Tikkasia, Snellmaneja, Castréneja – ja lukuisasti kirjeitä

Vaikka mieli harhautuu toisinaan jo kesälomaunelmiin, voin tyytyväisenä todeta, että jotakin on kevään aikana tullut myös valmiiksi.

Maanantaina tuli Yle Radio 1:n Historiasarjojen osana radiosta Paavo Tikkasta ”sananvapauden sankarina” käsitellyt ohjelma. Kollegani Heikki Kokko kertoo Tikkasen toimista Suomettaren perustajana ja suomenkielisen julkisuuden syntymisen edistäjänä. Minä valotan Tikkasen yksityiselämää Kruununhaan piiriä käsittelevän tutkimukseni pohjalta.

Kuten kuvan oikeasta laidasta voi lukea, Suomettarensa sai hakea Öhmanin kirjakaupasta. Paavo Tikkanen omisti liikkeen ja lehden lankonsa Herman Kellgrenin kanssa. Wikimedia Commons.

Tikkasen sanomalehti- ja kirja-alan liiketoimilla alkanut sosiaalinen nousu vankistui hänen päästessään avioliiton kautta osaksi arvostettua, akateemista Tengströmin sukua. Ohjelmassa pääsee hieman esille myös Paavon vaimo Helene ja esimerkiksi heidän tavoitteensa lastensa kasvattamisesta kaksikielisiksi. Paavo Tikkasen kohtalo oli kuitenkin traaginen. Hänen viimeisiä vuosiaan leimasivat lukuisat henkilökohtaiset menetykset ja lopulta vakava sairastuminen. Tikkasten suvusta olen aiemmin blogannut Paavon ja Helenen pojanpojanpojan Henrik Tikkasen (1924–1984) osoiteromaanien innoittamana.

Aivan äskettäin ilmestyi myös niin & näin -lehden uusi numero. Yhtenä osiona on kirjeteema, jonka toimittamisessa olin mukana. Kirjoitin teemalle johdannon ”Kirjeet ajan ja paikan tunteikkaina ylittäjinä”, joka on luettavissa lehden verkkosivuilla samoin kuin muutamia muita numeron juttuja.

Käsittelen tekstissäni kirjeitä 1800-luvun suomalaisen fennomaanisivistyneistön romanttisissa suhteissa. Esimerkit ovat tutkimuksissani muutenkin esiintyvien Jeanette ja J. V. Snellmanin sekä hieman myös Natalia ja M. A. Castrénin kirjeenvaihdoista. Kirjeet olivat tunneobjekteja, joita erossa ollessa kaivattiin kiihkeästi ja joilla luotiin läsnäolon illuusiota. Vaikka välimatka oli ennen kaikkea este, jota rakastavaiset yrittivät kirjeillään kuroa ja kuvitella umpeen, ne loivat mahdollisuuden jokapäiväisestä kommunikaatiosta poikkeavaan ja jopa sitä syventävään tunteiden kertomiseen ja itseilmaisuun.

takomabibelot, CC BY 2.0, Wikimedia Commons.

Kiinnostava vastapari oman juttuni kanssa on mielestäni Kirsi Keravuoren kustavilaista Janssonin perhettä käsittelevä ”Arki kirjekuoressa – Itseoppineet kirjeenkirjoittajat 1800-luvulla”. Keravuori tarkastelee talonpoikaislaivuri Simon Janssonin ja tämän vaimon Wilhelminan opiskelemaan lähteneille pojilleen kirjoittamia kirjeitä. Kirjoittajien lähtökohdat sekä koulutuksen että sosiaalisen aseman suhteen olivat siis jonkin verran erilaiset kuin omien säätyläiskirjoittajieni. Kiinnostava ero on muun muassa se, että siinä missä säätyläisten kirjeet ovat täynnä vuolasta tunnepuhetta, itseoppineiden kirjeissä ei ihmisen sisäinen reflektio ole aiheena.

