Lähimenneisyyden tutkimisen absurdius

Historiantutkimus on absurdin äärellä, kun tutkija käyttää lähteinään itse viisi vuotta aiemmin kirjoittamiaan dokumentteja. Asiaa ei lainkaan auta se, että muu saatavilla oleva aineisto on hänen ystäviensä ja opiskelutovereidensa kirjoittamaa. Lienee asiallista tunnustaa, että näiden reunaehtojen vallitessa ei voi olla kyse historiantutkimuksesta.

Historian opiskelijoiden ainejärjestö Patinalla on takanaan pian 50 toimintavuotta. Itse olen ollut Patinassa enemmän tai vähemmän aktiivinen koko opiskeluaikani eli syksystä 2005 lähtien. Hallituksessa olin vuosina 2007 ja 2008. Palautin maisterin tutkintotodistushakemuksen Patinan Tallinnan ekskursion jälkeisenä maanantaina viime huhtikuussa, joten voin hyvällä syyllä sanoa, että Patina kuului opiskelijaelämääni alusta loppuun. – Ja edelleen, ensimmäinen projektini valmistumisen jälkeen on oman ainejärjestöni 50-vuotishistorian kirjoittaminen.

Mielestäni vähintään viimeisen 10 vuoden tarkastelu historiantutkimuksen nimissä on jokseenkin kyseenalaista, mutta se muuttuu entistäkin epäilyttävämmäksi, kun tutkii asioita, joissa on itse ollut osallisena ja toimijana. On tuntunut jo tarpeeksi omituiselta joskus viitata omaan tekstiinsä ikään kuin tutkimuskirjallisuutena, mutta itseensä viittaaminen alkuperäislähteenä – se on absurdia!

2000-luvun Patinan toiminnan käsittely vaatii jatkuvaa itsereflektiota sen suhteen, mitkä asiat ovat merkityksellisiä ja mitkä eivät. Viimeisten päivien aikana olen moneen otteeseen törmännyt tilanteeseen, jossa haluaisin huomioida vaikkapa tiedekunnan opiskelijaedustajien paikkojen uudelleen jakoja tai erilaisten kyselyiden ja kannanottojen aiheita, mutta tajuan pian, että 50-vuotisen historian näkökulmasta ne eivät ole kyllin merkityksellisiä, jotta niitä kannattaisi käydä yksityiskohtaisesti läpi. Samankaltaisia asioita on voinut tapahtua ties koska aiemmin, enkä välttämättä edes tiedä niistä, vaikka ne olisivat silloisille opiskelijoille olleet tärkeitä.

Hans-Georg Gadamerin mukaan ajallinen etäisyys antaa meille arvostelemisen mittapuita. Hänen hermeneutiikassaan ajallinen etäisyys on ymmärtämisen positiivinen mahdollisuus. Saatamme nimittäin tarkastella nykyaikaa hallitsemattomien ennakkoluulojen varassa. Ajallinen etäisyys antaa luonteeltaan erityisten ennakkoluulojen kuihtua pois, ja todet ennakkoluulot erottuvat vääristä.

Ajan kuluminen antaa siis mahdollisuuden arvioida ilmiöiden ja tapahtumien merkityksellisyyttä laajemmasta perspektiivistä. Läheltä voi olla vaikea nähdä, mikä on olennaista, minkä merkitys säilyy ja minkä ei. Siksi pyrin erityiseen varovaisuuteen Patinan 2000-luvusta kirjoittaessani. Se on kahdella ratkaisevalla tavalla liian lähellä: ajallisesti sekä henkilökohtaisesti.

 

Kirjallisuutta
Hans-Georg Gadamer: Hermeneutiikka. Ymmärtäminen tieteissä ja filosofiassa. (Erit. ”Ymmärtämisen kehästä”, 29–39.) Suom. & valikointi Ismo Nikander. Vastapaino 2005.

Advertisement

Tutkijan tunnustukset – ennakkoluulot ja itsereflektio

Ihmistieteen itseymmärryksessä tunnustetaan nykyisin täydellisen objektiivisuuden saavuttamisen mahdottomuus. Aloittelevaa tutkijaa kehotetaan pohtimaan omaa positiotaan ja omia motiivejaan suhteessa valittuun tutkimuskohteeseen. Käsitys rakentuu viime kädessä hermeneuttisen perinteen varaan.

Suosikkifilosofini Hans-Georg Gadamer vaatii meitä tulemaan tietoisiksi ennakkoluuloistamme – tai pikemminkin pyrkimään siihen, koska niiden täydellinen tunteminen on mahdotonsa. Ennakkoluulo ei tarkoita gadamerilaisessa mielessä välttämättä mitään negatiivista, vaan se viittaa kyseenalaistamattomaan ja tematisoimattomaan arvostelmaan, eräänlaiseen arvostelman esiasteeseen. Meillä on aina jo ennestään käsityksiä, joiden kautta kohtaamme meille tuntemattomia ilmiöitä. Ihminen ei voi olla tabula rasa uuden asian äärellä, vaan hän on koko elämänsä ajan kerännyt kokemuksia, ja ne muodostavat hänen horisonttinsa, joka on hänen näkökulmansa maailmaan. Se rajaa, mitä hän ylipäänsä voi ”nähdä”.

