Välipäiviä

Olin tänään uudella työhuoneellani. Tuntui kuin olisin ollut yöllä töissä, sillä ulkona oli synkkää ja käytävät yliopistolla hiljaiset.

Jouluun mennessä syksyn ponnistukset ovat viimeistään ohi: opetus, tohtoriopintojen kurssit, apurahajännitys, erinäisten papereiden kirjoittaminen. Välipäivät ovat nimensä veroisia. Niiden tienoilla mieli kääntyy kevätlukukaudelle. Uudet paperit odottavat.

Joulunnuhjuisena kömmin tänään huoneelleni. Sohvaan maatuminen tekee tiettyyn pisteeseen asti hyvää. Sen jälkeen pitää yrittää paluuta älylliseen elämään.

Tarkoitukseni oli työskennellä Paul Ricœrin parissa. Niin teinkin. Alku oli vain kovin tahmea. Aivot eivät käänny uuteen äkkipikaisesti: syksyn kiireisistä asennoista joulun idle-tilaan ja jälleen kevään projekteihin. Välipäivät antavat kääntöaikaa.

Tampereen yliopiston päärakennus ja kulkuputki synkkänä ja myrskyisenä iltapäivänä.

Päästäkseni alkuun ryhdyin työskentelemään Jarkko Tontin tutun artikkelin parissa. Käyntiin pääsin oikeastaan vasta, kun onnistuin jäljittämään internetistä Françoise Dasturin artikkelin, johon Tontti viittasi eräässä erittäin kiinnostavassa kohdassa. Se koski narratiivista ontologiaa. Pieni jahti piristää.

Piristyin myös, kun tajusin, että pystyn melko pätevästi lukemaan ranskankielistä filosofista tekstiä. Olen jonkin aikaa uumoillut, että ranskan opintoni ovat menneet jokseenkin hukkaan, jääneet liian heikolle tasolle, jotta voisivat oikeasti olla hyödyksi. Mutta olen kaiketi ollut väärässä.

Tuntuu, että työ jakautuu karkeasti ottaen kahteen vaiheeseen: lukemiseen (input) ja kirjoittamiseen (output). Omien ajatusten ehtyessä pitää saada lisää aineistoa toisten teksteistä, ja ajan kanssa tästä kehkeytyy taas jotakin uutta, jonka voi kirjoittaa ylös järjelliseksi kokonaisuudeksi. Hermeneuttinen kehä. Suuntaudun maailmaan, saan jotakin, horisonttini muuttuu, suuntaudun uudelleen.

Advertisement

Kirjoittamisen metodi

Muutama päivä sitten kirjoitin ensimmäiset oikeat sivut väitöskirjaani. Se tarkoittaa lähinnä ajatuksellista käännettä: loin väitöskirjalle tekstitiedoston sillä ajatuksella, että sinne alan kirjoittaa sitä Varsinaista Tekstiä. (Tosin nimesin sen vielä vaatimattomasti ensimmäisiksi teksteiksi, enkä esimerkiksi luvuksi yksi tai kaksi) Muistiinpanoja on toki liuskakaupalla, mutta ne ovat silti vähän eri asia – varsinkin pääni sisällä.

Luulen, että sain kimmokkeen parista asiasta. Ensinnäkin kuulin jälleen kerran fiksun muistutuksen siitä, että kannattaa alkaa kirjoittaa mahdollisimman pian. Toisekseen olen jälleen kerran rustannut apurahahakemuksia ja paneuduin myös päivittämään tutkimussuunnitelmaani. Vaikka välillä tuntuu siltä, että apurahahakemusten tekeminen vie aikaa joiltain muilta, tärkeämmiltä asioilta, nyt huomasin, että tutkimussuunnitelman laatiminen toi aiemmin muhineita ajatuksia pintaan tiiviinä, kirjallisina muotoiluina. Näinpä ajattelin, että ehkä kannattaisi perustaa se tiedosto oikea väitöskirjatiedosto, jota kirjoitan itselleni enkä muille.

