Workshop Prahassa: Kansallisten liikkeiden edistäjät ja välittäjät

Järjestäjät majoittivat meidät Prahan historialliseen keskustaan.

Järjestäjät majoittivat meidät Prahan historialliseen keskustaan.

Syyskuussa tein pikapyrähdyksen Prahaan Protagonists of National Movements -työpajaan. Työpaja oli osa National movements & Intermediary Structures in Europe -verkoston (NISE) vuositapaamista Prahan Kaarlen yliopistossa. NISEn keskuspaikka on Belgiassa Antwerpenin yliopistossa ja se on toiminut vuodesta 2009 lähtien.

Työpajaan osallistuminen oli aika jännittävää, sillä kommentaattorina oli paikalla myös nationalismitutkimuksen tšekkiläinen kuuluisuus Miroslav Hroch. Tapaaminen oli teemaltaan todella osuva väitöstutkimukseni aiheen kannalta. Pidin paperin ”Close Relationships as Support and Motivation in the Construction of Nationalism”, jossa käsittelin Tengströmin piirin yhteisiä kansallisia aktiviteetteja sekä keskinäisiä suhteita. Paperini sai työpajan antia summaavissa loppukommenteissa kiitosta siitä, että se toi esille perhe-, sukupuoli- ja tunnehistoriaan liittyviä kysymyksiä, joita kaivattaisiin enemmänkin nationalismitutkimuksen agendalle.

Esitykset vaihtelivat maantieteellisesti Intiasta Bretagneen ja aikajänteeltään 1800-luvulta nykypäivään. Omalta kannaltani kiinnostavimmat paperit käsittelivät kansallisen identiteetin ja kirjallisuuskäännösten yhteyksiä 1800-luvun Unkarissa; skandinavismia, antikvaarista keräilyä ja tutkimusta 1800-luvulla tanskalaisen Carl Christian Rafnin kautta sekä Tanskan ja Saksan välisen raja-alueen, Schleswigin, historiaa ja identiteettikysymyksiä.

Protagonist-käsitteen määrittely jäi vielä osin auki. CFP:ssä se oli määritelty sankarin ja johtajan käsitettä vasten. Sillä ei varsinaisesti tarkoitettu päähenkilöä, mikä on yksi luonteva suomennos. Suurin osa esityksistä käsitteli henkilöitä aatteen välittäjinä tai edistäjinä. Toisaalta myös laajemmat järjestöt tai jopa musiikki saatettiin nähdä tällaisessa roolissa. NISEn Studies on National Movements -journaalin uusin numero käsittelee nimenomaan yksilöiden ja sankareiden roolia kansallisissa liikkeissä. Protagonists-työpaja oli seuraava askel tästä.

Oma Tengströmin piiriä koskeva tutkimukseni sopii hyvin protagonist-ajatukseen: kyseessä eivät ole vakiintuneet, kansallisen tarinan itsestään selvät sankarit kuten J. V. Snellman tai J. L. Runeberg, vaan heidän kanssaan samoissa tuttavapiireissä ja verkostoissa toimineet ihmiset, jotka olivat sitoutuneita kansallisen aatteen edistämiseen. Toki se, kuka nähdään sankarina ja kuka välittäjänä, riippuu siitä, miten historiallinen tarina on rakennettu. Olen pohtinyt myös eliniän vaikutusta jälkimaineeseen: pitkä ura ja elämä lienee ollut eduksi keskeisen aseman saavuttamiselle sekä aikalaisten että myöhempien historiankirjoittajien keskuudessa.

Prahassa NISE julkaisi DIANE-tutkimusalustan (Digital Infrastructure for the Analysis of National movements in Europe). Ideana on koota yhteen tietokantaan useiden eri maiden tutkijoiden keräämiä tietoja kansallisten liikkeiden henkilöistä, organisaatioista, symboleista ja niin edelleen. DIANEn kautta tietoja ja verkostoja voi visualisoida ja analysoida. NISEn aktiivit ovat olleet hyvin avuliaita ja olen saanut mahdollisuuden testata tutkimusalustaa omalla datallani ja katsoa, mitä saan työkalusta irti omaan väitöstutkimukseeni.