Julia Dahlbergin artikkeli ”Konst och vetenskap – 
Intellektuell gemenskap i Helena Westermarcks brev till sin bror” käsittelee taiteilija, kirjailija Helena Westermarckin ja tämän veljen sosiologi Edvard Westermarckin läheistä yhteyttä etenkin ammatillisesta näkökulmasta, jossa Helena asettaa rinnakkain oman taiteellisen ja veljensä tieteellisen uran. Johanna Kulmala kertoo tekstissään ”’Miten olen muuttunut, sen ymmärrän vasta palattuani!’ – Kirjetutkimuksen kautta keskitysleirille” eräästä prahalaisesta kellarista löytyneen erikoisen kirjekokoelman tarinaa. Mukana on myös H. K. Riikosen artikkeli ”Kirjeet tiedon ja tutkimuksen välittäjinä – Suomalaisten filologien ulkomaista kirjeenvaihtoa Turun akatemiasta toiseen maailmansotaan” sekä lukuisia kiinnostavia suomennoksia muun muassa Margaret Cavendishin kirjemuotoisesta filosofiasta ja Ludwig Wittgensteinin kirjeistä. Eikä missään nimessä kannata ohittaa Lewis Carrollin Ihmemaa-kirjojen oheistuotteena myytyyn postimerkkikoteloon laatimia hulvattomia kirjeenkirjoitusohjeita.

Open access: Kirjeet Jeanette ja J. V. Snellmanin kohtauspaikkoina

Kesällä 2014 ilmestyi Sukupuolentutkimus-lehdessä artikkelini ”Kirjeet kohtauspaikkoina: Ihanne ja eletty todellisuus Jeanette ja J. V. Snellmanin välisessä kirjeenvaihdossa”, mistä myös tuolloin bloggasin.

Päätin jälleen postata aiheesta, sillä artikkelini julkaistiin hiljattain myös Tampereen yliopiston avoimessa TamPub-julkaisuarkistossa. Nyt teksti on siis vapaasti saatavilla ja ladattavissa netistä tämän linkin takaa. On tosi hienoa, että sekä journaali että yliopisto mahdollistavat tämän!

Tässä vielä artikkelin abstrakti uusintana:

Jeanette Snellmanin elämään ja käsitykseen itsestään vaikutti voimakkaasti hänen aviomiehensä J. V. Snellmanin muotoilema fennomaaninen nais- ja perheihanne. Artikkeli käsittelee tämän ihanteen ja eletyn todellisuuden välistä suhdetta ja sen rakentamista Snellmanien kirjeenvaihdossa. Mies esitti kirjeissä vaatimuksia, jotka konkretisoituivat siveellisen kodin rakentamiseen ja sivistyksen kartuttamiseen. Ihanteet sisälsivät myös keskenään eri suuntaan vetäviä elementtejä. Sulkeutunut Jeanette avautui kirjeissään ja pohti niissä omaa itseään suhteessa miehensä odotuksiin. J. V:lle avioliitto oli osittain tapa elää todeksi filosofista ideaaliaan, ja Jeanettelle ihanteen tavoittelu oli keino ansaita aviomiehensä rakkautta. Kirjeet välittivät ideaalimaailman ja eletyn todellisuuden suhdetta, mutta niiden yhteys jäi aina epätäydelliseksi.

Artikkelifiilistelyä

 

Sain eilen postissa Sukupuolentutkimus-lehden uusimman numeron, ja oli aika mukava fiilis tutkailla ensimmäistä omaa artikkelia painettuna! Se käsittelee ihanteen ja eletyn todellisuuden välistä suhdetta ja sen rakentamista Jeanette ja J.V. Snellmanin välisessä kirjeenvaihdossa.

Nyt kun artikkeli on valmis, tuntuu etten osaa kirjoittaa siitä enää mitään luonnehdintaa ikään kuin vapaalla kädellä. Lainaan tähän tiivistelmän, joka näkyy kuvassakin jotenkin, mutta ei varmaankaan lukukelpoisesti.

 

Kirjeet kohtauspaikkoina
– Ihanne ja eletty todellisuus Jeanette ja J.V. Snellmanin välisessä kirjeenvaihdossa
Jeanette Snellmanin elämään ja käsitykseen itsestään vaikutti voimakkaasti hänen aviomiehensä J.V. Snellmanin muotoilema fennomaaninen nais- ja perheihanne. Artikkeli käsittelee tämän ihanteen ja eletyn todellisuuden välistä suhdetta ja sen rakentamista Snellmanien kirjeenvaihdossa. Mies esitti kirjeissä vaatimuksia, jotka konkretisoituivat siveellisen kodin rakentamiseen ja sivistyksen kartuttamiseen. Ihanteet sisälsivät myös keskenään eri suuntaan vetäviä elementtejä. Sulkeutunut Jeanette avautui kirjeissään ja pohti niissä omaa itseään suhteessa miehensä odotuksiin. J.V.:lle avioliitto oli osittain tapa elää todeksi filosofista ideaaliaan, Jeanettelle ihanteen tavoittelu oli keino ansaita aviomiehensä rakkautta. Kirjeet välittivät ideaalimaailman ja eletyn todellisuuden suhdetta, mutta niiden yhteys jäi aina epätäydelliseksi.

