Tieteellinen järjestöhistoria?

Kirjoitan neljättä kertaa järjestön historiaa. Kyseessä on Tampereen yliopiston historian opiskelijoiden ainejärjestön Patinan 50-vuotishistoria. Sekä sivumäärä että käsiteltävä ajanjakso ovat laajempia kuin kertaakaan aiemmin, ja tieteelliset ambitiot ovat korkeammalla. Historian opiskelijoiden keskuudessa tehdään mielellään eroa historiikin ja historian välillä. Historiikki tarkoittaa tiettyjen määrittelyjen mukaan kevyempää, epätieteellisempää, ehkä jopa kronikkamaista esitystä jostakin ajanjaksosta järjestön menneisyydessä. Sille lienee tyypillistä se, että kirjoittaja ei kovin hanakasti pyri esittämään omia tulkintojaan menneisyydestä vaan luo siitä esityksen ja koosteen. Tässäkin toki poimiutuvat esiin tärkeimmät tapahtumat, joiden arvottaminen on myös tulkintaa, mutta kokemusteni mukaan syvällisempien tulkintojen tekeminen kontekstien ja merkityksen annon mielessä jää vähemmälle.

Historiikki- ja historia-sanojen merkitykset eivät kuitenkaan ole kovin vakiintuneita. Niitä käytetään myös synonyymeinä eikä useinkaan ole selvää, millaiseen teokseen puhuja viittaa. Lisäksi on ongelmallista, että ”historia” viittaa moneen suuntaan, ja siksi sen käyttäminen voi tuntua moniselitteiseltä ja epäluontevalta. Ei myöskään ole kahta koria, joista toiseen menevät epätieteelliset historiikit ja toiseen tieteelliset historiat, vaan kyseessä lienee pikemminkin jonkinlainen jana ja eri teokset voivat asettua janalla eri kohtiin. Toisin sanoen kirjallisen esityksen arviointi on usein hankalaa: kuinka syvällinen se on, kuinka tieteellinen? Ja mikä on esityksen tieteellisyyden kriteeri? Kronikkakin voi olla pätevästi viitteistetty. Tarkoitukseni ei ole parjata historiikkeja, vaan pohtia erilaisten historiaesitysten eroja. Toisen, ristikkäisen janan voisi ajatella olevan kiinnostavuus. Kevyempi esitys voi olla vetävä ja kiinnostava, tieteellinen taas puiseva ja tylsä – tai päinvastoin.

Joka tapauksessa tarkoituksenani on nyt kirjoittaa järjestöhistoria, joka pyrkii tieteellisyyteen. Tietyt rajoitteet teoksen laajuudelle niin tekstiliuskojen kuin käytetyn aineiston määränkin suhteen asettaa se, että järjestöille tyypillisesti teosta tehdään varsin pienin resurssein. Miten siis yhdistää tieteellinen taso, ajallinen ja toiminnallinen kattavuus sekä vähäiset resurssit tyydyttävällä tavalla? Tästä tulee mieleen jonkinlainen markkinointikolmio, jonka kulmissa ovat laatu, käytetty aika ja hinta. Jostakin pitää yleensä aina joustaa. Nämä eivät osu analogisesti yksi yhteen järjestöhistoriasta esittämääni kolmikkoon, mutta dilemma on samankaltainen: jostakin pitää ehkä tinkiä.

Jotta voisin kirjoittaa tieteellisen järjestöhistorian, minun täytyy pohtia tieteellisyydelle asettamiani kriteerejä. R.G. Collingwood korostaa kysymyksen merkitystä tieteellisessä historiassa. Kysymyksen esittää autonominen tutkija, joka ottaa kaikki väitteet lopulta omiin nimiinsä. Niin sanotussa ”leikkaa-ja-liimaa” -historiassa tutkija tyytyy kysymyksiin, joihin lähteiden kirjoittajat ovat yrittäneet vastata. Hän ainoastaan jaottelee lähteet luotettaviin ja epäluotettaviin ja etsii valmiita lausuntoja asiasta, josta haluaa kirjoittaa. Tieteellinen historioitsija sen sijaan kysyy, mitä väite merkitsee. Se, että väittämä on tehty, on hänelle todistusaineistoa. Collingwoodin erottelu ”leikkaa-ja-liimaa” -historiaan ja tieteelliseen historiaan tiivistyy hänen esittämässään lordi Actonin ohjeessa ”Study problems, not periods”. – Ja mikä paremmin tiivistäisikään järjestöhistorian ongelman? Järjestöhistoriassa on valmiiksi sisään rakennettuna edellytys, että sen pitää käsitellä tietty ajanjakso ja mielellään mahdollisimman kattavasti. Miten siis muotoilla tutkimuskysymys siten, että se on tutkimuksellisesti mielekäs mutta sisältää sen, mitä järjestö on tilannut?