Työpaja oli hyödyllinen ja inspiroiva kokemus. Sain kontakteja NISE-verkostoon ja tutustuin moniin ihmisiin, vaikka aika olikin lyhyt. Oli myös mukavaa ja rohkaisevaa kuulla positiivisia kommentteja omasta tutkimusaiheesta kansainvälisessä ympäristössä.

Tieteellinen seuramatka Valenciaan: European Social Science History Conference

Olin kuun vaihteessa vajaan viikon Valenciassa, jossa järjestettiin European Social Science History Conference (ESSHC). Joka toinen vuosi järjestettävä konferenssi on todella suuri. Osanottajia oli nyt yli 1700 ja ohjelmaa oli valtavasti: neljä sessioslottia aikavälillä 8.30-18.30 neljänä päivänä. Rinnakkaissessioita oli jopa 25 kerrallaan.

Tampereen yliopiston historian oppiaineessa konferenssi on suosittu ja meitä oli paikalla viitisentoista. Teimme muutaman kollegan kanssa hauskan seuramatkan: menimme yhteisellä kyydillä lentokentälle ja otimme Airbnb:n kautta kimppakämpän, jossa vajaa viikko tuli maksamaan suurin piirtein yhden hotelliyön verran per henkilö. Muutoinkin suomalaisia oli paljon, ja järjestäjien mukaan yksittäisistä yliopistoista Helsingin yliopistosta osanottajia oli eniten.

IMG_20160418_174530

Olin organisoinut väitöskirjatutkijakollegani Julia Dahlbergin kanssa Elites and Forerunners -verkostoon session otsakkeella ”Ideas and Collective Thought in Elite Family Networks”. Oma esitykseni käsitteli tunteiden ja aatteen eli tässä tapauksessa nationalismin limittymistä Tengströmin perhepiirin lähisuhteissa otsakkeella ”Intertwined Emotions and Ideas – Construction of Finnish Nationalism in a 19th Century Family Network”. Julia puhui sosiaalisten suhteiden ja piirien merkityksestä tieteellisten ideoiden leviämisessä esimerkkinään darvinismin leviäminen Suomeen (Family Networks and Scientific Ideas. The Arrival of Darwinism in Finland). Meidän lisäksemme puhujina olivat Pernille Arenfeldt (Elite Women as Confessional Advocates in Protestant Territories, 1550–1590) ja Leena Kurvet-Käosaar (All the ’Evil’ in me has been born of a Desire for Good, for Beauty and for Truth.” Marie Under’s Epistolary Conceptualizations of Marriage and Divorce).

Kuultavaa ja pohdittavaa oli, kuten sanottu, tarjolla mitä runsaimmin. Kuuntelin esitelmiä muun muassa massakoulutuksen noususta 1800-luvulla, maa-aatelista, ”ei-ydinperheistä”, espanjalaisesta kirjetutkimuksesta ja naisista 1700-luvun kirjapainobisneksessä.

*

Valenciassa oli jo keväisen kaunista.

Valenciassa oli jo keväisen kaunista.

Tässä poimintoja muutamista teemoista, jotka jäivät eniten mielen päälle. Pohdintani perustuvat konferenssin tiimellyksessä tekemiini muistiinpanoihini ja toivon, etteivät ne sisällä kovin montaa virhettä tai väärinymmärrystä.