Historiantutkimuksen tarkoituksena on tuon horisontin laajentaminen, pyrkimys ymmärtää enemmän. Toiseutta kohtaamalla voimme tunnistaa omia ennakkoluulojamme. Tunnistamme kohteen toiseuden ja sitä kautta itsemme. Ymmärryksen ja horisontin laajentamisen edellytyksenä on, että olemme avoimia toiseudelle, emmekä automaattisesti oleta omien käsitystemme olevan oikeita. Ne pitää suitsia kysymyksiksi, jotka ovat avoimia mahdollisuuksille. Omista ennakkokäsityksistä ei tarvitse luopua, mutta ne suhteutetaan toisen käsityksiin samoin kuin toisen käsitykset suhteutetaan omien näkemysten kokonaisuuteen.

Gadamer käyttää hermeneuttisen kokemuksen käsitettä kokemuksesta, joka muuttaa horisonttiamme ja saa meidät käsittämään asioita eri tavoin kuin aiemmin. Utelias ja avoin tutkija pyrkii tuottamaan itselleen ja lukijoilleen juuri näitä tajuntaa laajentavia hermeneuttisia kokemuksia. Ne muuttavat käsitystämme maailmasta ja itsestämme, ja perspektiivimme uudistuu ja laajenee. Kaikki kokemukset eivät ole hermeneuttisia, sillä useimmat ainoastaan vahvistavat olemassa olevaa horisonttia tai jättävät sen muuttumattomaksi.

Pyrkimys ennakkoluulojen tunnistamiseen hapuilee objektiivisuuden suuntaan, mutta mihin joudumme, kun tunnustamme, että sitä ei kuitenkaan voi koskaan saavuttaa? Jarkko Tontti ehdottaa, että objektiivista itsensä etäännyttämistä voidaan kuitenkin pitää saavuttamattomana ideaalina. Sitä tavoitellaan tietoisena tavoitteen mahdottomuudesta, ja metodinen pyrkimys reflektiiviseen otteeseen joka tapauksessa erottaa tutkimuksellisen tulkinnan jokapäiväisestä ymmärtämisestä.

Siihen, että omien ennakkoluulojen täydellinen saavuttaminen on mahdotonta, on luontevaa yhdistää käsitys tieteiden itseään korjaavasta luonteesta: joku toinen voi myöhemmin tunnistaa ennakkoluuloni paremmin, kuin olen ne itse tunnistanut. Tähän linkittyy Friedrich Schleiermacherin hermeneutiikan piirissä tunnettu ajatus siitä, että tulkitsija voi ymmärtää kohdettaan paremmin kuin kohde itse. Minun oli pitkään vaikea suopua tähän, mutta ajatus tuli ymmärrettäväksi, kun mietin sitä, miten itse usein on taipuvainen tulkitsemaan esimerkiksi epämiellyttäviä tapahtumia omaksi hyväkseen ja omalta kannaltaan parhain päin. Ehkä oman itsen kohdalla on vielä kauempana objektiivisuuden ideaalista kuin muutoin.

Laaja konsensus vallitsee siitä, että tutkijan tulee harjoittaa itsereflektiota ja pyrkiä tavoittamaan ennakkoluulojaan. Helpommin sanottu kuin tehty. Miten ennakkoluulon voi saada kiinni? Paradoksi on siinä, että tiedostettu ennakkoluulo ei enää ole ennakkoluulo, sillä sen toiminta on voimakkaimmillaan silloin, kun sen vaikutus on tiedostamatonta. Ymmärrystään voi kuitenkin laajentaa nappaamalla kiinni aina vain uusia ja uusia ennakkoluuloja. Selkeää konstia tai kikkaa (eli metodia!) ennakkoluulon pyydystämiseksi on vaikea osoittaa. Itse olen kokeillut mm. kirjoittamista, lukemista, ajattelemista – tai näiden yhdistelmiä, joka kaiketi abstraktimmin ilmaistuna on juuri itsereflektiota.

Kuinka laajasti tutkijan tulee sitten tehdä näitä itsereflektiivisiä tunnustuksiaan tekstissään? Itsereflektion kirjaaminen tekstiin on nuora, jolla jokainen tasapainottelee: milloin piilottelen, milloin jaarittelen? Tämä on osin makukysymys eikä ohjekirjaa tai reseptiä ole saatavilla. Viime kädessä kyse lienee kirjoittajan harkinnasta, näkemyksestä ja taidosta.

 

Kirjallisuutta
Hans-Georg Gadamer: Hermeneutiikka. Ymmärtäminen tieteissä ja filosofiassa. Suom. & valikointi Ismo Nikander. Vastapaino 2005.
Leena Kakkori: Heideggerin aukeama. Tutkimuksia totuudesta ja taiteesta Martin
Heideggerin avaamassa horisontissa. Jyväskylä studies in education, psychology and social research 192. Jyväskylän yliopisto 2001.
Jarkko Tontti: ”Olemisen haaste”. Teoksessa Jarkko Tontti (toim.) Tulkinnasta toiseen. Esseitä hermeneutiikasta. Vastapaino 2011, 50–81.