Kukkien romanttinen kieli 1800-luvulla

Olin viime viikon torstaina ja perjantaina 1800-luvun tutkimuksen verkoston konferenssissa Helsingissä. Teemana oli tänä vuonna ”Maailma mielessä, teoksessa, kartalla / Världen i sinnet, i verket, på kartan”. ”Oman vuosisadan” tutkijoiden joukossa oli jälleen kotoisa olo ja kuulin tietenkin monia mielenkiintoisia esitelmiä, muun muassa digitaalisten ihmistieteiden mahdollisuuksista romantiikan tutkimuksessa, eksotisoitujen ihmisten esittelyn historiasta sekä kettukoira Dulcimerin ja kumppaneiden saapumisesta Suomeen.

Sirkku Pihlmanin esitelmä ”Kasvimuotia ja viljelykokeiluja” sai minut taas pohtimaan kasveihin liittyviä mainintoja Tengströmin perhepiirin kirjeissä. Esitelmä keskittyi puutarhoihin, jotka olivat eliitin muodikas harrastus 1800-luvun alkupuolen Suomessa. Erityisesti ihailtiin tietenkin harvinaisia ja eksoottisia kasveja.

Tengströmin sisarukset kirjoittelivat toisinaan ruusujensa kuulumisia, mutta kiinnostavin kukkiin liittyvä aihelma löytyy kihlaparin, Helene Tengströmin ja Paul Tikkasen, välisestä kirjeenvaihdosta, jossa kasvit ovat läsnä tunteiden välittäjinä. Paul muisti kihlattuaan kukkatervehdyksin ja Helene lähetti terveisiä niin hyasintilta, tulppaanilta kuin ihmeen hyvin voivalta myrtiltäkin. Jo pelkkä ele ja kiitokset ilmaisevat tunnetta, mutta ainakin viktoriaanisessa Englannissa ”kukkien kieli” oli osa ajan kosiskelukulttuuria. Yllä mainitut kukat, tietyissä väreissä, kuuluvat The Royal Horticultural Societyn viktoriaanisen kukkien kielen perusteella rakennettuun ultimaaliseen rakkauskimppuun.

Alfons Mucha, 1896. Wikipedia.

Alfons Mucha, 1896. Wikipedia.

Suurin onni Helenelle oli kuitenkin Paulin antama lupaus kameliasta, joka oli kovin kaunis ja harvinainen kukka. Wikipedia-artikkelin mukaan kamelia oli 1840-luvulla huippumuodikas luksuskukka. Olen pohtinut, olisiko kamelian hohdokkuutta 1800-luvun puolivälin Helsingissä voinut jo lisätä vuonna 1848 ilmestynyt Alexandre Dumas nuoremman romaani Kamelianainen (La Dame aux Camélias). Juuri tätä teosta ei kirjeenvaihdossa mainita, mutta muutoin vaikuttaa siltä, että sisarukset lukivat varsin uutta kirjallisuutta.

Tengströmin sisarusten täti Fredrika Runeberg oli innokas puutarhaharrastaja. Runebergin puutarhasta on viime vuonna ilmestynyt teos Unelmien puutarha, Fredrika Runebergin kukkiva keidas ja hyötytarha Porvoon museoyhdistyksen julkaisemana, mutta siitä löytyy valitettavan vähän tietoa netistä, eikä kirjaa näytä olevan sen paremmin Tampereen yliopiston kuin kaupungin kirjastoissakaan ainakaan vielä. Mainitun teoksen kirjoittajoukkoon kuuluvan Aaja Peuran esitelmä Fredrika Runebergin puutarhasta löytyy täältä. Se sisältää runsaasti kuvia, mukana on muun muassa otos Runebergien Porvoon kodin salin viherkasvien yltäkylläisyydestä.

Niin, mukavaa Runebergi(e)n päivää!

Mainokset

Kirjojen ja perheen jäljillä

Viime viikolla tuli reissailtua ympäri Etelä-Suomea: tiistaina olin Turussa Perheen jäljillä -projektin symposiumissa ja torstaina ja perjantaina Helsingissä arkistossa ja kirjamessuilla. Turun ”Family History & Gender History, Medieval to Modern” -symposium kesti itse asiassa kaksi päivää, mutta keskiviikon ohjelmaan en valitettavasti ehtinyt osallistua. Tarkempia tietoja ohjelmasta ja puhujista löytyy symposiumin verkkosivuilta. Key note -puhujilta löytyy julkaisuja muun muassa sisaruudesta ja tunteista, jotka itseäni erityisesti kiinnostavat.

