Anakronistinen ärsyyntyminen

Olen kokenut anakronistista ärsyyntymistä, kun olen viime aikoina lukenut 1800-lukua ja 1900-luvun alkua käsittelevaa tieteellistä kirjallisuutta. Etenkin olen ollut (taas) harmissani J.V. Snellmanille hänen vanhakantaisista ja epätasa-arvoisista näkemyksistään liittyen muun muassa naisiin ja siihen kenellä on oikeus olla mitään mieltä valtiossa. – Siihenhän on toki oikeus vain sivistyneillä mieskansalaisilla. Olen siis lukenut Marja Jalavan väitöskirjaa Minä ja maailmanhenki.

Ärsyyntymisessäni Snellmaniin ei sinänsä ole mitään uutta, sillä jo kirjoittaessani graduani Jeanette Snellmanista, joka oli hänen kanssaan naimisissa, kamppailin tämän tuntemuksen kanssa. Kirjoittaessani Jeanettesta miehen muotoileman ja vakaasti seuraaman fennomaanisen nais- ja perheihanteen ikeen alla jouduin myös pohtimaan sitä, mikä osa ärsyyntymisestäni on anakronistista ja mikä ei; mikä osa Snellmanin toiminnasta selittyi historialliseen tilanteeseen ja ajankohtaan kuuluvilla seikoilla, mikä osa vaativuudesta taas oli ajatonta.

Samankaltaisia tunteita koin, kun luin Irma Sulkusen teosta Naisen kutsumus, joka kertoo Miina Sillanpään elämästä mutta käsittelee myös laajemmin naista, perhettä ja luokkajakoa 1900-luvun alun Suomessa. Porvarillisten ryhmien naisten valtiopäivillä esittämät perustelut ja läpitunkevan epätasa-arvoista maailmankuvaa henkivät puheenvuorot saivat niskavillat pystyyn ja herkimpänä päivänä kyyneleet silmänurkkiin. Fiksusti itsereflektiivisenä tyyppinä ja tutkijana toki tajuan ärsyyntymiseni anakronistisen luonteen.

Olen siis lanseerannut tuntemusteni kategorisointiin käsitteen ”anakronistinen ärsyyntyminen”. Se on tunne, joka syntyy suhteessa jonkun menneisyyden tahon toimintaan. Se on historiallisella ymmärryksellä suitsittua ärsyyntymistä. Sen sijaan, että suoraan tuomitsisin menneisyyden toimijan, otan etäisyyttä ärsyyntymiseeni tiedostamalla, että toiminta, kokonaisuudessaan tai osin, oli tuossa historiallisessa tilanteessa eri tavalla ymmärrettävää kuin omassa ajassani. Maarit Leskelä-Kärki kirjoittaa väitöskirjassaan Kirjoittaen maailmassa empaattisesta lukutavasta, joka korostaa sitä, että tutkijan täytyy itsereflektiivisyydessään huomioida myös omat tunteensa tutkimusta tehdessään. Kohtaamiset menneisyyden kanssa eittämättä herättävät monenlaisia tuntemuksia, ja Leskelä-Kärjen huomio on tärkeä, sillä menneisyys ei suinkaan herätä pelkkiä ”ajatuksia” (mitä ikinä ne sitten ovatkaan), joita tulisi kylmän viileästi reflektoida, vaan tutkija on myös tuntevana inhimillisenä olentona osallisena prosessissaan halusi hän sitä tai ei.

Mutta, ajatuskulku jatkuu luontevasti ja pelottavasti: mitkä asiat oman aikani toimintatavoissa ja käsityksissä ovat sellaisia, jotka sadan tai kahden sadan vuoden päästä herättävät vastenmielisyyttä. Samat ajatukset tulivat mieleen, kun kirjoitin nälkävuosiin liittyvästä kirjallisuudesta. Ehkä en ole itse sen parempi? Tiedän monia epäkohtia tässäkin ajassa ja maailmassa, mutta näkyykö se toiminnassani tarpeeksi?

