Olut palautusjuomana ja muita tutkimusuutisia

Tällä viikolla oluen ystävät ovat saattaneet huvittuneen innostuneina ihailla otsikoita, joiden mukaan hiljattain tehty tutkielma osoittaa oluen olevan urheilujuomia parempi palautusjuoma liikunnan jälkeen. Aiheesta on noussut vilkas keskustelu mediassa. Tämä ”kohututkielma” on siis Juho Leikkaan pro gradu -työ, jossa on tarkasteltu 25 oluen hivenainepitoisuuksia. Vertailuryhmänä on ollut kolme palautusjuomaa.

Esimerkiksi Yle uutisoi ”Tutkielma: Olut urheilujuomia parempi palautusjuoma” ja Iltalehti: ”Tuore suomalaisanalyysi: Olut on mainio palautusjuoma!”. Lienevätkö otsikot peräisin Panimoliiton tiedotteesta ”Oluen hivenainepitoisuudet palautusjuomien tasolla”?

Ainakin THL:n erityisasiantuntija Heli Reinivuo kommentoi Ylelle, ettei suosittele olutta palautumisjuomana. Mielummin hän ehdottaisi rasvatonta maitoa. – Mutta jos olutta halutaan käyttää, niin suosittelisin alkoholitonta olutta, hän kommentoi. Ilmeisesti tästä Ylen Kioski veti johtopäätöksen, että ”THL:n suositus palautusjuomaksi on muuten rasvaton maito tai alkoholiton olut.”

Helsingin yliopiston ravitsemustieteen professori Mikael Fogelholm on myös ottanut asiaan kantaa. Hänen näkemyksensä mukaan aiheesta on tiedotettu harhaanjohtavasti. Fogelholm totesi Ylelle:

Kyseisessä kemian laitokselle tehdyssä gradussa ei ole tutkittu oluen vaikutuksia palautumiseen ja fysiologisia vaikutuksia lainkaan. Siinä oli vertailtu 25 oluen hivenainepitoisuuksia. Kiinnostavaa sinällään, mutta se, että tästä tehdään johtopäätöksiä palautumisen kannalta, on väärin.

Kiinnostavaa muuten on, että ainakin Ylellä verkkouutisointia on päivitetty matkan varrella. Yksi juttu on otsikoitu ”Panimoliitto rahoitti olutta ylistävän tutkimuksen – Tutkija: Ei vaikuttanut tuloksiin”, mutta tekstissä Leikasta kutsutaan ”graduntekijäksi”. Lopussa on maininta ”Korjattu 4.2. kello 9.45: Leikkaan titteliksi muutettu graduntekijä.” Rahoituspuolessa en kyllä itse jaksa nähdä salaliittoa. Koko tapauksessa oudolta tuntuu paikoittain uutisoinnin tyyli, ei varsinainen pro gradu -tutkielma.

En ole itse tutkielmaa lukenut, enkä olisi sitä pätevä arvioimaankaan, sillä kemia ei ole alaani. Uutisten perkaamisen perusteella saan sen käsityksen, että gradututkielman mukaan oluissa on yhtä paljon tai ehkä enemmänkin hivenaineita, kuin palautumisjuomissa. Hivenaineet taas ovat tärkeitä urheilusta palautumisen kannalta. Voiko tämän perusteella siis suositella oluen juomista liikunnan jälkeen? Fogelholmin ja Reinivuon mielestä näköjään ei.

Ylen juttu, jossa Fogelholm kommentoi aihetta oli itse asiassa otsikoitu ”Asiantuntijoilla täysi työ oikoa villejä väitteitä ravitsemuksesta”. Teema on aika ajoin noussut esiin ja itsekin bloggasin hiljattain tutkimustiedon ja tieteen suhteesta subjektiivisiin kokemuksiin ja tunteisiin. Asetelma tuntuu nousevan erityisen usein esiin ravitsemuskeskusteluissa, joissa vastakkain asettuvat tieteelliseen tietoon perustuvat suositukset ja yksilön oma fiilis. Fogelholm on useassa yhteydessä kommentoinut aihetta. Yllä mainitussa Ylen jutussa hän muistuttaa, että suositukset antavat ohjeita ja suuntaviivoja. Siinä myös todetaan, että tiede tutkii todennäköisyyksiä, mutta yksittäisen ihmisen kohtaloa ei kuitenkaan tämän perusteella voi ennustaa. Ongelmana keskusteluissa lieneekin, että yksittäiset fiilistapaukset rinnastetaan tieteellisesti tuotettuun, todennäköisyyksiä ilmaisevaan tietoon.

Fogelholm avaa myös Uutistamossa, miksi hänen mielestään ravitsemussuositusten kritiikkien perusteet ovat hatarat. Samoin Piia Jallinoja otti Uutistamossa osaa keskusteluun muistuttamalla, että tutkijoiden olisi kuitenkin hyvä pohtia sitä, miksi muotidieetit vetoavat ihmisiin. Näin kuilua tieteeseen perustuvien suositusten ja yksilön oman kehon kuuntelun välillä voitaisiin ehkä kaventaa.