Perheen jäljillä -projektin Facebook-sivun kautta bongasin myös lupaavan kuuloisen konferenssin ensi kesälle: heinäkuussa järjestetään International Society for Cultural Historyn vuosikonferenssi Italian Triestessä otsikolla ”Gender and Generations: Spaces, times and relationships in cultural-historical perspective”. Sukupuoli, sukupolvet – kuulostaa hyvältä!

Torstaina alkoi reissuviikkoni toinen osa, kun matkasin Helsinkiin. Ensimmäinen etappi oli Kansallisarkisto, jossa tutkiskelin yksityisarkistojen luetteloita, mutta niistä ei valitettavasti irronnut mitään. Tengströmin naisten kirjetovereiden arkistoaineistoja löytyi aika vähän, eikä niiden vähien joukossa ollut minua kiinnostavia henkilöitä. Mutta sitä enemmän aikaa kirjamessuiluun…

Messuhumu oli mukavaa jo itsessään, mutta tein toki kirjalöytöjä ja kuuntelin mielenkiintoista ohjelmaa. Torstain pari tuntia meni yleiskatsauksen luomiseen sekä antikvariaattipuolen ja etenkin kahden euron kirjapöytien kouluamiseen. Illalla osallistuin ensimmäistä kertaa filosofisen niin & näin -aikakauslehden toimitusneuvoston tapaamiseen. Olen ilokseni päässyt mukaan lehden toimitusneuvostoon sekä teematoimittajaksi ensi vuoden toisessa numerossa ilmestyvään kirjeteemaan.

Kirjamessuhankinnat. Toivottavasti muistin kaikki?

Kirjamessuhankinnat. Toivottavasti muistin kaikki?

Perjantaina vietimme mukavan hetken Kirjakahvilassa ystäväni kanssa – kuohuviinilasien kera! – ja kuuntelimme, kun tutkija Inkeri Koskinen kertoi näennäistiedettä käsittelevästä teoksestaan Villi Suomen historia – Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin toimittaja Tuomas Murajan haastattelussa. Mielikuvituksellisissa historiaskenaarioissa pyramiditkin olivat fennoegyptiläisten rakentamia! Tämän jälkeen vuorossa oli Nälästä nautintoihin – Ruoan tarina -nimisen teoksen kirjoittaneiden professori Jaakko Hämeen-Anttilan ja toimittaja Venla Rossin haastattelu. Hämeen-Anttila mainitsi muun muassa, että antiikin kreikkalaiset söivät vuodessa vain 1–2 kiloa lihaa. Tämä antaa hieman perspektiiviä nykyiseen lihan kulutukseen ja sen ”luonnollisuuteen”. Keskiviikon paperi-Hesarista voi lukea, että suomalaiset söivät keskimäärin 77 kiloa lihaa per henkilö vuonna 2014. Vähiten lihaa syötiin Intiassa ja Bangladeshissa, joiden lukema 3,2 kiloa pääsee jo melko lähelle antiikin kreikkalaisia. (Verkkoversiossa pääjuttu lienee sama, mutta lihankulutuksen piirakkamalleja en valitettavasti sieltä löytänyt.)

Lisäksi kävin kuuntelemassa keskustelun otsikolla ”Digitaaliset ihmistieteet ja tutkimuksen avoimuus”. Tilaisuuden juonsi Helsingin yliopiston digitaalisten aineistojen tutkimuksen professori Mikko Tolonen ja keskustelijoina olivat kulttuurihistorioitsija Mila Oiva Turun yliopistosta ja tutkijatohtori Eetu Mäkelä Aalto-yliopiston tietotekniikan laitokselta. Digitaaliset ihmistieteet avaavat monia kiinnostavia mahdollisuuksia datan käsittelyyn, mutta todettiinpa paneelin aikana myös, että ”fiksu insinööri ei tule koskaan korvaamaan Gadamerinsa lukenutta humanistia.” Näiden yhdistelmä lienee digitaalisten ihmistieteiden ydin ja niiden avaama uusi, kiinnostava mahdollisuus. Mikko Tolonen on muuten hiljattain julkaissut tutkijatohtori Leo Lahden kanssa yhteisartikkelin ”Aatehistoria ja digitaalisten aineistojen mahdollisuudet” historian Ennen ja nyt -verkkolehdessä.

Kirjamessujen kuluessa tein miltei pitäneen päätöksen, että en osta kaunokirjallisuutta lainkaan, sillä rahavarat ja ehkä vielä akuutimmin kantokyky Tampereen junalle olivat rajalliset. Moni kirja irtosikin parilla eurolla, ainoa poikkeus romaanikiellosta oli yhden lempikirjani, Aki Ollikaisen Nälkävuoden, hankkiminen omaksi vitosella kustantajan pöydästä. Bloggasin Nälkävuodesta muutama(!) vuosi sitten.