Havaitsin jälleen kerran, että minua vanhemmat ja viisaammat ovat hyvin paljon oikeassa muistuttaessaan kirjoittamisen merkityksestä – jopa metodista. Kirjoittaminen jäsentää ajatuksia ja ne myös jalostuvat eteenpäin. Entuudestaan tunnistamieni ajatusten perään saattaa kappaleen loppuun syntyä kuin itsestään uusia päätelmiä ja tulkintoja, joita en alun perin eksplisiittisesti miettinyt. Kirjoittaminen edistää päättelyketjun etenemistä ja yhteyksien löytämistä. Se on metodi, jonka avulla voi järjestellä omia ajatuksiaan. Kirjoittaminen objektivoi ajatukset todellisuuteen ja niitä voi tarkastella itsestä irrallisina ja jäsentyneinä, jolloin ne myös usein järjestyvät uusilla ja fiksummilla, ja ehkä jos hyvin käy, syvällisemmillä tavoilla. Ajatukseni palaavat luokseni tekstissä ja voin saada niihin uuden näkökulman. Kirjoittamalla pääsen ikään kuin dialogiin omien ajatusteni kanssa – ehkä peräti hermeneuttiselle kehälle?

Lähimenneisyyden tutkimisen absurdius

Historiantutkimus on absurdin äärellä, kun tutkija käyttää lähteinään itse viisi vuotta aiemmin kirjoittamiaan dokumentteja. Asiaa ei lainkaan auta se, että muu saatavilla oleva aineisto on hänen ystäviensä ja opiskelutovereidensa kirjoittamaa. Lienee asiallista tunnustaa, että näiden reunaehtojen vallitessa ei voi olla kyse historiantutkimuksesta.

Historian opiskelijoiden ainejärjestö Patinalla on takanaan pian 50 toimintavuotta. Itse olen ollut Patinassa enemmän tai vähemmän aktiivinen koko opiskeluaikani eli syksystä 2005 lähtien. Hallituksessa olin vuosina 2007 ja 2008. Palautin maisterin tutkintotodistushakemuksen Patinan Tallinnan ekskursion jälkeisenä maanantaina viime huhtikuussa, joten voin hyvällä syyllä sanoa, että Patina kuului opiskelijaelämääni alusta loppuun. – Ja edelleen, ensimmäinen projektini valmistumisen jälkeen on oman ainejärjestöni 50-vuotishistorian kirjoittaminen.

Mielestäni vähintään viimeisen 10 vuoden tarkastelu historiantutkimuksen nimissä on jokseenkin kyseenalaista, mutta se muuttuu entistäkin epäilyttävämmäksi, kun tutkii asioita, joissa on itse ollut osallisena ja toimijana. On tuntunut jo tarpeeksi omituiselta joskus viitata omaan tekstiinsä ikään kuin tutkimuskirjallisuutena, mutta itseensä viittaaminen alkuperäislähteenä – se on absurdia!

2000-luvun Patinan toiminnan käsittely vaatii jatkuvaa itsereflektiota sen suhteen, mitkä asiat ovat merkityksellisiä ja mitkä eivät. Viimeisten päivien aikana olen moneen otteeseen törmännyt tilanteeseen, jossa haluaisin huomioida vaikkapa tiedekunnan opiskelijaedustajien paikkojen uudelleen jakoja tai erilaisten kyselyiden ja kannanottojen aiheita, mutta tajuan pian, että 50-vuotisen historian näkökulmasta ne eivät ole kyllin merkityksellisiä, jotta niitä kannattaisi käydä yksityiskohtaisesti läpi. Samankaltaisia asioita on voinut tapahtua ties koska aiemmin, enkä välttämättä edes tiedä niistä, vaikka ne olisivat silloisille opiskelijoille olleet tärkeitä.

Hans-Georg Gadamerin mukaan ajallinen etäisyys antaa meille arvostelemisen mittapuita. Hänen hermeneutiikassaan ajallinen etäisyys on ymmärtämisen positiivinen mahdollisuus. Saatamme nimittäin tarkastella nykyaikaa hallitsemattomien ennakkoluulojen varassa. Ajallinen etäisyys antaa luonteeltaan erityisten ennakkoluulojen kuihtua pois, ja todet ennakkoluulot erottuvat vääristä.

Ajan kuluminen antaa siis mahdollisuuden arvioida ilmiöiden ja tapahtumien merkityksellisyyttä laajemmasta perspektiivistä. Läheltä voi olla vaikea nähdä, mikä on olennaista, minkä merkitys säilyy ja minkä ei. Siksi pyrin erityiseen varovaisuuteen Patinan 2000-luvusta kirjoittaessani. Se on kahdella ratkaisevalla tavalla liian lähellä: ajallisesti sekä henkilökohtaisesti.

