Juhlapäivä

Tänään on juhlapäivä: Tampereen yliopiston historian opiskelijoiden ainejärjestöllä Patinalla on 50-vuotisjuhlat ja niitä edeltävässä cocktail-tilaisuudessa julkaistaan kirjoittamani historiateos Rommista Tommyyn. Patinan historia 1963–2013. Kyseisen kirjan vaiheet ovat olleet tässä blogissa runsaasti esillä viime vuonna. Olen muun muassa pohtinut gadamerilaisia ennakkoluuloja, konteksteja, Facebookia ja muistitietoa sekä järjestöhistorian tieteellisyyttä.

Rommista Tommyyn

Patinan historiateostyöryhmän panos kirjan valmistumisessa on ollut suuri. Arkiston järjestäminen, kuvatoimittaminen, kunniajäsen- ja hallituslistojen laatiminen sekä käsikirjoituksen kommentoiminen on ollut ryhmän vastuulla. Myös teoksen nimi syntyi kollektiivisen ideoinnin kautta. Kuten asiaan kuuluu, välillä on ollut kiirettä ja painetta, mutta olemme myös muistaneet iloita erilaisista välietapeista: käsikirjoituksen valmistumisesta lokakuussa, teoksen painoon lähettämisestä helmikuussa ja vihdoin viime viikolla valmiin kirjan saapumisesta.

Nyt historiantutkimuksellinen angsti on lopullisesti selätetty, kun kirja on saatu painosta. Ulkoasuun on oltu tyytyväisiä ja kirjan on jopa sanottu olevan kuin kaunis konvehti. Rohkenen toivoa, että lukijat eivät löydä kovin paljon silkkoa sisältä. Johdannossa olenkin luvannut tarinan olevan toden näköinen, kuten sanotaan.

Tänään on hyvä päivä: mahtavat juhlat edessä ja onnistunut projekti takana!

Tohtoriopintoja

Vuosi on lähtenyt tutkimuksen kannalta (ja itse asiassa muutenkin) varsin mukavasti käyntiin. Sain tammikuun puolivälissä oman työpisteen historian oppiaineen tiloista ja nyt voin lähteä aamuisin Töihin sen sijaan, että väistelen kotona työpöydälle hyppiviä kissoja tai yritän saada kaikki tiedostot ja ohjelmien asetukset toimimaan yliopiston mikroluokkien koneilla.

Olen myös ehtinyt tässä kuussa käydä kahdesti Helsingissä arkistoreissulla. Ensimmäisellä kerralla tutustuin Svenska Litteratursällskapetissa kuva-aineistoihin kokoelmissa, joiden kirjeet olin jo osittain kuvannut mukaani marraskuussa. Joukossa oli melko monta eri kirjojen sivuilta tuttua otosta, mutta myös yksi minulle aivan uusi kuva eräästä tutkimuksessani tärkeästä hahmosta. Miltei tekisi mieli laittaa päähenkilöideni kuvia työkoneen näytön taustakuvaksi – niitä voisi samalla katsella, kun lukee heidän kirjeitään ja yrittää ymmärtää, minkälaisia ihmisiä he oikein olivat. Molemmilla arkistomatkoilla kävin myös Kansalliskirjastossa ja kuvasin jälleen koko joukon kirjeitä. Tosin osittain jouduin ottamaan uusia ruutuja viime keväänä läpikäymistäni aineistoista, sillä osa oli turhan epäselviä johtuen muun muassa taitamattomista kameran asetuksista.

Eräs asia, jota olen opetellut kerätyn aineiston karttuessa, on aineistonhallinta. Joskus olen sitä mieltä, että on mukava ryhtyä heti toimeen sen sijaan, että tuhlaisi aikaa kaikenlaiseen järjestelyyn. Nykyään olen jo oppinut, että en kuitenkaan tule muistamaan, mitä olen aiemmin ajatellut ja suunnitellut ja tässä hyvässä mutta typerässä uskossani jättänyt kirjaamatta ylös. Nykyään teen muistiinpanoja tulevalle minälleni asioista, jotka tällä hetkellä tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, sillä olen ymmärtänyt, että tuleva minäni ei ole niin hyvämuistinen kuin toivoisin. Olenkin kuluttanut aika paljon aikaa erilaisten listojen laatimiseen ja kansiorakenteiden luomiseen, jotta tulevaisuudessa ei tarvitsisi turhautua miettiessään, mitä aineistoja pitäisi vielä kerätä, mitä mahtaa olla jo talletettuna ja mistä nämä talletetut tiedot löytää.

Kaikenlaista tekemistä on myös kertynyt kevään kalenteriin: mahdollisesti pari seminaaria, varmasti muutama tohtoriopintojen kurssi ja myös kaksi kirja-arviota (toinen ei tosin liity mitenkään tohtoriopintoihin). Kevään aikana julkaistaan myös kaksi tamperelaiseen opiskelijaelämään ja -toimintaan liittyvää historiaa: Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan Tamyn 85-vuotishistoria ja saman yliopiston historian opiskelijoiden ainejärjestön Patinan 50-vuotishistoria. Edellisessä olen ollut mukana Tamyn historiatyöryhmässä, joka on koordinoinut ja suunnitellut projektia Tamyn osalta, ja jälkimmäisen olen viime vuonna kirjoittanut. Sen verran itsekeskeinen olen, että Patinan historian ilmestyminen jännittää kyllä enemmän. Teoksen ennakkomyynti on aloitettu ja taittoon se menee aivan pian. Julkistaminen tapahtuu järjestön vuosijuhlassa huhtikuun alussa. Jo nyt Patinan historiaa voi fiilistellä hauskalla Facebookiin laaditulla aikajanalla!