Tiedekirjojen puolella kiinnostava löytö oli SKS:lta viime vuonna ilmestynyt Kristiina Kalleisen Kuninkaan ja keisarin Nordenskiöldit. Teos käsittelee suvun historiaa 1700-luvulta 1900-luvulle. ”Suvun kautta kuvataan 1800-luvun yhteiskunnallista dynamiikkaa sekä avioliittostrategioiden ja verkostojen merkitystä”, kertoo takakansiteksti. Jo tähän lauseeseen mahtuu monta oman tutkimukseni kannalta osuvaa iskusanaa. Vaikka väitöskirjani fokusoi lyhyempään aikajänteeseen ja pienempään ryhmään, on mielenkiintoista nähdä, miten sukuverkostot, avioliitot ja yhteiskunnallinen dynamiikka on samaan aikakauteen sijoittuvassa tutkimuksessa nivottu yhteen.

Sulavan viihdyttävästi suomalaisesta rakkaudesta

Hankin viikonloppuna kesätoimistooni (lue: parvekkeelle) lukemistokseni Kirsi Vainio-Korhosen ja Anu Lahtisen tänä keväänä ilmestyneen Lemmen ilot ja sydämen salat. Suomalaisen rakkauden historiaa. Illaksi sisätiloihin siirryttyäni sopivan ääniraidan lukemiselle antoi Yle Radio 1:n Muistojen bulevardi -ohjelman ”Romanssi”-jakso.

Vaikka teoksen henki on melko populaari, se on nootitettu paketti. Tekijöiden aiempien julkaisujen tapaan uutuus osoittaa, että tutkimustieto ja sulavan viihdyttävä esitystapa voivat nivoutua luontevasti yhteen. Kirjan ulkoasuun on selvästi panostettu. Teoksen alussa on värikuvaliite ja osiot erottuvat toisistaan kauniiden ”vinjettisivujen” sekä aiheeseen sopivien kuvien avulla. Graafisena suunnittelijana on toiminut Anna Makkonen ja kuvatoimittajana Laura Arvela.

rakkaudenhistoria

Teoksen aikajänne kulkee keskiajalta nykypäivään. 1700-lukua edeltävään aikaan sijoittuva osio on pääosin Anu Lahtisen käsialaa, ja Kirsi Vainio-Korhonen keskittyy tätä myöhempiin aikoihin. Tutkijoiden omat spesialiteetit näkyvät rakenteessa ja teos painottuu aikaan ennen 1800-luvun puoliväliä. Tekijät selittävät valintaa perustellusti todeten, että näiltä ajoilta on paljon uutta kerrottavaa. 1800–1900-luvut olisivat – ainakin tällaisen 1800-luvun tutkijan näkökulmasta – voineet silti saada hieman enemmän huomiota osakseen. Esimerkiksi viimeisen osion ensimmäisessä otsakkeessa ”Porvarillista lempeä ja sateenkaariperheitä” 1800-luku niputtuu yhteen nykypäivän kanssa.

Teos koostuu kolmesta osiosta: ”Rakkaus ja sukujen valta”, ”Järjen ja tunteiden ohjauksessa” sekä ”Kohdi modernia rakkautta”. Nämä jakautuvat lyhyisiin alalukuihin, jotka usein valottavat yksittäisten tarinoiden kautta jotakin aihepiirin aspektia. Menneisyyden ihmiskohtalot tulevat samaistuttaviksi, konkreettisiksi ja kokemuksellisesti ymmärrettäviksi. Paikoin jäin kuitenkin kaipaamaan selkeämpää sidosteisuutta lukujen välillä.

Yksi teoksen tärkeimmistä viesteistä on, että käsitykset rakkaudesta, avioliitosta ja sopivaisuuden rajoista ovat vaihdelleet eri aikoina ja eri yhteiskuntaryhmissä. Vaikutelmaksi jää, että monet nykypäivänä ”perinteisinä” ja ”ikiaikaisina” pidetyt käsitykset ja tavat ovat 1800-luvun ja sen jälkeisen ajan peruja, mikä on hyvä muistaa nykypäivän keskusteluissa. – Ja mikä osaltaan puoltaa teoksen esimodernia aikarajausta.

