Kirjojen ja perheen jäljillä

Wellcome Library, London. Wikimedia Commons. CC BY 4.0.

Viime viikolla tuli reissailtua ympäri Etelä-Suomea: tiistaina olin Turussa Perheen jäljillä -projektin symposiumissa ja torstaina ja perjantaina Helsingissä arkistossa ja kirjamessuilla. Turun ”Family History & Gender History, Medieval to Modern” -symposium kesti itse asiassa kaksi päivää, mutta keskiviikon ohjelmaan en valitettavasti ehtinyt osallistua. Tarkempia tietoja ohjelmasta ja puhujista löytyy symposiumin verkkosivuilta. Key note -puhujilta löytyy julkaisuja muun muassa sisaruudesta ja tunteista, jotka itseäni erityisesti kiinnostavat.

Perheen jäljillä -projektin Facebook-sivun kautta bongasin myös lupaavan kuuloisen konferenssin ensi kesälle: heinäkuussa järjestetään International Society for Cultural Historyn vuosikonferenssi Italian Triestessä otsikolla ”Gender and Generations: Spaces, times and relationships in cultural-historical perspective”. Sukupuoli, sukupolvet – kuulostaa hyvältä!

Torstaina alkoi reissuviikkoni toinen osa, kun matkasin Helsinkiin. Ensimmäinen etappi oli Kansallisarkisto, jossa tutkiskelin yksityisarkistojen luetteloita, mutta niistä ei valitettavasti irronnut mitään. Tengströmin naisten kirjetovereiden arkistoaineistoja löytyi aika vähän, eikä niiden vähien joukossa ollut minua kiinnostavia henkilöitä. Mutta sitä enemmän aikaa kirjamessuiluun…

Messuhumu oli mukavaa jo itsessään, mutta tein toki kirjalöytöjä ja kuuntelin mielenkiintoista ohjelmaa. Torstain pari tuntia meni yleiskatsauksen luomiseen sekä antikvariaattipuolen ja etenkin kahden euron kirjapöytien kouluamiseen. Illalla osallistuin ensimmäistä kertaa filosofisen niin & näin -aikakauslehden toimitusneuvoston tapaamiseen. Olen ilokseni päässyt mukaan lehden toimitusneuvostoon sekä teematoimittajaksi ensi vuoden toisessa numerossa ilmestyvään kirjeteemaan.

Kirjamessuhankinnat. Toivottavasti muistin kaikki?

Perjantaina vietimme mukavan hetken Kirjakahvilassa ystäväni kanssa – kuohuviinilasien kera! – ja kuuntelimme, kun tutkija Inkeri Koskinen kertoi näennäistiedettä käsittelevästä teoksestaan Villi Suomen historia – Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin toimittaja Tuomas Murajan haastattelussa. Mielikuvituksellisissa historiaskenaarioissa pyramiditkin olivat fennoegyptiläisten rakentamia! Tämän jälkeen vuorossa oli Nälästä nautintoihin – Ruoan tarina -nimisen teoksen kirjoittaneiden professori Jaakko Hämeen-Anttilan ja toimittaja Venla Rossin haastattelu. Hämeen-Anttila mainitsi muun muassa, että antiikin kreikkalaiset söivät vuodessa vain 1–2 kiloa lihaa. Tämä antaa hieman perspektiiviä nykyiseen lihan kulutukseen ja sen ”luonnollisuuteen”. Keskiviikon paperi-Hesarista voi lukea, että suomalaiset söivät keskimäärin 77 kiloa lihaa per henkilö vuonna 2014. Vähiten lihaa syötiin Intiassa ja Bangladeshissa, joiden lukema 3,2 kiloa pääsee jo melko lähelle antiikin kreikkalaisia. (Verkkoversiossa pääjuttu lienee sama, mutta lihankulutuksen piirakkamalleja en valitettavasti sieltä löytänyt.)

