Tein viime viikolla pitkästä aikaa arkistomatkan Helsinkiin. Kansalliskirjastoon saapuminen tuntui mukavalta ja vähän kotoisaltakin. Vaikka olen muissakin arkistoissa aikaani viettänyt, Kansalliskirjasto on jo seminaarityöstäni lähtien ollut se tärkein.
Lukuvuonna 2009–2010 vietin aikaani Pohjoissalissa mikrokorteille jäljennettyjen kirjeaineistojen parissa. Skannasin niitä sähköiseen muotoon ja tallensin muistitikulle. Vilkaisin hiljattain muutamaa noista kirjeistä. Mikrokorteilta skannatut kuvat ovat mustavalkoisia ja voimakkaasti kontrastoituja. Muistan, miten etenkin aluksi niiden lukeminen oli työlästä ja uskon kyllä, että olen näiden vuosien (5!) aikana jo jonkin verran tottunut 1800-luvun puolivälin käsialoihin. Kuitenkin on pakko myöntää, että järjestelmäkameralla otetut värivalokuvat ovat helppolukuisempia kuin nuo mikrokorttiskannaukset. Ehkä siis olin tottumaton käsialojen lukija, mutta toisaalta myös formaatti oli melko haasteellinen.
Pääsin jo tuolloin myös käymään Kansalliskirjaston erikoislukusalissa, joka on nykyään useimmiten arkistomatkani kohde. Siellä olin viime viikollakin. Käyttäydyn arkistossa kuin japanilainen turisti Louvressa: pyrin valokuvaamaan mahdollisimman paljon ja ripeästi, jotta voisin sitten kotona (lue: työhuoneella) nähdä, mitä tulikaan nähtyä.
Olen koko lyhyen tutkimusurani ajan kokenut aineistojen tallettamisen sähköiseen muotoon omalla tietokoneella tarkasteltavaksi todella tärkeäksi. Yhden päivän aikana ei lopulta ehdi kovin montaa kirjettä lukea saati tehdä kunnollisia muistiinpanoja, mutta valokuvia ehtii ottaa satoja. Olen todella iloinen siitä, että olen saanut valokuvata tutkimusaineistoani, sillä se tuntuu liki elinehdolta tutkimukselleni, vaikka toki tiedän, että jotenkin näitä asioita on ennenkin tehty. Alkuperäiseen kirjeeseen palaamisen mahdollisuus on myös siinä mielessä kätevää, että niissä on usein käsialaltaan tai sanamuodoiltaan epäselviä kohtia. Monesti jotkut tällaiset kohdat aukeavat paremmin, kun niihin palaa myöhemmin uudelleen.
Arkistoreissut ovat aina tiiviitä työpäiviä, joiden jälkeen puhti on poissa. Tämä taisi silti olla ennätys. Ainakin kamerastani loppui akku vartti ennen erikoislukusalin sulkemisaikaa. Jos saan jonkin työperäisen rasitusvamman, se lienee oikeassa kädessäni, joka kärsii epäergonomisista kuvausasennoista.
Valokuvaamiseen liittyykin tietynlainen ahnehtimisen riski, jota melko harva arkistossa käymisen tiheys vielä ruokkii. Moni kameraan talletettu asia on mielenkiintoinen, mutta ei välttämättä lopulta relevantti. Arkistokäynneillä kuten muussakin tutkimustyössä törmää yllättäviin asioihin, jotka vievät hieman sivupolulle siitä, mitä oli suunnitellut tekevänsä. Mutta jättimäiset ja kauniisti kuvioidut kunniakirjat ovat välttämättä kiinnostavia, samoin koulutodistukset, jotka kertovat, että eräs tutkimuskohde on lukukauden aikana ollut jälki-istunnossa (varit arresterad) ”åtskilliga gånger” tai 19½ tuntia. Lisäksi yhä useammat kirjeenvaihdot alkavat tuntua mielenkiintoisilta, kun tutkimuksen kuluessa on tutustunut jatkuvasti uusiin henkilöihin ja tietää, keitä he ovat. Aiemmin merkityksettömät nimet ovat muuttuneet merkityksellisiksi.
Arkistoluetteloissa aineiston laajuus ilmoitetaan kirjeiden määrinä, ja pidän myös omasta tutkimusaineistostani jonkinlaista lukua kirjeiden määrän perusteella. Joskus pohdin, miten kuvaavaa se lopulta on. Yksi kirje voi olla lapsen pyöreänisolla käsialalla kirjoitettu lippunen tai sukulaisen parin sivun mittaiset kuulumiset. Melko tyypillinen kirje aineistossani on tähän asti ollut yksi arkki, joka on taitettu neljäksi liuskaksi. Jatkuvasti tyypillisempiä alkavat kuitenkin olla kirjeet, joissa on 10–12 liuskaa tiheästi ja jopa ristikkäin kirjoitettua pientä käsialaa. Kirjeitä on siis monenlaisia – tässäkin suhteessa.
Vaikka tämän postauksen alussa kerroin, että olen viidessä vuodessa kehittynyt 1800-luvun puolivälin käsialojen lukijana, pohdin edelleen tasaisin väliajoin tiettyjen kirjoittajien kohdalla, olisiko ollut aivan mahdotonta tehdä pieni palvelus historiantutkimukselle ja kirjoittaa vähemmän epäselvästi.
Hermeneuttinen karuselli 