Tiede ja tunteet

Pimthida, CC BY-NC-ND 2.0.

Viime aikoina olen bongaillut mediassa tekstejä, joissa on tullut esiin tutkimustiedon ja tieteen suhde subjektiivisiin kokemuksiin tai tunteisiin – tai ylipäätään kysymys siitä, mikä on hyvä perustelu väitteelle.

Ylen uutisissa on käsitelty tutkijoiden turhautumista siihen, että monesti mediassa tutkimukseen perustuva tieto asetetaan tasaveroiseen asemaan mielikuviin tai yksittäistapauksiin perustuvan kritiikin kanssa. Tilanteessa syntyy eräänlainen väärä tasapaino, josta välittyy virheellinen käsitys siitä, että tiedemaailman sisällä olisi eriäviä kantoja, vaikka näin ei olisikaan.

Taloustieteilijä Lauri Holappa esitti kuitenkin Nyt-liitteen kolumnissaan, että tutkijoiden enemmistöön ei tulisi vedota eli argumentteja ei tulisi arvioida niiden suosion perusteella. Niitä tulisi arvioida puhtaasti perustelujen paremmuuden näkökulmasta. Holapan esimerkki kehnosta argumentista oli tämä: ”Yli 97 prosenttia ilmastotutkijoista katsoo ilmastonmuutoksen olevan ihmisen aiheuttamaa.” Kyseessä ei kuitenkaan ole varsinaisesti tieteellinen argumentti, vaan siinä väitetään, että 97 prosenttia niistä ihmisistä, jotka ovat ilmastotieteen asiantuntijoita, pitävät parhaina niitä argumentteja, jotka väittävät, että ilmastonmuutos on ihmisen aiheuttama.

Asiattomassa lehdistökatsauksessa (minulle vielä varsin uusi tuttavuus) kommentoitiin tätä myös:

Holappa sanoo, että tieteellisessä keskustelussa on vain yksi sääntö: paras argumentti voittaa. Kenties, mutta kenttä, jolla argumentit taistelevat, on alaan erikoistuneiden tieteilijöiden keskustelu, eivät tupaillat tai Nyt-liitteen kolumnit. Se, että suurin osa tutkijoista on jotakin mieltä, tarkoittaa juuri sitä, että tietty argumentti on voittanut niiden ihmisten keskuudessa, joiden mielipiteellä on väliä.

Helsingin Sanomat julkaisi hiljattain tähän tematiikkaan ravitsemustieteen näkökulmasta pureutuneen juttukokonaisuuden. Jutussa pohdittiin, mihin suosituksiin voi luottaa, kun niitä on kovin paljon ja monenlaisia. Tieteellistä asiantuntijuutta puolusti ravitsemustieteen professori Mikael Fogelholm:

”Ei maallikko oikein pystykään ymmärtämään, mikä on hyvä tai huono tutkimus”, Fogelholm sanoo. Kuulostaa ehkä ylimieliseltä, mutta Fogelholmilla on puolustuksensa. Menetelmät ja lähtökohdat vaihtelevat tieteenaloittain niin paljon, että edes toisen alan tieteilijä ei kunnolla osaa arvioida toista alaa.

”Jos haluaa tietää, mikä jossain asiassa on konsensus, pitää ikävä kyllä uskoa institutionaaliseen asiantuntijuuteen”, Fogelholm lisäksi totesi. Helsingin Sanomat kysyi jutussa mielipidettä myös kahdelta ”ravitsemustieteeseen syvällisesti perehtyneeltä tavikselta”. Susanna Kovanen ja Harri Lapinoja pitävät Ruokapyramidihuijaus-blogia ja ovat myös kirjoittaneet samannimisen kirjan. HS kirjoittaa:

Lopulta ainoa, johon heidän mielestään kannattaa täysin luottaa, on oma itse.

”Yksityisen ihmisen ei tarvitse tietää, mikä on ravitsemustieteellinen konsensus missäkin asiassa, vaan tarvitsee vain tietää, mikä on hyväksi itselle. Ruuan terveellisyys ei ole ainoastaan tieteellisesti mitattava asia, vaan myös henkilökohtainen kokemus omasta hyvinvoinnista”, Lapinoja sanoo.