Lisäksi kävin kuuntelemassa keskustelun otsikolla ”Digitaaliset ihmistieteet ja tutkimuksen avoimuus”. Tilaisuuden juonsi Helsingin yliopiston digitaalisten aineistojen tutkimuksen professori Mikko Tolonen ja keskustelijoina olivat kulttuurihistorioitsija Mila Oiva Turun yliopistosta ja tutkijatohtori Eetu Mäkelä Aalto-yliopiston tietotekniikan laitokselta. Digitaaliset ihmistieteet avaavat monia kiinnostavia mahdollisuuksia datan käsittelyyn, mutta todettiinpa paneelin aikana myös, että ”fiksu insinööri ei tule koskaan korvaamaan Gadamerinsa lukenutta humanistia.” Näiden yhdistelmä lienee digitaalisten ihmistieteiden ydin ja niiden avaama uusi, kiinnostava mahdollisuus. Mikko Tolonen on muuten hiljattain julkaissut tutkijatohtori Leo Lahden kanssa yhteisartikkelin ”Aatehistoria ja digitaalisten aineistojen mahdollisuudet” historian Ennen ja nyt -verkkolehdessä.

Kirjamessujen kuluessa tein miltei pitäneen päätöksen, että en osta kaunokirjallisuutta lainkaan, sillä rahavarat ja ehkä vielä akuutimmin kantokyky Tampereen junalle olivat rajalliset. Moni kirja irtosikin parilla eurolla, ainoa poikkeus romaanikiellosta oli yhden lempikirjani, Aki Ollikaisen Nälkävuoden, hankkiminen omaksi vitosella kustantajan pöydästä. Bloggasin Nälkävuodesta muutama(!) vuosi sitten.

Tiedekirjojen puolella kiinnostava löytö oli SKS:lta viime vuonna ilmestynyt Kristiina Kalleisen Kuninkaan ja keisarin Nordenskiöldit. Teos käsittelee suvun historiaa 1700-luvulta 1900-luvulle. ”Suvun kautta kuvataan 1800-luvun yhteiskunnallista dynamiikkaa sekä avioliittostrategioiden ja verkostojen merkitystä”, kertoo takakansiteksti. Jo tähän lauseeseen mahtuu monta oman tutkimukseni kannalta osuvaa iskusanaa. Vaikka väitöskirjani fokusoi lyhyempään aikajänteeseen ja pienempään ryhmään, on mielenkiintoista nähdä, miten sukuverkostot, avioliitot ja yhteiskunnallinen dynamiikka on samaan aikakauteen sijoittuvassa tutkimuksessa nivottu yhteen.

Advertisement

Sulavan viihdyttävästi suomalaisesta rakkaudesta

Hankin viikonloppuna kesätoimistooni (lue: parvekkeelle) lukemistokseni Kirsi Vainio-Korhosen ja Anu Lahtisen tänä keväänä ilmestyneen Lemmen ilot ja sydämen salat. Suomalaisen rakkauden historiaa. Illaksi sisätiloihin siirryttyäni sopivan ääniraidan lukemiselle antoi Yle Radio 1:n Muistojen bulevardi -ohjelman ”Romanssi”-jakso.

Vaikka teoksen henki on melko populaari, se on nootitettu paketti. Tekijöiden aiempien julkaisujen tapaan uutuus osoittaa, että tutkimustieto ja sulavan viihdyttävä esitystapa voivat nivoutua luontevasti yhteen. Kirjan ulkoasuun on selvästi panostettu. Teoksen alussa on värikuvaliite ja osiot erottuvat toisistaan kauniiden ”vinjettisivujen” sekä aiheeseen sopivien kuvien avulla. Graafisena suunnittelijana on toiminut Anna Makkonen ja kuvatoimittajana Laura Arvela.

Teoksen aikajänne kulkee keskiajalta nykypäivään. 1700-lukua edeltävään aikaan sijoittuva osio on pääosin Anu Lahtisen käsialaa, ja Kirsi Vainio-Korhonen keskittyy tätä myöhempiin aikoihin. Tutkijoiden omat spesialiteetit näkyvät rakenteessa ja teos painottuu aikaan ennen 1800-luvun puoliväliä. Tekijät selittävät valintaa perustellusti todeten, että näiltä ajoilta on paljon uutta kerrottavaa. 1800–1900-luvut olisivat – ainakin tällaisen 1800-luvun tutkijan näkökulmasta – voineet silti saada hieman enemmän huomiota osakseen. Esimerkiksi viimeisen osion ensimmäisessä otsakkeessa ”Porvarillista lempeä ja sateenkaariperheitä” 1800-luku niputtuu yhteen nykypäivän kanssa.

