Kirjeen muodosta: bittejä ja etanoita

iscasur, CC BY-NC-SA 2.0.

Letters and Letter Writing -konferenssin keskustelusessiossa me kaikki osanottajat pohdimme yhdessä äkkiseltään yksinkertaiselta kuulostavaa kysymystä: ”What is a Letter?”. Keskustelun virittäjänä toimi tämä lainaus:

”A letter is a written message from one person (or set of people) to another, requiring to be set down in a tangible medium, which itself is to be physically conveyed from sender(s) to recipient(s).”
Michael Trapp (toim.) Greek and Latin Letters. Cambridge University Press, 2003.

Tämä määritelmä nostaa esiin kirjettä fyysisenä objektina, mikä herätti paljon keskustelua. Mutta täytyykö kirjeen olla käsin kosketeltava? Jossain määrin ”kunnon” kirjeen määritelmään sitä kaivattiin, mutta toisaalta myös sähköpostin tunnustettiin voivan olla kirje – riippuen sisällöstä ja muodosta. Stereotyyppisen kirjeen piirteitä on melko helppo listata, mutta aukottoman määritelmän antaminen lienee tässäkin asiassa mahdotonta.

Kirjeen tulevaisuutta sähköisten innovaatioiden puristuksessa pohdittiin etenkin sessiossa, jossa puhuivat Emma de Vries ja Dallie Clark. Ainakin yhdysvaltalaiset, opettajina toimivat tutkijat olivat huolissaan siitä, että nykyään lapset ja nuoret ovat vieraantuneita kirjemuodosta. Uudet sukupolvet eivät kirjoita kirjeitä, eivätkä välttämättä ole koskaan saaneet sellaista.

Tavallaan tekisi mieli huolestua, mutta menneisyydessä on usein käynyt niin, että uudet teknologiat ja innovaatiot ovat herättäneet oudoksuntaa ja jopa antipatiaa. Liiallinen romaanien lukeminenkin on joskus huolestuttanut, nykyään epäluuloa nostattavat tietokonepelit. Viestien lähettämisen kohdalla voi kysyä, kumpi on tärkeämpi: väline/teknologia vai tarkoitus/funktio? Sähköposti ja sosiaalinen media palvelevat kommunikaation tarvetta kuten kirjeetkin.

Mutta vaikuttaako väline myös sisältöihin tai funktioihin? Monissa lukemissani 1800-luvun kirjeissä kirjoittajat käyttävät niitä avautumisen ja itsensä hahmottelun paikkoina, välillä erittäin syvällisestikin. Nykyisen some-kulttuurin voi hyvin nähdä itsensä rakentamisena sosiaalisessa todellisuudessa, mutta onko some siihen kuitenkin pinnallisempi väline kuin kirje? Some leviää laajalle mutta pintatasolla, kirje taas saattaa olla hyvin henkilökohtainen ja syvällinen. – Alanko kuulostaa luddiitilta?

Emma de Vries esitteli joitakin kiinnostavia verkkopalveluita, jotka tuntuvat syntyneen kirjeen ja uuden teknologian rajapinnalta tai niiden ristivedosta. Snail Mail my Email on ”maailmanlaajuinen yhteistoiminnallinen taideprojekti, jossa vapaaehdoiset kirjoittavat käsin tuntemattomien sähköposteja ja lähettävät ne fyysisinä kirjeinä aiotuille vastaanottajille.” Projektista on ilmestynyt kirja ja kuvia kirjeistä on nähtävillä myös sen verkkosivuilla.

Ehkä vielä erikoisempi hanke on Real Snail Mail, jossa etanapostin ajatus on viety konkreettiselle tasolle. Tässä ”viestipalvelussa” ”työntekijöinä” toimivat oikeat etanat! Käyttäjä lähettää viestinsä sähköisesti, mutta sen perille kulkeutumiseen menee ”hieman” enemmän aikaa kuin normaalisti. Etanoiden kuoressa on jonkinlainen antenni, joka nappaa viestin niiden ollessa tarpeeksi lähellä niiden asuinpaikassa olevaa ”lähetyskeskusta” ja kirje tulee toimitetuksi, kun etana kulkee tarpeeksi läheltä ”vastaanottopaikkaa”. Käytännössä viestin kulkeutuminen perille voi kestää jopa usean vuoden ajan. Tarkempia tietoja toimitusajoista ja ”työntekijöistä” on saatavilla projektin verkkosivuilla.

Kirjeen määrittelyyn liittyy monia kysymyksiä: onko se bittejä, paperia vai jotain muuta materiaa, onko sillä vastaanottaja tai useita, odotetaanko siihen vastausta, noudattaako se kirjeen perinteistä muotoa alku- ja lopputervehdyksineen… Olen taipuvainen ajattelemaan, että kirjeen tekee sen tarkoitus, funktio, intentio – jokin sellainen, joka ei lopulta ole riippuvainen muodosta. Toisaalta eksaktin kirjeen määritelmän jahtaaminen ei välttämättä ole edes mielekästä. Itse olen tällä hetkellä erityisen kiinnostunut tietyntyyppisistä kirjeistä: sellaisista, jotka avaavat kirjoittajansa elettyä todellisuutta, hänen ajatuksiaan, kokemuksiaan, tunteitaan.