Kysymyksen lisäksi tutkimus tarvitsee kontekstin, johon suhteutettuna kysymykseen vastataan. Vastaus ei ole kokonaisvaltainen ja täydellinen, vaan tietty näkökulma tutkimuskohteeseen. Tutkimus kertoo kohteen merkityksestä nimenomaan suhteessa valittuun kontekstiin. Konteksti ei ole mitään annettua, vaan kuten Markku Hyrkkänen huomauttaa, se on myös tutkimustulos. Pitää siis saada selville, mihin suhteutettuna tutkimuskohdetta on mielekästä tarkastella. Tämän perusteella lienee selvää, että kolmikosta laatu, kattavuus ja resurssit tingin mieluiten kattavuudesta, koska resursseja ei ole mahdollista kasvattaa. Tätä puoltaa myös se, että kattava ei ole yhtä kuin kiinnostava vaan usein pikemminkin päinvastoin. Kysymys, konteksti ja rajaaminen ovat välttämättömiä sekä teoksen kiinnostavuuden että tieteellinen tason kannalta.

Tällä hetkellä ajattelen, että Patinalle luonteva konteksti on opiskelijuuden ja opiskelijaliikkeen historia. Vaikka patinalaiset eivät olisi aktiivisesti mieltäneet itseään osaksi opiskelijaliikettä tai -toimintaa, ne ovat kuitenkin olleet läsnä vähintään reflektoimattomina taustatekijöinä. Tampereen yliopiston ylioppilaskunta Tamy sekä etenkin valtakunnallinen opiskelijaliike ja kattojärjestö SYL kokemuksellisesti tuntuvat monista etäisiltä, mutta Tamyn kanssa on itsestäänselvästi tehty yhteistyötä: käyty jaostoissa, välitetty informaatiota jäsenistölle, vastattu lausuntopyyntöihin ja tietenkin anottu toiminta-avustuksia, jotka ovat olleet ainejärjestön pyörittämisen kannalta keskeisiä. Näyttää siltä, että Patina ei ole missään vaiheessa ollut irrallaan laajemmasta opiskelijaliikkeestä, vaan elänyt sen osana ja muuttanut painotuksiaan sen mukana – joko tiedostaen tai tiedostamatta. Viime kädessä kyse on opiskelijuudesta, opiskelijaksi identifioitumisesta, ja se on nähdäkseni ollut vahvaa. Tässä tutkimuksen vaiheessa olen muotoillut, että pyrkimykseni on tarkastella Patinan itseymmärrystä tehtävistään ja merkityksestään kiinnitettynä opiskelijuuden ja opiskelijaliikkeen historian nykytulkintoihin ja -tarinoihin. Mutta koska kysymys ja konteksti ovat myös tutkimustuloksia ja tutkimus on vielä kesken, odotan muutoksia mielenkiinnolla.

 

Kirjallisuutta
R.G. Collingwood: The Idea of History. Oxford University Press 1994.
Markku Hyrkkänen: Aatehistorian mieli. Vastapaino 2002.

Advertisement

Muistitietotutkimus ja hermeneutikon kaappirankelaisuus

Olen jo parissa aiemmassa tekstissä maininnut kirjoittavani tällä hetkellä Tampereen yliopiston historian opiskelijoiden ainejärjestön Patinan 50-vuotishistoriaa. Kerään aineistoksi myös muistitietoa: haastattelen entisiä toimijoita ja lisäksi toivomme saavamme paljon kirjallisia muistelmia entisiltä patinalaisilta.

Olen tähän mennessä tehnyt kymmenkunta haastattelua ja pikkuhiljaa alkanut myös hyödyntää niitä tekstissäni, joka on tosin vielä varsin luonnosmaista. Aiemmin kirjoittamani järjestöhistoriikit ovat olleet aikajänteeltään huomattavasti lyhyempiä ja laajuudeltaan suppeampia, joten niiden yhteydessä ei tuntunut tarpeelliselta problematisoida muistitietoon liittyviä kysymyksiä. Alan nyt vasta käsittää, mitä muistitietohistorian haasteet ovat. On helppo idealistisesti linjata, että muistitieto on aineistoa siinä missä kaikki muukin ja sitä koskevat samat säännöt: lähdekriittinen tarkastelu sekä lähestyminen kysymyksen kautta. – Suosikkiajatukseni R.G. Collingwoodilta on se, että historiantutkimuksessa mikä tahansa, mikä auttaa vastaamaan kiinnostuksen kohteena olevaan kysymykseen, on todiste. Hän sanoo, että historioitsija ottaa aloitteen käsiinsä kysymyksen avulla