Onni on (miltei) valmis käsikirjoitus…

Viimeisin merkintäni oli aika angstinen ja historian tutkimuksen aiheuttaman ahdistuksen ja kiireen huomaa myös siitä, että koko blogi on ollut kuolleena viimeisen kuukauden ajan. Mutta tällä hetkellä olen liki helpottunut. Patinan 50-vuotishistorian käsikirjoitus on nyt viimeistä lukukertaani vaille valmis. Enää on tarkoitus tarkistaa, ettei tekstiin jää virheitä, outouksia tai typeryyksiä. Jotain jää aina, mutta tavoitteena on tottakai mokien määrän minimointi. Onneksi en ole ollut asian kanssa yksin, vaan koko Patinan historiatyöryhmä kommentoi tekstiäni kesän lopussa ja nyt vielä kaksi urheaa kommentaattoria on lukenut käsikirjoitukseni läpi. Huomenna onkin sitten skumpan ja opiskelijaelämän vuoro. Opiskelija se on tohtoriopiskelijakin!

Tässäkin projektissa sorruin helmasyntiini ja kirjoitin pidemmin, kuin olin suunnitellut. Minulle ei koskaan opintojeni aikana tuottanut vaikeuksia saavuttaa esseiden vaadittuja sivumääriä, vaan pikemminkin kirjoitin pidemmin kuin edellytettiin. Myös graduni oli turhan pitkä. Ja taas on käynyt näin. Tällä kertaa puolustaudun sillä, että alkuperäinen ajatus liuskamäärästä, johon 50 vuotta historiaa mahdutettaisiin, oli epärealistinen. Silti käsikirjoituksen pituus sisällysluetteloineen ja kirjallisuuslistoineen huitelee lukemissa, joita en olisi alun perin odottanut. Tämä tietysti tarkoittaa myös sitä, että käytin projektiin aika paljon enemmän työtunteja, kuin olin etukäteen suunnitellut. Aikataulu on kuitenkin pitänyt hyvin.

Keväällä kirjoitin Druckerin palauteanalyysistä, jonka ideana on kirjata tärkeän päätöksen yhteydessä ylös, mitä siltä odottaa. Jälkikäteen odotusta verrataan toteumaan ja analyysin soveltajan pitäisi muutaman vuoden kuluessa saada selville omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Olen hiljalleen alkanut miettiä, löytäisinkö tästä projektista keväällä kirjaamani odotukset jostakin tietokoneeni uumenista. Luulen aavistavani ainakin osittain, millaisia heikkouksia odotusteni ja toteuman vertaaminen paljastaa. Projektin pohtiminen jälkikäteen lienee joka tapauksessa tulevaisuuden kannalta hyödyllistä. Annan kuitenkin pölyn hiukan laskeutua ennen kuin ryhdyn tiukkaan itseanalyysiin. Nautin nyt hetken. Ja matkailen!

Lähimenneisyyden tutkimisen absurdius

Historiantutkimus on absurdin äärellä, kun tutkija käyttää lähteinään itse viisi vuotta aiemmin kirjoittamiaan dokumentteja. Asiaa ei lainkaan auta se, että muu saatavilla oleva aineisto on hänen ystäviensä ja opiskelutovereidensa kirjoittamaa. Lienee asiallista tunnustaa, että näiden reunaehtojen vallitessa ei voi olla kyse historiantutkimuksesta.

Historian opiskelijoiden ainejärjestö Patinalla on takanaan pian 50 toimintavuotta. Itse olen ollut Patinassa enemmän tai vähemmän aktiivinen koko opiskeluaikani eli syksystä 2005 lähtien. Hallituksessa olin vuosina 2007 ja 2008. Palautin maisterin tutkintotodistushakemuksen Patinan Tallinnan ekskursion jälkeisenä maanantaina viime huhtikuussa, joten voin hyvällä syyllä sanoa, että Patina kuului opiskelijaelämääni alusta loppuun. – Ja edelleen, ensimmäinen projektini valmistumisen jälkeen on oman ainejärjestöni 50-vuotishistorian kirjoittaminen.

Mielestäni vähintään viimeisen 10 vuoden tarkastelu historiantutkimuksen nimissä on jokseenkin kyseenalaista, mutta se muuttuu entistäkin epäilyttävämmäksi, kun tutkii asioita, joissa on itse ollut osallisena ja toimijana. On tuntunut jo tarpeeksi omituiselta joskus viitata omaan tekstiinsä ikään kuin tutkimuskirjallisuutena, mutta itseensä viittaaminen alkuperäislähteenä – se on absurdia!

2000-luvun Patinan toiminnan käsittely vaatii jatkuvaa itsereflektiota sen suhteen, mitkä asiat ovat merkityksellisiä ja mitkä eivät. Viimeisten päivien aikana olen moneen otteeseen törmännyt tilanteeseen, jossa haluaisin huomioida vaikkapa tiedekunnan opiskelijaedustajien paikkojen uudelleen jakoja tai erilaisten kyselyiden ja kannanottojen aiheita, mutta tajuan pian, että 50-vuotisen historian näkökulmasta ne eivät ole kyllin merkityksellisiä, jotta niitä kannattaisi käydä yksityiskohtaisesti läpi. Samankaltaisia asioita on voinut tapahtua ties koska aiemmin, enkä välttämättä edes tiedä niistä, vaikka ne olisivat silloisille opiskelijoille olleet tärkeitä.

Hans-Georg Gadamerin mukaan ajallinen etäisyys antaa meille arvostelemisen mittapuita. Hänen hermeneutiikassaan ajallinen etäisyys on ymmärtämisen positiivinen mahdollisuus. Saatamme nimittäin tarkastella nykyaikaa hallitsemattomien ennakkoluulojen varassa. Ajallinen etäisyys antaa luonteeltaan erityisten ennakkoluulojen kuihtua pois, ja todet ennakkoluulot erottuvat vääristä.

Ajan kuluminen antaa siis mahdollisuuden arvioida ilmiöiden ja tapahtumien merkityksellisyyttä laajemmasta perspektiivistä. Läheltä voi olla vaikea nähdä, mikä on olennaista, minkä merkitys säilyy ja minkä ei. Siksi pyrin erityiseen varovaisuuteen Patinan 2000-luvusta kirjoittaessani. Se on kahdella ratkaisevalla tavalla liian lähellä: ajallisesti sekä henkilökohtaisesti.

