Tutkija- ja opettajavierailu Lundissa

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Vietin toukokuun ensimmäisen viikon Lundin yliopiston historian laitoksen vieraana. Esittelin omaa tutkimustani (Construction of Emotions and Nationalism in a 19th-century Family Correspondence) ja vierailin Industri och imperier -kurssilla, jossa luentoni aiheena oli 1800-luvun nationalismi Pohjoismaissa, erityisfokuksena kielen ja nationalismin suhde (19th-century nationalism in the Nordic countries). Lisäksi vierailin parissa muussa tilaisuudessa, luennolla ja seminaarissa. Ohjelmaa olisi voinut olla enemmänkin, minkä laitan korvan taakse vastaisuuden varalle, jos tulee vierailuja suunniteltavaksi. Erityisen hauskaa oli tavata professori Eva Helen Ulvros, joka on kirjoittanut useita teoksia ruotsalaisen keskisäädyn naisten elämästä kirje- ja päiväkirja-aineistoihin perustuen. Uusin teos Kvinnors röster (2016) sisältää kolmentoista naisen pienoiselämäkerrat 1700-luvun lopulta nykypäivään asti kurottaen.

Etukäteen jännitti, miten pärjäisin ruotsiksi etenkin, kun vierailukohde oli hankalasta murteestaan tunnetussa Skånessa. Kielen suhteen yllätyin positiviisesti: yleinen seurustelu sujui ruotsiksi varsin mukavasti. Huomasin tosin saman kuin aiemmin vastaavissa tilanteissa: ruotsinkielinen keskustelu vie paljon enemmän energiaa kuin englanniksi toimiminen. Oma tutkimusesittelyni ja luentoni olivat toki englanniksi kuten ennakolta oli sovittu. Pari tapaamaani tohtoriopiskelijaa vinkkasi muuten tekemästään podcastista nimetä ”Lite Pasé”. Sen avulla voi harjoittaa kielikorvaansa historia-aiheiden parissa.

Lund on verraten pieni kaupunki, asukkaita on vain jonkin verran yli 80 000, mutta siellä on todellista yliopistokaupungin tunnelmaa – joka nykyaikana välittyy langattomasti siten, että yliopistojen eduroam-wifi toimii laajoilla alueilla, kuten Oxfordissa. Itse asiassa Lundin yliopisto viettää tänä vuonna 350-vuotisjuhlaansa, joten perinteikkyyttä riittää.

Iltaisin oli hyvin aikaa tutustua kaupunkiin ja sen nähtävyyksiin. Tunnetuin kohde on varmasti Lundin tuomiokirkko. Massiivisen romaanisen katedraalin historia ulottuu 1100-luvulle asti. Kiinnostavin nähtävyys itse rakennuksen lisäksi oli astronominen kello, Horologium Mirabile Lundense. Alkuperäinen kello tuli kirkkoon vuoden 1425 tienoilla. 1830-luvun lopulla se oli rapistunut ja otettiin alas mutta rekonstruoitiin jälleen 1920-luvulla. Ehdin käväistä myös Skissernes Museumissa, johon on koottu julkisten taideteosten luonnoksia ja alustavia suunnitelmia. Vaikuttavinta museossa oli itse tila ja teosten esillepano: korkeiden huoneiden seinät olivat lattiasta kattoon täynnä.

Viehättävä nähtävyys oli jo vuonna 1892 perustettu ulkoilmamuseo Kulturen. Alue on pienehkö, mutta sen sisälle mahtuu useita kymmeniä mielenkiintoisia rakennuksia ja näyttelyitä. Museon aukioloajat eivät valitettavasti suosineet ”toimistotyöläistä”: se meni kiinni joka päivä jo klo 17. Yhtenä päivänä ehdin kuitenkin viettää siellä hieman vajaa puolitoista tuntia. Aikaa olisi helposti saanut kulumaan enemmän ja paljon jäi näkemättäkin. Ehdin nähdä 1700–1900-luvuilla käytössä olleen pappilan, joka oli 1800-luvun alun asussa sekä 1800-lukulaisen professorin kodin. Kävin yliopistomuseossa ja pyörähdin läpi eri vuosisatojen kotien interiöörejä ja eri tyylisuuntia esitelleen talon.