Mahtava juttu on myös se, että Sukupuolentutkimus-lehden tämän numeron on kuvittanut taiteilija Laia Riera Sanjaume, ja artikkelini vierellä näkyvä ihana maalaus ”Fatum” on saanut inspiraationsa tekstistäni! Värillisen version teoksesta näkee esimerkiksi täällä.

Anakronistinen ärsyyntyminen

Olen kokenut anakronistista ärsyyntymistä, kun olen viime aikoina lukenut 1800-lukua ja 1900-luvun alkua käsittelevaa tieteellistä kirjallisuutta. Etenkin olen ollut (taas) harmissani J.V. Snellmanille hänen vanhakantaisista ja epätasa-arvoisista näkemyksistään liittyen muun muassa naisiin ja siihen kenellä on oikeus olla mitään mieltä valtiossa. – Siihenhän on toki oikeus vain sivistyneillä mieskansalaisilla. Olen siis lukenut Marja Jalavan väitöskirjaa Minä ja maailmanhenki.

Ärsyyntymisessäni Snellmaniin ei sinänsä ole mitään uutta, sillä jo kirjoittaessani graduani Jeanette Snellmanista, joka oli hänen kanssaan naimisissa, kamppailin tämän tuntemuksen kanssa. Kirjoittaessani Jeanettesta miehen muotoileman ja vakaasti seuraaman fennomaanisen nais- ja perheihanteen ikeen alla jouduin myös pohtimaan sitä, mikä osa ärsyyntymisestäni on anakronistista ja mikä ei; mikä osa Snellmanin toiminnasta selittyi historialliseen tilanteeseen ja ajankohtaan kuuluvilla seikoilla, mikä osa vaativuudesta taas oli ajatonta.

Samankaltaisia tunteita koin, kun luin Irma Sulkusen teosta Naisen kutsumus, joka kertoo Miina Sillanpään elämästä mutta käsittelee myös laajemmin naista, perhettä ja luokkajakoa 1900-luvun alun Suomessa. Porvarillisten ryhmien naisten valtiopäivillä esittämät perustelut ja läpitunkevan epätasa-arvoista maailmankuvaa henkivät puheenvuorot saivat niskavillat pystyyn ja herkimpänä päivänä kyyneleet silmänurkkiin. Fiksusti itsereflektiivisenä tyyppinä ja tutkijana toki tajuan ärsyyntymiseni anakronistisen luonteen.

Olen siis lanseerannut tuntemusteni kategorisointiin käsitteen ”anakronistinen ärsyyntyminen”. Se on tunne, joka syntyy suhteessa jonkun menneisyyden tahon toimintaan. Se on historiallisella ymmärryksellä suitsittua ärsyyntymistä. Sen sijaan, että suoraan tuomitsisin menneisyyden toimijan, otan etäisyyttä ärsyyntymiseeni tiedostamalla, että toiminta, kokonaisuudessaan tai osin, oli tuossa historiallisessa tilanteessa eri tavalla ymmärrettävää kuin omassa ajassani. Maarit Leskelä-Kärki kirjoittaa väitöskirjassaan Kirjoittaen maailmassa empaattisesta lukutavasta, joka korostaa sitä, että tutkijan täytyy itsereflektiivisyydessään huomioida myös omat tunteensa tutkimusta tehdessään. Kohtaamiset menneisyyden kanssa eittämättä herättävät monenlaisia tuntemuksia, ja Leskelä-Kärjen huomio on tärkeä, sillä menneisyys ei suinkaan herätä pelkkiä ”ajatuksia” (mitä ikinä ne sitten ovatkaan), joita tulisi kylmän viileästi reflektoida, vaan tutkija on myös tuntevana inhimillisenä olentona osallisena prosessissaan halusi hän sitä tai ei.