Teos koostuu kolmesta osiosta: ”Rakkaus ja sukujen valta”, ”Järjen ja tunteiden ohjauksessa” sekä ”Kohdi modernia rakkautta”. Nämä jakautuvat lyhyisiin alalukuihin, jotka usein valottavat yksittäisten tarinoiden kautta jotakin aihepiirin aspektia. Menneisyyden ihmiskohtalot tulevat samaistuttaviksi, konkreettisiksi ja kokemuksellisesti ymmärrettäviksi. Paikoin jäin kuitenkin kaipaamaan selkeämpää sidosteisuutta lukujen välillä.

Yksi teoksen tärkeimmistä viesteistä on, että käsitykset rakkaudesta, avioliitosta ja sopivaisuuden rajoista ovat vaihdelleet eri aikoina ja eri yhteiskuntaryhmissä. Vaikutelmaksi jää, että monet nykypäivänä ”perinteisinä” ja ”ikiaikaisina” pidetyt käsitykset ja tavat ovat 1800-luvun ja sen jälkeisen ajan peruja, mikä on hyvä muistaa nykypäivän keskusteluissa. – Ja mikä osaltaan puoltaa teoksen esimodernia aikarajausta.

Ennen 1800-lukua morsiamen varusteisiin eivät kuuluneet valkea puku, huntu ja kukkakimppu. Myös esiaviollinen seksi kuului avioliittoon tähtäävään seurusteluun 1800-luvulle asti. Miehen nimi on lain mukaan täytynyt ottaa vuodesta 1930 lähtien. Vuoden 1986 sukunimilaissa siis palattiin reilun 50 vuoden välivaiheen jälkeen ”perinteiseen” käytäntöön, jossa molemmat osapuolet voivat pitää oman nimensä. Kirkollinen vihkiminenkin tuli Suomessa (tai tuolloin vielä Ruotsissa) pakolliseksi vasta 1734.

Yllä esitetyn pohjalta ei olekaan yllätys, että teoksessa otetaan kantaa tasa-arvoisen avioliittolain puolesta:

Suomalainen avioliitto on kuitenkin edelleen tärkeä juridinen sopimus, joka antaa aviopuolisoille oikeudellisia etuja, joita avopareilla tai rekisteröidyssä parisuhteessa elävillä ei ole. Jos tavoittelemme tasa-arvoista yhteiskuntaa, ainakin siviiliviranomaisen vahvistama avioliitto olisi tuotava kaikkien ulottuville. Miksi avioliitto on ylipäätään vahvistettava juuri vihkimällä? Yhtä hyvin rekisteröity parisuhde voisi sopia ainoaksi avioliittomuodoksi kaikille pareille. Ei vihkimistä ole Suomessa ennenkään tarvittu laillisen avioliiton merkiksi. (193)

 
 

Kirsi Vainio-Korhonen & Anu Lahtinen. Lemmen ilot ja sydämen salat. Suomalaisen rakkauden historiaa. WSOY 2015.

Yltäkylläinen mysteeri, täyttymätön rakkaustarina

Törmäsin Minette Donnerin (1848–1922) hahmoon ja kohtaloon lukiessani Julia Dahlbergin ja Joachim Mickwitzin teosta Havet, handeln och nationen. Släkten Donner i Finland 1690–1945. Minette oli Otto Donnerin (1835–1909) toinen vaimo, joka oli nuoruudessaan kokenut pitkän ja monimutkaisen mutta täyttymystään vaille jääneen rakkaustarinan. Minetten pojanpoika Jörn Donner on kirjoittanut teoksen Minetten rakkaus, jossa hän kertoo Minette Munckin ja tämän nuoruuden rakastetun Karl Enebergin (1841–1876) tarinan kirjeaineistoon voimakkaasti tukeutuen.

Teos lähtee liikkeelle kulttuurisilla viittauksilla, jotka hiukan huvittavastikin asettavat Jörn Donnerin eri säätyyn kuin teosta lukevan rahvaan: ”Pohjoisrannassa sijainneen lapsuudenkotini kirjaston seinällä oli pieni öljymaalaus – tiettävästi Albert Edelfeltin – joka esitti ’isoisä numero yhtä’ kuten häntä perhepiirissä kutsuttiin.” Se oli Eneberg. Isoisä numero kaksi oli Otto Donner, joka oli myös konkreettisesti läsnä: ”Eräässä kaapissa säilytettiin Walter Runebergin kipsipystiä ja ruokasalin seinällä hän riippui Akseli Gallén-Kallelan maalaamana.”