Sessiossa ”Crossroads of the Gendered Self” käsiteltiin erilaisia life-writing/egodokumentti-aineistoja erityisesti naisten näkökulmasta. Anne Loganin esitys käsitteli brittiläisen Lady Matthewsin ensimmäisen maailmansodan aikana kirjoittamaa päiväkirjaa. Hänen mukaansa naisten sotapäiväkirjat ovat usein esimerkiksi sairaanhoitajien kirjoittamia, mutta tässä päiväkirjassa erityistä on se, että kirjoittaja oli kotirouva. Mutta Lady Matthews oli myös feministi ja suffragettijärjestön puheenjohtaja, joka oli kiinnostunut politiikasta läpi elämänsä. Loganin mukaan päiväkirja on kiinnostava yhdistelmä patriotismia ja feminismiä. Hän myös pohti, mikä erottaa sotapäiväkirjan ”rauhanpäiväkirjasta”.

Raúl Mínguezin esitelmän ”Women Inspired by God? Personal Writings by Religious Founders in Nineteenth-Century Spain” keskeinen aineisto oli 1800-luvun alkupuolella eläneen katolisen Madre Sacramenton muutamaa kuukautta ennen kuolemaansa kirjoittama autobiografinen teksti. Vaikka kutsumus oli ilmeisesti ollut varhainen, nuoruuden kirjeet käsittelivät usein muotia ja tanssia eivätkä uskonnollisia kysymyksiä. Mínguez esitti kaksi maalausta, joista toisessa Madre Sacramento oli iäkäs nainen nunnanasussaan, toisessa hän oli vauraan kauniisti pukeutunut nuori nainen. Huomiota herättävää oli, että nainen oli molemmissa teoksessa kuvattu samassa poseerausasennossa.

Sessiossa pohdittiin, kenelle kirjoittaja esittää minäänsä, kenelle ”self-presentation” on suunnattu. Erityisesti pohdittiin nuoremman ja vanhemman minän suhdetta. Oliko Lady Matthewsin päiväkirjojen ”self-presentation” suunnattu hänen tulevaisuuden minälleen? Ehkä myös hänen varttuville lapsilleen? Madre Sacramentoa esittäneet maalaukset ja autobiografia herättivät pohdintoja siitä, miten elämänkulku ja vanhempi minä kehystävät uudelleen (”reframe”) elämäntarinan. Pidin kovasti tästä ”reframe”-ajatuksesta ja siitä tulivat hakematta mieleen Jeanette Snellmanin vuosien myötä kypsyneet ja uudelleen tulkitut pohdinnat äidittömyyden vaikutuksesta hänen persoonaansa ja elämäänsä, joista olen kirjoittanut mm. Sukupuolentutkimus-lehdessä ja yhtenä esimerkkinä myös artikkelissani ”The Narrative Self”.

*

Huomasin paluumatkalla lentokoneessa muistiinpanojani lukiessani, että Theory-verkoston sessiossa ”Narrative Explanations and Historical Objectivity” esitettiin ajatuksia, jotka keskustelivat kiinnostavasti ”reframe”-pohdintojen kanssa (Koko konferenssi oli niin intensiivinen, että siellä en ehtinyt ajatella ehkä yhtään ajatusta loppuun.)

Lentomatkat sujuivat yllättävän mukavasti. Laukkukin pysyi Charles de Gaullen kentän vaihdoissa mukana molempiin suuntiin.

Lentomatkat sujuivat yllättävän mukavasti. Laukkukin pysyi Charles de Gaullen kentän vaihdoissa mukana molempiin suuntiin.

Paul Rothin esitelmä ”Reviving the Philosophy of History” oli erityisen kiinnostava. Viehätyin ajatuksesta, että totuudet voidaan tietää vasta jälkikäteen. Historiantutkimus tai historiallinen narratiivi ”lisää” totuuden menneisyyteen, jossa sitä ei ollut. Se on totta tietystä ajasta, mutta mahdollista tietää vain takautuvasti. Esimerkkinä Roth käytti 30-vuotista sotaa. Sen alkaessa 1618 kukaan ei voinut tietää, että kyseessä oli 30-vuotinen sota, mutta jälkikäteen voimme ajatella, että tämä on historiallinen totuus, tai tapa ryhmitellä faktoja, joka on voimassa. Historia on siis dynaamista ja muuttuu koko ajan. – Eli kuten sanotaan, menneisyyttä tulkitaan aina nykyhetkestä käsin. Elämäntarinan uudelleen kehystämiseen liitettynä vahvistuu ajatus siitä, että minän uudet tulkinnat ovat totuudellisia siitä hetkestä käsin, jolloin ne tehdään eivätkä välttämättä epätosia tai epäaitoja – kuten Jeanette Snellmanin kohdalla olen pohtinut.