 

Kirjallisuutta
Hans-Georg Gadamer: Hermeneutiikka. Ymmärtäminen tieteissä ja filosofiassa. (Erit. ”Ymmärtämisen kehästä”, 29–39.) Suom. & valikointi Ismo Nikander. Vastapaino 2005.

Merkitysjahti: kontekstit, tarinat ja fiilikset

Olen hiljattain saanut valmiiksi tapahtumahistoriallisen rungon Patinan 50-vuotishistorialle. Nyt tarkoitukseni on alkaa kasvattaa lihasta tuon luurangon ympärille. Se tarkoittaa syventämistä, tulkintaa ja merkityksen antoa – tutkimusta. Pyrin linkittämään Patinan itseymmärryksen tehtävistään ja merkityksestään suomalaisen opiskelijaliikkeen ja opiskelijuuden historian kontekstiin. Tässä keskeistä kirjallisuutta ovat mm. ylioppilaskuntien historiat sekä muiden historia-alan ainejärjestöjen historiat. Monet teokset seuraavat yhteneväistä linjaa, jonka voi pelkistetysti kuvata etenevän viattomalta ja ehkä idealistiseltakin 1960-luvulta (yli)politisoituneelle 1970-luvulle, jota seuraa biletykseen ja urheiluun keskittynyt 1980-luku. 1990-luvulta ovat esillä kansainvälistyminen ja tekniikan kehityksen tuomat muutokset, mutta tässä vaiheessa kuva pirstaloituu, eikä selkeitä yleispiirteitä nouse esiin. Nykyhetki on ilmeisesti liian lähellä.

Merkitys on suhdekäsite. Tutkimuksessa sitä voi etsiä suhteuttamalla tutkimuskohteen valittuun kontekstiin. Kontekstointi on työlästä, sillä ei ole olemassa kirjaa, joka sisältäisi Totuuden valitusta kontekstista. Kontekstin rakentaminen on myös tutkimusta, ja palasia pitää kerätä monelta suunnalta ja samalla arvioida kriittisesti, mitä ne haluavat sanoa ja millaista kuvaa ne luovat. – Onko niiden välittämä kuva sellainen, johon voin perustaa omia tulkintojani vai päätyykö oma tutkimukseni kritikoimaan niitä? Olen taas kehällä: oma tutkimus ja tutkimuskirjallisuus, kysymys ja vastaus, ennakkoluulo ja evidenssi – minä ja maailma. Dialogi on jatkuvaa.

Opiskelijat ja heidän järjestönsä eivät elä muusta yhteiskunnasta irrallaan, ja siksi näen tarpeelliseksi syventää omaa käsitystäni suomalaisesta lähihistoriasta. Vaikka opiskelijaliikkeen historiaa käsittelevät teokset osaltaan kontekstoituvat ympäröivään yhteiskuntaan, nousee Patinan menneisyydestä mieleeni monia ”miksi”-kysymyksiä, joiden ymmärtämiseksi kaipaan laajempaa yhteiskunnallista ja aatehistoriallista kontekstia. Miksi Patina perustettiin, miksi se politisoitui, miksi politisoituminen vaihtui bileisiin Yo-talolla ja SM-tason sählyyn? Patina ja opiskelijaliike ovat olleet osa yhteiskunnan ja ilmapiirin muutosta. Mutta kuinka pitkälle kontekstointia ja perehtymistä voi jatkaa? Täytyykö minun olla koko viimeisen 50 vuoden yhteiskunnallis-poliittis-aatteellis-kulttuuristen kehityslinjojen ja kilpailevien tulkintojen asiantuntija? Vakiintuneissa tarinoissa ja tulkinnoissa on postpostmodernissa jotakin kovin epämuodikasta, mutta silti on havaittavissa, että Suomen 1900-luvun lopun opiskelijaliikettä koskevissa tarinoissa on monia samoja elementtejä. Johonkin täytyy lopulta ankkuroitua – ja tyytyä. Huomaan kuitenkin, että minulla on taipumus korostaa aatteiden ja ajatusten merkitystä. Tunnen tarvetta ymmärtää ”ajan henkeä” ja fiilistä, jotta voisin niiden pohjalta selittää ja tehdä ymmärrettäväksi Patinan itseymmärryksen ja toiminnan muutoksia.

Opinnoissani tutkin lähinnä 1800-lukua, jonka osalta on tuntunut selvältä, että se on vieras ja kaukainen ajanjakso. Lähihistorian suhteen tunne on ristiriitainen. Pitäisikö jotenkin ”automaattisesti” ymmärtää, koska siitä on niin vähän aikaa? Toisaalta muistaminen ja liian lähellä oleminen voivat myös tehdä historiantutkimuksesta hankalaa. Tajuan kuitenkin, ettei minulla ole liki mitään käsitystä siitä, millaista on ollut elää Suomessa ennen 1990-lukua, jolta tiedostetut muistikuvani alkavat. Lukiessani Unto Hämäläisen Suomi Orwellin vuonna 1984 -kirjaa minulle viimeistään avautui, että en ymmärrä kylmän sodan Suomen elämismaailmasta mitään. Se, että olen syntynyt kylmän sodan Suomessa, jonka itänaapuri oli Neuvostoliitto, luo virheellistä jatkuvuuden tunnetta. Nuo tunteet lienee syytä hylätä, sillä ainut asia, jonka muistan Neuvostoliiton murenemisen vuosista on se, että Pikku Kakkonen oli peruttu, koska telkkarissa oli setä, jolla oli verta päässä. Muistatte kai syntymämerkin Mihail Gorbatšovin otsalla?

