Muistitietotutkimus ja hermeneutikon kaappirankelaisuus

Olen jo parissa aiemmassa tekstissä maininnut kirjoittavani tällä hetkellä Tampereen yliopiston historian opiskelijoiden ainejärjestön Patinan 50-vuotishistoriaa. Kerään aineistoksi myös muistitietoa: haastattelen entisiä toimijoita ja lisäksi toivomme saavamme paljon kirjallisia muistelmia entisiltä patinalaisilta.

Olen tähän mennessä tehnyt kymmenkunta haastattelua ja pikkuhiljaa alkanut myös hyödyntää niitä tekstissäni, joka on tosin vielä varsin luonnosmaista. Aiemmin kirjoittamani järjestöhistoriikit ovat olleet aikajänteeltään huomattavasti lyhyempiä ja laajuudeltaan suppeampia, joten niiden yhteydessä ei tuntunut tarpeelliselta problematisoida muistitietoon liittyviä kysymyksiä. Alan nyt vasta käsittää, mitä muistitietohistorian haasteet ovat. On helppo idealistisesti linjata, että muistitieto on aineistoa siinä missä kaikki muukin ja sitä koskevat samat säännöt: lähdekriittinen tarkastelu sekä lähestyminen kysymyksen kautta. – Suosikkiajatukseni R.G. Collingwoodilta on se, että historiantutkimuksessa mikä tahansa, mikä auttaa vastaamaan kiinnostuksen kohteena olevaan kysymykseen, on todiste. Hän sanoo, että historioitsija ottaa aloitteen käsiinsä kysymyksen avulla

Käytännön tasolla ongelmat kuitenkin konkretisoituvat, huomaan. Tartuin hädässäni Muistitietotutkimus – Metodologisia kysymyksiä -teokseen. Taina Ukkonen kirjoittaa siinä erilaisista tavoista suhtautua muistitietotutkimukseen. Hän luokittelee kolme tapaa suhtautua muistitietoon historiantutkimuksen aineistona: perinteisen, sosiaalihistoriallisen ja kulttuurisen. Perinteinen tapa pitää muistitietoa sinänsä epäluotettavana ja epäkiinnostavana lähdeaineistona ja sivuuttaa sen. Sosiaalihistoriallinen tapa uskoo tarkan metodologian avulla eliminoivansa muistitietoon vaikuttavia tekijöitä, jolloin voidaan saada luotettava kuva tutkimuksen kohteesta. Kulttuurinen tapa tähdentää kerrontatilanteen ja -kulttuurin merkitystä eikä usko vaikuttavien tekijöiden eliminointiin.

Perinteistä tapaa ei liene edes tarpeen kommentoida. Sosiaalihistoriallinen tapa taas kuulostaa jotenkin ”rankelaiselta”, jos siinä uskotaan, että oikein harjoitetulla lähdekritiikillä aineisto voidaan ”puhdistaa” luotettavaksi ja oikeaksi. Kulttuurinen tapa jättää kenttää enemmän auki ja tunnustaa olosuhteet, joissa muistitietoa tuotetaan. Mutta miten kulttuurisesti käsitetty muistitieto kertoo itse menneisyydestä? Saako nykyisyys liian suuren roolin? Mitä kertoo menneisyydestä se, miten joku sen nyt muistaa? – Tässä objektiivisuus hiipii mukaan. Taidan salaa ajatella, että muistitiedon pitäisi kertoa faktoja menneisyydestä, siitä ”miten asiat todella olivat”. Olenko itse kaappirankelainen? Menneisyydestä tässä hetkessä tuotettu muistitieto kertoo ainakin siitä, mitä nyt pidetään tärkeänä tai mitkä asiat ovat olleet kyllin merkityksellisiä jäädäkseen mieleen. Teemahaastattelussa haastattelija kuitenkin asettaa agendan siinä mielessä, että hän esittää kysymykset. Haastateltava voi silti kertoa myös vapaasti ja voi olla, että hän muistaa eri asioita kuin mitä haastattelija älyää kysyä. Teemahaastattelu kertoo kuitenkin myös siitä, mitä haastattelija pitää menneisyydessä tärkeänä, ja niin pitää toisaalta kai ollakin, jos hän on collingwoodilainen, autonominen historiantutkija kysymyksineen.