Roth esitti myös, että tarinan lopun tietäminen mahdollistaa sen alun määrittämisen. Tarinaa ei voi siis kertoa ennen kuin se on päättynyt. Tähän yhdistyy mielestäni luontevasti historiantutkimukselle annettu määritelmä, jonka mukaan se tutkii päättyneitä prosesseja. Olisi mielenkiintoista saada tietää joskus, millaisia nimityksin näitä 2000-luvun ensimmäisiä vuosikymmeniä tullaan tulkitsemaan; millaisen paikan esimerkiksi nykyvinkkelistä liki loputtomilta tuntuvat talouskaaokset ja kriisitietoisuudet saavat tulevaisuuden historiantutkimuksellisissa kertomuksissa.

*

Teoreettisten pohdintojen lisäksi mieltäni kiinnitti erityisesti, hieman yllättäenkin, pukeutumisen ja muodin historiaan liittynyt sessio ”You’re Doing It Wrong! The Morals of Social Differentiation in Early Modern Europe”. Tekee välillä hyvää kuunnella jotakin itselle uutta ja vierasta. Sain muun muassa tietää, että 1600-luvun Tallinnassa yömyssyjen pitsit olivat kiellettyjä, mutta kiinnostavin esitys oli Gudrun Anderssonin varhaisen 1800-luvun muotilehtiä käsitellyt esitelmä ”Too Anxious to Please. Moralising Gender in Fashion Magazines in Early 19th Century”. Aineistona oli ruotsalainen Magasin för konst, nyheter och moder -lehti. Lehti esitteli viimeisintä muotia mutta toisaalta sarjakertomuksissa liiallista kiinnostusta luksukseen ja muotiin paheksuttiin. Naisen piti olla muotitietoinen mutta samalla täyttää velvollisuutensa vaimona ja äitinä. Anderssonin mukaan perinteisyydestään huolimatta lehti laajensi lukijoidensa käsityksiä.

Oli mielenkiintoista kuulla, että tämäntyyppinen lehti oli ilmestynyt Ruotsissa jo näin varhain. Sitä tilasivat ylempi keskiluokka, aateliset ja kaiketi jopa kuningasperhe. Lehden ilmestyminen osuu omaan tutkimusaikaani ja sukupuoleen liittyvät teemat tietenkin kiinnostavat. Jäin pohtimaan, mahtoivatko myös suomalaiset tilata tätä lehteä? Saattoivatko Tengströmin sisarukset lukea sitä? Ainakin he olivat kiinnostuneita pietarilaisesta muodista – sekä naisten että lasten.

*

Seuraava konferenssi, johon osallistun, on hyvin erityyppinen kuin ESSHC. Love Letters -tapaamiseen heinäkuussa Oxfordiin kokoontuu melko pieni joukko tutkijoita, sillä kolmen päivän aikana ei ole lainkaan rinnakkaissessioita vaan kaikki kuuntelevat toistensa esitelmät. Valinnanvaraa ei siis ole, mutta toisaalta samat keskustelut pysyvät käynnissä koko konferenssin ajan. Ja taidanpa olla paikalla ainoana suomalaisena. Oxfordin tunnelmaan aion virittäytyä Ylen lähettämillä Nuori Morse -dekkareilla.