Mutta kaipaan fiilistä: miltä tuntui, miten koettiin? Historiantutkimukset kertovat valitettavan harvoin yksittäisen ihmisen kokemuksesta. Olen ajatellut 1960- ja 1970-lukujen suhteen kääntyä muutaman romaanin pariin päästäkseni fiilikseen. Tämä on varmasti kovin epätieteellistä, mutta olen myös epätoivoinen. Haluan päästä ihon alle. Haluan, että romaani imitoi kokemuksen siitä, millaista olisi ollut elää tuolloin. Puolustaudun ehkä myös sillä, että kaksi romaaneista bongasin Mervi Kaarnisen kirjoittamasta Tampereen yliopiston 40-vuotishistoriasta Murros ja mielikuva, jossa niitä oli lainattu. Nämä ovat Antti Eskolan Mies ja ääni ja Raija Orasen Valomerkki. Kolmas kirja on Laura Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun, ja minun pitäisi varmaan olla vähän nolo siitä, että en ole sitä aiemmin lukenut. Ja olenkin.

Tieteellinen järjestöhistoria?

Kirjoitan neljättä kertaa järjestön historiaa. Kyseessä on Tampereen yliopiston historian opiskelijoiden ainejärjestön Patinan 50-vuotishistoria. Sekä sivumäärä että käsiteltävä ajanjakso ovat laajempia kuin kertaakaan aiemmin, ja tieteelliset ambitiot ovat korkeammalla. Historian opiskelijoiden keskuudessa tehdään mielellään eroa historiikin ja historian välillä. Historiikki tarkoittaa tiettyjen määrittelyjen mukaan kevyempää, epätieteellisempää, ehkä jopa kronikkamaista esitystä jostakin ajanjaksosta järjestön menneisyydessä. Sille lienee tyypillistä se, että kirjoittaja ei kovin hanakasti pyri esittämään omia tulkintojaan menneisyydestä vaan luo siitä esityksen ja koosteen. Tässäkin toki poimiutuvat esiin tärkeimmät tapahtumat, joiden arvottaminen on myös tulkintaa, mutta kokemusteni mukaan syvällisempien tulkintojen tekeminen kontekstien ja merkityksen annon mielessä jää vähemmälle.

Historiikki- ja historia-sanojen merkitykset eivät kuitenkaan ole kovin vakiintuneita. Niitä käytetään myös synonyymeinä eikä useinkaan ole selvää, millaiseen teokseen puhuja viittaa. Lisäksi on ongelmallista, että ”historia” viittaa moneen suuntaan, ja siksi sen käyttäminen voi tuntua moniselitteiseltä ja epäluontevalta. Ei myöskään ole kahta koria, joista toiseen menevät epätieteelliset historiikit ja toiseen tieteelliset historiat, vaan kyseessä lienee pikemminkin jonkinlainen jana ja eri teokset voivat asettua janalla eri kohtiin. Toisin sanoen kirjallisen esityksen arviointi on usein hankalaa: kuinka syvällinen se on, kuinka tieteellinen? Ja mikä on esityksen tieteellisyyden kriteeri? Kronikkakin voi olla pätevästi viitteistetty. Tarkoitukseni ei ole parjata historiikkeja, vaan pohtia erilaisten historiaesitysten eroja. Toisen, ristikkäisen janan voisi ajatella olevan kiinnostavuus. Kevyempi esitys voi olla vetävä ja kiinnostava, tieteellinen taas puiseva ja tylsä – tai päinvastoin.

Joka tapauksessa tarkoituksenani on nyt kirjoittaa järjestöhistoria, joka pyrkii tieteellisyyteen. Tietyt rajoitteet teoksen laajuudelle niin tekstiliuskojen kuin käytetyn aineiston määränkin suhteen asettaa se, että järjestöille tyypillisesti teosta tehdään varsin pienin resurssein. Miten siis yhdistää tieteellinen taso, ajallinen ja toiminnallinen kattavuus sekä vähäiset resurssit tyydyttävällä tavalla? Tästä tulee mieleen jonkinlainen markkinointikolmio, jonka kulmissa ovat laatu, käytetty aika ja hinta. Jostakin pitää yleensä aina joustaa. Nämä eivät osu analogisesti yksi yhteen järjestöhistoriasta esittämääni kolmikkoon, mutta dilemma on samankaltainen: jostakin pitää ehkä tinkiä.

Jotta voisin kirjoittaa tieteellisen järjestöhistorian, minun täytyy pohtia tieteellisyydelle asettamiani kriteerejä. R.G. Collingwood korostaa kysymyksen merkitystä tieteellisessä historiassa. Kysymyksen esittää autonominen tutkija, joka ottaa kaikki väitteet lopulta omiin nimiinsä. Niin sanotussa ”leikkaa-ja-liimaa” -historiassa tutkija tyytyy kysymyksiin, joihin lähteiden kirjoittajat ovat yrittäneet vastata. Hän ainoastaan jaottelee lähteet luotettaviin ja epäluotettaviin ja etsii valmiita lausuntoja asiasta, josta haluaa kirjoittaa. Tieteellinen historioitsija sen sijaan kysyy, mitä väite merkitsee. Se, että väittämä on tehty, on hänelle todistusaineistoa. Collingwoodin erottelu ”leikkaa-ja-liimaa” -historiaan ja tieteelliseen historiaan tiivistyy hänen esittämässään lordi Actonin ohjeessa ”Study problems, not periods”. – Ja mikä paremmin tiivistäisikään järjestöhistorian ongelman? Järjestöhistoriassa on valmiiksi sisään rakennettuna edellytys, että sen pitää käsitellä tietty ajanjakso ja mielellään mahdollisimman kattavasti. Miten siis muotoilla tutkimuskysymys siten, että se on tutkimuksellisesti mielekäs mutta sisältää sen, mitä järjestö on tilannut?

Kysymyksen lisäksi tutkimus tarvitsee kontekstin, johon suhteutettuna kysymykseen vastataan. Vastaus ei ole kokonaisvaltainen ja täydellinen, vaan tietty näkökulma tutkimuskohteeseen. Tutkimus kertoo kohteen merkityksestä nimenomaan suhteessa valittuun kontekstiin. Konteksti ei ole mitään annettua, vaan kuten Markku Hyrkkänen huomauttaa, se on myös tutkimustulos. Pitää siis saada selville, mihin suhteutettuna tutkimuskohdetta on mielekästä tarkastella. Tämän perusteella lienee selvää, että kolmikosta laatu, kattavuus ja resurssit tingin mieluiten kattavuudesta, koska resursseja ei ole mahdollista kasvattaa. Tätä puoltaa myös se, että kattava ei ole yhtä kuin kiinnostava vaan usein pikemminkin päinvastoin. Kysymys, konteksti ja rajaaminen ovat välttämättömiä sekä teoksen kiinnostavuuden että tieteellinen tason kannalta.