Ukkosen mukaan tietoteoreettisesti ja osittain ontologisestikin muistitietotutkimuksesta on löydettävissä positivistinen eli selittävä ja hermeneuttinen eli ymmärtävä ja tulkitseva suuntaus. Positivistinen käsitys nojautuu ontologiseen realismiin eli ”maailma on olemassa tietynlaisena riippumatta siitä, minkälaisia kuvauksia siitä esitetään”. Tykkään pitää itseäni hermeneutikkona, ja gradussani perustelin pitkästi, että totuus on aina kokijan totuus ja että se on ainoa totuus, jonka tutkimus voi tavoittaa. On erilaisia kokijoita ja siten on myös erilaisia totuuksia, mutta ne eivät sulje toisiaan pois. Esimerkkinä olen käyttänyt tarinaa sokeista, jotka koskettavat norsua kukin yhdestä kohtaa ja muodostavat sen perusteella käsityksen siitä, millainen norsu on. Korvaa koskettaneen mielestä se on litteä, jalkaa koskettaneen mielestä pyöreä ja paksu. Tärkeää on kuitenkin se, että vaikka totuuksia on erilaisia, totuus ei voi olla mitä tahansa. Kaikki tulkinnat eivät ole tosia, vaikka luovuttaisiinkin käsityksestä, että on olemassa vain yksi ja ainoa totuus. Silti minusta tuntuu, että mieleni perukoilla kummittelee halu objektiivisuuteen, salaa haluaisin tietää ”miten asiat todella olivat”. Selittyneekö tämä silläkin, että tutkimuksen esittämisen kannalta on jotenkin yksinkertaisempaa, jos näkyvillä on vain yksi totuus eli tulkinta eikä monia vaihtoehtoisia? Toisaalta vaihtoehtoisten totuuksien esittämisen kanssa on myös rajansa, koska mitä tutkija enää edes tekee (on journalisti?), jos hän vain referoi erilaisia käsityksiä esittämättä itse omaa, perusteltua tulkintaansa kokonaisuudesta?

Palatakseni Ukkosen artikkeliin positivistinen suuntaus muistitietotutkimuksessa tarkoittaa sitä, että aineistosta etsitään sekä faktatietoa että muistelijan kokemuksia ja mielipiteitä. Hän kutsuu tätä lähestymistapaa myös realistiseksi, koska sen lähtökohtana on ontologinen realismi. Prioriteettina ovat tapahtumat ja se, ”miten asiat ovat olleet”. Ukkosen mukaan tällaisissa tutkimuksissa muistitietoaineisto on usein muuta aineistoa täydentävää, eikä itse muistelu ole tutkimuksen kohteena, vaikka aineiston luonnetta voidaan pohtia osana aineiston arviointia. Muistitiedon luotettavuus nousee keskeiseksi kysymykseksi ja tutkija pyrkii olemaan ulkopuolinen tarkkailija. Hermeneuttisessa ja tulkinnallisessa lähestymistavassa keskeistä on merkitysten antaminen menneisyydelle kerronnassa, lähtökohtana nykyisyys: ”Muistelussa tulee esiin ennen kaikkea se, minkälaiset asiat ja tapahtumat muistelijoiden mielestä ovat muistamisen, kertomisen ja säilyttämisen arvoisia.” Tässä lähtökohdassa korostetaan myös enemmän muistelijan ja tutkijan vuorovaikutusta aineiston tuottamisessa. Yleispätevää tietoa tai totuutta ei tavoitella, eikä aineistoon vaikuttavien tekijöiden vaikutusta pyritä eliminoimaan. Olennaista lienee, että kummassakin tavassa nuo tekijät pitää kaiketi silti pyrkiä tunnistamaan. Ukkola huomauttaa, että todellisuudessa eri lähestymistavat sekoittuvat ja edellä esitetyt ovat ideaalityyppejä. Hän tiivistää asiaa hyvin toteamalla, että realistisen muistitietotutkimuksen kiinnostus kohdistuu ensisijaisesti menneisyyteen, tulkinnallisessa tavassa kohteena ovat menneisyys ja nykyisyys sekä niiden suhde muistelussa.