 

Kirjallisuutta
Marja Jalava: Minä ja maailmanhenki. Moderni subjekti kristillis-idealistisessa kansallisajattelussa ja Rolf Lagerborgin kulttuuriradikalismissa n. 1800–1914. SKS 2005.
Maarit Leskelä-Kärki: Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä. SKS 2006.
Irma Sulkunen: Naisen kutsumus. Miina Sillanpää ja sukupuolten maailmojen erkaantuminen. Hanki ja jää 1989.

Mainokset

Onni on (miltei) valmis käsikirjoitus…

Viimeisin merkintäni oli aika angstinen ja historian tutkimuksen aiheuttaman ahdistuksen ja kiireen huomaa myös siitä, että koko blogi on ollut kuolleena viimeisen kuukauden ajan. Mutta tällä hetkellä olen liki helpottunut. Patinan 50-vuotishistorian käsikirjoitus on nyt viimeistä lukukertaani vaille valmis. Enää on tarkoitus tarkistaa, ettei tekstiin jää virheitä, outouksia tai typeryyksiä. Jotain jää aina, mutta tavoitteena on tottakai mokien määrän minimointi. Onneksi en ole ollut asian kanssa yksin, vaan koko Patinan historiatyöryhmä kommentoi tekstiäni kesän lopussa ja nyt vielä kaksi urheaa kommentaattoria on lukenut käsikirjoitukseni läpi. Huomenna onkin sitten skumpan ja opiskelijaelämän vuoro. Opiskelija se on tohtoriopiskelijakin!

Tässäkin projektissa sorruin helmasyntiini ja kirjoitin pidemmin, kuin olin suunnitellut. Minulle ei koskaan opintojeni aikana tuottanut vaikeuksia saavuttaa esseiden vaadittuja sivumääriä, vaan pikemminkin kirjoitin pidemmin kuin edellytettiin. Myös graduni oli turhan pitkä. Ja taas on käynyt näin. Tällä kertaa puolustaudun sillä, että alkuperäinen ajatus liuskamäärästä, johon 50 vuotta historiaa mahdutettaisiin, oli epärealistinen. Silti käsikirjoituksen pituus sisällysluetteloineen ja kirjallisuuslistoineen huitelee lukemissa, joita en olisi alun perin odottanut. Tämä tietysti tarkoittaa myös sitä, että käytin projektiin aika paljon enemmän työtunteja, kuin olin etukäteen suunnitellut. Aikataulu on kuitenkin pitänyt hyvin.

Keväällä kirjoitin Druckerin palauteanalyysistä, jonka ideana on kirjata tärkeän päätöksen yhteydessä ylös, mitä siltä odottaa. Jälkikäteen odotusta verrataan toteumaan ja analyysin soveltajan pitäisi muutaman vuoden kuluessa saada selville omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Olen hiljalleen alkanut miettiä, löytäisinkö tästä projektista keväällä kirjaamani odotukset jostakin tietokoneeni uumenista. Luulen aavistavani ainakin osittain, millaisia heikkouksia odotusteni ja toteuman vertaaminen paljastaa. Projektin pohtiminen jälkikäteen lienee joka tapauksessa tulevaisuuden kannalta hyödyllistä. Annan kuitenkin pölyn hiukan laskeutua ennen kuin ryhdyn tiukkaan itseanalyysiin. Nautin nyt hetken. Ja matkailen!

Lähimenneisyyden tutkimisen absurdius

Historiantutkimus on absurdin äärellä, kun tutkija käyttää lähteinään itse viisi vuotta aiemmin kirjoittamiaan dokumentteja. Asiaa ei lainkaan auta se, että muu saatavilla oleva aineisto on hänen ystäviensä ja opiskelutovereidensa kirjoittamaa. Lienee asiallista tunnustaa, että näiden reunaehtojen vallitessa ei voi olla kyse historiantutkimuksesta.

