottaa myös ja etenkin poliitikoilta, joten muutos poliitikkojen asenteissa voisi yhtälailla olla vastaus vaikeiden asioiden edessä. Olen sattuneista syistä lueskellut aika paljon J.V. Snellmaniin liittyvää kirjallisuutta ja Korkmanin teeseistä tuli hakematta mieleen Raimo Savolaisen kirjoittaman Snellman-elämäkerran otsikko – Sivistyksen voimalla.

Sivistyksellä on hieman vanhahtava klangi, mutta ei se mitään. Yritän jatkaa itseni sivistämisen urakkaa vielä vähintään noilla kahdella, sytkäritason valaistumiseen vaadittavalla kirjalla.

Somen sukupolvi ja aktivismi

Tällä viikolla on tapahtunut kaikenlaista jännittävää, ja käsitykseni mukaan vastuussa ovat olleet paljolti oman sukupolveni edustajat. Tahdon2013-kampanja sai mielettömän startin ja keskiviikkona opiskelijajärjestöjen mielenosoitus Helsingissä keräsi 5000–6500 henkeä marssimaan opintotuen puolesta. Myös sosiaalisessa mediassa on pöhissyt ja itse olenkin joutunut pihisemään vain siellä, sillä sitkeä flunssa on estänyt IRL-osallistumisen yhtään mihinkään. Seurasin opintotukimielenosoitusta netissä, lähinnä Twitterissä ja Helsingin Sanomien tarjoamassa livestriimissä. Huudot kuuluivat hyvin. Erityisen paljon pidin tästä: ”Työurat lässynlää, koita omaas pidentää!” Olen jo pitkään kaivannut sukupolvikapinaa, olisiko sitä vihdoin saatavilla?

Viime talvena Pekka Haaviston presidentinvaalikampanja nostatti aktivismin aallon, jolle oli leimallista nettitoiminta tai netin välityksellä organisoidut tempaukset. Sain joululahjaksi Riikka Kämpin ja Jussi Lähteen kirjoittaman Haaviston kampanjasta kertovan kirjan Sydänten presidentti (Helsinki-kirjat 2012). Sen kautta oli hauska palata talven 2012 tunnelmiin. Kirjassa tietysti genreen sopivasti hehkutetaankin, esimerkiksi: ”Se, mitä Pekka Haaviston presidentinvaalikampanjassa lopulta tapahtui, oli enemmän kuin kampanja, enemmän kuin politiikkaa ja enemmän kuin yksikään asian pohdiskelija osasi ymmärtää.” Totta varmasti on vähemmänkin mahtipontisesti, että moni päästi hieman kaiholla irti noista harvinaisista joukkoaktivismin hetkistä. Ehkä toivottiin, että toimeliaisuuden ja optimismin aalto saataisiin jatkossa kanavoitua johonkin. Se kuitenkin hiljeni yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.

Olisiko kuitenkin tänä keväänä taas jotain samanlaista henkeä ilmassa? Kansalaisaloitteet innostavat ihmisiä osallistumaan ja opiskelijat saivat itsensä pitkästä aikaa massoittain liikkeelle. Luoko somen sukupolvi omat yhden asian liikkeensä, jotka liikuttavat yhteiskuntaa eteenpäin, vai sorrunko ylioptimismiin ja liialliseen toiveikkuuteen? Viime syksynä ilmestyneessä Suomalaiset ja historia -teoksessa määriteltiin kyselytutkimuksessa saatujen vastausten perusteella viisi sukupolvea, joista nuorin oli vuosina 1985–1994 syntyneiden teknologian, kansainvälisyyden ja terrorismin sukupolvi. Kuvaus on mielestäni osuva ja olen jo ennen tähän teokseen tutustumista käynyt keskusteluja, joissa on pohdittu teknologian kehityksen ja internetin olevan keskeisiä kokemuksia ikäluokallemme, vahvoja ehdokkaita niin sanotuiksi sukupolvikokemuksiksi.

Myönnän, että vähän odotan sitä, että oma sukupolveni pääsee vallankahvaan. Koen eräät tärkeät poliittiset kysymykset myös sukupolvikysymyksiksi. Tietysti tämä tunne syntyy omasta horisontistani käsin ja varmasti kuulun omassa ikäluokassani johonkin arvoliberaaliin fraktioon – tai miksikä sitä pitäisikään nimittää. Esimerkiksi lakivaliokunnan äänestys siitä, ottaako se tasa-arvoisen avioliittolain käsittelyyn, jakoi kansanedustajat paitsi puoluekantojen mukaan (ps, kesk ja kd sekä kok yhtä lukuun ottamatta vastaan) myös mielenkiintoisesti iän suhteen. Vuosi 1967 oli rajapyykki: toinen kyseisenä vuotena syntyneistä edustajista äänesti vastaan ja toinen puolesta. Tätä nuoremmat äänestivät puolesta, vanhemmat vastaan. Voiko tämä enää olla sattumaa? Vai kertooko se puolueiden ikärakenteesta muutenkin?

