”Silloin kun minä olin nuori” -luettelo

Maksuttoman koulutuksen puolesta 2010. suviih, CC BY-NC 2.0.

Tänään järjestettävä opintotukimielenosoitus innoitti muistelemaan vanhoja. Pieni katsaus muistilokeroihin sekä kirjallisuuteen osoittaa, että menneiden urotöiden vaikutukset ovat ikävä kyllä jatkuvasti jääneet lyhytaikaisiksi. Varma kevään merkki on opiskelijamielenosoitus – valitettavasti!

Tänään en suunnannut Helsinkiin, mutta hengessä mukana ollessa heräsi kysymys, montako kertaa opintotuen ja muiden opintoasioiden tiimoilta olen matkustanut Helsinkiin tai marssinut Tampereella.

Aloitin opintoni syksyllä 2005, niiden joukossa, joilta ensimmäistä kertaa opintojen suoritusaikaa oli rajattu. En siis ehtinyt mukaan kevään 2004 mielenosoituksiin, joissa rajauksia vastustettiin. Tuolloin Helsinkiin kokoontui 10 000 opiskelijaa, mutta rajaukset tulivat voimaan.

Opiskelijajärjestöt aloittivat vuonna 2006 opintorahan korotukseen tähtäävän ”Nouse jo!” -kampanjan. Kampanja-adressiin kerättiin noin 120 000 nimeä. Lisäksi lokakuussa 2006 eri puolilla maata osoitettiin mieltä asian puolesta. Arvelen, että tuolloinen mielenilmaus Tampereen Keskustorilla on ensimmäinen, johon olen opiskeluaikanani osallistunut. Vuonna 2008 opintoraha nousi 15 prosentilla ja tulorajat 30 prosentilla.

Vuonna 2009 opiskelijaliikehdintää nostatti uusi yliopistolaki. Kritiikin kohteena olivat muun muassa demokraattisen päätöksenteon heikkeneminen ja elinkeinoelämän merkityksen korostuminen. Tuolloin marssittiin ensin helmikuussa Tampereella ja jälleen maaliskuussa Helsingissä.

Lukukausimaksut ovat myös olleet ikuisuusaihe. Huhtikuussa 2010 Helsingissä marssittiin maksuttoman koulutuksen puolesta. Tuolloin kaikkien puolueiden edustajat antoivat eduskuntatalon portailla lupauksensa koulutuksen maksuttomuudesta – suomalaisille opiskelijoille. Muistelen, että erään puolueen edustaja, joka korosti maksuttomuutta nimenomaan suomalaisille, sai väkijoukosta vastaansa spontaanin ”kaikille!”-huudon.

Ja taas keväällä 2013 marssittiin ”Näpit irti opintotuesta” -mielenosoituksessa, kun hallituksen kehysriihen alla virisi poliittista painetta sen heikentämiseksi. Olisin halunnut mukaan, mutta sairastuin flunssaan ja jouduin tyytymään menon seuraamiseen netin välityksellä.

Viimeisin koitos, jossa olin mukana oli viime kesäkuussa, kun näyttävien #koulutuslupaus-puheiden jälkeen hallitus päättikin tehdä roimat leikkaukset koulutukseen ja tieteeseen. Mielenkiinnolla seuraan, mikä meno on tänään – toivottavasti hyvä ja vaikuttava!

///
Kirjallisuus on nolosti omaa, mutta siitä oli nopeinta etsiä tietoa ja omat muistikuvat oli helpointa liittää oman ainejärjestön kuvioihin: Rommista Tommyyn. Patinan historia 1963–2013. Patina 2013.

Advertisement

Somen sukupolvi ja aktivismi

Tällä viikolla on tapahtunut kaikenlaista jännittävää, ja käsitykseni mukaan vastuussa ovat olleet paljolti oman sukupolveni edustajat. Tahdon2013-kampanja sai mielettömän startin ja keskiviikkona opiskelijajärjestöjen mielenosoitus Helsingissä keräsi 5000–6500 henkeä marssimaan opintotuen puolesta. Myös sosiaalisessa mediassa on pöhissyt ja itse olenkin joutunut pihisemään vain siellä, sillä sitkeä flunssa on estänyt IRL-osallistumisen yhtään mihinkään. Seurasin opintotukimielenosoitusta netissä, lähinnä Twitterissä ja Helsingin Sanomien tarjoamassa livestriimissä. Huudot kuuluivat hyvin. Erityisen paljon pidin tästä: ”Työurat lässynlää, koita omaas pidentää!” Olen jo pitkään kaivannut sukupolvikapinaa, olisiko sitä vihdoin saatavilla?

