Sain viikko sitten maanantaina kirjeen ystävältäni. Hän oli ilmoittanut Facebookissa aikomuksestaan pitää some-paastoa mutta kertonut samalla, että häntä voisi lähestyä kotiosoitteeseen suunnatulla ihailijapostilla. Päätin lähettää kortin, sillä edellisistä yhteyksistämme oli kulunut jo aikaa ja olin sitä paitsi jotenkin kaivannut perinteistä postia.
Ilahduin sitten valtavasti, kun sain Oikean Kirjeen. Poltteli jo aika paljon vastata samantien, mutta päätin kuitenkin malttaa mieleni ja hankkia ensin hienoa kirjepaperia, ehkä kunnon kynänkin. Toisaalta myös jännitti, miten sitä osaisi edes kirjoittaa tavallisen kirjeen, sommitella lauseensa ja kokonaisuuden ilman jatkuvaa korjaus- ja muokkausmahdollisuutta.
Koska väitöstutkimukseni lähdeaineisto muodostuu suurelta osin kirjeistä, niiden paluu elämääni on myös tutkimukseni kannalta kiinnostavaa. Kun mietin, mitä kirjoittaisin, alkoivat erilaiset kirjeteoretisoinnit pyöriä päässäni. Vastaanotetun kirjeen rakenne vaikutti varmaankin sekä suoraan että implisiittisesti siihen, mitä itse kirjoitin. Toisaalta oli myös suoria kysymyksiä, jotka toki huomioin, mutta luulen, että saamani kirjeen rakenne ja sen käsittelemät aihepiirit vaikuttivat omaan kirjeeseeni. Mielenkiintoista on myös omalta kohdaltaan pohtia sitä, mitä tulee jättäneeksi pois kirjeestä, syystä tai toisesta.
Kirjeiden kirjoittamisessa, tai jopa kirjekulttuurissa, viimeisen 10–15 vuoden aikana tapahtuneen muutoksen sain huomata konkreettisesti, kun halusin ostaa sitä hienoa kirjepaperia. Lapsena kirjoitin paljon kirjeitä useille kirjeenvaihtokavereille, minulla oli monia erilaisia kirjepapereita ja niitä oli helposti saatavilla. Nyt onnisti vasta kolmannessa kaupassa. Tiimarissa ei ollut juuri mitään. ”Eihän kukaan enää kirjoita kirjeitä”, myyjä totesi. Suomalaisessa kirjakaupassa vaihtoehdot olivat niin ikään vähissä, mutta siellä arveltiin, että kirjeiden kirjoittaminen on yhtä kaikki kasvussa. Stockmannilla lopulta oli enemmän valikoimaa ja sain hienoa kissakirjepaperia. Myyjä kertoi, että papereita on viime aikoina tullut enemmän myyntiin. Jossain vaiheessa niitä ei juurikaan ollut. Sielläkin pohdimme, ovatko ihmiset osin kyllästyneitä sähköiseen ja nopeaan viestintään.
Kirjeessä on eri tunnelma, ja hitautta ja harkinnan mahdollisuutta, jota arvostan. Kirjeitä teoretisoitaessa (esim. Stanley 2004, Leskelä-Kärki 2006) puhutaan usein kirjeistä dialogina tai keskusteluna, mutta huomautetaan myös, että kirjeet ovat kuitenkin eri asia kuin keskustelu. Suoraa reaktiota ei saa ja toisaalta kirjeet sisältävät ennakointia siitä, miten toinen ehkä suhtautuu sanottuun. Nykypäivän nopeisiin, sähköisiin viestintäkanaviin verrattuna kirje todellakin näyttäytyy paljon vähemmän keskustelunomaisena. Ajallinen ja paikallinen etäisyys konkretisoituvat, kun kanssakäymisessä ovat ”todelliset maailmat” – tai kirjeiden minät – eivätkä virtuaalisuuteen siirretyt minät. Nykykulttuurissa kirje mahdollistaa myös erilaisen henkilökohtaisuuden ja luottamuksellisuuden kuin monet muut viestintäkanavat. 1800-luvulla kirjeitä saatettiin lukea ääneen tuttaville ja perheenjäsenille, ja kirjoittaja otti tämän huomioon. Nyt some-päivitykset laaditaan siinä mielessä, että ne voivat levitä laajallekin seurapiirille. Kirjeet taas ovat nykyään leimallisesti yksityisiä ja hitaudessaan ehkä jopa tunnustuksellisia. Hieman nostalgisesti tuntuu siltä, että kirjeitä käsin kirjoittava minä on syvällisempi kuin konetta naputtava, vauhdikas virtuaalinen minä. Välillä sellainen hengähdys tekee hyvää ja siksi toivonkin saavani lisää kirjeenvaihtotovereita.
Kirjallisuutta
Maarit Leskelä-Kärki: Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä. SKS 2006.
Liz Stanley: ”The Epistolarium: On Theorizing Letters and Correspondences”, Auto/Biography 2004, 12, 201–235.
Hermeneuttinen karuselli 