Ennen 1800-lukua morsiamen varusteisiin eivät kuuluneet valkea puku, huntu ja kukkakimppu. Myös esiaviollinen seksi kuului avioliittoon tähtäävään seurusteluun 1800-luvulle asti. Miehen nimi on lain mukaan täytynyt ottaa vuodesta 1930 lähtien. Vuoden 1986 sukunimilaissa siis palattiin reilun 50 vuoden välivaiheen jälkeen ”perinteiseen” käytäntöön, jossa molemmat osapuolet voivat pitää oman nimensä. Kirkollinen vihkiminenkin tuli Suomessa (tai tuolloin vielä Ruotsissa) pakolliseksi vasta 1734.

Yllä esitetyn pohjalta ei olekaan yllätys, että teoksessa otetaan kantaa tasa-arvoisen avioliittolain puolesta:

Suomalainen avioliitto on kuitenkin edelleen tärkeä juridinen sopimus, joka antaa aviopuolisoille oikeudellisia etuja, joita avopareilla tai rekisteröidyssä parisuhteessa elävillä ei ole. Jos tavoittelemme tasa-arvoista yhteiskuntaa, ainakin siviiliviranomaisen vahvistama avioliitto olisi tuotava kaikkien ulottuville. Miksi avioliitto on ylipäätään vahvistettava juuri vihkimällä? Yhtä hyvin rekisteröity parisuhde voisi sopia ainoaksi avioliittomuodoksi kaikille pareille. Ei vihkimistä ole Suomessa ennenkään tarvittu laillisen avioliiton merkiksi. (193)

 
 

Kirsi Vainio-Korhonen & Anu Lahtinen. Lemmen ilot ja sydämen salat. Suomalaisen rakkauden historiaa. WSOY 2015.

Yltäkylläinen mysteeri, täyttymätön rakkaustarina

Minette

Törmäsin Minette Donnerin (1848–1922) hahmoon ja kohtaloon lukiessani Julia Dahlbergin ja Joachim Mickwitzin teosta Havet, handeln och nationen. Släkten Donner i Finland 1690–1945. Minette oli Otto Donnerin (1835–1909) toinen vaimo, joka oli nuoruudessaan kokenut pitkän ja monimutkaisen mutta täyttymystään vaille jääneen rakkaustarinan. Minetten pojanpoika Jörn Donner on kirjoittanut teoksen Minetten rakkaus, jossa hän kertoo Minette Munckin ja tämän nuoruuden rakastetun Karl Enebergin (1841–1876) tarinan kirjeaineistoon voimakkaasti tukeutuen.

Teos lähtee liikkeelle kulttuurisilla viittauksilla, jotka hiukan huvittavastikin asettavat Jörn Donnerin eri säätyyn kuin teosta lukevan rahvaan: ”Pohjoisrannassa sijainneen lapsuudenkotini kirjaston seinällä oli pieni öljymaalaus – tiettävästi Albert Edelfeltin – joka esitti ’isoisä numero yhtä’ kuten häntä perhepiirissä kutsuttiin.” Se oli Eneberg. Isoisä numero kaksi oli Otto Donner, joka oli myös konkreettisesti läsnä: ”Eräässä kaapissa säilytettiin Walter Runebergin kipsipystiä ja ruokasalin seinällä hän riippui Akseli Gallén-Kallelan maalaamana.”

Minetten ja Karlin tarina alkaa kiehtovana mysteerinä, jonka elementit ovat yltäkylläiset: yhteiskunnalliselta taustaltaan epäsuhtainen pari – rikas neito ja köyhä nuorukainen; tutkimustyö, joka vie miehen orientin eksoottisille mutta arvaamattomille seuduille; lopulta järkyttävä päätepiste, kun mies kuolee – ehkä murhattuna. Traaginen loppu paljastuu lukijalle jo varhaisessa vaiheessa, eikä se olekaan mysteerin ydin tai jännityksen kohde. Olennaista on se, miten tähän päädytään.

Minette oli siis varakkaan aatelisperheen tytär, joka tapasi klassisia ja itämaisia kieliä opiskelleen Karlin, kun tämä tuli perheeseen kotiopettajaksi 1860-luvun puolivälissä. Pari kihlautui, erosi, kihlautui uudelleen. Aluksi ajattelin, että kyseessä on ”puhdas” rakkaustarina, jossa rajattomasti rakastava pari ei saa toisiaan, sillä ympäristön asettamat esteet viivästyttävät suhteen solmimista ja lopulta aika ei riitä, kun toinen menehtyy ennen kuin he ehtivät saada toisensa. Lukemisen edetessä mieltäni alkoi kuitenkin kaihertaa toisenlainen ajatus. Ehkä suhde ei onnistunut, koska molemmat osapuolet aika ajoin epäröivät – eivät halunneet sitä koko ajan ja enemmän kuin mitään muuta. Mutta tosielämässä ympäristön painetta onkin vaikeampi uhmata kuin umpiromanttisissa fiktioissa.