Minetten ja Karlin tarina alkaa kiehtovana mysteerinä, jonka elementit ovat yltäkylläiset: yhteiskunnalliselta taustaltaan epäsuhtainen pari – rikas neito ja köyhä nuorukainen; tutkimustyö, joka vie miehen orientin eksoottisille mutta arvaamattomille seuduille; lopulta järkyttävä päätepiste, kun mies kuolee – ehkä murhattuna. Traaginen loppu paljastuu lukijalle jo varhaisessa vaiheessa, eikä se olekaan mysteerin ydin tai jännityksen kohde. Olennaista on se, miten tähän päädytään.

Minette oli siis varakkaan aatelisperheen tytär, joka tapasi klassisia ja itämaisia kieliä opiskelleen Karlin, kun tämä tuli perheeseen kotiopettajaksi 1860-luvun puolivälissä. Pari kihlautui, erosi, kihlautui uudelleen. Aluksi ajattelin, että kyseessä on ”puhdas” rakkaustarina, jossa rajattomasti rakastava pari ei saa toisiaan, sillä ympäristön asettamat esteet viivästyttävät suhteen solmimista ja lopulta aika ei riitä, kun toinen menehtyy ennen kuin he ehtivät saada toisensa. Lukemisen edetessä mieltäni alkoi kuitenkin kaihertaa toisenlainen ajatus. Ehkä suhde ei onnistunut, koska molemmat osapuolet aika ajoin epäröivät – eivät halunneet sitä koko ajan ja enemmän kuin mitään muuta. Mutta tosielämässä ympäristön painetta onkin vaikeampi uhmata kuin umpiromanttisissa fiktioissa.

Suhteen käänteissä ja aikajanassa on välillä vaikea pysyä perässä, sillä Jörn Donnerin tyyli on fragmentaarinen ja esseemäinen. Teoksen tyylilajia on hankala päättää. Se ei ole tutkimus mutta ei myöskään romaani. Kertomus perustuu Minetten ja Karlin kirjeenvaihtoon ja sitä Donner referoi runsain mitoin. Juuri tässä tulee ilmi se, että teos ei ole tutkimus. Tulkinnat jätetään pitkälti lukijalle itselleen, eikä kirjailija kerro omiaan kovin laveasti. Aineistosta ja aihepiiristä voisi historiatieteellisin menetelmin saada irti vaikka mitä! Vaikka kyseessä ei olekaan tutkimus, kirjallisuusluettelo ja edes suorien lainausten viitteistys olisi ollut paikallaan.

Teosta pirstovat Donnerin nykypäivään liittyvät huomiot muun muassa siitä, miten nykyisin New Yorkiin voi lentää hetkessä ja miten hidasta kommunikointi 1800-luvulla olikaan. Paikoin Jörn onkin liikaa esillä. Se näkyy hyvin myös kansikuvassa: Jörn Donnerin nimi on painettu valtavilla kirjaimilla, suuremmilla kuin kirjan nimi. Kanteen on päässyt Minette, mutta Karl Eneberg on sysätty takakannen pikkukuvaan.

Donner päättää teoksen mielenkiintoisella tavalla, joka antaa jonkin vihjeen siitä, miksi myös Jörn on yksi sen keskeisistä henkilöistä: ”Julkaisin vuonna 1998 kirjan, jonka nimi oli Miksi olen olemassa??? Tämä on sen rinnakkaisteos. Tästä syystä olen olemassa.” En ole lukenut aiempaa teosta, enkä osaa vastata tähän eksistentiaaliseen kysymykseen mitään. Luulen, että kysymys on monisyisempi kuin pelkästään sukulinjan rakentumiseen liittyvä.

Lisää kaikista teoksen päähenkilöistä, myös Jörnistä, voi lukea Kansallisbiografiasta. Minette Donnerista ja Karl Enebergistä kertovat artikkelit ovat vapaasti luettavissa. Otto Donnerista ja Jörn Donnerista kertovat artikkelit ovat valitettavasti maksumuurin takana.

 

Kirjallisuutta
Julia Dahlberg & Joachim Mickwitz. Havet, handeln och nationen. Släkten Donner i Finland 1690–1945. SLS 2014.
Jörn Donner. Minetten rakkaus. Minette Munckin ja orientalisti K.F. Enebergin tarina 1800-luvun Suomessa. Otava 2002.