Sain kirjaston pitkän varausjonon jälkeen käsiini Eveliina Talvitien kirjan Keitäs tyttö kahvia. Naisia politiikan portailla. Politiikassa toimivat naiset tuovat kirjassa esiin monia kiinnostavia sukupuolten väliseen tasa-arvoon ja naispoliitikkona toimimiseen liittyviä kysymyksiä. En kuitenkaan kokenut yllättymisen tai valaistumisen hetkiä, joita ehkä etukäteen odotin ja kaipasin, mutta pienen sulattelun jälkeen tuntuu joka tapauksessa siltä, että kyseessä on tärkeä puheenvuoro tasa-arvosta käytävään keskusteluun.
Kirjan idea ja sisältö kärsivät heikosta rakenteellisesta toteutuksesta. Se koostuu vuorotellen naispoliitikkojen henkilökuvista ja temaattisuuteen pyrkivistä välijaksoista, jotka löyhästi liittyvät edeltävään haastatteluun. Sekavalta tuntuu sekin, että kaikista haastatelluista poliitikoista ei ole omaa osiota, vaikka heidän näkemyksiään saattaa välijaksoissa esiintyä runsaastikin (esim. Paula Lehtomäki, Sari Sarkomaa ja Eva Biaudet). Luettelo teosta varten haastatelluista löytyy vasta viimeiseltä sivulta, mutta tätä tietoa olisin lukijana kaivannut jo johdannossa. Väliosien temaattisuutta ei ole toteutettu kyllin jäntevästi ja paikoin vaikuttaa siltä, että erilaisia sinänsä kiinnostavia mutta teoksen kokonaisuuteen hankalasti sovitettavia osuuksia on aseteltu peräjälkeen. Teennäiseltä tuntuu myös alaotsikon ”politiikan portaat” -fraasin toistaminen paikoitellen leipätekstissä. Teoksen alussa kerronnan tyyli tuntui paikoin kankealta ja vaikeaselkoiselta. Kirjoittaja ei ota tekstiä omiin nimiinsä vaan ikään kuin toistaa kolmannessa persoonassa etenevässä tekstissä haastateltavien sanomisia, joiden rivien välistä paistaa asioiden selittäminen omalta kannalta parhain päin. Loppua kohden en enää kokenut tällaista tunnetta, ehkä totuin tyyliin tai sitten jaksoissa on tältä osin vaihtelua.
Itse asia teoksessa on kuitenkin erittäin mielenkiintoista ja on sääli, että tällaiset kysymykset eivät juurikaan näy päivänpoliittisen uutisoinnin tasolla. Perheen ja uran yhdistäminen on yksi keskeisimmistä teemoista. Paula Lehtomäki kiteyttää nais- ja miespoliitikkojen eron terävästi: ”Yksikään politiikan toimittaja ei ole kysynyt Jyrki Kataiselta, mitä sinun poliittiselle kunnianhimollesi tapahtuu perheen perustamisen jälkeen. Minulta kysyttiin. Minun ja Kataisen ero on siinä, että hänellä on vaimo mutta minulla ei ole.” (68) Ministeriaikanaan raskaaksi tullut Eva Biaudet oli todennut myös, että hän tarvitsee vaimon. Myöhemmin hän teoksen mukaan vielä tarkensi, että ”kaikki poliitikot tarvitsevat vaimon sanan perinteisessä merkityksessä” (219–220). Yleisemmin kertomuksista välittyy sellainen vaikutelma, että naispoliitikko ei voi ikinä toimia perheratkaisuissaan oikein: joko häntä kritisoidaan siitä, että hän on kunnianhimoton urallaan ja antaa sen valua hukkaan perheen vuoksi tai sitten hän on huono äiti ja puoliso, joka jättää perheensä heitteille, koska haluaa keskittyä työhönsä.