Advertisement

Kirjeen materiaalisuudesta

Ristikkäisin rivein kirjoitettu kirje 1860-luvun Yhdysvalloista. Muffet, CC BY 2.0.

Jatkan vihdoin poimintojani viime kuussa Prahassa järjestetystä Letters and Letter Writing -konferenssista. Viime postauksen jälkeen olen lähinnä yrittänyt pitää kalmanlinjojen pauketta loitolla, ja uusiakin on kyllä näköpiirissä. Huhtikuu lienee yliopistomaailman loppukiri ennen kesään laskeutumista, mutta onneksi on jo niin valoisaa, että työhuoneella on rattoisaa olla myös iltaisin.

Konferenssissa eräs mielenkiintoinen ja itselleni melko uusi teema oli kirjeiden materiaalisuus. Ulla-Maija Salon esitys käsitteli lasten presidentti Tarja Haloselle lähettämiä kirjeitä. Lasten kirjeiden materiaalisuus ilmenee monin tavoin ja on kirjaimellisesti tarttuvaa – niissä kuulemma riittää glitteriä. Eräs tyttö oli halunnut esitellä presidentille kolme erilaista tuoksukynäänsä (banaani, viinirypäle, coca-cola) ja värittänyt jokaisella erillisen pallon. Jotkut kirjoittajat kommentoivat kirjoittamisen hankaluutta ja käsialansa kehnoutta. Myös se, millaiselle paperille kirje oli kirjoitettu oli lähettäjille tärkeää. He saattoivat korostaa käyttäneensä parasta kirjepaperiaan kirjoittaessaan presidentille. Tähän on helppo samaistua – muistan, miten tärkeää lapsena oli keräillä erilaisia kirjepapereita ja valita juuri oikea paperi kullekin vastaanottajalle. On myös mielenkiintoista, miten tuttavallisesti lapset kirjoittivat presidentille. Jotkut penäsivät vastausta tai tiukkasivat, miksei tämä ollut vastannut heidän aiempaan kirjeeseensä.

Ehkä kirje herättää enemmän ajatuksia, jos se on ”teknologiana” kirjoittajalle vielä jokseenkin vieras. Tuttu kommunikointiväline on itsestään selvä, eikä kaipaa kommenttaja. Toki arvostettu vastaanottaja aiheuttaa myös paineita kirjoittajalle. Tutkimissani 1800-luvun kirjeissä etenkin tottumattomat kirjoittajat saattavat pahoitella kirjeen heikkoa muotoa, käsialan ja kiireen pahoittelu vaikuttaa taas olevan varsin yleistä.

Hannah Deutschle kertoi kirjeiden materiaalisuudesta hieman erilaisesta näkökulmasta. Hänen aiheenaan oli erikoinen kirjeenvaihto, jota ei oikeastaan voi edes vaihdoksi kutsua. Yhdysvaltalainen taiteilija James Lee Byars lähetti 12 vuoden ajan kirjeitä saksalaiselle taiteilijalle Joseph Beuysille – eikä koskaan saanut vastausta. Kirjeet olivat myös materiaalisesti ja tekotavaltaan erikoisia, osa oikeastaan esineitä ja taideteoksia. Mutta onko kirje, johon ei vastata edes oikeastaan kirje? Ja onko erikoinen tapahtumasarja, jossa kirjeisiin ei vastata yli kymmeneen vuoteen edellytys sille, että niistä tulee taidetta? Näistä kirjeistä on ilmestynyt myös kirja.

Itse olen melko vähän ajatellut tutkimiani 1800-luvun kirjeitä esineinä tai ylipäätään materiaalisina objekteina. Tätä omalla kohdallani häivyttää jo sekin, että arkisesti työskentelen ainoastaan digikuvaamieni kirjeiden kanssa tietokoneellani. Tutkimusaineistoni kirjeet vastaavat melko hyvin kirjeen tavanomaista määritelmää, ainakin verrattuna edellä esitettyihin esimerkkeihin, ja erityishuomio kiinnittyy kirjeen materiaalisuuteen vain, jos siinä on jotakin erilaista tai selitystä kaipaavaa verrattuna ”normaaleihin” kirjeisiin.

Eniten aineistoni kirjeet hangoittelevat vastaan silloin, kun kirjoittajan käsiala on kovin epäselvää tai tekstin asettelu hankalaa. Joskus kohdehenkilöni kirjoittavat sivun kahteen kertaan rivit ristikkäin, lisäävät pienenpieniä jälkikirjoituksia marginaaleihin tai kirjoittavat jopa toisen kirjoittajan rivien väleihin. Tällöin tosin materiaalisuuden ylittäminen auttaa saamaan tekstistä selvää: laadukasta digikuvaa voi tietokoneen näytöllä suurentaa miltei loputtomasti.