Suhteen käänteissä ja aikajanassa on välillä vaikea pysyä perässä, sillä Jörn Donnerin tyyli on fragmentaarinen ja esseemäinen. Teoksen tyylilajia on hankala päättää. Se ei ole tutkimus mutta ei myöskään romaani. Kertomus perustuu Minetten ja Karlin kirjeenvaihtoon ja sitä Donner referoi runsain mitoin. Juuri tässä tulee ilmi se, että teos ei ole tutkimus. Tulkinnat jätetään pitkälti lukijalle itselleen, eikä kirjailija kerro omiaan kovin laveasti. Aineistosta ja aihepiiristä voisi historiatieteellisin menetelmin saada irti vaikka mitä! Vaikka kyseessä ei olekaan tutkimus, kirjallisuusluettelo ja edes suorien lainausten viitteistys olisi ollut paikallaan.

Teosta pirstovat Donnerin nykypäivään liittyvät huomiot muun muassa siitä, miten nykyisin New Yorkiin voi lentää hetkessä ja miten hidasta kommunikointi 1800-luvulla olikaan. Paikoin Jörn onkin liikaa esillä. Se näkyy hyvin myös kansikuvassa: Jörn Donnerin nimi on painettu valtavilla kirjaimilla, suuremmilla kuin kirjan nimi. Kanteen on päässyt Minette, mutta Karl Eneberg on sysätty takakannen pikkukuvaan.

Donner päättää teoksen mielenkiintoisella tavalla, joka antaa jonkin vihjeen siitä, miksi myös Jörn on yksi sen keskeisistä henkilöistä: ”Julkaisin vuonna 1998 kirjan, jonka nimi oli Miksi olen olemassa??? Tämä on sen rinnakkaisteos. Tästä syystä olen olemassa.” En ole lukenut aiempaa teosta, enkä osaa vastata tähän eksistentiaaliseen kysymykseen mitään. Luulen, että kysymys on monisyisempi kuin pelkästään sukulinjan rakentumiseen liittyvä.

Lisää kaikista teoksen päähenkilöistä, myös Jörnistä, voi lukea Kansallisbiografiasta. Minette Donnerista ja Karl Enebergistä kertovat artikkelit ovat vapaasti luettavissa. Otto Donnerista ja Jörn Donnerista kertovat artikkelit ovat valitettavasti maksumuurin takana.

 

Kirjallisuutta
Julia Dahlberg & Joachim Mickwitz. Havet, handeln och nationen. Släkten Donner i Finland 1690–1945. SLS 2014.
Jörn Donner. Minetten rakkaus. Minette Munckin ja orientalisti K.F. Enebergin tarina 1800-luvun Suomessa. Otava 2002.

Kohtalona 1930-luvun Suomi

Vihanjarakkaudenliekit

Löysin Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan syksyllä 2012. Luin koko romaanisarjan nopeaan tahtiin, sillä siinä kuvattujen ihmisten kohtalot veivät täysin mukanaan. Mielenkiintoa lisäsi myös se, että tiesin teosten henkilöiden jollakin tasolla pohjautuvan Kähkösen oman suvun vaiheisiin.

Ensimmäinen romaani Mustat morsiamet kerrotaan Anna Tuomen näkökulmasta. Hahmo pohjautuu Kähkösen omaan isoäitiin. Nuori palvelijatar kohtaa Kuopiossa tummasilmäisen Lassin, joka on aatteeseensa sitoutunut kommunisti. Elämä saa murheellisen käänteen, kun nuoren parin ensimmäinen lapsi menehtyy synnytyksessä ja pian tämän jälkeen Lassi tuomitaan vuosiksi Tammisaaren pakkotyölaitokseen. Romaanisarja kertoo 1930-luvusta ja sota-ajasta erityisesti naisten ja lasten sekä muiden kotirintamalla olleiden näkökulmasta.

Tietokirja Vihan ja rakkauden liekit: Kohtalona 1930-luvun Suomi limittyy ajallisesti romaanien kanssa, mutta sen fokus on isoisä Lauri Tuomaisen ja muiden kommunistien ja poliittisten vankien traagisissa kohtaloissa. Teos käsittelee historiaa, joka niin sanotussa virallisessa tarinassa tuntuu jääneen syrjään. Kähkönen on tehnyt tärkeää työtä sekä romaaneillaan että tietoteoksellaan.