Ehkä suhtautumiseni Patinan 50-vuotishistorian muistitietoon kallistuu tietyin osin realistisen näkökulman puolelle, mutta pyrin pitämään mukana hermeneuttisen vivahteen. Tutkimukseni pääaineisto ei ole muistitietoa, vaan sen rooli on pikemminkin täydentävä. Tutkimukseni kohteena ei myöskään ole muistitieto ja sen tuottaminen itsessään, vaan kiinnostuksen kohteena on se, mitä vuonna 2012 tuotettu muistitieto voi antaa viimeisen 50 vuoden ymmärtämiselle ja siitä tietämiselle. Etsin realistisesti faktoja asioista, joista arkistoaineisto ei voi kertoa, mutta myös tulkinnallisesti kokemuksia ja tuntemuksia.

 

Kirjallisuutta
Taina Ukkonen: ”Yhteistyö, vuorovaikutus ja narratiivisuus muistitietotutkimuksessa”, teoksessa Outi Fingerroos, Riina Haanpää, Anne Heimo & Ulla-Maija Peltonen (toim.) Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä. SKS 2006.
sekä
R.G. Collingwood: The Idea of History. Oxford University Press 1994.

Mainokset

Historiantutkimusta Facebookissa

Muistitietoon on suhtauduttu historiantutkimuksen perinteessä epäluuloisemmin kuin virallisluontoisiin, kirjallisiin aineistoihin. Ajattelutapa juontaa rankelaiseen lähdekritiikkikäsitykseen, jossa arvioidaan lähteen antaman tiedon luotettavuutta sinänsä. Tästä näkökannasta katsoen subjektiivisina pidettävät lähteet kuten kirjeet ja muistelmat näyttäytyvät epäluotettavampina kuin arkistoihin talletetut viralliset asiakirjat.

Tampereen yliopiston historian opiskelijoiden ainejärjestön Patinan historian tutkimista aloitellessani olen törmännyt vielä eksoottisempaan potentiaaliseen aineistoon: Facebook-ryhmässä tapahtuvaan muisteluun. Kaikki alkoi muutamaan eri paikkaan lähettämästäni muistelu- ja kirjoituspyynnöstä, joka alkoi elää omaa elämäänsä verkossa. Viesti kiersi myös Facebookiin, jossa aktiiviset entiset historian opiskelijat perustivat nostalgiaryhmän, johon liittyi muutamassa päivässä pari sataa jäsentä.

Facebook tarjoaa itse asiassa hedelmällisen ja itseään ruokkivan ympäristön muistelmien tuottamiselle. Pääasiallisesti toiminta on edennyt niin, että joku jäsenistä on postittanut ryhmän seinälle jonkin aiheen ja muut ovat kommentoineet sitä ja lisänneet omia muistojaan keskustelunomaisesti. Dialogin mahdollistava ympäristö on muistelulle hedelmällinen: seuraavalle kirjoittajalle tulee aina uutta mieleen edellisen kommentista.