Tällä hetkellä ajattelen, että Patinalle luonteva konteksti on opiskelijuuden ja opiskelijaliikkeen historia. Vaikka patinalaiset eivät olisi aktiivisesti mieltäneet itseään osaksi opiskelijaliikettä tai -toimintaa, ne ovat kuitenkin olleet läsnä vähintään reflektoimattomina taustatekijöinä. Tampereen yliopiston ylioppilaskunta Tamy sekä etenkin valtakunnallinen opiskelijaliike ja kattojärjestö SYL kokemuksellisesti tuntuvat monista etäisiltä, mutta Tamyn kanssa on itsestäänselvästi tehty yhteistyötä: käyty jaostoissa, välitetty informaatiota jäsenistölle, vastattu lausuntopyyntöihin ja tietenkin anottu toiminta-avustuksia, jotka ovat olleet ainejärjestön pyörittämisen kannalta keskeisiä. Näyttää siltä, että Patina ei ole missään vaiheessa ollut irrallaan laajemmasta opiskelijaliikkeestä, vaan elänyt sen osana ja muuttanut painotuksiaan sen mukana – joko tiedostaen tai tiedostamatta. Viime kädessä kyse on opiskelijuudesta, opiskelijaksi identifioitumisesta, ja se on nähdäkseni ollut vahvaa. Tässä tutkimuksen vaiheessa olen muotoillut, että pyrkimykseni on tarkastella Patinan itseymmärrystä tehtävistään ja merkityksestään kiinnitettynä opiskelijuuden ja opiskelijaliikkeen historian nykytulkintoihin ja -tarinoihin. Mutta koska kysymys ja konteksti ovat myös tutkimustuloksia ja tutkimus on vielä kesken, odotan muutoksia mielenkiinnolla.

 

Kirjallisuutta
R.G. Collingwood: The Idea of History. Oxford University Press 1994.
Markku Hyrkkänen: Aatehistorian mieli. Vastapaino 2002.

Muistitietotutkimus ja hermeneutikon kaappirankelaisuus

Olen jo parissa aiemmassa tekstissä maininnut kirjoittavani tällä hetkellä Tampereen yliopiston historian opiskelijoiden ainejärjestön Patinan 50-vuotishistoriaa. Kerään aineistoksi myös muistitietoa: haastattelen entisiä toimijoita ja lisäksi toivomme saavamme paljon kirjallisia muistelmia entisiltä patinalaisilta.

Olen tähän mennessä tehnyt kymmenkunta haastattelua ja pikkuhiljaa alkanut myös hyödyntää niitä tekstissäni, joka on tosin vielä varsin luonnosmaista. Aiemmin kirjoittamani järjestöhistoriikit ovat olleet aikajänteeltään huomattavasti lyhyempiä ja laajuudeltaan suppeampia, joten niiden yhteydessä ei tuntunut tarpeelliselta problematisoida muistitietoon liittyviä kysymyksiä. Alan nyt vasta käsittää, mitä muistitietohistorian haasteet ovat. On helppo idealistisesti linjata, että muistitieto on aineistoa siinä missä kaikki muukin ja sitä koskevat samat säännöt: lähdekriittinen tarkastelu sekä lähestyminen kysymyksen kautta. – Suosikkiajatukseni R.G. Collingwoodilta on se, että historiantutkimuksessa mikä tahansa, mikä auttaa vastaamaan kiinnostuksen kohteena olevaan kysymykseen, on todiste. Hän sanoo, että historioitsija ottaa aloitteen käsiinsä kysymyksen avulla

Käytännön tasolla ongelmat kuitenkin konkretisoituvat, huomaan. Tartuin hädässäni Muistitietotutkimus – Metodologisia kysymyksiä -teokseen. Taina Ukkonen kirjoittaa siinä erilaisista tavoista suhtautua muistitietotutkimukseen. Hän luokittelee kolme tapaa suhtautua muistitietoon historiantutkimuksen aineistona: perinteisen, sosiaalihistoriallisen ja kulttuurisen. Perinteinen tapa pitää muistitietoa sinänsä epäluotettavana ja epäkiinnostavana lähdeaineistona ja sivuuttaa sen. Sosiaalihistoriallinen tapa uskoo tarkan metodologian avulla eliminoivansa muistitietoon vaikuttavia tekijöitä, jolloin voidaan saada luotettava kuva tutkimuksen kohteesta. Kulttuurinen tapa tähdentää kerrontatilanteen ja -kulttuurin merkitystä eikä usko vaikuttavien tekijöiden eliminointiin.

Perinteistä tapaa ei liene edes tarpeen kommentoida. Sosiaalihistoriallinen tapa taas kuulostaa jotenkin ”rankelaiselta”, jos siinä uskotaan, että oikein harjoitetulla lähdekritiikillä aineisto voidaan ”puhdistaa” luotettavaksi ja oikeaksi. Kulttuurinen tapa jättää kenttää enemmän auki ja tunnustaa olosuhteet, joissa muistitietoa tuotetaan. Mutta miten kulttuurisesti käsitetty muistitieto kertoo itse menneisyydestä? Saako nykyisyys liian suuren roolin? Mitä kertoo menneisyydestä se, miten joku sen nyt muistaa? – Tässä objektiivisuus hiipii mukaan. Taidan salaa ajatella, että muistitiedon pitäisi kertoa faktoja menneisyydestä, siitä ”miten asiat todella olivat”. Olenko itse kaappirankelainen? Menneisyydestä tässä hetkessä tuotettu muistitieto kertoo ainakin siitä, mitä nyt pidetään tärkeänä tai mitkä asiat ovat olleet kyllin merkityksellisiä jäädäkseen mieleen. Teemahaastattelussa haastattelija kuitenkin asettaa agendan siinä mielessä, että hän esittää kysymykset. Haastateltava voi silti kertoa myös vapaasti ja voi olla, että hän muistaa eri asioita kuin mitä haastattelija älyää kysyä. Teemahaastattelu kertoo kuitenkin myös siitä, mitä haastattelija pitää menneisyydessä tärkeänä, ja niin pitää toisaalta kai ollakin, jos hän on collingwoodilainen, autonominen historiantutkija kysymyksineen.