Summausta ja vilkuiluja

raketit_vhb

Vuoden viimeinen päivä kutsuu yhtä hyvin menneen summaukseen kuin tulevan vilkuiluun. Hiljattain minulle tarjoutui mahdollisuus kirjoittaa yksikkömme Alusta!-verkkolehteen ja kirjoitukseni ”Lähisuhteisiin kietoutunut kansallisuusaate” ehti julkaisuun hieman ennen joulua. Teksti on katsaus väitöstutkimukseni päälinjoihin ja -henkilöihin.

Joululoma kului kulttuurin ja viihteen runsaudenpulassa (Civilization 5, Star Wars, Oneiron). Välipäivät ovat olleet pehmeä lasku takaisin töihin: päätin, etten tee mitään kovin vaikeaa ennen tammikuuta. Olen kirjoitellut tutuista aineistoista, Natalia Castrénin ja Sofi Kellgrenin kirjeenvaihdosta Helsingin ja Pietarin välillä vuosina 1853–1854. Osa kirjeistä osuu sopivasti vuodenvaihteeseen ja aiheina ovat muun muassa joululahjat ja niiden tuottama päänvaiva. Lisäksi olen lueskellut, lähinnä fennomaaneista, Herderistä ja suomalaisen kielitieteen alkutaipaleesta.

Helmikuun puolivälissä aloin pitää Tohtoritakuu-kirjan innoittamana tutkimuspäiväkirjaa. Laskin juuri, että olen tehnyt siihen vuoden aikana yhteensä 108 merkintää. Olen kirjannut ylös työn edistymistä ja tulevia suunnitelmia. Valitettavan moni merkintä sisältää tutkimuksellista ja ajankäytöllistä angstia, mutta se kuulunee työn luonteeseen vääjäämättä. Tutkimuspäiväkirja on auttanut seuraamaan missä mennään ja silloittanut kirjoitusprosessin taukoja. Päiväkirjamerkinnät toimivat muistinvirkistyksenä ja työn suuntaajina. Fiilikseni Tohtoritakuu-kirjasta voi lukea Hybris-lehdessä ilmestyneestä arvostelusta ”Rakastuin väitöskirjaani”.

Vuodenvaihteen jälkeen on esissä monia artikkeleihin liittyviä kirjoitushommia itse väitöskirjatekstin työstämisen lisäksi. Vähän jännittää, miten aika ja ideointikyky riittävät kaikkeen, mutta on mukava toisinaan saada jotakin aikaiseksi ja julki, kun itse väitöskirjatutkimuksen kohdalla työn valmiiksi saamisen tyydytys on niin pitkän prosessin tulos ja siintää vasta (melko) kaukana edessä.

Tammikuun lopussa osallistun 1800-luvun tutkimuksen verkoston vuosikonferenssiin ”Maailma mielessä, teoksessa, kartalla” esitelmällä ”’Jag har sett historien göra sig’ – Fennomaani Herman Kellgrenin tieteellinen ja aatteellinen matka Pariisiin 1847–1848”. Alustava ohjelma on jo verkossa. Tällä kertaa paperini käsittelee vain yhtä Tengströmin piirin jäsentä, ja onkin mukava vaihteeksi syventyä yhteen heistä tarkemmin koko laajemman tematiikan esittelyn sijaan. Tämä on jo kolmas kerta, kun pidän esitelmän tässä konferenssissa ja se on ehdottomasti yksi innostavimmista tieteellisistä tapaamisista. 1800-luvun tutkijoiden seurassa on aina kotonaan.

Mukavaa uutta vuotta!

”Liikkeellä” 1800-luvulla

Münchenin Karlsplatz 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Wikimedia Commons.

Münchenin Karlsplatz 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Wikimedia Commons.

Torstaina ja perjantaina järjestettiin 1800-luvun tutkimuksen verkoston vuosikonferenssi ”Liikkeellä: Todelliset ja kuvitteelliset tilat, rajat ja siirtymät 1800-luvulla – I rörelse: verkliga och imaginära rum, gränser och övergångar på 1800-talet”. Tällä kertaa tapahtumapaikkana oli kotikaupunkini Tampere, ja esitelmät ja sessiot olivatkin kotoisasta samoilla käytävillä kuin työhuoneeni yliopistolla.