Kiinnostavin oli kirjakulttuuria käsittelevä näyttely. Tutkimani Tengströmin perheen vävyt Paavo Tikkanen ja Herman Kellgren omistivat 1840–1850-lukujen taitteessa kirjakaupan ja kirjapainon. Näyttelyssä oli esillä painamiseen liittyvää esineistöä juuri tuolta ajalta. Näin vuonna 1837 Berlings Boktryckeriin hankitun pikapainokoneen, joka oli peräisin Kööpenhaminasta. Sen oli valmistanut J. G. A. Eickhoff. Suomettaressa, joka myös kuului Tikkasen ja Kellgrenin ”konserniin”, mainostettiin heidän painonsa laadukkaita ja nykyaikaisia palveluita marraskuussa 1849:

”Kirjaimet, joista on kaikista laaduista tarpeeksi asti, F. A. Brockhaus’in walatuslaitoksesta Leipzigissä, ja painattimet, joiden seassa on myös yksi pikapaino, tuodut Kyöpenhaminasta, owat mitä paraimmia, mitä ulkomaalla on tarjota. Näillä keinoilla, sekä työn antamisten nopealla täyttämisellä, toiwoo tämä kirjapaino woittawansa yleisön luottamusta.”

Tikkasen ja Kellgrenin kirjapainossa lienee siis ollut hyvin samanlainen pikapaino – sekin Kööpenhaminasta! Nuoret bisnesmiehet huolehtivat palveluidensa laadusta hankkimalla välineistöä ulkomaita myöten.

Ulkoilmamuseosta lähtiessäni kohtasin kissan. Se oli samanvärinen kuin lapsuuteni kissa Topi. Tämä kissa tykkäsi minusta; tuli tykö ja puski. Kissa seurasi minua ja jäi lopulta ulos mennessäni lasioven taakse katsomaan. Mikä kaveri!

Nostalgiatrippi Pelimuseossa

Pelimuseo avautui museokeskus Vapriikin toiseen kerrokseen.

Pelimuseo avautui museokeskus Vapriikin toiseen kerrokseen.

Sisällissotaa käsittelevä lautapeli ehti ajankohtaisesti vuoden 1918 joulumarkkinoille.

Sisällissotaa käsittelevä lautapeli ehti vuoden 1918 joulumarkkinoille.

Pelimuseon yksityiskohtia on pakko arvostaa: 1990-luvulla lapsuudenkotini lankapuhelimessa oli juuri tuo samanlainen 112-tarra.

Pelimuseon yksityiskohtia on pakko arvostaa: 1990-luvulla lapsuudenkotini lankapuhelimessa oli juuri samanlainen 112-tarra.

Tässä Speden pelissä olin ällistyttävä, vain parin painalluksen päässä uskomattomasta.

Tässä Speden pelissä olin ällistyttävä, vain parin painalluksen päässä uskomattomasta.

Nero 2000 oli kökköydessään superhauska. Osa kysymyksistä käsitteli aika kaukaista yleistietoa, mutta kyllä suht ajattomia historiakysymyksiäkin oli joukossa.

Nero 2000 oli kökköydessään superhauska. Osa kysymyksistä käsitteli aika kaukaista yleistietoa, mutta kyllä suht ajattomia historiakysymyksiäkin oli joukossa.

”Sininen huone”, joka on kuulemma jo vuodelta 1985, sykähdytti.

”Sininen huone”, joka on kuulemma jo vuodelta 1985.

Kävin ennen uutta vuotta Pelimuseossa Tampereen Vapriikissa, sillä osallistuin puolisentoista vuotta sitten joukkorahoituskampanjaan. Vaikka tiesin, että kyseessä on vähän erilainen museo, oli jotenkin häkellyttävää tajuta, että Pelimuseossa todellakin saa pelata. Nostalgiatrippi oli aikamoinen etenkin ysärille ja nollarin alkuun.

Museon alkupuolella oli muutamia lautapelejä, mutta luonnollisesti varsinaiset digitaaliset pelit kattoivat vuosikymmenet 1980-luvulta eteenpäin. Vaikka Afrikan tähtikin nähtiin, mielenkiintoisin lautapeli oli ehdottomasti Punaisten ja valkoisten taistelu Suomessa 1918, joka julkaistiin jo sotavuoden joulumarkkinoille(!). Museossa kerrotaan, että sodan käsittely on tässä kahdelle pelaajalle tarkoitetussa pelissä hämmästyttävän tasapuolista.