Ukkosen mukaan tietoteoreettisesti ja osittain ontologisestikin muistitietotutkimuksesta on löydettävissä positivistinen eli selittävä ja hermeneuttinen eli ymmärtävä ja tulkitseva suuntaus. Positivistinen käsitys nojautuu ontologiseen realismiin eli ”maailma on olemassa tietynlaisena riippumatta siitä, minkälaisia kuvauksia siitä esitetään”. Tykkään pitää itseäni hermeneutikkona, ja gradussani perustelin pitkästi, että totuus on aina kokijan totuus ja että se on ainoa totuus, jonka tutkimus voi tavoittaa. On erilaisia kokijoita ja siten on myös erilaisia totuuksia, mutta ne eivät sulje toisiaan pois. Esimerkkinä olen käyttänyt tarinaa sokeista, jotka koskettavat norsua kukin yhdestä kohtaa ja muodostavat sen perusteella käsityksen siitä, millainen norsu on. Korvaa koskettaneen mielestä se on litteä, jalkaa koskettaneen mielestä pyöreä ja paksu. Tärkeää on kuitenkin se, että vaikka totuuksia on erilaisia, totuus ei voi olla mitä tahansa. Kaikki tulkinnat eivät ole tosia, vaikka luovuttaisiinkin käsityksestä, että on olemassa vain yksi ja ainoa totuus. Silti minusta tuntuu, että mieleni perukoilla kummittelee halu objektiivisuuteen, salaa haluaisin tietää ”miten asiat todella olivat”. Selittyneekö tämä silläkin, että tutkimuksen esittämisen kannalta on jotenkin yksinkertaisempaa, jos näkyvillä on vain yksi totuus eli tulkinta eikä monia vaihtoehtoisia? Toisaalta vaihtoehtoisten totuuksien esittämisen kanssa on myös rajansa, koska mitä tutkija enää edes tekee (on journalisti?), jos hän vain referoi erilaisia käsityksiä esittämättä itse omaa, perusteltua tulkintaansa kokonaisuudesta?

Palatakseni Ukkosen artikkeliin positivistinen suuntaus muistitietotutkimuksessa tarkoittaa sitä, että aineistosta etsitään sekä faktatietoa että muistelijan kokemuksia ja mielipiteitä. Hän kutsuu tätä lähestymistapaa myös realistiseksi, koska sen lähtökohtana on ontologinen realismi. Prioriteettina ovat tapahtumat ja se, ”miten asiat ovat olleet”. Ukkosen mukaan tällaisissa tutkimuksissa muistitietoaineisto on usein muuta aineistoa täydentävää, eikä itse muistelu ole tutkimuksen kohteena, vaikka aineiston luonnetta voidaan pohtia osana aineiston arviointia. Muistitiedon luotettavuus nousee keskeiseksi kysymykseksi ja tutkija pyrkii olemaan ulkopuolinen tarkkailija. Hermeneuttisessa ja tulkinnallisessa lähestymistavassa keskeistä on merkitysten antaminen menneisyydelle kerronnassa, lähtökohtana nykyisyys: ”Muistelussa tulee esiin ennen kaikkea se, minkälaiset asiat ja tapahtumat muistelijoiden mielestä ovat muistamisen, kertomisen ja säilyttämisen arvoisia.” Tässä lähtökohdassa korostetaan myös enemmän muistelijan ja tutkijan vuorovaikutusta aineiston tuottamisessa. Yleispätevää tietoa tai totuutta ei tavoitella, eikä aineistoon vaikuttavien tekijöiden vaikutusta pyritä eliminoimaan. Olennaista lienee, että kummassakin tavassa nuo tekijät pitää kaiketi silti pyrkiä tunnistamaan. Ukkola huomauttaa, että todellisuudessa eri lähestymistavat sekoittuvat ja edellä esitetyt ovat ideaalityyppejä. Hän tiivistää asiaa hyvin toteamalla, että realistisen muistitietotutkimuksen kiinnostus kohdistuu ensisijaisesti menneisyyteen, tulkinnallisessa tavassa kohteena ovat menneisyys ja nykyisyys sekä niiden suhde muistelussa.

Ehkä suhtautumiseni Patinan 50-vuotishistorian muistitietoon kallistuu tietyin osin realistisen näkökulman puolelle, mutta pyrin pitämään mukana hermeneuttisen vivahteen. Tutkimukseni pääaineisto ei ole muistitietoa, vaan sen rooli on pikemminkin täydentävä. Tutkimukseni kohteena ei myöskään ole muistitieto ja sen tuottaminen itsessään, vaan kiinnostuksen kohteena on se, mitä vuonna 2012 tuotettu muistitieto voi antaa viimeisen 50 vuoden ymmärtämiselle ja siitä tietämiselle. Etsin realistisesti faktoja asioista, joista arkistoaineisto ei voi kertoa, mutta myös tulkinnallisesti kokemuksia ja tuntemuksia.

 

Kirjallisuutta
Taina Ukkonen: ”Yhteistyö, vuorovaikutus ja narratiivisuus muistitietotutkimuksessa”, teoksessa Outi Fingerroos, Riina Haanpää, Anne Heimo & Ulla-Maija Peltonen (toim.) Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä. SKS 2006.
sekä
R.G. Collingwood: The Idea of History. Oxford University Press 1994.