Facebook-ryhmän syntyminen tuntuu ajalle tyypilliseltä, ja vaikka yllätyinkin, ei ehkä olisi pitänyt. Muutama vuosi sitten oli uutta, että erilaiset pinnalla olevat kampanjat ja mielipideryhmät saivat lyhyessä ajassa tuhansia ja kymmeniä tuhansia tykkääjiä ja jäseniä. Tämä tuntuu nyt jo tavanomaiselta, mutta viime aikoina olen törmännyt yhä enemmän siihen, että mitä erilaisimpien aktiviteettien ympärille syntyy Facebook-ryhmiä. Näiden ryhmien etu erillisiin verkkosivuihin ja keskustelufoorumeihin nähden on se, että niitä on helppo kenen tahansa perustaa ja ihmiset ovat jo valmiiksi saman palvelun käyttäjiä. Heidän ei tarvitse erikseen hakeutua ja rekisteröityä eri verkkosivuille, vaan he ovat jo Facebookissa, joka kerää eri ryhmien feedit nähtäville. Samassa paikassa pääsee käsiksi niin valokuvauskurssin ympärille koostuneeseen ryhmään kuin Patinan nostalgiaan ja jopa työhön liittyviin ryhmiin.

Facebook-toiminnan levittäytyminen yhä erilaisemmille ja virallisemmille aloille nostaa kuitenkin esimerkiksi tietoturvaan liittyviä kysymyksiä. Omistaako Facebook nyt käyttöoikeuden kaikkiin muistoihimme ja kuviimme ainejärjestömme historiasta? Voivatko vain tietylle ryhmälle tarkoitetut asiat levitä jostakin oikusta laajemmalle? Tunnustan, että ainakin itse käytän Facebookia pääsääntöisesti varsin luottavaisena ja tietämättömänä tarkemmista oikeuksistani tai palveluntarjoajan velvollisuuksista. Siksi pyrin siihen, että en lisää palveluun mitään kovin tärkeää.

Jos traditionaalista muistitiedon hyödyntämistä kohtaankin on historiantutkimuksen piirissä tiettyjä varauksia, asettaa Facebook-muistelu edelleen uusia haasteita sen hyödyntämiselle tutkimuksessa. Vaikka ryhmän perustamisen pontimena oli alun perin muistelukutsu, miten suhtautua muistoihin, joita tähän suljettuun ryhmään on kirjoitettu? Kuinka julkisia ja yksityisiä ne ovat? Missä määrin saan hyödyntää niitä historiateoksessa ja miten niihin viitataan? Nämä asiat täytyy jossakin vaiheessa ottaa ryhmässä esille.

Keskustelunomaisen kanssakäymisen mahdollistava ympäristö ruokkii muistelua, mutta toisaalta se tuottaa hyvin fragmentaarista aineistoa. Mikä on panos–tuotos-suhde kirjoitusten läpikäymisessä? Perinteiseen keskustelufoorumiin nähden käyttöliittymä asettaa hankaluuksia, sillä saatavilla ei ole foorumeille tyypillistä selkeää puurakennetta keskusteluaiheista, vaan sivu näyttää hyvin suppean otoksen keskustelun kohteena olevia otsikoita, ja aiemmat aiheet sekä kommentit hautautuvat loputtoman skrollaamisen alle. Joka tapauksessa ryhmä tarjoaa sekä minulle että ainejärjestömme aktiiveille ennen kokemattoman tavan kontaktoida entisiä toimijoita. Ja etenkin se tarjoaa meille kaikille, entisille tai nykyisille historian opiskelijoille, matalan kynnyksen välineen olla yhteydessä keskenämme, joko yksityisesti tai yhteisöllisesti.

Ryhmän syntyminen on mielestäni hyvä esimerkki yhteyksistä ja yhteisöllisyydestä, joita tämä epäsosiaaliseksikin mediaksi parjattu väline voi tarjota. Historiikin kirjoittajana kuljen varmasti puritaanisimpien tutkijoiden mielestä sangen hämärälle alueelle, jos teen tutkimustani Facebookissa. Ryhmään kertyneen muistelmat ovat varmasti jollakin tavalla mukana lopullisessa käsikirjoituksessa – työn edetessä selviää miten ja millä ehdoilla.