Ehdottomasti parasta oli päästä korjaamaan lapsuuden trauma: en koskaan päässyt osallistumaan suoraan tv-lähetykseen Hugo-ohjelman pelaajana, vaikka yritin jopa kahdesti (karsintalinjalle soittaminen oli tietenkin kallista). Nyt, yli 20 vuotta myöhemmin, sain vihdoin pelata Hugoa ja pääsin pelin läpi! Lisäksi pelasin muun muassa Speden speleistä tuttua Nopeustestiä ja tietokilpailupeli Nero 2000:ta. Myös Porrasturvat oli hieno, ja lumilautailupelit toivat mieleen vuosituhannen alun.

Yksi erikoisimmista ja täysin uusista pelituttavuuksista oli Radio Mafialla 1990-luvun alussa pyörinyt Lohikäärmepuu. Se oli radion kautta pelattava roolipeli, johon kuulijat osallistuivat soittamalla lähetykseen (ks. esim. Wikipedia-artikkeli). Ohjelma pyöri muun muassa yhden ysärihenkisesti sisustetun huoneen radiossa. Peliä voi ilmeisesti myös itse pelata museossa, mutta siihen en enempää älynnyt tutustua.

Lisäksi museossa oli eri aikakausien tyyliin sisustettuja teemahuoneita. Olohuone ja kaksi lapsen tai nuoren omaa huonetta kasarin ja ysärin tyyliin olivat erityisen sykähdyttäviä. Tavarat olivat tosi oikeita monessa kohtaa: Kanarian tuliaisia, Aku Ankka -juttuja, Anna-kirjoja, KOP:n Roope-lipas, NHL-kamoja…

Mahtava sokeri pohjalla oli pelihallista löytynyt flipperi. Tykkäsin lapsena ihan hulluna flipperin pelaamisesta ja suuri pulma oli tietenkin se, että se maksoi. Olinkin liki sekaisin, kun tajusin, että Pelimuseon flipperi on ilmainen. Taitojen ruosteisuus ei haitannut, kun bonuspalloista ei tarvinnut taistella pelaamista jatkaakseen.

Muutenkin voisi harkita jonkinlaisen kausikortin hankkimista?

Kekseliäs Nottbeck-näyttely viehättävässä Milavidassa

Milavida vuonna 2006. Visa580, Wikimedia Commons

Milavida vuonna 2006. Visa580, Wikimedia Commons

Teimme hiljattain työkavereiden kanssa kesäretken Näsilinnaan, joka on vuosien tauon jälkeen avannut ovensa yleisölle. Monet kerrat olen ympäröivässä puistossa haikaillut, millaista olisikaan päästä näkemään tämä myös Milavidan nimellä tunnettu ihana palatsi sisältäpuolelta. Viehättävä rakennus on nyt entisöity ja tiloihin on avattu paitsi museo myös kahvila ja ravintola.

Museo Milavidassa on tällä hetkellä kaksi näyttelyä: Näsilinnan rakennuttaneen Nottbeckin suvun tarinan kertova ”Nottbeckit – Tampereen kosmopoliitit” ja kenkäsuunnitteluun paneutuva ”Unelmien askeleet – Salvatore Ferragamo 1898–1960”. Oman mielenkiintoni kohteena oli erityisesti Nottbeckeistä kertova näyttely, sillä 1800-luvun herrasväen historia kiehtoo minua erityisesti, kuten tutkimusaiheistani voi päätellä.