Historiantutkimusta Facebookissa

Muistitietoon on suhtauduttu historiantutkimuksen perinteessä epäluuloisemmin kuin virallisluontoisiin, kirjallisiin aineistoihin. Ajattelutapa juontaa rankelaiseen lähdekritiikkikäsitykseen, jossa arvioidaan lähteen antaman tiedon luotettavuutta sinänsä. Tästä näkökannasta katsoen subjektiivisina pidettävät lähteet kuten kirjeet ja muistelmat näyttäytyvät epäluotettavampina kuin arkistoihin talletetut viralliset asiakirjat.

Tampereen yliopiston historian opiskelijoiden ainejärjestön Patinan historian tutkimista aloitellessani olen törmännyt vielä eksoottisempaan potentiaaliseen aineistoon: Facebook-ryhmässä tapahtuvaan muisteluun. Kaikki alkoi muutamaan eri paikkaan lähettämästäni muistelu- ja kirjoituspyynnöstä, joka alkoi elää omaa elämäänsä verkossa. Viesti kiersi myös Facebookiin, jossa aktiiviset entiset historian opiskelijat perustivat nostalgiaryhmän, johon liittyi muutamassa päivässä pari sataa jäsentä.

Facebook tarjoaa itse asiassa hedelmällisen ja itseään ruokkivan ympäristön muistelmien tuottamiselle. Pääasiallisesti toiminta on edennyt niin, että joku jäsenistä on postittanut ryhmän seinälle jonkin aiheen ja muut ovat kommentoineet sitä ja lisänneet omia muistojaan keskustelunomaisesti. Dialogin mahdollistava ympäristö on muistelulle hedelmällinen: seuraavalle kirjoittajalle tulee aina uutta mieleen edellisen kommentista.

Facebook-ryhmän syntyminen tuntuu ajalle tyypilliseltä, ja vaikka yllätyinkin, ei ehkä olisi pitänyt. Muutama vuosi sitten oli uutta, että erilaiset pinnalla olevat kampanjat ja mielipideryhmät saivat lyhyessä ajassa tuhansia ja kymmeniä tuhansia tykkääjiä ja jäseniä. Tämä tuntuu nyt jo tavanomaiselta, mutta viime aikoina olen törmännyt yhä enemmän siihen, että mitä erilaisimpien aktiviteettien ympärille syntyy Facebook-ryhmiä. Näiden ryhmien etu erillisiin verkkosivuihin ja keskustelufoorumeihin nähden on se, että niitä on helppo kenen tahansa perustaa ja ihmiset ovat jo valmiiksi saman palvelun käyttäjiä. Heidän ei tarvitse erikseen hakeutua ja rekisteröityä eri verkkosivuille, vaan he ovat jo Facebookissa, joka kerää eri ryhmien feedit nähtäville. Samassa paikassa pääsee käsiksi niin valokuvauskurssin ympärille koostuneeseen ryhmään kuin Patinan nostalgiaan ja jopa työhön liittyviin ryhmiin.

Facebook-toiminnan levittäytyminen yhä erilaisemmille ja virallisemmille aloille nostaa kuitenkin esimerkiksi tietoturvaan liittyviä kysymyksiä. Omistaako Facebook nyt käyttöoikeuden kaikkiin muistoihimme ja kuviimme ainejärjestömme historiasta? Voivatko vain tietylle ryhmälle tarkoitetut asiat levitä jostakin oikusta laajemmalle? Tunnustan, että ainakin itse käytän Facebookia pääsääntöisesti varsin luottavaisena ja tietämättömänä tarkemmista oikeuksistani tai palveluntarjoajan velvollisuuksista. Siksi pyrin siihen, että en lisää palveluun mitään kovin tärkeää.

Jos traditionaalista muistitiedon hyödyntämistä kohtaankin on historiantutkimuksen piirissä tiettyjä varauksia, asettaa Facebook-muistelu edelleen uusia haasteita sen hyödyntämiselle tutkimuksessa. Vaikka ryhmän perustamisen pontimena oli alun perin muistelukutsu, miten suhtautua muistoihin, joita tähän suljettuun ryhmään on kirjoitettu? Kuinka julkisia ja yksityisiä ne ovat? Missä määrin saan hyödyntää niitä historiateoksessa ja miten niihin viitataan? Nämä asiat täytyy jossakin vaiheessa ottaa ryhmässä esille.

Keskustelunomaisen kanssakäymisen mahdollistava ympäristö ruokkii muistelua, mutta toisaalta se tuottaa hyvin fragmentaarista aineistoa. Mikä on panos–tuotos-suhde kirjoitusten läpikäymisessä? Perinteiseen keskustelufoorumiin nähden käyttöliittymä asettaa hankaluuksia, sillä saatavilla ei ole foorumeille tyypillistä selkeää puurakennetta keskusteluaiheista, vaan sivu näyttää hyvin suppean otoksen keskustelun kohteena olevia otsikoita, ja aiemmat aiheet sekä kommentit hautautuvat loputtoman skrollaamisen alle. Joka tapauksessa ryhmä tarjoaa sekä minulle että ainejärjestömme aktiiveille ennen kokemattoman tavan kontaktoida entisiä toimijoita. Ja etenkin se tarjoaa meille kaikille, entisille tai nykyisille historian opiskelijoille, matalan kynnyksen välineen olla yhteydessä keskenämme, joko yksityisesti tai yhteisöllisesti.

Ryhmän syntyminen on mielestäni hyvä esimerkki yhteyksistä ja yhteisöllisyydestä, joita tämä epäsosiaaliseksikin mediaksi parjattu väline voi tarjota. Historiikin kirjoittajana kuljen varmasti puritaanisimpien tutkijoiden mielestä sangen hämärälle alueelle, jos teen tutkimustani Facebookissa. Ryhmään kertyneen muistelmat ovat varmasti jollakin tavalla mukana lopullisessa käsikirjoituksessa – työn edetessä selviää miten ja millä ehdoilla.