Viime talvena Pekka Haaviston presidentinvaalikampanja nostatti aktivismin aallon, jolle oli leimallista nettitoiminta tai netin välityksellä organisoidut tempaukset. Sain joululahjaksi Riikka Kämpin ja Jussi Lähteen kirjoittaman Haaviston kampanjasta kertovan kirjan Sydänten presidentti (Helsinki-kirjat 2012). Sen kautta oli hauska palata talven 2012 tunnelmiin. Kirjassa tietysti genreen sopivasti hehkutetaankin, esimerkiksi: ”Se, mitä Pekka Haaviston presidentinvaalikampanjassa lopulta tapahtui, oli enemmän kuin kampanja, enemmän kuin politiikkaa ja enemmän kuin yksikään asian pohdiskelija osasi ymmärtää.” Totta varmasti on vähemmänkin mahtipontisesti, että moni päästi hieman kaiholla irti noista harvinaisista joukkoaktivismin hetkistä. Ehkä toivottiin, että toimeliaisuuden ja optimismin aalto saataisiin jatkossa kanavoitua johonkin. Se kuitenkin hiljeni yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.

Olisiko kuitenkin tänä keväänä taas jotain samanlaista henkeä ilmassa? Kansalaisaloitteet innostavat ihmisiä osallistumaan ja opiskelijat saivat itsensä pitkästä aikaa massoittain liikkeelle. Luoko somen sukupolvi omat yhden asian liikkeensä, jotka liikuttavat yhteiskuntaa eteenpäin, vai sorrunko ylioptimismiin ja liialliseen toiveikkuuteen? Viime syksynä ilmestyneessä Suomalaiset ja historia -teoksessa määriteltiin kyselytutkimuksessa saatujen vastausten perusteella viisi sukupolvea, joista nuorin oli vuosina 1985–1994 syntyneiden teknologian, kansainvälisyyden ja terrorismin sukupolvi. Kuvaus on mielestäni osuva ja olen jo ennen tähän teokseen tutustumista käynyt keskusteluja, joissa on pohdittu teknologian kehityksen ja internetin olevan keskeisiä kokemuksia ikäluokallemme, vahvoja ehdokkaita niin sanotuiksi sukupolvikokemuksiksi.

Myönnän, että vähän odotan sitä, että oma sukupolveni pääsee vallankahvaan. Koen eräät tärkeät poliittiset kysymykset myös sukupolvikysymyksiksi. Tietysti tämä tunne syntyy omasta horisontistani käsin ja varmasti kuulun omassa ikäluokassani johonkin arvoliberaaliin fraktioon – tai miksikä sitä pitäisikään nimittää. Esimerkiksi lakivaliokunnan äänestys siitä, ottaako se tasa-arvoisen avioliittolain käsittelyyn, jakoi kansanedustajat paitsi puoluekantojen mukaan (ps, kesk ja kd sekä kok yhtä lukuun ottamatta vastaan) myös mielenkiintoisesti iän suhteen. Vuosi 1967 oli rajapyykki: toinen kyseisenä vuotena syntyneistä edustajista äänesti vastaan ja toinen puolesta. Tätä nuoremmat äänestivät puolesta, vanhemmat vastaan. Voiko tämä enää olla sattumaa? Vai kertooko se puolueiden ikärakenteesta muutenkin?

Nyt Tahdon2013-kampanja on saanut valtavan joukon liikkeelle, varmasti ikään katsomatta. Huolta on herättänyt vain se, että kansalaisaloitteiden konkretisoituessa eduskunnassa ovat jotkut tahot alkaneet vihjailla, että aloitteita ei välttämättä otetakaan laajaan käsittelyyn. Animalian Nasuvasti sanottu -blogissa on asiaa hyvin avaava kirjoitus. Ensimmäisessä tarpeeksi allekirjoituksia keränneessä aloitteessahan vaaditaan turkistarhauksen kieltämistä ja sen käsittelyjärjestys tullee pätemään sitä seuraaviinkin aloitteisiin.

Kansalaiset odottavat, että aloitteista todella myös äänestetään eduskunnassa, eivätkä ne jää vain pyörimään valiokuntiin. Koko ajatus kansalaisaloitteiden painamisesta villaisella tuntuu Täysin Pöyristyttävältä! Poliitikot valittelevat usein, että kansa ei osallistu eikä politiikka kiinnosta, nyt kansalaiset – ei mikään muodoton, oletettu massa – osallistuvat. Perustellusti me myös odotamme, että järjestelmä, jonka viime kädessä pitäisi kai meihin nojata, ottaa meidät vakavasti ja rakentaa luottamusta eikä murenna sitä entisestään.

 

Kirjallisuutta
Riikka Kämppi & Jussi Lähde: Sydänten presidentti. Helsinki-kirjat 2012.
Pilvi Torsti: Suomalaiset ja historia. Gaudeamus 2012.