Kähkönen käsittelee itselleen henkilökohtaista aihetta sekä kauno- että tietokirjallisuuden keinoin. Sukulaiset elävät fiktiivisinä romaanihenkilöinä ja isoisä myös faktan alueella tietoteoksessa. (Pohdin aiemmassa postauksessa faktan ja fiktion suhdetta Kähkösen ja Anna Kortelaisen teoksiin liittyen.)

Kähkönen itse kuvailee kertomisen tarvettaan teoksensa viime sivulla näin:

Tämä surullinen kirja opetti minulle, miksi ihminen kertoo.
Ilon, toivon, lohdun ja rakkauden takia. Löytääkseen ne maailmasta, jossa moni uhraus tehdään turhaan.
Minä kerron romaaneissani ihmisen pohjimmaisesta hyvyydestä juuri sen lyijynraskaan takia, jonka perin isoisältäni.

Vihan ja rakkauden liekit perustuu laajaan lähdetyöskentelyyn, mutta valitettavasti se on kuitenkin julkaistu ilman lähdeviitteitä. Ne olisivat arvokasta tietoa niille, jotka haluaisivat perehtyä aihepiiriin lisää, ja lisäisivät toki teoksen tutkimuksellista arvoa. Kirjan lopusta löytyy kirjallisuus- ja lähdeluettelo, mutta kuten kaikki tutkimuksen kanssa tekemisissä olevat tietävät, se ei todellakaan korvaa kunnollista nootitusta.

Teoksessa kuvataan sekä yksittäisiä ihmiskohtaloita että yleisemmin Tammisaaren pakkotyölaitoksen oloja. Kähkösen ote on enemmän dokumentoiva kuin kontekstoiva. Paikoitellen jäin kaipaamaan vahvempaa kirjoittajan ääntä ja tulkintaa, vaikka teos ei sinänsä tieteellisenä tutkimuksena yritäkään esiintyä. Kähkösen kertojanääni on jopa korostetun neutraali – ehkä juuri siksi, että aihe on hänelle niin läheinen. Hän antaa karujen faktojen puhua puolestaan.

***

Tarkoitukseni oli osallistua tällä kirjalla Kansankynttiläin kokoontumisajot -lukuhaasteeseen ja päästä sen alimmalle tasolle, sytkäriksi. Ajoitus meni kuitenkin pieleen. Kuvittelin aikaa olevan vuoden 2013 loppuun ja olin suunnitellut lukevani tämän kirjan joululomalla. Lukuhaaste oli kuitenkin päättynyt jo marraskuun lopussa, ja kun sain selville, että haaste oli joka tapauksessa ohi, valikoitui joululukemiseksi hieman kevyempiä kirjoja.

Alleviivauksen autuus

 

Eilen töistä tullessani eteisen matolla odotti hauska yllätys: Amazonista ostamani kirja oli saapunut ja tällä kertaa olin älynnyt tilata niin kapoisen teoksen, että se oli mahtunut sisään postiluukusta.

Olen viime aikoina alkanut hankkia kirjoja omaksi. Tohtoriopintojen edetessä olen tajunnut, miten mielettömän paljon helpommaksi elämän ja tutkimuksen tekee se, että omistan tärkeistä kirjoista omat kappaleet, joita saan alleviivata niin paljon kuin haluan. Se sujuvoittaa työskentelyäni todella paljon. Teoksiin palatessani löydän helposti kohdat, jotka ovat kiinnittäneet huomioni, ja joskus marginaaleista löytyy aiemman minäni säkenöiviä tai käsittämättömiä pohdintoja käsillä olevasta aiheesta.

Parhaassa tapauksessa raapustan uudella lukukerralla marginaaliin jonkin ajatuksen ja huomaan muutaman rivin tai kappaleen päästä, että olen kirjoittanut saman idean ylös myös edellisellä lukukerralla. Onko idea siis hyvä vai onko tämä merkki siitä, että ajatukset kiertävät samaa kehää lukukerrasta toiseen?

Alleviivaan aina lyijykynällä. Se on ehdotonta. Mustekynällä tehdyt alleviivaukset ovat usein liian näkyviä ja toisinaan sottaisia. Lyijykynällä voin alleviivata melko siististi ja huomaamattomasti, mutta teen sen sentään vapaalla kädellä enkä viivaimen avulla.

Into kirjojen hankkimiseen on kasvanut, kun olen huomannut, miten kätevästi ja edullisesti niitä voi netistä tilata. Antikvariaatteihin voi toki mennä paikan päällekin, mutta verkkosivujen hakutoiminnot ovat erittäin käteviä, kun etsii jotakin tiettyä teosta. Googlen kautta löytyy monia antikvariaattisivustoja, joilla on omat hakunsa. Lisäksi olen tehnyt pari löytöä Huuto.netistä. Kansainvälisiä teoksia etsin yleensä Amazonista. Ostan siis käytettyjä kirjoja. Tarjontaa uudenveroisista ja hyväkuntoisista teoksista on paljon.