Mutta, ajatuskulku jatkuu luontevasti ja pelottavasti: mitkä asiat oman aikani toimintatavoissa ja käsityksissä ovat sellaisia, jotka sadan tai kahden sadan vuoden päästä herättävät vastenmielisyyttä. Samat ajatukset tulivat mieleen, kun kirjoitin nälkävuosiin liittyvästä kirjallisuudesta. Ehkä en ole itse sen parempi? Tiedän monia epäkohtia tässäkin ajassa ja maailmassa, mutta näkyykö se toiminnassani tarpeeksi?

 

Kirjallisuutta
Marja Jalava: Minä ja maailmanhenki. Moderni subjekti kristillis-idealistisessa kansallisajattelussa ja Rolf Lagerborgin kulttuuriradikalismissa n. 1800–1914. SKS 2005.
Maarit Leskelä-Kärki: Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä. SKS 2006.
Irma Sulkunen: Naisen kutsumus. Miina Sillanpää ja sukupuolten maailmojen erkaantuminen. Hanki ja jää 1989.

Nälkävuodet ja etäännytetty kärsimys

Luin hiljattain Aki Ollikaisen esikoisromaanin Nälkävuosi, joka sijoittuu katastrofaaliseen talveen 1867–1868. Teos oli pakahduttava lukukokemus. Sitä on kehuttu laajalti eikä suotta. Päähenkilöinä ovat kerjuulla kulkeva Marja lastensa Mataleenan ja Juhon kanssa sekä Helsingin sivistyneistöön kuuluvat Renqvistin veljekset. Kertojana viivähtää myös eräs nimeltä mainitsematon senaattori.

Ollikaisen kirjassa järkyttävältä tuntuu sivistyneistön piittaamattomuus ihmisten hätää kohtaan. Kaunokirjallisuuden väkevyys tulee ilmi: on aivan eri asia lukea nälkävuosista kuvaus, jonka päähenkilöinä ovat inhimilliset olennot, joiden tunteet, pelot ja kokemukset limittyvät omiisi, kuin tieteellinen vaikkakin sinänsä ”tosi” kuvaus ajanjaksosta. Tässä mielessä ajattelen, että kaunokirjallisuus voi olla enemmän totta kuin tiede. Kaunokirjallisuuden totuus koskettaa ja avaa ymmärryksen. Ehkä juuri siksi, että koen romaanien ihmiskohtaloiden sisältävän yleistä inhimillistä totuutta enemmän kuin akateemisten ja etäisten kuvausten, olen itsekin kiinnostunut nimenomaan henkilöhistoriasta, ja haluan ymmärtää mennyttä yksittäisten ihmisten kokemusten kautta.

Henkilökohtainen ongelma Ollikaisen teoksessa minulle on J.V. Snellmanin osuus nälkävuosien katastrofissa. Vaikka graduni päähenkilö oli Jeanette Snellman, J.V. oli kuitenkin liki yhtä tärkeä, koska tarina rakentui heidän suhteensa ympärille. Vaikka tutkimukseni mielestäni toi J.V.:stä esiin ikäviä, nimenomaan inhimilliseen kanssakäymiseen liittyviä puolia kuten kyvyttömyyttä empatiaan ja ymmärrykseen toisen ihmisen heikkouksia kohtaan, haluaisin ajatella, että hän ei ollut ihminen, joka antoi tuhansien ihmisten kuolla nälkään. Huomaan, että olen edelleen kansalliskertomuksen idealistisen Snellman-kuvan vanki. On helpompi ajatella, että muut senaattorit saattoivat olla tässä tilanteessa historian konnia, mutta ei kai sentään Snellman!

Näiden ajatusten vaivaamana päädyin etsimään tutkimustietoa Snellmanista ja nälkävuosista Marja Jalavan teoksesta J.V. Snellman – Mies ja suurmies. Nälkävuosiin liittyi useiden katovuosien lisäksi monia vaikeuksia ja on löydettävissä useampia syitä sille, että asiat kehittyivät niin kamalaan suuntaan. Suomen tuotantorakenne oli yksipuolinen, maatalous kehittymätöntä ja väestönkasvu nopeaa. 1860-luvulla vallitsi kansainvälinen laskusuhdanne, ja Suomessa oli siitä huolimatta toteutettu rahanuudistus, joka johti lainansupistuksiin ja konkursseihin. Vuonna 1865 oli myös toteutettu kuntauudistus, eivätkä paikallistason organisaatiot monin paikoin vielä toimineet kunnolla. J.V. oli nälkävuosien aikana senaatin valtionvaraintoimituskunnan ensimmäisen osaston päällikkö ja vastasi avustustoimenpiteiden suunnittelusta. Asioista päätettiin kuitenkin senaatin talousosaston täysistunnoissa, ja valtion taloudellinen tilanne oli tiukka. (Jalava 2006, 297–299, 303.)