 

Kirjallisuutta
Hans-Georg Gadamer: Hermeneutiikka. Ymmärtäminen tieteissä ja filosofiassa. (Erit. ”Ymmärtämisen kehästä”, 29–39.) Suom. & valikointi Ismo Nikander. Vastapaino 2005.

Ennakkoluuloja pyydystämässä: keskusteluja aiemman minän kanssa

Gradusta selvittyäni olen uuden tutkimusprojektin alkuvaiheissa. Kyseessä on oman ainejärjestöni, Tampereen yliopiston historian opiskelijoiden Patinan, 50-vuotishistoria. Uuden työn aloittaminen antaa erinomaisen tilaisuuden jahdata ennakkoluuloja, joiden nappaamismenetelmiä pohdin hiukan jo aiemmassa blogimerkinnässäni. Tuolloin mietin, miten ennakkoluulon voi saada kiinni, ja kerroin kokeilleeni mm. kirjoittamista, lukemista ja ajattelemista. Pyydystäminen on yleensä tapahtunut melko abstraktilla tasolla. En ole oikein osannut nimetä mitään hetkeä, jolloin olisin konkreettisesti saanut ennakkoluulon kiinni, vaan kehitys on tuntunut pikemminkin vähittäiseltä.

Tänään kuitenkin onnistuin: nappasin ennakkoluulon itse teossa! Se onnistui kirjoittamalla, ja olenkin juuri nyt taipuvainen ajattelemaan, että se saattaisi olla paras, tai ainakin konkreettisin, keino ennakkoluulon kiinni saamiseksi. Nykyisin pidän kirjoittamista itsessään menetelmänä, vaikka joskus aiemmin näin sen lähinnä lopputuloksen esittämisen välineeksi. Koko opintojeni ajan minua on kyllä neuvottu käyttämään kirjoittamista ajattelemisen välineenä, mutta ehkä tässä, niin kuin monessa muussakaan, ei riitä, että ikään kuin ”tietää” jonkin asian, jos ei kuitenkaan omakohtaisesti ymmärrä sitä. Ehkä kuvittelin, että kaiken ajattelemisen olisi pitänyt tapahtua päässä, koska ajatteluhan on niin sanotusti automaattista. Mutta ei se ole.

Pohdin tänään omaa lähtökohtaani ainejärjestöni historian kirjoittajana, ja sitä, kuinka oma läheinen suhteeni järjestöön vaikuttaa työhöni. Päätin kirjata ennakkoluulojani ylös. Kirjoitinkin heti vihkooni otsakkeen ”ennakkoluulot?” ja sen alle ”eri vuosikymmeniä koskevat”. Saman tien näin, että siinä se oli: ennakkoluulo suoraan silmieni edessä, kiinni itse teossa! Suurin ennakkoluuloni onkin se, että melko automaattisesti jäsennän ainejärjestöni historiaa vuosikymmenten kautta, eikä se, mitä käsityksiä kuhunkin ajanjaksoon liitän.

Toki olen jo aiemmin oppinut, että historiankirjoituksen tekemät aikakausijaottelut ovat keinotekoisia ja konstruoituja, mutta väitän, että ne ovat silti salakavalia. Vaikka periaatteessa tiedämme, että kyseessä ovat konstruktiot, ne elävät silti puheissa, teksteissä ja ajatuksissa niitä jäsentävinä periaatteina. Jälleen tietäminen on eri asia kuin ymmärtäminen – tai kokeminen. Kerrottakoon, että päätin kaikesta huolimatta kirjata ennakkoluulojani ylös vuosikymmenittäin. Sain jälleen huomata, että lähelle on vaikea nähdä, sillä stereotypioita oli helpointa kutsua esiin 1960- ja 1970-luvuista.

Kirjoittamisessa on oikeastaan kyse omien ajatusten seurannasta ja jäljittämisestä. Huomaan helposti ajautuvani illuusioon, että tämän hetkiset käsitykseni ovat olleet minulla jo pitkään ja ”aina”. Pienellä pohdinnalla huomaa, että näin ei ole, mutta muutosta on vaikea seurata – ellei ole kirjoittanut ajatuksiaan ylös! Ajatusten ylöskirjaaminen mahdollistaa keskustelut aiemman minän kanssa. Mitä ajatteli esimerkiksi kolme vuotta nuorempi minäni, millaisia käsityksiä sillä (hänellä?) oli? Kirjoittaminen mahdollistaa oman itsen reilun historiallistamisen ja estää itsensä huijaamisen. En ole sama kuin aiemmin. Henkilöhistoriallisessa tutkimuksessa ihmisen elämänkaari tiivistyy, ja oman gradutyöni henkilöiden suhteen tuntui paikoin, että tutkimuksen eri vaiheissa olivat läsnä ikään kuin eri henkilöt. Itsen ja oman muutoksen seurannan tekee vaikeaksi paitsi tällaisen pikakelauksen luonnollinen mahdottomuus myös se, että ihminen on itsensä arvostelussa ehkä kaikkein eniten jäävi, koska on liian lähellä.