Olutkirjoittelusta muistui mieleeni vajaat pari vuotta vanha uutinen tradenomiopiskelijoiden opinnäytetyöstä. Opinnäytettä varten oli haastateltu kahdeksaa johtavassa asemassa olevaa naista ja kysytty, mikä estää naisia nousemasta johtotehtäviin. Jutun ingressi ilmoitti reippaasti, että ”Opinnäytetyön tulos on, että syypäänä ovat enimmäkseen naiset itse.” Tekijöiden mukaan ”naiset ovat itse suurelta osin syynä lasikattoon.” Vaikea sanoa, miten paljon keskivertolukijalle on väliä sillä, että uutisessa puhutaan opinnäytetyöstä ja kerrotaan tutkimusasetelmasta kuitenkaan kommentoimatta sitä. Tästä jutusta tuli kuitenkin vahvasti mieleen, että laajentamalla näkökulmaa yhteiskuntatieteellisesti, voisi naisten johtajuuden esteinä nousta muitakin seikkoja esiin kuin naisten oma toiminta.

Tänä aamuna huomioni kiinnitti uutisointi siitä, että kasvissyönti voi pilata hampaat. Jutussa oli äänessä Hyksin kirurgisen sairaalan ylilääkäri Jukka Meurman. Varoitusta perusteltiin muun muassa sillä, että kasvisruokaa syödään useammin kuin sekaruokaa, koska se on kevyempää, mikä johtaa toistuviin happohyökkäyksiin. Kasvisruokavalion sanotaan sisältävän myös enemmän happamia tuotteita, joita ovat esimerkiksi marjat, useat hedelmät ja hapankaali. Samoin täysmehut ovat uhka hammaskiilteelle. Meurmanin mukaan erityisesti vegaaniksi ”heittäytyminen” johtaa hampaiden kulumisvaaraan. – Usein heittäytymiseen kuuluu laihduttamista ja erilaisten mehujen juomista, hän kertoo. Juttu antaa mielestäni hiukan erikoisen kuvan kasvisruokavalion sisällöistä ja motivaatioista, mutta ehkä itse syyllistyn nyt epäilyyn subjektiivisten kokemusten perusteella. Jään mielenkiinnolla odottamaan, kehittyykö tästä lisää keskustelua.

Tiede ja tunteet

Viime aikoina olen bongaillut mediassa tekstejä, joissa on tullut esiin tutkimustiedon ja tieteen suhde subjektiivisiin kokemuksiin tai tunteisiin – tai ylipäätään kysymys siitä, mikä on hyvä perustelu väitteelle.

Ylen uutisissa on käsitelty tutkijoiden turhautumista siihen, että monesti mediassa tutkimukseen perustuva tieto asetetaan tasaveroiseen asemaan mielikuviin tai yksittäistapauksiin perustuvan kritiikin kanssa. Tilanteessa syntyy eräänlainen väärä tasapaino, josta välittyy virheellinen käsitys siitä, että tiedemaailman sisällä olisi eriäviä kantoja, vaikka näin ei olisikaan.

Taloustieteilijä Lauri Holappa esitti kuitenkin Nyt-liitteen kolumnissaan, että tutkijoiden enemmistöön ei tulisi vedota eli argumentteja ei tulisi arvioida niiden suosion perusteella. Niitä tulisi arvioida puhtaasti perustelujen paremmuuden näkökulmasta. Holapan esimerkki kehnosta argumentista oli tämä: ”Yli 97 prosenttia ilmastotutkijoista katsoo ilmastonmuutoksen olevan ihmisen aiheuttamaa.” Kyseessä ei kuitenkaan ole varsinaisesti tieteellinen argumentti, vaan siinä väitetään, että 97 prosenttia niistä ihmisistä, jotka ovat ilmastotieteen asiantuntijoita, pitävät parhaina niitä argumentteja, jotka väittävät, että ilmastonmuutos on ihmisen aiheuttama.

Asiattomassa lehdistökatsauksessa (minulle vielä varsin uusi tuttavuus) kommentoitiin tätä myös:

Holappa sanoo, että tieteellisessä keskustelussa on vain yksi sääntö: paras argumentti voittaa. Kenties, mutta kenttä, jolla argumentit taistelevat, on alaan erikoistuneiden tieteilijöiden keskustelu, eivät tupaillat tai Nyt-liitteen kolumnit. Se, että suurin osa tutkijoista on jotakin mieltä, tarkoittaa juuri sitä, että tietty argumentti on voittanut niiden ihmisten keskuudessa, joiden mielipiteellä on väliä.