Ennakkoluuloja pyydystämässä: keskusteluja aiemman minän kanssa

Gradusta selvittyäni olen uuden tutkimusprojektin alkuvaiheissa. Kyseessä on oman ainejärjestöni, Tampereen yliopiston historian opiskelijoiden Patinan, 50-vuotishistoria. Uuden työn aloittaminen antaa erinomaisen tilaisuuden jahdata ennakkoluuloja, joiden nappaamismenetelmiä pohdin hiukan jo aiemmassa blogimerkinnässäni. Tuolloin mietin, miten ennakkoluulon voi saada kiinni, ja kerroin kokeilleeni mm. kirjoittamista, lukemista ja ajattelemista. Pyydystäminen on yleensä tapahtunut melko abstraktilla tasolla. En ole oikein osannut nimetä mitään hetkeä, jolloin olisin konkreettisesti saanut ennakkoluulon kiinni, vaan kehitys on tuntunut pikemminkin vähittäiseltä.

Tänään kuitenkin onnistuin: nappasin ennakkoluulon itse teossa! Se onnistui kirjoittamalla, ja olenkin juuri nyt taipuvainen ajattelemaan, että se saattaisi olla paras, tai ainakin konkreettisin, keino ennakkoluulon kiinni saamiseksi. Nykyisin pidän kirjoittamista itsessään menetelmänä, vaikka joskus aiemmin näin sen lähinnä lopputuloksen esittämisen välineeksi. Koko opintojeni ajan minua on kyllä neuvottu käyttämään kirjoittamista ajattelemisen välineenä, mutta ehkä tässä, niin kuin monessa muussakaan, ei riitä, että ikään kuin ”tietää” jonkin asian, jos ei kuitenkaan omakohtaisesti ymmärrä sitä. Ehkä kuvittelin, että kaiken ajattelemisen olisi pitänyt tapahtua päässä, koska ajatteluhan on niin sanotusti automaattista. Mutta ei se ole.

Pohdin tänään omaa lähtökohtaani ainejärjestöni historian kirjoittajana, ja sitä, kuinka oma läheinen suhteeni järjestöön vaikuttaa työhöni. Päätin kirjata ennakkoluulojani ylös. Kirjoitinkin heti vihkooni otsakkeen ”ennakkoluulot?” ja sen alle ”eri vuosikymmeniä koskevat”. Saman tien näin, että siinä se oli: ennakkoluulo suoraan silmieni edessä, kiinni itse teossa! Suurin ennakkoluuloni onkin se, että melko automaattisesti jäsennän ainejärjestöni historiaa vuosikymmenten kautta, eikä se, mitä käsityksiä kuhunkin ajanjaksoon liitän.

Toki olen jo aiemmin oppinut, että historiankirjoituksen tekemät aikakausijaottelut ovat keinotekoisia ja konstruoituja, mutta väitän, että ne ovat silti salakavalia. Vaikka periaatteessa tiedämme, että kyseessä ovat konstruktiot, ne elävät silti puheissa, teksteissä ja ajatuksissa niitä jäsentävinä periaatteina. Jälleen tietäminen on eri asia kuin ymmärtäminen – tai kokeminen. Kerrottakoon, että päätin kaikesta huolimatta kirjata ennakkoluulojani ylös vuosikymmenittäin. Sain jälleen huomata, että lähelle on vaikea nähdä, sillä stereotypioita oli helpointa kutsua esiin 1960- ja 1970-luvuista.

Kirjoittamisessa on oikeastaan kyse omien ajatusten seurannasta ja jäljittämisestä. Huomaan helposti ajautuvani illuusioon, että tämän hetkiset käsitykseni ovat olleet minulla jo pitkään ja ”aina”. Pienellä pohdinnalla huomaa, että näin ei ole, mutta muutosta on vaikea seurata – ellei ole kirjoittanut ajatuksiaan ylös! Ajatusten ylöskirjaaminen mahdollistaa keskustelut aiemman minän kanssa. Mitä ajatteli esimerkiksi kolme vuotta nuorempi minäni, millaisia käsityksiä sillä (hänellä?) oli? Kirjoittaminen mahdollistaa oman itsen reilun historiallistamisen ja estää itsensä huijaamisen. En ole sama kuin aiemmin. Henkilöhistoriallisessa tutkimuksessa ihmisen elämänkaari tiivistyy, ja oman gradutyöni henkilöiden suhteen tuntui paikoin, että tutkimuksen eri vaiheissa olivat läsnä ikään kuin eri henkilöt. Itsen ja oman muutoksen seurannan tekee vaikeaksi paitsi tällaisen pikakelauksen luonnollinen mahdottomuus myös se, että ihminen on itsensä arvostelussa ehkä kaikkein eniten jäävi, koska on liian lähellä.

Liiketoimintaosaamisen opinnoissa kehotettiin myös itsen seurantaan. Tutustuin lyhyesti Druckerin palauteanalyysiin, joka on eräänlaista kirjallista itsereflektiota, mutta sen tavoitteena on omien vahvuuksien ja heikkouksien tietäminen. Ideana on kirjata jokaisen tärkeän päätöksen tai toimenpiteen yhteydessä ylös, mitä siltä odottaa. Sopivan ajan kuluttua odotusta verrataan toteumaan. Idea kuulostaa yksinkertaiselta, mutta juju on kaiketi siinä, että ylöskirjaaminen estää ihmistä huijaamasta itseään. Kirjoittaja joutuu raa’asti kohtaamaan aiemman minänsä, joka on voinut tehdä vaikkapa epärealistisia arvioita projektin aikataulusta tai siitä saatavista hyödyistä. Jos odotuksia ei olisi löydettävissä kirjallisessa muodossa, ihminen voisi ajan kuluessa, muovatessaan odotushorisonttiaan uudenlaiseksi, projisoida uudistuneet käsityksensä aiempaan hetkeen ja kuvitella niiden vallinneen jo silloin. Samaan tapaan tutkimustyössä kirjallinen itsereflektio on lahjomatonta. Muutoksen havaitsemiseen pyrkivälle ennakkoluulojen pyydystäjälle rehelliset ja avoimet keskustelut aiemman minän kanssa ovat hyödyllisiä ja hedelmällisiä, ja siksi kirjoittamalla ajatteleminen ja ajatusten kirjoittaminen on tarpeellista, jopa välttämätöntä.