Fogelholmkin tunnustaa, että ”oma fiilis on tärkeää”, mutta esimerkiksi litra limpsaa ei muutu terveelliseksi pelkän tuntemuksen perusteella. Fogelholm on kirjoittanut aihetta sivuavan analyysin ”Ravitsemussuosituksia kritisoidaan hatarin perustein” myös tiedettä yleistajuistavaan Uutistamo-verkkopalveluun, jonka tekijätiimissä olen mukana.

Ajankohtaisia esimerkkejä tutkimuksen ja tunteen välisestä kamppailusta on voinut lukea myös Helsingin Sanomien mielipidepalstalta, jossa keskustelu tasa-arvoisesta avioliittolaista on käynyt kiivaana viime viikot. Eräs kirjoittaja mainitsi kolmen psykologian professorin mielipidekirjoituksen, jossa hän kertoo näiden viitanneen ”tutkimuksiin, jotka osoittavat, että homoparien kasvattamat lapset voivat hyvin eikä eroa muihin perhemalleihin ole.” Silti hän jatkaa: ”Hyvä, jos näin on. Mutta, kaikella kunnioituksella, minä en tällaista asiaa tämän kirjoituksen vuoksi usko.” Kirjoittaja arvelee, että lienee olemassa myös tutkimuksia, jotka ”puoltavat sekä isän että äidin läsnäolon merkitystä lapsen kehitykselle”. Lapsen paras on, että hänellä on sekä naisen että miehen malli, sillä monet vielä vanhoinakin surevat ”oman isän tai äidin rakkauden puutetta”. Argumentti lapsen parhaan puolesta olisi huomattavasti pätevämpi, jos sitä perusteltaisiin esimerkiksi näillä oletetuilla tutkimuksilla eikä sillä, että kirjoittaja ei voi aiemmin esillä olleisiin tutkimustuloksiin kerta kaikkiaan uskoa.

Omassa tutkimuksessani olen itse asiassa kiinnostunut erityisesti tutkimuskohteideni kokemuksista ja käsityksistä. Ne ovat henkilölle tietyssä eletyn todellisuuden hetkessä totta ja niiden kautta voimme ymmärtää sekä hänen toimintaansa että häntä ihmisenä. Historiantutkimuksen kannalta on myös mielenkiintoista pohtia, mihin henkilön kokemukset ja käsitykset perustuvat, sillä tällä tavalla käsityksemme tutkittavasta ajankohdasta, kulttuurista ja yhteiskunnasta laajenee.

Pelkkä subjektiivinen totuudellisuuden kokemus ei kuitenkaan ole hyvä perusta nykyhetkessä käytävälle yhteiskunnalliselle keskustelulle, vaikka se saattaa henkilölle itselleen olla todellinen ja tärkeä. Olennaista julkisen keskustelun kannalta on, mihin käsitys perustuu. Jokaisella on oma totuutensa kunakin hetkenä, mutta mikään ei estä olemasta avoin sen muuttumiselle ja paremmin perustelemiselle.

Joka tapauksessa millä tahansa elämän alueella – yhtälailla tutkimuksessa kuin vaikkapa lakiasioissa tai talon rakentamisessa – on fiksua kuunnella aiheeseen perehtyneiden asiantuntijoiden käsityksiä.

Advertisement

Pragmaatikko, idealisti ja eskapisti – maailmankuvat tieteenaloittain

Viikko sitten perjantain Helsingin Sanomien yleisönosastolla viitattiin aiemmin samalla viikolla ilmestyneisiin talouskasvua ja sen tarpeellisuutta käsitteleviin kirjoituksiin. Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun lehtori Christa Uusi-Rauva toivoi kauppatieteiden opetukseen lisää etiikkaa ja totesi, että opiskelijoita pitäisi joka kurssilla herätellä pohtimaan, millaisessa maailmassa he haluavat elää ja antaa heille välineitä muutoksen tekemiseen. Tietokirjailija Jouni Laaksonen kiitteli erästä aiempaa kirjoittajaa (Timo Järvensivu 6. ja 7.3.) siitä, että ”Kerrankin kauppatieteilijä arvottaa asioita kestävästi ja kyseenalaistaa jatkuvan talouskasvun uskonnon.”