Historian opiskelijoiden ainejärjestö Patinalla on takanaan pian 50 toimintavuotta. Itse olen ollut Patinassa enemmän tai vähemmän aktiivinen koko opiskeluaikani eli syksystä 2005 lähtien. Hallituksessa olin vuosina 2007 ja 2008. Palautin maisterin tutkintotodistushakemuksen Patinan Tallinnan ekskursion jälkeisenä maanantaina viime huhtikuussa, joten voin hyvällä syyllä sanoa, että Patina kuului opiskelijaelämääni alusta loppuun. – Ja edelleen, ensimmäinen projektini valmistumisen jälkeen on oman ainejärjestöni 50-vuotishistorian kirjoittaminen.

Mielestäni vähintään viimeisen 10 vuoden tarkastelu historiantutkimuksen nimissä on jokseenkin kyseenalaista, mutta se muuttuu entistäkin epäilyttävämmäksi, kun tutkii asioita, joissa on itse ollut osallisena ja toimijana. On tuntunut jo tarpeeksi omituiselta joskus viitata omaan tekstiinsä ikään kuin tutkimuskirjallisuutena, mutta itseensä viittaaminen alkuperäislähteenä – se on absurdia!

2000-luvun Patinan toiminnan käsittely vaatii jatkuvaa itsereflektiota sen suhteen, mitkä asiat ovat merkityksellisiä ja mitkä eivät. Viimeisten päivien aikana olen moneen otteeseen törmännyt tilanteeseen, jossa haluaisin huomioida vaikkapa tiedekunnan opiskelijaedustajien paikkojen uudelleen jakoja tai erilaisten kyselyiden ja kannanottojen aiheita, mutta tajuan pian, että 50-vuotisen historian näkökulmasta ne eivät ole kyllin merkityksellisiä, jotta niitä kannattaisi käydä yksityiskohtaisesti läpi. Samankaltaisia asioita on voinut tapahtua ties koska aiemmin, enkä välttämättä edes tiedä niistä, vaikka ne olisivat silloisille opiskelijoille olleet tärkeitä.

Hans-Georg Gadamerin mukaan ajallinen etäisyys antaa meille arvostelemisen mittapuita. Hänen hermeneutiikassaan ajallinen etäisyys on ymmärtämisen positiivinen mahdollisuus. Saatamme nimittäin tarkastella nykyaikaa hallitsemattomien ennakkoluulojen varassa. Ajallinen etäisyys antaa luonteeltaan erityisten ennakkoluulojen kuihtua pois, ja todet ennakkoluulot erottuvat vääristä.

Ajan kuluminen antaa siis mahdollisuuden arvioida ilmiöiden ja tapahtumien merkityksellisyyttä laajemmasta perspektiivistä. Läheltä voi olla vaikea nähdä, mikä on olennaista, minkä merkitys säilyy ja minkä ei. Siksi pyrin erityiseen varovaisuuteen Patinan 2000-luvusta kirjoittaessani. Se on kahdella ratkaisevalla tavalla liian lähellä: ajallisesti sekä henkilökohtaisesti.

 

Kirjallisuutta
Hans-Georg Gadamer: Hermeneutiikka. Ymmärtäminen tieteissä ja filosofiassa. (Erit. ”Ymmärtämisen kehästä”, 29–39.) Suom. & valikointi Ismo Nikander. Vastapaino 2005.

Ennakkoluuloja pyydystämässä: keskusteluja aiemman minän kanssa

Gradusta selvittyäni olen uuden tutkimusprojektin alkuvaiheissa. Kyseessä on oman ainejärjestöni, Tampereen yliopiston historian opiskelijoiden Patinan, 50-vuotishistoria. Uuden työn aloittaminen antaa erinomaisen tilaisuuden jahdata ennakkoluuloja, joiden nappaamismenetelmiä pohdin hiukan jo aiemmassa blogimerkinnässäni. Tuolloin mietin, miten ennakkoluulon voi saada kiinni, ja kerroin kokeilleeni mm. kirjoittamista, lukemista ja ajattelemista. Pyydystäminen on yleensä tapahtunut melko abstraktilla tasolla. En ole oikein osannut nimetä mitään hetkeä, jolloin olisin konkreettisesti saanut ennakkoluulon kiinni, vaan kehitys on tuntunut pikemminkin vähittäiseltä.