Jutta Urpilaisen kohdalta on välillä spekuloitu, uhraako hän mahdollisuuden perheeseen ja lapsen saamiseen valtiovarainministerin pestissään. Juttahan on kohta nelikymppinen, you know. Asiaa sivuttiin Iltasanomissa juuri eilen. Kataisen kohdalta ei kaiketi ole otettu puheeksi sitä, miten hänen lapsensa voivat, kun isä painaa pitkää päivää pääministerinä. Niin, montako lasta Kataisella edes on ja mitä hänen vaimonsa mahtaa tehdä? Mielenkiintoista on muuten se, että Urpilainen ei ole teoksessa mukana. Haastateltaviin kuuluu kuitenkin muita uransa aktiivivaiheessa olevia kuten Maria Guzenina-Richardson, Henna Virkkunen ja Päivi Räsänen. Mukana on myös nousevia poliitikkoja, muun muassa Li Andersson ja Nasima Razmyar.
Kiinnostavimmiksi teksteiksi mielestäni kuitenkin nousevat kokeneiden ja pitkän uran tehneiden naispoliitikkojen tarinat. Esimerkiksi Tarja Halosella, Elisabeth Rehnillä ja Sirkka-Liisa Anttilalla tuntuu olevan enemmän kerrottavaa kuin nuoremmilla kollegoillaan. Niin ikään kokenut Anneli Jäätteenmäki kommentoi kiinnostavasti, että nuoret naiset usein kokevat, ettei eriarvoisuutta ole, vaan eteenpäin pääsee omin avuin ja kyvyin, esimerkiksi ilman naiskiintiöitä. ”Sitten jossain vaiheessa huomaa, että vaikka on kuinka hyvä, ei pääse eteenpäin tai ei saa omia tavoitteitaan läpi. Ei tule kuulluksi eikä nähdyksi”, Jäätteenmäki pohtii (129). Tulkitsen tämän niin, että nuoret jättävät hanakammin rakenteiden vaikutuksen syrjään ja ajattelevat asioiden etenemisen olevan enemmän kiinni yksilöstä. En voi välttyä ajattelemasta, että iäkkäämmät naiset ovat nähneet tasa-arvokysymyksen suhteen hyvin erilaisen Suomen ja ehkä myös tunnistavat herkemmin epätasa-arvoa myös nykypäivän toimintamalleissa ja rakenteissa.
Ikä tuo myös perspektiiviä vanhenemisen vaikutukseen poliitikon uraan, ja sitähän nuorilla ei vielä ole. ”Olen kohta viisikymmentä, eikä iäkkäämmille naisille ole samanlaista tilausta kuin iäkkäille miehille”, Sari Sarkomaa toteaa (285). Myös Henna Virkkunen kritisoi sitä, että etenkin naisiin kohdistuu ikärasismia eikä iäkkäitä naisia arvosteta samoin kuin iäkkäitä miehiä. ”Naisethan pudotetaan eduskunnasta sitten, kun he alkavat rupsahtaa.” (125) Naispoliitikkojen ulkonäköön kiinnitetään aivan erilaajuista ja -laatuista huomiota kuin miespuolisten kollegojen.
Miesten ja naisten tyylejä ja toimia tulkitaan myös tavoin. Paula Risikko kuvaa osuvasti mediassa paljon esillä olleita väitteitä hänen ja Maria Guzenina-Richardsonin huonoista väleistä. Hänen mukaansa he ovat olleet asioista eri mieltä, kuten politiikassa yleensäkin ollaan. ”Jos kaksi miestä ovat eri mieltä, kerrotaan, että he ovat eri mieltä. Jos kaksi naisministeriä on eri mieltä, he riitelevät”, Risikko toteaa (287).
Kaiken kaikkiaan kirja on tärkeä puheenvuoro, eivätkä rakenteen heikkoudet tätä ansioita vesitä. Jäntevämmällä toteutuksella teos voisi olla timantti.
(Osallistun tällä kirjalla Kansankynttiläin kokoontumisajot -lukuhaasteeseen, josta kirjoittelin alkuvuodesta.)
Eveliina Talvitie: Keitäs tyttö kahvia. Naisia politiikan portailla WSOY 2013. 332 s.
Hermeneuttinen karuselli 