Hinnat ovat yleensä varsin kelvollisia ja postikulut saattavat Suomesta tehdyissä ostoissa olla enemmän kuin itse kirjan hinta. Etenkin Huuto.netin kautta ostettaessa paketin lähettäminen maksaa usein melko paljon. Ostin Kansa liikkeessä -teoksen vitosella, mutta postittaminen maksoi peräti 5,40 euroa. Hinta on silti melko edullinen hyväkuntoisesta käytetystä kirjasta. Vastaavasti Antikvaari.fi-sivuston kautta tilaamani Kai Häggmanin Perheen vuosisata -kirjan hinta oli 11 euroa mutta postikulut vain kaksi euroa. Hieman reiluun kymppiin on asettunut monen Suomen historiaan liittyvän teoksen hinta, kun itse teoksen ja postikulujen summat lasketaan yhteen.

Niin, ja Amazonista saapui Martin Jayn Songs of Experience. Menenpä teroittamaan lyijykynäni…

Naispoliitikkojen kokemuksia: Keitäs tyttö kahvia

Sain kirjaston pitkän varausjonon jälkeen käsiini Eveliina Talvitien kirjan Keitäs tyttö kahvia. Naisia politiikan portailla. Politiikassa toimivat naiset tuovat kirjassa esiin monia kiinnostavia sukupuolten väliseen tasa-arvoon ja naispoliitikkona toimimiseen liittyviä kysymyksiä. En kuitenkaan kokenut yllättymisen tai valaistumisen hetkiä, joita ehkä etukäteen odotin ja kaipasin, mutta pienen sulattelun jälkeen tuntuu joka tapauksessa siltä, että kyseessä on tärkeä puheenvuoro tasa-arvosta käytävään keskusteluun.

Kirjan idea ja sisältö kärsivät heikosta rakenteellisesta toteutuksesta. Se koostuu vuorotellen naispoliitikkojen henkilökuvista ja temaattisuuteen pyrkivistä välijaksoista, jotka löyhästi liittyvät edeltävään haastatteluun. Sekavalta tuntuu sekin, että kaikista haastatelluista poliitikoista ei ole omaa osiota, vaikka heidän näkemyksiään saattaa välijaksoissa esiintyä runsaastikin (esim. Paula Lehtomäki, Sari Sarkomaa ja Eva Biaudet). Luettelo teosta varten haastatelluista löytyy vasta viimeiseltä sivulta, mutta tätä tietoa olisin lukijana kaivannut jo johdannossa. Väliosien temaattisuutta ei ole toteutettu kyllin jäntevästi ja paikoin vaikuttaa siltä, että erilaisia sinänsä kiinnostavia mutta teoksen kokonaisuuteen hankalasti sovitettavia osuuksia on aseteltu peräjälkeen. Teennäiseltä tuntuu myös alaotsikon ”politiikan portaat” -fraasin toistaminen paikoitellen leipätekstissä. Teoksen alussa kerronnan tyyli tuntui paikoin kankealta ja vaikeaselkoiselta. Kirjoittaja ei ota tekstiä omiin nimiinsä vaan ikään kuin toistaa kolmannessa persoonassa etenevässä tekstissä haastateltavien sanomisia, joiden rivien välistä paistaa asioiden selittäminen omalta kannalta parhain päin. Loppua kohden en enää kokenut tällaista tunnetta, ehkä totuin tyyliin tai sitten jaksoissa on tältä osin vaihtelua.

Itse asia teoksessa on kuitenkin erittäin mielenkiintoista ja on sääli, että tällaiset kysymykset eivät juurikaan näy päivänpoliittisen uutisoinnin tasolla. Perheen ja uran yhdistäminen on yksi keskeisimmistä teemoista. Paula Lehtomäki kiteyttää nais- ja miespoliitikkojen eron terävästi: ”Yksikään politiikan toimittaja ei ole kysynyt Jyrki Kataiselta, mitä sinun poliittiselle kunnianhimollesi tapahtuu perheen perustamisen jälkeen. Minulta kysyttiin. Minun ja Kataisen ero on siinä, että hänellä on vaimo mutta minulla ei ole.” (68) Ministeriaikanaan raskaaksi tullut Eva Biaudet oli todennut myös, että hän tarvitsee vaimon. Myöhemmin hän teoksen mukaan vielä tarkensi, että ”kaikki poliitikot tarvitsevat vaimon sanan perinteisessä merkityksessä” (219–220). Yleisemmin kertomuksista välittyy sellainen vaikutelma, että naispoliitikko ei voi ikinä toimia perheratkaisuissaan oikein: joko häntä kritisoidaan siitä, että hän on kunnianhimoton urallaan ja antaa sen valua hukkaan perheen vuoksi tai sitten hän on huono äiti ja puoliso, joka jättää perheensä heitteille, koska haluaa keskittyä työhönsä.