Ohjelma oli, kuten aiempinakin vuosina, monipuolinen ja erittäin mielenkiintoinen. Sessioita oli runsaasti: neljä aina rinnakkain eli yhteensä 16. Abstrakteista pääsee tutkailemaan, mistä kaikesta konferenssissa saatiin kuulla. Torstaina esitykset jatkuivat peräti iltaseitsemään asti!

Oman väitöskirja-aiheeni kannalta erityisen mielenkiintoisia olivat Juhana Saarelaisen ”Tiedon ja runouden kartografia” ja Jens Grandellin ”Topelius uppfattning av Finlands gränser”. Molemmissa liikuttiin itseäni erityisesti kiinnostavilla vuosikymmenillä ”tuttujen” henkilöiden ja teemojen parissa. Saarelainen käsitteli suomalaista kansanrunoutta ja Kalevalaa keskustan ja periferian näkökulmasta – eurooppalaisten kaupunkien ja suomalaisen sisämaan suhteen. Grandellin esityksessä keskeinen lähtökohta oli Topeliukselle tärkeä ”luonnollisten rajojen” käsite. Topeliuksen käsitys suomalaisesta alueesta oli paljon laajempi kuin esimerkiksi nykyinen Suomi. Tematiikassa on erityisen kiehtovaa keskusteluissa esiin noussut ”menneisyyden tulevaisuus” – miltä tulevaisuuden maailma näytti vaikkapa 1840-luvun näkökulmasta, mitä odotuksia ja toiveita asetettiin.

Anakronismin välttäminen on historiantutkimuksen perusasia, mutta välillä on yllättävän vaikeaa kääntää aivonsa sellaiseen asentoon, että ikään kuin ei tietäisi, mitä sittemmin on tapahtunut. Tällaista ajatusjumppaa harjoitan oman aiheeni kanssa päivittäin, yritän samaistua siihen, miltä tulevaisuus ja tavoitteet näyttivät aikalaiskäsityksissä ja tutkimuskohteideni elämismaailmassa. 1840-luvun tietopohjan perusteella kehityskulut nykyisen Suomen alueella olisivat voineet mennä moneen eri suuntaan.

Oman esitykseni pidin otsikolla ”Gendered Spheres and Activities in a 19th-century Family Network”. Käsittelin Kruununhaan piirin jäsenten toimintaa, jonka voidaan tulkita asettuneen niin sanotun kansalaisyhteiskunnan piiriin, ja myös erilaisia odotuksia tai ideaaleja, joita eri sukupuoliin kohdistettiin. Sain paljon hyviä kirjavinkkejä ja muun muassa ehdotuksen, että henkilöiden verkoston visualisoinnin lisäksi voisin tehdä saman myös ryhmän toiminnalle. Joskus aiemminkin olen todennut, että en ole ollut miellekarttojen suuri ystävä, mutta väitöskirjatutkimuksen aikana olen havainnut niiden hyödyllisyyden tietojen järjestämisessä ja yhteyksien havaitsemisessa. ”Toimintaverkoston” rakentaminen olisi siis varmasti hyvä ajatus.

Vuoden päästä 1800-luvulle matkataan jälleen Helsingissä!

Arkistossa: nostalgiaa ja nykyisyyttä

Tein viime viikolla pitkästä aikaa arkistomatkan Helsinkiin. Kansalliskirjastoon saapuminen tuntui mukavalta ja vähän kotoisaltakin. Vaikka olen muissakin arkistoissa aikaani viettänyt, Kansalliskirjasto on jo seminaarityöstäni lähtien ollut se tärkein.