Liiketoimintaosaamisen opinnoissa kehotettiin myös itsen seurantaan. Tutustuin lyhyesti Druckerin palauteanalyysiin, joka on eräänlaista kirjallista itsereflektiota, mutta sen tavoitteena on omien vahvuuksien ja heikkouksien tietäminen. Ideana on kirjata jokaisen tärkeän päätöksen tai toimenpiteen yhteydessä ylös, mitä siltä odottaa. Sopivan ajan kuluttua odotusta verrataan toteumaan. Idea kuulostaa yksinkertaiselta, mutta juju on kaiketi siinä, että ylöskirjaaminen estää ihmistä huijaamasta itseään. Kirjoittaja joutuu raa’asti kohtaamaan aiemman minänsä, joka on voinut tehdä vaikkapa epärealistisia arvioita projektin aikataulusta tai siitä saatavista hyödyistä. Jos odotuksia ei olisi löydettävissä kirjallisessa muodossa, ihminen voisi ajan kuluessa, muovatessaan odotushorisonttiaan uudenlaiseksi, projisoida uudistuneet käsityksensä aiempaan hetkeen ja kuvitella niiden vallinneen jo silloin. Samaan tapaan tutkimustyössä kirjallinen itsereflektio on lahjomatonta. Muutoksen havaitsemiseen pyrkivälle ennakkoluulojen pyydystäjälle rehelliset ja avoimet keskustelut aiemman minän kanssa ovat hyödyllisiä ja hedelmällisiä, ja siksi kirjoittamalla ajatteleminen ja ajatusten kirjoittaminen on tarpeellista, jopa välttämätöntä.

Tutkijan tunnustukset – ennakkoluulot ja itsereflektio

Ihmistieteen itseymmärryksessä tunnustetaan nykyisin täydellisen objektiivisuuden saavuttamisen mahdottomuus. Aloittelevaa tutkijaa kehotetaan pohtimaan omaa positiotaan ja omia motiivejaan suhteessa valittuun tutkimuskohteeseen. Käsitys rakentuu viime kädessä hermeneuttisen perinteen varaan.

Suosikkifilosofini Hans-Georg Gadamer vaatii meitä tulemaan tietoisiksi ennakkoluuloistamme – tai pikemminkin pyrkimään siihen, koska niiden täydellinen tunteminen on mahdotonsa. Ennakkoluulo ei tarkoita gadamerilaisessa mielessä välttämättä mitään negatiivista, vaan se viittaa kyseenalaistamattomaan ja tematisoimattomaan arvostelmaan, eräänlaiseen arvostelman esiasteeseen. Meillä on aina jo ennestään käsityksiä, joiden kautta kohtaamme meille tuntemattomia ilmiöitä. Ihminen ei voi olla tabula rasa uuden asian äärellä, vaan hän on koko elämänsä ajan kerännyt kokemuksia, ja ne muodostavat hänen horisonttinsa, joka on hänen näkökulmansa maailmaan. Se rajaa, mitä hän ylipäänsä voi ”nähdä”.

Historiantutkimuksen tarkoituksena on tuon horisontin laajentaminen, pyrkimys ymmärtää enemmän. Toiseutta kohtaamalla voimme tunnistaa omia ennakkoluulojamme. Tunnistamme kohteen toiseuden ja sitä kautta itsemme. Ymmärryksen ja horisontin laajentamisen edellytyksenä on, että olemme avoimia toiseudelle, emmekä automaattisesti oleta omien käsitystemme olevan oikeita. Ne pitää suitsia kysymyksiksi, jotka ovat avoimia mahdollisuuksille. Omista ennakkokäsityksistä ei tarvitse luopua, mutta ne suhteutetaan toisen käsityksiin samoin kuin toisen käsitykset suhteutetaan omien näkemysten kokonaisuuteen.