Jutta Urpilaisen kohdalta on välillä spekuloitu, uhraako hän mahdollisuuden perheeseen ja lapsen saamiseen valtiovarainministerin pestissään. Juttahan on kohta nelikymppinen, you know. Asiaa sivuttiin Iltasanomissa juuri eilen. Kataisen kohdalta ei kaiketi ole otettu puheeksi sitä, miten hänen lapsensa voivat, kun isä painaa pitkää päivää pääministerinä. Niin, montako lasta Kataisella edes on ja mitä hänen vaimonsa mahtaa tehdä? Mielenkiintoista on muuten se, että Urpilainen ei ole teoksessa mukana. Haastateltaviin kuuluu kuitenkin muita uransa aktiivivaiheessa olevia kuten Maria Guzenina-Richardson, Henna Virkkunen ja Päivi Räsänen. Mukana on myös nousevia poliitikkoja, muun muassa Li Andersson ja Nasima Razmyar.

Kiinnostavimmiksi teksteiksi mielestäni kuitenkin nousevat kokeneiden ja pitkän uran tehneiden naispoliitikkojen tarinat. Esimerkiksi Tarja Halosella, Elisabeth Rehnillä ja Sirkka-Liisa Anttilalla tuntuu olevan enemmän kerrottavaa kuin nuoremmilla kollegoillaan. Niin ikään kokenut Anneli Jäätteenmäki kommentoi kiinnostavasti, että nuoret naiset usein kokevat, ettei eriarvoisuutta ole, vaan eteenpäin pääsee omin avuin ja kyvyin, esimerkiksi ilman naiskiintiöitä. ”Sitten jossain vaiheessa huomaa, että vaikka on kuinka hyvä, ei pääse eteenpäin tai ei saa omia tavoitteitaan läpi. Ei tule kuulluksi eikä nähdyksi”, Jäätteenmäki pohtii (129). Tulkitsen tämän niin, että nuoret jättävät hanakammin rakenteiden vaikutuksen syrjään ja ajattelevat asioiden etenemisen olevan enemmän kiinni yksilöstä. En voi välttyä ajattelemasta, että iäkkäämmät naiset ovat nähneet tasa-arvokysymyksen suhteen hyvin erilaisen Suomen ja ehkä myös tunnistavat herkemmin epätasa-arvoa myös nykypäivän toimintamalleissa ja rakenteissa.

Ikä tuo myös perspektiiviä vanhenemisen vaikutukseen poliitikon uraan, ja sitähän nuorilla ei vielä ole. ”Olen kohta viisikymmentä, eikä iäkkäämmille naisille ole samanlaista tilausta kuin iäkkäille miehille”, Sari Sarkomaa toteaa (285). Myös Henna Virkkunen kritisoi sitä, että etenkin naisiin kohdistuu ikärasismia eikä iäkkäitä naisia arvosteta samoin kuin iäkkäitä miehiä. ”Naisethan pudotetaan eduskunnasta sitten, kun he alkavat rupsahtaa.” (125) Naispoliitikkojen ulkonäköön kiinnitetään aivan erilaajuista ja -laatuista huomiota kuin miespuolisten kollegojen.

Miesten ja naisten tyylejä ja toimia tulkitaan myös tavoin. Paula Risikko kuvaa osuvasti mediassa paljon esillä olleita väitteitä hänen ja Maria Guzenina-Richardsonin huonoista väleistä. Hänen mukaansa he ovat olleet asioista eri mieltä, kuten politiikassa yleensäkin ollaan. ”Jos kaksi miestä ovat eri mieltä, kerrotaan, että he ovat eri mieltä. Jos kaksi naisministeriä on eri mieltä, he riitelevät”, Risikko toteaa (287).

Kaiken kaikkiaan kirja on tärkeä puheenvuoro, eivätkä rakenteen heikkoudet tätä ansioita vesitä. Jäntevämmällä toteutuksella teos voisi olla timantti.

(Osallistun tällä kirjalla Kansankynttiläin kokoontumisajot -lukuhaasteeseen, josta kirjoittelin alkuvuodesta.)

 

Eveliina Talvitie: Keitäs tyttö kahvia. Naisia politiikan portailla WSOY 2013. 332 s.