Somen sukupolvi ja aktivismi

Tällä viikolla on tapahtunut kaikenlaista jännittävää, ja käsitykseni mukaan vastuussa ovat olleet paljolti oman sukupolveni edustajat. Tahdon2013-kampanja sai mielettömän startin ja keskiviikkona opiskelijajärjestöjen mielenosoitus Helsingissä keräsi 5000–6500 henkeä marssimaan opintotuen puolesta. Myös sosiaalisessa mediassa on pöhissyt ja itse olenkin joutunut pihisemään vain siellä, sillä sitkeä flunssa on estänyt IRL-osallistumisen yhtään mihinkään. Seurasin opintotukimielenosoitusta netissä, lähinnä Twitterissä ja Helsingin Sanomien tarjoamassa livestriimissä. Huudot kuuluivat hyvin. Erityisen paljon pidin tästä: ”Työurat lässynlää, koita omaas pidentää!” Olen jo pitkään kaivannut sukupolvikapinaa, olisiko sitä vihdoin saatavilla?

Viime talvena Pekka Haaviston presidentinvaalikampanja nostatti aktivismin aallon, jolle oli leimallista nettitoiminta tai netin välityksellä organisoidut tempaukset. Sain joululahjaksi Riikka Kämpin ja Jussi Lähteen kirjoittaman Haaviston kampanjasta kertovan kirjan Sydänten presidentti (Helsinki-kirjat 2012). Sen kautta oli hauska palata talven 2012 tunnelmiin. Kirjassa tietysti genreen sopivasti hehkutetaankin, esimerkiksi: ”Se, mitä Pekka Haaviston presidentinvaalikampanjassa lopulta tapahtui, oli enemmän kuin kampanja, enemmän kuin politiikkaa ja enemmän kuin yksikään asian pohdiskelija osasi ymmärtää.” Totta varmasti on vähemmänkin mahtipontisesti, että moni päästi hieman kaiholla irti noista harvinaisista joukkoaktivismin hetkistä. Ehkä toivottiin, että toimeliaisuuden ja optimismin aalto saataisiin jatkossa kanavoitua johonkin. Se kuitenkin hiljeni yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.

Olisiko kuitenkin tänä keväänä taas jotain samanlaista henkeä ilmassa? Kansalaisaloitteet innostavat ihmisiä osallistumaan ja opiskelijat saivat itsensä pitkästä aikaa massoittain liikkeelle. Luoko somen sukupolvi omat yhden asian liikkeensä, jotka liikuttavat yhteiskuntaa eteenpäin, vai sorrunko ylioptimismiin ja liialliseen toiveikkuuteen? Viime syksynä ilmestyneessä Suomalaiset ja historia -teoksessa määriteltiin kyselytutkimuksessa saatujen vastausten perusteella viisi sukupolvea, joista nuorin oli vuosina 1985–1994 syntyneiden teknologian, kansainvälisyyden ja terrorismin sukupolvi. Kuvaus on mielestäni osuva ja olen jo ennen tähän teokseen tutustumista käynyt keskusteluja, joissa on pohdittu teknologian kehityksen ja internetin olevan keskeisiä kokemuksia ikäluokallemme, vahvoja ehdokkaita niin sanotuiksi sukupolvikokemuksiksi.

Myönnän, että vähän odotan sitä, että oma sukupolveni pääsee vallankahvaan. Koen eräät tärkeät poliittiset kysymykset myös sukupolvikysymyksiksi. Tietysti tämä tunne syntyy omasta horisontistani käsin ja varmasti kuulun omassa ikäluokassani johonkin arvoliberaaliin fraktioon – tai miksikä sitä pitäisikään nimittää. Esimerkiksi lakivaliokunnan äänestys siitä, ottaako se tasa-arvoisen avioliittolain käsittelyyn, jakoi kansanedustajat paitsi puoluekantojen mukaan (ps, kesk ja kd sekä kok yhtä lukuun ottamatta vastaan) myös mielenkiintoisesti iän suhteen. Vuosi 1967 oli rajapyykki: toinen kyseisenä vuotena syntyneistä edustajista äänesti vastaan ja toinen puolesta. Tätä nuoremmat äänestivät puolesta, vanhemmat vastaan. Voiko tämä enää olla sattumaa? Vai kertooko se puolueiden ikärakenteesta muutenkin?

Nyt Tahdon2013-kampanja on saanut valtavan joukon liikkeelle, varmasti ikään katsomatta. Huolta on herättänyt vain se, että kansalaisaloitteiden konkretisoituessa eduskunnassa ovat jotkut tahot alkaneet vihjailla, että aloitteita ei välttämättä otetakaan laajaan käsittelyyn. Animalian Nasuvasti sanottu -blogissa on asiaa hyvin avaava kirjoitus. Ensimmäisessä tarpeeksi allekirjoituksia keränneessä aloitteessahan vaaditaan turkistarhauksen kieltämistä ja sen käsittelyjärjestys tullee pätemään sitä seuraaviinkin aloitteisiin.

Kansalaiset odottavat, että aloitteista todella myös äänestetään eduskunnassa, eivätkä ne jää vain pyörimään valiokuntiin. Koko ajatus kansalaisaloitteiden painamisesta villaisella tuntuu Täysin Pöyristyttävältä! Poliitikot valittelevat usein, että kansa ei osallistu eikä politiikka kiinnosta, nyt kansalaiset – ei mikään muodoton, oletettu massa – osallistuvat. Perustellusti me myös odotamme, että järjestelmä, jonka viime kädessä pitäisi kai meihin nojata, ottaa meidät vakavasti ja rakentaa luottamusta eikä murenna sitä entisestään.

 

Kirjallisuutta
Riikka Kämppi & Jussi Lähde: Sydänten presidentti. Helsinki-kirjat 2012.
Pilvi Torsti: Suomalaiset ja historia. Gaudeamus 2012.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s