Tänään kuitenkin onnistuin: nappasin ennakkoluulon itse teossa! Se onnistui kirjoittamalla, ja olenkin juuri nyt taipuvainen ajattelemaan, että se saattaisi olla paras, tai ainakin konkreettisin, keino ennakkoluulon kiinni saamiseksi. Nykyisin pidän kirjoittamista itsessään menetelmänä, vaikka joskus aiemmin näin sen lähinnä lopputuloksen esittämisen välineeksi. Koko opintojeni ajan minua on kyllä neuvottu käyttämään kirjoittamista ajattelemisen välineenä, mutta ehkä tässä, niin kuin monessa muussakaan, ei riitä, että ikään kuin ”tietää” jonkin asian, jos ei kuitenkaan omakohtaisesti ymmärrä sitä. Ehkä kuvittelin, että kaiken ajattelemisen olisi pitänyt tapahtua päässä, koska ajatteluhan on niin sanotusti automaattista. Mutta ei se ole.

Pohdin tänään omaa lähtökohtaani ainejärjestöni historian kirjoittajana, ja sitä, kuinka oma läheinen suhteeni järjestöön vaikuttaa työhöni. Päätin kirjata ennakkoluulojani ylös. Kirjoitinkin heti vihkooni otsakkeen ”ennakkoluulot?” ja sen alle ”eri vuosikymmeniä koskevat”. Saman tien näin, että siinä se oli: ennakkoluulo suoraan silmieni edessä, kiinni itse teossa! Suurin ennakkoluuloni onkin se, että melko automaattisesti jäsennän ainejärjestöni historiaa vuosikymmenten kautta, eikä se, mitä käsityksiä kuhunkin ajanjaksoon liitän.

Toki olen jo aiemmin oppinut, että historiankirjoituksen tekemät aikakausijaottelut ovat keinotekoisia ja konstruoituja, mutta väitän, että ne ovat silti salakavalia. Vaikka periaatteessa tiedämme, että kyseessä ovat konstruktiot, ne elävät silti puheissa, teksteissä ja ajatuksissa niitä jäsentävinä periaatteina. Jälleen tietäminen on eri asia kuin ymmärtäminen – tai kokeminen. Kerrottakoon, että päätin kaikesta huolimatta kirjata ennakkoluulojani ylös vuosikymmenittäin. Sain jälleen huomata, että lähelle on vaikea nähdä, sillä stereotypioita oli helpointa kutsua esiin 1960- ja 1970-luvuista.

Kirjoittamisessa on oikeastaan kyse omien ajatusten seurannasta ja jäljittämisestä. Huomaan helposti ajautuvani illuusioon, että tämän hetkiset käsitykseni ovat olleet minulla jo pitkään ja ”aina”. Pienellä pohdinnalla huomaa, että näin ei ole, mutta muutosta on vaikea seurata – ellei ole kirjoittanut ajatuksiaan ylös! Ajatusten ylöskirjaaminen mahdollistaa keskustelut aiemman minän kanssa. Mitä ajatteli esimerkiksi kolme vuotta nuorempi minäni, millaisia käsityksiä sillä (hänellä?) oli? Kirjoittaminen mahdollistaa oman itsen reilun historiallistamisen ja estää itsensä huijaamisen. En ole sama kuin aiemmin. Henkilöhistoriallisessa tutkimuksessa ihmisen elämänkaari tiivistyy, ja oman gradutyöni henkilöiden suhteen tuntui paikoin, että tutkimuksen eri vaiheissa olivat läsnä ikään kuin eri henkilöt. Itsen ja oman muutoksen seurannan tekee vaikeaksi paitsi tällaisen pikakelauksen luonnollinen mahdottomuus myös se, että ihminen on itsensä arvostelussa ehkä kaikkein eniten jäävi, koska on liian lähellä.