Lukuvuonna 2009–2010 vietin aikaani Pohjoissalissa mikrokorteille jäljennettyjen kirjeaineistojen parissa. Skannasin niitä sähköiseen muotoon ja tallensin muistitikulle. Vilkaisin hiljattain muutamaa noista kirjeistä. Mikrokorteilta skannatut kuvat ovat mustavalkoisia ja voimakkaasti kontrastoituja. Muistan, miten etenkin aluksi niiden lukeminen oli työlästä ja uskon kyllä, että olen näiden vuosien (5!) aikana jo jonkin verran tottunut 1800-luvun puolivälin käsialoihin. Kuitenkin on pakko myöntää, että järjestelmäkameralla otetut värivalokuvat ovat helppolukuisempia kuin nuo mikrokorttiskannaukset. Ehkä siis olin tottumaton käsialojen lukija, mutta toisaalta myös formaatti oli melko haasteellinen.

Pääsin jo tuolloin myös käymään Kansalliskirjaston erikoislukusalissa, joka on nykyään useimmiten arkistomatkani kohde. Siellä olin viime viikollakin. Käyttäydyn arkistossa kuin japanilainen turisti Louvressa: pyrin valokuvaamaan mahdollisimman paljon ja ripeästi, jotta voisin sitten kotona (lue: työhuoneella) nähdä, mitä tulikaan nähtyä.

Olen koko lyhyen tutkimusurani ajan kokenut aineistojen tallettamisen sähköiseen muotoon omalla tietokoneella tarkasteltavaksi todella tärkeäksi. Yhden päivän aikana ei lopulta ehdi kovin montaa kirjettä lukea saati tehdä kunnollisia muistiinpanoja, mutta valokuvia ehtii ottaa satoja. Olen todella iloinen siitä, että olen saanut valokuvata tutkimusaineistoani, sillä se tuntuu liki elinehdolta tutkimukselleni, vaikka toki tiedän, että jotenkin näitä asioita on ennenkin tehty. Alkuperäiseen kirjeeseen palaamisen mahdollisuus on myös siinä mielessä kätevää, että niissä on usein käsialaltaan tai sanamuodoiltaan epäselviä kohtia. Monesti jotkut tällaiset kohdat aukeavat paremmin, kun niihin palaa myöhemmin uudelleen.

Arkistoreissut ovat aina tiiviitä työpäiviä, joiden jälkeen puhti on poissa. Tämä taisi silti olla ennätys. Ainakin kamerastani loppui akku vartti ennen erikoislukusalin sulkemisaikaa. Jos saan jonkin työperäisen rasitusvamman, se lienee oikeassa kädessäni, joka kärsii epäergonomisista kuvausasennoista.

Valokuvaamiseen liittyykin tietynlainen ahnehtimisen riski, jota melko harva arkistossa käymisen tiheys vielä ruokkii. Moni kameraan talletettu asia on mielenkiintoinen, mutta ei välttämättä lopulta relevantti. Arkistokäynneillä kuten muussakin tutkimustyössä törmää yllättäviin asioihin, jotka vievät hieman sivupolulle siitä, mitä oli suunnitellut tekevänsä. Mutta jättimäiset ja kauniisti kuvioidut kunniakirjat ovat välttämättä kiinnostavia, samoin koulutodistukset, jotka kertovat, että eräs tutkimuskohde on lukukauden aikana ollut jälki-istunnossa (varit arresterad) ”åtskilliga gånger” tai 19½ tuntia. Lisäksi yhä useammat kirjeenvaihdot alkavat tuntua mielenkiintoisilta, kun tutkimuksen kuluessa on tutustunut jatkuvasti uusiin henkilöihin ja tietää, keitä he ovat. Aiemmin merkityksettömät nimet ovat muuttuneet merkityksellisiksi.