Kuitenkin nälkävuosien avustusperiaatteet olivat pikemminkin pedagogiset kuin humanitaariset. Vastikkeetonta apua karsastettiin ja pidettiin jopa turmiollisena. ”Rahvas haluttiin kasvattaa oman työnsä ja yrittämisensä kautta kykeneväiseksi huolehtimaan kaikissa tilanteissa aineellisesta ylläpidostaan”, Jalava kirjoittaa. Snellmanin ajatus pienyrittäjien Suomesta oli kuitenkin ajankohtaan nähden epärealistinen. Jalava tulkitsee, että valtaeliitissä saatettiin ajatella jopa ihmisuhrien olevan ”välttämätön osa kansan kasvatusta omatoimisuuteen ja itsenäisyyteen.” Kuolleisuuden laajuutta hekään silti tuskin aavistivat. Vuosina 1866–1868 kuoli noin 150 000 ihmistä yli normaalin kuolleisuuden. (Jalava 2006, 300, 303–304.)

Aki Ollikainen kuvaa senaattoria, joka ajatteli toimineensa oikein ja joka omasta mielestään teki uhrauksen tulevaisuuden eteen, mutta tunsi silti syyllisyyttä. Kuitenkin sellaiset argumentit tuntuvat tyhjiltä, kun lukee elämästään nälissään ja kylmissään kamppailevien Marjan, Mataleenan ja Juhon tarinaa. Jalavakin kertoo, että nälkävuodet olivat J.V.:lle traumaattinen kokemus, joka vaivasi häntä loppuelämän ajan. Tämä muun muassa ajoi kiivaasti avustusrahaston perustamista vastaisten katovuosien varalle. (Jalava 2006, 307–308)

J.V. ei kuitenkaan ehkä edes syksyllä 1867 käsittänyt, millainen hätä maakunnissa vallitsi. Tähän liittyen Jalava tekee rinnastuksen, joka antaa paljon ajattelemisen aihetta: ”Olihan Suomi nälkävuosina jakautunut kahtia niin, ettei kurjuus arkipäivän tasolla välttämättä koskettanut helsinkiläistä säätyläistöä sen enempää kuin nykyisten kehitysmaiden hätä oman maamme hyvinvoivia kansalaisia.” (Jalava 2006, 306.)

Samaan tematiikkaan kietoutuu ahdistavasti Anu Silfverbergin kolumni ”Sinä olet natsi” Nyt-liitteen Mitä ajattelin tänään -sarjassa. Silfverberg kirjoittaa lukemansa Christian Jungersenin romaanin pohjalta natsikortista, joka voi myös toimia, sillä se voi ”näyttää uudessa valossa sen, mitä pidämme tavallisena, vaarattomana tai muuttumattomana.” Pysäyttävä, romaanihenkilön suusta peräisin oleva ajatus tekstissä on tämä: ” – – meidän on helppo ihmetellä, miten tavalliset saksalaiset olivat muka tietämättömiä juutalaisvainoista. Mutta myös oma arkemme perustuu etäännytetylle raakuudelle. Entä jos 2020-luvulla syntyneet tulevat kysymään: ettekö te tienneet, missä ne teidän tavaranne tehtiin? Tiesittekö tuotantoeläimistä? Tiesittekö, millaisista oloista pakolaiset tulivat? Ettekä tehneet mitään! Mitä siihen sitten vastataan, paitsi että silloin oli tapana antaa toisten kuolla, jotta sai kahvia alihintaan.”

Niin, tuleeko joku kolmenkymmenen tai neljänkymmenen vuoden päästä kysymään: ettekö te tienneet? Voinko legitiimisti jeesustella 1860-luvun senaattoreita ja sivistyneistöä, ja jotta voisin, miten pitäisi elää?

 

Kirjallisuutta
Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Siltala 2012.
Marja Jalava: J.V. Snellman. Mies ja suurmies. Tammi 2006.