Ylemmän korkeakoulututkinnon häämöttäessä parin kuukauden ja parin tentin päässä opintorekisterissäni on 385 opintopistettä. Siinä on muutama liikaa niille, jotka vannovat nopean ja tehokkaan valmistumisen nimiin. Eksessiivinen opiskelu on kuitenkin antanut mahdollisuuden hankkia kokemuksia useilta eri tieteenaloilta, ja noiden pisteiden joukosta löytyykin niin humanistisia, yhteiskuntatieteellisiä kuin kauppatieteellisiäkin opintoja. Niiden perusteella minusta tuntuu, että eri alat tarjoavat erilaista käsitystä maailmasta ja siitä, pitäisikö ympäröiviin olosuhteisiin pyrkiä vaikuttamaan. Tampereen yliopisto kokonaisuutena vastaa strategiassaan myöntävästi, sillä tarkoituksena on kouluttaa maailmaa ymmärtäviä maailman muuttajia.

Tyypittelyni perustuu paitsi omiin kokemuksiin myös rehellisen yksioikoiseen ja ilkikuriseen stereotypioiden hyödyntämiseen. Kauppatieteellisessä maailmankuvassa pyritään tunnistamaan ympäröivän todellisuuden ominaisuudet ja toimimaan vallitsevissa olosuhteissa mahdollisimman tuottavalla ja tehokkaalla tavalla. Olosuhteet otetaan annettuina, eikä agendalla ole pyrkimystä niiden muuttamiseen. Huomio ja toiminta keskittyy siihen, miten olosuhteiden puitteissa voi pärjätä parhaiten. Yhteiskuntatieteellinen maailmakuva taas pyrkii aktiivisesti kyseenalaistamaan vallitsevan todellisuuden ja muuttamaan sitä. Ympäröivä todellisuus ja yhteiskunnalliset olosuhteet pyritään tunnistamaan, mutta vallitseviin asiaintiloihin ei tyydytä, vaan tehdään riuskasti arvoarvostelmia, joiden pohjalta tilannetta kritisoidaan ja myös toimitaan aktiivisesti muutosten aikaan saamiseksi.

Miellän humanistisen maailmankuvan sijoittuvan jollakin tavalla näiden väliin. Humanisti tunnistaa ympäröivät olosuhteet ja havaitsee niissä ikäviä ominaisuuksia ja muutoksen paikkoja kuten yhteiskuntatieteilijäkin. Sen sijaan, että humanisti olisi valmis katsomaan ilkeää maailmaa silmiin, hän yrittää olla huomaamatta aivan kaikkea, koska se on hänelle liikaa. Onnistuneella humanistilla on laajaa tietämystä ja ymmärrystä ympäröivästä todellisuudesta, sen ilmiöistä ja niiden taustoista, mutta hän tasapainottelee aktiivisen muuttamisen ja passiivisen eskapismin välillä.

Näiden kuvausten jälkeen ei liene vaikea aavistaa, että yhdistän stereotyyppeihin myös poliittiset suuntaukset. Miksi onkaan usein niin, että kauppatieteilijät tuntevat vetoa poliittisen kentän oikeaan ja yhteiskuntatieteilijät vasempaan laitaan? Kysymys alkuperästä on tietenkin kiinnostava: ovatko arvot johtaneet oppialan valintaan vai onko arvomaailma muokkautunut tieteenalan mankelissa?

No, entä se humanisti? Lähelle on vaikea nähdä. Sanottakoon vaikka, että humanisti on ideaalisella tasolla hyvän puolesta pahaa vastaan, mutta arkailee voimakasta maailmaan sitoutuvaa aktivismia. Humanistin tieteenala tarjoaa suloista eskapismia, jonka suojasta voi välillä kurkottaa pahaan maailmaan. Arvelen, että humanistin kannattaa lainata hieman rohkeutta ja aktiivisuutta muiden tieteenalojen suunnasta ja yhdistää ymmärrykseensä ripaus kauppatieteilijän pragmatismia sekä yhteiskuntatieteilijän dynaamista idealismia.