Nyt Tahdon2013-kampanja on saanut valtavan joukon liikkeelle, varmasti ikään katsomatta. Huolta on herättänyt vain se, että kansalaisaloitteiden konkretisoituessa eduskunnassa ovat jotkut tahot alkaneet vihjailla, että aloitteita ei välttämättä otetakaan laajaan käsittelyyn. Animalian Nasuvasti sanottu -blogissa on asiaa hyvin avaava kirjoitus. Ensimmäisessä tarpeeksi allekirjoituksia keränneessä aloitteessahan vaaditaan turkistarhauksen kieltämistä ja sen käsittelyjärjestys tullee pätemään sitä seuraaviinkin aloitteisiin.

Kansalaiset odottavat, että aloitteista todella myös äänestetään eduskunnassa, eivätkä ne jää vain pyörimään valiokuntiin. Koko ajatus kansalaisaloitteiden painamisesta villaisella tuntuu Täysin Pöyristyttävältä! Poliitikot valittelevat usein, että kansa ei osallistu eikä politiikka kiinnosta, nyt kansalaiset – ei mikään muodoton, oletettu massa – osallistuvat. Perustellusti me myös odotamme, että järjestelmä, jonka viime kädessä pitäisi kai meihin nojata, ottaa meidät vakavasti ja rakentaa luottamusta eikä murenna sitä entisestään.

 

Kirjallisuutta
Riikka Kämppi & Jussi Lähde: Sydänten presidentti. Helsinki-kirjat 2012.
Pilvi Torsti: Suomalaiset ja historia. Gaudeamus 2012.

Barrikadit (taas) pystyyn!

Opiskelijat ponnistelevat parhaillaan puolustaakseen opintotukea, jonka heikentämiseen on hallituksen kehysriihen alla poliittista painetta. Vaikka FM onkin plakkarissa jo viime keväältä, tohtoriopiskelijan ja entisen opiskelijajärjestöaktiivin mieli virittyy kevään koitokseen. Opintotuki tasaa kansalaisten mahdollisuuksia kouluttautua ja sen kohtalosta kannattaa olla kiinnostunut niidenkin, joilla ei ole oma lehmä välittömästi ojassa.

Maaliskuun 20. päivä marssimme taas Senaatintorilta eduskuntatalon portaille. Tamy näyttää järjestävän banderollitalkoot saman viikon maanantaina, mikä onkin hyvä, sillä erään opiskelukaverini kanssa jo mietimme, miten saamme mielenosoitustarvikkeemme valmistettua. Vielä pitäisi keksiä jokin todella naseva kiteytys siitä, mitä haluamme sanoa!

Kirjoitin viime vuonna Tampereen yliopiston historian opiskelijoiden ainejärjestön Patinan 50-vuotishistorian, ja sen lomassa tulin ajatelleeksi, että 2000-lukulaiset pärjäävät aika hyvin sukupolvien välisessä aktiivisuusvertailussa. 1960- ja 1970-lukujen liikehdintä on saavuttanut jo myyttiset mittasuhteet, mutta sittemmin marssien ja mielenosoitusten määrässä 2000-luku on hyvissä lukemissa. Toisaalta siihen ovat innoittaneet, tai ehkä pitäisi sanoa piiskanneet, uuden vuosituhannen koulutuspoliittiset hankkeet, jotka ovat taanneet sen, että opiskelijaliikkeellä on ollut runsaasti syitä mielenilmauksilleen: opintoaikojen rajaukset, opintotuen yleisestä kustannuskehityksestä jälkeen jäänyt taso, uusi yliopistolaki, lukukausimaksukaavailut…

Pari kertaa olen itsekin marssinut Helsingissä opiskelija-asioiden puolesta ja joukkoon mahtuu myös useampia kertoja Tampereella. Yliopisto-opintojeni aikana olen oppinut myös sen, että on tosiaan mahdollista, että ajan myötä muistikuvat eri mielenosoituksista sekoittuvat. Joskus kai kuvittelin, että ne ovat niin erikoisia tapahtumia, että tämä ei ole mahdollista.

Varmaankin luulin mielenosoituksia unohtumattomiksi vuoden 2003 Ei iskua Irakiin -marssin jälkimainingeissa. Olin lukiolainen ja puhuimme koko alkuvuoden maailmanhistorian valinnaisella kurssilla Irakin tilanteesta: onko maassa joukkotuhoaseita, aikooko Yhdysvallat hyökätä jopa ilman YK:n turvallisuusneuvoston tukea? Kaupungilla oli jo etukäteen flaiereita, joissa kutsuttiin mielenosoitukseen hyökkäystä seuraavana iltana. Hämeensillan kaiteeseen oli spreijattu mielenosoituksen iskusanat. – Tosiaan, tämä on tainnut jäädä mieleen. Itse asiassa kansainvälistä terrorismia ja sitä vastaan käytyä sotaa on myös tarjottu ikäluokkani sukupolvikokemukseksi. Vuonna 2003 olin vieläpä sille mannheimilaisittain juuri otollisessa iässä, 17-vuotias.