Gadamer käyttää hermeneuttisen kokemuksen käsitettä kokemuksesta, joka muuttaa horisonttiamme ja saa meidät käsittämään asioita eri tavoin kuin aiemmin. Utelias ja avoin tutkija pyrkii tuottamaan itselleen ja lukijoilleen juuri näitä tajuntaa laajentavia hermeneuttisia kokemuksia. Ne muuttavat käsitystämme maailmasta ja itsestämme, ja perspektiivimme uudistuu ja laajenee. Kaikki kokemukset eivät ole hermeneuttisia, sillä useimmat ainoastaan vahvistavat olemassa olevaa horisonttia tai jättävät sen muuttumattomaksi.

Pyrkimys ennakkoluulojen tunnistamiseen hapuilee objektiivisuuden suuntaan, mutta mihin joudumme, kun tunnustamme, että sitä ei kuitenkaan voi koskaan saavuttaa? Jarkko Tontti ehdottaa, että objektiivista itsensä etäännyttämistä voidaan kuitenkin pitää saavuttamattomana ideaalina. Sitä tavoitellaan tietoisena tavoitteen mahdottomuudesta, ja metodinen pyrkimys reflektiiviseen otteeseen joka tapauksessa erottaa tutkimuksellisen tulkinnan jokapäiväisestä ymmärtämisestä.

Siihen, että omien ennakkoluulojen täydellinen saavuttaminen on mahdotonta, on luontevaa yhdistää käsitys tieteiden itseään korjaavasta luonteesta: joku toinen voi myöhemmin tunnistaa ennakkoluuloni paremmin, kuin olen ne itse tunnistanut. Tähän linkittyy Friedrich Schleiermacherin hermeneutiikan piirissä tunnettu ajatus siitä, että tulkitsija voi ymmärtää kohdettaan paremmin kuin kohde itse. Minun oli pitkään vaikea suopua tähän, mutta ajatus tuli ymmärrettäväksi, kun mietin sitä, miten itse usein on taipuvainen tulkitsemaan esimerkiksi epämiellyttäviä tapahtumia omaksi hyväkseen ja omalta kannaltaan parhain päin. Ehkä oman itsen kohdalla on vielä kauempana objektiivisuuden ideaalista kuin muutoin.

Laaja konsensus vallitsee siitä, että tutkijan tulee harjoittaa itsereflektiota ja pyrkiä tavoittamaan ennakkoluulojaan. Helpommin sanottu kuin tehty. Miten ennakkoluulon voi saada kiinni? Paradoksi on siinä, että tiedostettu ennakkoluulo ei enää ole ennakkoluulo, sillä sen toiminta on voimakkaimmillaan silloin, kun sen vaikutus on tiedostamatonta. Ymmärrystään voi kuitenkin laajentaa nappaamalla kiinni aina vain uusia ja uusia ennakkoluuloja. Selkeää konstia tai kikkaa (eli metodia!) ennakkoluulon pyydystämiseksi on vaikea osoittaa. Itse olen kokeillut mm. kirjoittamista, lukemista, ajattelemista – tai näiden yhdistelmiä, joka kaiketi abstraktimmin ilmaistuna on juuri itsereflektiota.

Kuinka laajasti tutkijan tulee sitten tehdä näitä itsereflektiivisiä tunnustuksiaan tekstissään? Itsereflektion kirjaaminen tekstiin on nuora, jolla jokainen tasapainottelee: milloin piilottelen, milloin jaarittelen? Tämä on osin makukysymys eikä ohjekirjaa tai reseptiä ole saatavilla. Viime kädessä kyse lienee kirjoittajan harkinnasta, näkemyksestä ja taidosta.

 

Kirjallisuutta
Hans-Georg Gadamer: Hermeneutiikka. Ymmärtäminen tieteissä ja filosofiassa. Suom. & valikointi Ismo Nikander. Vastapaino 2005.
Leena Kakkori: Heideggerin aukeama. Tutkimuksia totuudesta ja taiteesta Martin
Heideggerin avaamassa horisontissa. Jyväskylä studies in education, psychology and social research 192. Jyväskylän yliopisto 2001.
Jarkko Tontti: ”Olemisen haaste”. Teoksessa Jarkko Tontti (toim.) Tulkinnasta toiseen. Esseitä hermeneutiikasta. Vastapaino 2011, 50–81.