Arkistoluetteloissa aineiston laajuus ilmoitetaan kirjeiden määrinä, ja pidän myös omasta tutkimusaineistostani jonkinlaista lukua kirjeiden määrän perusteella. Joskus pohdin, miten kuvaavaa se lopulta on. Yksi kirje voi olla lapsen pyöreänisolla käsialalla kirjoitettu lippunen tai sukulaisen parin sivun mittaiset kuulumiset. Melko tyypillinen kirje aineistossani on tähän asti ollut yksi arkki, joka on taitettu neljäksi liuskaksi. Jatkuvasti tyypillisempiä alkavat kuitenkin olla kirjeet, joissa on 10–12 liuskaa tiheästi ja jopa ristikkäin kirjoitettua pientä käsialaa. Kirjeitä on siis monenlaisia – tässäkin suhteessa.

Vaikka tämän postauksen alussa kerroin, että olen viidessä vuodessa kehittynyt 1800-luvun puolivälin käsialojen lukijana, pohdin edelleen tasaisin väliajoin tiettyjen kirjoittajien kohdalla, olisiko ollut aivan mahdotonta tehdä pieni palvelus historiantutkimukselle ja kirjoittaa vähemmän epäselvästi.

Ojankaivuuta ja konferensseja

Kesän projekti on tältä erää valmis: lähetin Letters and Letter Writing -konferenssin pohjalta julkaistavaan kokoelmaan lupaamani artikkelin julkaisijalle ja editoreille. Nyt jään mielenkiinnolla odottamaan kommentteja, vaikka itse asiassa toivon, etteivät ne tule liian pian. Viime kuukaudet olen pakertanut Ricœurin, narratiivisuuden, kokemuksen ja kirjeiden parissa, mutta nyt on mukava siirtyä vaihteeksi muihin aiheisiin.

Syksyn ohjelmassa on ainakin konferenssipapereiden kirjoittamista. Kaksi on jo varmuudella tiedossa. Lokakuussa Tampereella on Yhteiskunnan historian huippuyksikön konferenssi ”Finland in Comparison III: Small Societies and Big History”. Marraskuussa taas huippuyksikön yhteisöryhmä järjestää täällä ”Families, values and knowledge transfer in Northern Europe” -työpajan. Näiden lisäksi 1800-luvun tutkimuksen verkoston vuosikonferenssi ”Liikkeellä: Todelliset ja kuvitteelliset tilat, rajat ja siirtymät 1800-luvulla” on meidän yliopistollamme ensi vuoden tammikuussa. Tampereella tosiaan tapahtuu!

Mutta niin tapahtuu muuallakin: Letters and Letter Writing -konferenssi saa jatkoa ensi keväänä Lissabonissa. Call for Presentations on julkaistu ja se on auki lokakuun loppuun asti. Saattaa olla, että tällä kertaa en pyri mukaan, mutta tässä on vielä hyvää aikaa harkita asiaa.

Varsinaista ”ojankaivuuta” (kuten minulle väitöskirjatyön parissa pakertamista hiljattain luonnehdittiin) ei kuitenkaan konferenssien tiimellyksessä sovi unohtaa. Letters and Letter Writing -artikkeli vei tutkimuksen teoreettista ja metodologista puolta mukavasti eteenpäin, ja nyt lienee aika paneutua enemmän työn empiiriseen puoleen eli itse kirjeisiin niiden teoretisoinnin sijaan. Siihen on erityisen mukava keskittyä, kun metodologiset työkalut ovat taas hieman hioutuneet. Olen myös saanut muutaman ajatuksen tutkimussuunnitelmani päivittämiseksi. Ne saavat kuitenkin muhia vielä hetken. Pitää odottaa, ovatko ne oikeasti hyviä vai tuntuuko siltä vain idean ensihuumassa.

Yliopistokin alkaa pikkuhiljaa heräillä. Paikalla olevan henkilökunnan määrä on lomien jälkeen palautunut normaaliksi ja opiskelijoita näkyy jo kampuksella. Tällä viikolla olen bongannut aika monet haalarit. Tuutorointi lienee alkanut? Ensi viikolla on tiedossa yliopiston avajaiset, joissa on luentojen lisäksi luvassa kuoharia, musiikkia, grillausta ja chillausta. Sinne siis tiistaina!