Liiketoimintaosaamisen opinnoissa kehotettiin myös itsen seurantaan. Tutustuin lyhyesti Druckerin palauteanalyysiin, joka on eräänlaista kirjallista itsereflektiota, mutta sen tavoitteena on omien vahvuuksien ja heikkouksien tietäminen. Ideana on kirjata jokaisen tärkeän päätöksen tai toimenpiteen yhteydessä ylös, mitä siltä odottaa. Sopivan ajan kuluttua odotusta verrataan toteumaan. Idea kuulostaa yksinkertaiselta, mutta juju on kaiketi siinä, että ylöskirjaaminen estää ihmistä huijaamasta itseään. Kirjoittaja joutuu raa’asti kohtaamaan aiemman minänsä, joka on voinut tehdä vaikkapa epärealistisia arvioita projektin aikataulusta tai siitä saatavista hyödyistä. Jos odotuksia ei olisi löydettävissä kirjallisessa muodossa, ihminen voisi ajan kuluessa, muovatessaan odotushorisonttiaan uudenlaiseksi, projisoida uudistuneet käsityksensä aiempaan hetkeen ja kuvitella niiden vallinneen jo silloin. Samaan tapaan tutkimustyössä kirjallinen itsereflektio on lahjomatonta. Muutoksen havaitsemiseen pyrkivälle ennakkoluulojen pyydystäjälle rehelliset ja avoimet keskustelut aiemman minän kanssa ovat hyödyllisiä ja hedelmällisiä, ja siksi kirjoittamalla ajatteleminen ja ajatusten kirjoittaminen on tarpeellista, jopa välttämätöntä.

Tutkijan tunnustukset – ennakkoluulot ja itsereflektio

Ihmistieteen itseymmärryksessä tunnustetaan nykyisin täydellisen objektiivisuuden saavuttamisen mahdottomuus. Aloittelevaa tutkijaa kehotetaan pohtimaan omaa positiotaan ja omia motiivejaan suhteessa valittuun tutkimuskohteeseen. Käsitys rakentuu viime kädessä hermeneuttisen perinteen varaan.

Suosikkifilosofini Hans-Georg Gadamer vaatii meitä tulemaan tietoisiksi ennakkoluuloistamme – tai pikemminkin pyrkimään siihen, koska niiden täydellinen tunteminen on mahdotonsa. Ennakkoluulo ei tarkoita gadamerilaisessa mielessä välttämättä mitään negatiivista, vaan se viittaa kyseenalaistamattomaan ja tematisoimattomaan arvostelmaan, eräänlaiseen arvostelman esiasteeseen. Meillä on aina jo ennestään käsityksiä, joiden kautta kohtaamme meille tuntemattomia ilmiöitä. Ihminen ei voi olla tabula rasa uuden asian äärellä, vaan hän on koko elämänsä ajan kerännyt kokemuksia, ja ne muodostavat hänen horisonttinsa, joka on hänen näkökulmansa maailmaan. Se rajaa, mitä hän ylipäänsä voi ”nähdä”.

Historiantutkimuksen tarkoituksena on tuon horisontin laajentaminen, pyrkimys ymmärtää enemmän. Toiseutta kohtaamalla voimme tunnistaa omia ennakkoluulojamme. Tunnistamme kohteen toiseuden ja sitä kautta itsemme. Ymmärryksen ja horisontin laajentamisen edellytyksenä on, että olemme avoimia toiseudelle, emmekä automaattisesti oleta omien käsitystemme olevan oikeita. Ne pitää suitsia kysymyksiksi, jotka ovat avoimia mahdollisuuksille. Omista ennakkokäsityksistä ei tarvitse luopua, mutta ne suhteutetaan toisen käsityksiin samoin kuin toisen käsitykset suhteutetaan omien näkemysten kokonaisuuteen.