Näyttely kertoo Finlaysonin puuvillatehtaan johtajana vuosina 1860–1890 toimineen Wilhelm von Nottbeckin perheen tarinaa. Vuonna 1836 Wilhelmin isä Carl Samuel Nottbeck liikekumppaneineen osti puuvillatehtaan James Finlaysonilta ja poika Wilhelm saapui Tampereella oppimaan laitoksen hoitamista. Wilhelm aviotui vuonna 1847 kreivitär Constance Marie Elise von Mengden kanssa ja heille syntyi seitsemän poikaa. Milavidan rakennutti neljäs poika Peter. Peter perheineen ei kuitenkaan ehtinyt asettua vuonna 1899 valmistuneeseen palatsiinsa. Vaimo Olga menehtyi synnytykseen jo edellisenä vuonna ja Peter itse pian tämän jälkeen umpisuolehtulehdukseen. Milavidan omistajiksi tulivat heidän neljä pientä lastaan, jotka hoitajieen asuivat palatsissa muutamia vuosia. Vuonna 1905 se myytiin Tampereen kaupungille ja vuosina 1908–1998 rakennuksessa toimi Hämeen museo. (Ks. Nottbeckeistä täältä.)

Näyttelyhuoneissa on kosketusnäyttöjä, joista voi lukea lisätietoja esineistöstä. Tämä näyttä ”avaa” taustalla näkyvän kirjahyllyn.

Näyttelyhuoneissa on kosketusnäyttöjä, joista voi lukea lisätietoja esineistöstä. Tämä näyttö ”avaa” taustalla näkyvän kirjahyllyn.

Nottbeck-näyttely oli myös teknisesti ja esillepanonsa suhteen jännittävä kokonaisuus. Ääniopastus (tai ”audio guide”) kuului lipun hintaan. Laite itsessään oli näppärä ja moderni: näyttelyn alusta sai mukaansa pienen puikon ja kuulokkeet. Puikossa ollutta nappia painamalla ja osoittamalla sen päällä seinissä olevia täpliä kuulokkeissa alkoi automaattisesti pyöriä näyttelyhuoneeseen kuuluva selostus. Olen suuri ääniopastusten ystävä. Maailmalla museoissa kulkiessani olen erittäin tyytyväinen, jos voin ostaa ääniopastuksen, hylätä matkaseurani ja uppoutua kuulemaani ja näkemääni rauhassa omissa maailmoissani. Milavidalle ehdottomasti pisteet siitä, että ääniopastuksella ei ole alettu rahastaa.

Näyttelyhuoneissa oli yksi tai useampi kosketusnäyttö, jossa oli huoneessa olevien tavaroiden kuvakkeet. Niitä painamalla esineistä sai lisätietoa. mikä oli jo itsessään mukavaa, mutta hauskin idea tämä oli yhdistettynä kirjahyllyyn. Edessä olevan kirjahyllyn kirjoja pääsi kuvakkeiden kautta selaamaan muutamien sivujen verran. Joku seurueestamme taisi huomauttaa, että laitteissa on se riski, että sen sijaan, että ihmiset katsoisivat itse esineitä, he päätyvätkin katsomaan esineiden kuvia näytöltä. Tämä voi kyllä olla totta. (Siksi ääniopastus onkin niin ihana!) Ehkä tulevaisuudessa saadaan lisätyn todellisuuden ratkaisuja, joissa tekstin voi saada virtuaalisesti silmiensä eteen samalla, kun katsoo esinettä livenä.

Taikapöytä lukee Nottbeckien kirjeitä ääneen. Mutta mistä se tietää, mitä sanoa?

Taikapöytä lukee Nottbeckien kirjeitä ääneen. Mutta mistä se tietää, mitä sanoa?

Jännittävin tekninen ratkaisu oli kirjeitä ääneen lukeva ”puhuva pöytä”. Pöydän pinnalle heijastui suorakaiteen mallinen valoläiskä, johon saattoi asettaa jonkin telineessä olevista Nottbeckien kirjeiden jäljitelmistä. Jollakin tavalla (millä?!) laite tunnisti, mikä kirje oli kyseessä ja alkoi kertoa sen kirjoittajasta ja vastaanottajasta sekä lopuksi luki tekstin ääneen. Millaiseen tunnistamistekniikkaan pöytä perustui, jäi minulle ja muillekin seurueessamme mysteeriksi. Kirjeistä kiinnostuneelle tämä ”taikapöytä” oli tietysti mitä kiehtovin kapistus!

Retkeä mieltä kiinnittävään Milavidaan sekä sitä ympäröivään viehättävään puistoon voin ehdottomasti suositella. Kahvila vaikutti asiaankuuluvan tyyriiltä, mutta ainakin kahvikupillisen verran kannattaa viipyä palatsin terassilla nottbeckiläisissä tunnelmissa.