Helsingin Sanomat julkaisi hiljattain tähän tematiikkaan ravitsemustieteen näkökulmasta pureutuneen juttukokonaisuuden. Jutussa pohdittiin, mihin suosituksiin voi luottaa, kun niitä on kovin paljon ja monenlaisia. Tieteellistä asiantuntijuutta puolusti ravitsemustieteen professori Mikael Fogelholm:

”Ei maallikko oikein pystykään ymmärtämään, mikä on hyvä tai huono tutkimus”, Fogelholm sanoo. Kuulostaa ehkä ylimieliseltä, mutta Fogelholmilla on puolustuksensa. Menetelmät ja lähtökohdat vaihtelevat tieteenaloittain niin paljon, että edes toisen alan tieteilijä ei kunnolla osaa arvioida toista alaa.

”Jos haluaa tietää, mikä jossain asiassa on konsensus, pitää ikävä kyllä uskoa institutionaaliseen asiantuntijuuteen”, Fogelholm lisäksi totesi. Helsingin Sanomat kysyi jutussa mielipidettä myös kahdelta ”ravitsemustieteeseen syvällisesti perehtyneeltä tavikselta”. Susanna Kovanen ja Harri Lapinoja pitävät Ruokapyramidihuijaus-blogia ja ovat myös kirjoittaneet samannimisen kirjan. HS kirjoittaa:

Lopulta ainoa, johon heidän mielestään kannattaa täysin luottaa, on oma itse.

”Yksityisen ihmisen ei tarvitse tietää, mikä on ravitsemustieteellinen konsensus missäkin asiassa, vaan tarvitsee vain tietää, mikä on hyväksi itselle. Ruuan terveellisyys ei ole ainoastaan tieteellisesti mitattava asia, vaan myös henkilökohtainen kokemus omasta hyvinvoinnista”, Lapinoja sanoo.

Fogelholmkin tunnustaa, että ”oma fiilis on tärkeää”, mutta esimerkiksi litra limpsaa ei muutu terveelliseksi pelkän tuntemuksen perusteella. Fogelholm on kirjoittanut aihetta sivuavan analyysin ”Ravitsemussuosituksia kritisoidaan hatarin perustein” myös tiedettä yleistajuistavaan Uutistamo-verkkopalveluun, jonka tekijätiimissä olen mukana.

Ajankohtaisia esimerkkejä tutkimuksen ja tunteen välisestä kamppailusta on voinut lukea myös Helsingin Sanomien mielipidepalstalta, jossa keskustelu tasa-arvoisesta avioliittolaista on käynyt kiivaana viime viikot. Eräs kirjoittaja mainitsi kolmen psykologian professorin mielipidekirjoituksen, jossa hän kertoo näiden viitanneen ”tutkimuksiin, jotka osoittavat, että homoparien kasvattamat lapset voivat hyvin eikä eroa muihin perhemalleihin ole.” Silti hän jatkaa: ”Hyvä, jos näin on. Mutta, kaikella kunnioituksella, minä en tällaista asiaa tämän kirjoituksen vuoksi usko.” Kirjoittaja arvelee, että lienee olemassa myös tutkimuksia, jotka ”puoltavat sekä isän että äidin läsnäolon merkitystä lapsen kehitykselle”. Lapsen paras on, että hänellä on sekä naisen että miehen malli, sillä monet vielä vanhoinakin surevat ”oman isän tai äidin rakkauden puutetta”. Argumentti lapsen parhaan puolesta olisi huomattavasti pätevämpi, jos sitä perusteltaisiin esimerkiksi näillä oletetuilla tutkimuksilla eikä sillä, että kirjoittaja ei voi aiemmin esillä olleisiin tutkimustuloksiin kerta kaikkiaan uskoa.

Omassa tutkimuksessani olen itse asiassa kiinnostunut erityisesti tutkimuskohteideni kokemuksista ja käsityksistä. Ne ovat henkilölle tietyssä eletyn todellisuuden hetkessä totta ja niiden kautta voimme ymmärtää sekä hänen toimintaansa että häntä ihmisenä. Historiantutkimuksen kannalta on myös mielenkiintoista pohtia, mihin henkilön kokemukset ja käsitykset perustuvat, sillä tällä tavalla käsityksemme tutkittavasta ajankohdasta, kulttuurista ja yhteiskunnasta laajenee.

Pelkkä subjektiivinen totuudellisuuden kokemus ei kuitenkaan ole hyvä perusta nykyhetkessä käytävälle yhteiskunnalliselle keskustelulle, vaikka se saattaa henkilölle itselleen olla todellinen ja tärkeä. Olennaista julkisen keskustelun kannalta on, mihin käsitys perustuu. Jokaisella on oma totuutensa kunakin hetkenä, mutta mikään ei estä olemasta avoin sen muuttumiselle ja paremmin perustelemiselle.

Joka tapauksessa millä tahansa elämän alueella – yhtälailla tutkimuksessa kuin vaikkapa lakiasioissa tai talon rakentamisessa – on fiksua kuunnella aiheeseen perehtyneiden asiantuntijoiden käsityksiä.