Innostuin vähän muisteloimaan (tuostakin tulee jo 10 vuotta!), mutta tänä keväänä marssitaan taas opiskelijoiden asialla. Pakko myöntää, että oikeastaan tykkään siitä, että opiskelijapiireissä on vähän säpinää. Pieni herättely ja aktivismi tekee aika ajoin hyvää itse kullekin!

Elintaso, onnellisuus ja (lähi)historia

Valtiovarainministeriön talousarvioehdotus vuodelle 2013 julkistettiin eilen. Yllätyksiä ei tullut, vaan se noudattelee kevään kehysriihessä sovittuja linjoja. Veronkorotukset ovat suuremmat kuin leikkaukset, mutta budjetti on joka tapauksessa 6,6 miljardia alijäämäinen. Olin ehtinyt häthätää keittää aamukahvit, kun Ylen Ykkösaamussa Veronmaksajat ry:n toimitusjohtaja Teemu Lehtinen oli jo huolissaan kansalaisten ostovoiman heikkenemisestä. Hän arvelee ansiotuloveron kiristyksen luovan riskin taantuman syvenemisestä. (Ks. myös Veronmaksajien lehdistötiedote.) En ole niin suuri taloustieteilijä, että osaisin arvioida tämän syy-seuraussuhteen vedenpitävyyttä ja todennäköisyyttä, mutta subjektiivisella tasolla en osaa huolestua ostovoiman laskusta.

Olin sattumalta juuri edellisenä iltana lueskellut Suomalaisen arjen suurta tarinaa. Koin ahaa-elämyksen sen suhteen, kuinka vaatimattomat olosuhteet Suomessa todella olivat toisen maailmansodan jälkeen. Kuvausten perusteella tekisi mieli käyttää termiä kehitysmaa. Jorma Sipilän ja Anneli Anttosen artikkelissa oli useita kiinnostavia ja ajattelemisen aihetta antavia numerotietoja. 1950-luvun päättyessä suomalaisista maatiloista ilman vesijohtoa oli 79 prosenttia ja ilman viemäriä 71 prosenttia. Lapin läänissä vuonna 1950 yli puolet ihmisistä eli ”ahtaasti” eli asunnoissa, joissa asui yli kaksi ihmistä per huone, keittiö mukaan luettuna. Oppikoulujen lukukausimaksut olivat kalliit, eikä niitä edes juuri ollut maaseudulla. Vuonna 1960 Pohjois-Karjalan läänissä yli 15-vuotiaista kaksi prosenttia oli ylioppilaita ja yhdeksän prosenttia oli käynyt keskikoulun. Arjen historian merkitys avautuu jälleen, sillä usein eniten esillä olevassa poliittisessa historiassa tällaiset todelliseen kokemusmaailmaan liittyvät asiat jäävät piiloon.

Vuonna 2008 Suomen vienti ja bruttokansantuote laskivat enemmän kuin 1990-luvun alun lamassa. Silti niin sanottua lamamielialaa ei ollut havaittavissa. Taantuma tuli nyt taloudellisesti vahvaan Suomeen, todetaan tässä gradussa. Suomalaisten elintaso on myös merkittävästi korkeampi kuin 20 vuotta sitten. Nyt näköpiirissä oleva ostovoiman aleneminen tuskin vie meitä kovin kauas menneisyyteen. Vanha viisaus on, että raha ei tuo onnea. Tietyn perustason jälkeen varallisuus ei lisää onnellisuutta, ja länsimaissa onnellisuus on talouden kehittyessä pysynyt lähes vakiona. (Näin ovat arvelleet esim. näissä jutuissa esillä olevat tutkijat.)

Ei tarvitse katsoa edes ikuisuuden tai historian näkökulmasta, lähihistorian näkökulma riittää, kun murhe kulutustason laskemisesta ainakin subjektiivisella tasolla näyttäytyy jokseenkin absurdina. Voin ilmoittautua luovuttamaan hitusen ostovoimastani Jutta & Jyrki feat. Raimo S. -posselle, eikä se harmita yhtään. Ehkä siis samaistun enemmän Iloisiin Veronmaksajiin?

 

Kirjallisuutta
Kai Häggman, Pirjo Markkola, Markku Kuisma & Panu Pulma (toim.): Suomalaisen arjen suuri tarina WSOY 2010.