Gadamer käyttää hermeneuttisen kokemuksen käsitettä kokemuksesta, joka muuttaa horisonttiamme ja saa meidät käsittämään asioita eri tavoin kuin aiemmin. Utelias ja avoin tutkija pyrkii tuottamaan itselleen ja lukijoilleen juuri näitä tajuntaa laajentavia hermeneuttisia kokemuksia. Ne muuttavat käsitystämme maailmasta ja itsestämme, ja perspektiivimme uudistuu ja laajenee. Kaikki kokemukset eivät ole hermeneuttisia, sillä useimmat ainoastaan vahvistavat olemassa olevaa horisonttia tai jättävät sen muuttumattomaksi.

Pyrkimys ennakkoluulojen tunnistamiseen hapuilee objektiivisuuden suuntaan, mutta mihin joudumme, kun tunnustamme, että sitä ei kuitenkaan voi koskaan saavuttaa? Jarkko Tontti ehdottaa, että objektiivista itsensä etäännyttämistä voidaan kuitenkin pitää saavuttamattomana ideaalina. Sitä tavoitellaan tietoisena tavoitteen mahdottomuudesta, ja metodinen pyrkimys reflektiiviseen otteeseen joka tapauksessa erottaa tutkimuksellisen tulkinnan jokapäiväisestä ymmärtämisestä.

Siihen, että omien ennakkoluulojen täydellinen saavuttaminen on mahdotonta, on luontevaa yhdistää käsitys tieteiden itseään korjaavasta luonteesta: joku toinen voi myöhemmin tunnistaa ennakkoluuloni paremmin, kuin olen ne itse tunnistanut. Tähän linkittyy Friedrich Schleiermacherin hermeneutiikan piirissä tunnettu ajatus siitä, että tulkitsija voi ymmärtää kohdettaan paremmin kuin kohde itse. Minun oli pitkään vaikea suopua tähän, mutta ajatus tuli ymmärrettäväksi, kun mietin sitä, miten itse usein on taipuvainen tulkitsemaan esimerkiksi epämiellyttäviä tapahtumia omaksi hyväkseen ja omalta kannaltaan parhain päin. Ehkä oman itsen kohdalla on vielä kauempana objektiivisuuden ideaalista kuin muutoin.

Laaja konsensus vallitsee siitä, että tutkijan tulee harjoittaa itsereflektiota ja pyrkiä tavoittamaan ennakkoluulojaan. Helpommin sanottu kuin tehty. Miten ennakkoluulon voi saada kiinni? Paradoksi on siinä, että tiedostettu ennakkoluulo ei enää ole ennakkoluulo, sillä sen toiminta on voimakkaimmillaan silloin, kun sen vaikutus on tiedostamatonta. Ymmärrystään voi kuitenkin laajentaa nappaamalla kiinni aina vain uusia ja uusia ennakkoluuloja. Selkeää konstia tai kikkaa (eli metodia!) ennakkoluulon pyydystämiseksi on vaikea osoittaa. Itse olen kokeillut mm. kirjoittamista, lukemista, ajattelemista – tai näiden yhdistelmiä, joka kaiketi abstraktimmin ilmaistuna on juuri itsereflektiota.

Kuinka laajasti tutkijan tulee sitten tehdä näitä itsereflektiivisiä tunnustuksiaan tekstissään? Itsereflektion kirjaaminen tekstiin on nuora, jolla jokainen tasapainottelee: milloin piilottelen, milloin jaarittelen? Tämä on osin makukysymys eikä ohjekirjaa tai reseptiä ole saatavilla. Viime kädessä kyse lienee kirjoittajan harkinnasta, näkemyksestä ja taidosta.

 

Kirjallisuutta
Hans-Georg Gadamer: Hermeneutiikka. Ymmärtäminen tieteissä ja filosofiassa. Suom. & valikointi Ismo Nikander. Vastapaino 2005.
Leena Kakkori: Heideggerin aukeama. Tutkimuksia totuudesta ja taiteesta Martin
Heideggerin avaamassa horisontissa.
Jyväskylä studies in education, psychology and social research 192. Jyväskylän yliopisto 2001.
Jarkko Tontti: ”Olemisen haaste”. Teoksessa Jarkko Tontti (toim.) Tulkinnasta toiseen. Esseitä hermeneutiikasta. Vastapaino 2011, 50–81.