Käytännön tasolla ongelmat kuitenkin konkretisoituvat, huomaan. Tartuin hädässäni Muistitietotutkimus – Metodologisia kysymyksiä -teokseen. Taina Ukkonen kirjoittaa siinä erilaisista tavoista suhtautua muistitietotutkimukseen. Hän luokittelee kolme tapaa suhtautua muistitietoon historiantutkimuksen aineistona: perinteisen, sosiaalihistoriallisen ja kulttuurisen. Perinteinen tapa pitää muistitietoa sinänsä epäluotettavana ja epäkiinnostavana lähdeaineistona ja sivuuttaa sen. Sosiaalihistoriallinen tapa uskoo tarkan metodologian avulla eliminoivansa muistitietoon vaikuttavia tekijöitä, jolloin voidaan saada luotettava kuva tutkimuksen kohteesta. Kulttuurinen tapa tähdentää kerrontatilanteen ja -kulttuurin merkitystä eikä usko vaikuttavien tekijöiden eliminointiin.

Perinteistä tapaa ei liene edes tarpeen kommentoida. Sosiaalihistoriallinen tapa taas kuulostaa jotenkin ”rankelaiselta”, jos siinä uskotaan, että oikein harjoitetulla lähdekritiikillä aineisto voidaan ”puhdistaa” luotettavaksi ja oikeaksi. Kulttuurinen tapa jättää kenttää enemmän auki ja tunnustaa olosuhteet, joissa muistitietoa tuotetaan. Mutta miten kulttuurisesti käsitetty muistitieto kertoo itse menneisyydestä? Saako nykyisyys liian suuren roolin? Mitä kertoo menneisyydestä se, miten joku sen nyt muistaa? – Tässä objektiivisuus hiipii mukaan. Taidan salaa ajatella, että muistitiedon pitäisi kertoa faktoja menneisyydestä, siitä ”miten asiat todella olivat”. Olenko itse kaappirankelainen? Menneisyydestä tässä hetkessä tuotettu muistitieto kertoo ainakin siitä, mitä nyt pidetään tärkeänä tai mitkä asiat ovat olleet kyllin merkityksellisiä jäädäkseen mieleen. Teemahaastattelussa haastattelija kuitenkin asettaa agendan siinä mielessä, että hän esittää kysymykset. Haastateltava voi silti kertoa myös vapaasti ja voi olla, että hän muistaa eri asioita kuin mitä haastattelija älyää kysyä. Teemahaastattelu kertoo kuitenkin myös siitä, mitä haastattelija pitää menneisyydessä tärkeänä, ja niin pitää toisaalta kai ollakin, jos hän on collingwoodilainen, autonominen historiantutkija kysymyksineen.

Ukkosen mukaan tietoteoreettisesti ja osittain ontologisestikin muistitietotutkimuksesta on löydettävissä positivistinen eli selittävä ja hermeneuttinen eli ymmärtävä ja tulkitseva suuntaus. Positivistinen käsitys nojautuu ontologiseen realismiin eli ”maailma on olemassa tietynlaisena riippumatta siitä, minkälaisia kuvauksia siitä esitetään”. Tykkään pitää itseäni hermeneutikkona, ja gradussani perustelin pitkästi, että totuus on aina kokijan totuus ja että se on ainoa totuus, jonka tutkimus voi tavoittaa. On erilaisia kokijoita ja siten on myös erilaisia totuuksia, mutta ne eivät sulje toisiaan pois. Esimerkkinä olen käyttänyt tarinaa sokeista, jotka koskettavat norsua kukin yhdestä kohtaa ja muodostavat sen perusteella käsityksen siitä, millainen norsu on. Korvaa koskettaneen mielestä se on litteä, jalkaa koskettaneen mielestä pyöreä ja paksu. Tärkeää on kuitenkin se, että vaikka totuuksia on erilaisia, totuus ei voi olla mitä tahansa. Kaikki tulkinnat eivät ole tosia, vaikka luovuttaisiinkin käsityksestä, että on olemassa vain yksi ja ainoa totuus. Silti minusta tuntuu, että mieleni perukoilla kummittelee halu objektiivisuuteen, salaa haluaisin tietää ”miten asiat todella olivat”. Selittyneekö tämä silläkin, että tutkimuksen esittämisen kannalta on jotenkin yksinkertaisempaa, jos näkyvillä on vain yksi totuus eli tulkinta eikä monia vaihtoehtoisia? Toisaalta vaihtoehtoisten totuuksien esittämisen kanssa on myös rajansa, koska mitä tutkija enää edes tekee (on journalisti?), jos hän vain referoi erilaisia käsityksiä esittämättä itse omaa, perusteltua tulkintaansa kokonaisuudesta?

Palatakseni Ukkosen artikkeliin positivistinen suuntaus muistitietotutkimuksessa tarkoittaa sitä, että aineistosta etsitään sekä faktatietoa että muistelijan kokemuksia ja mielipiteitä. Hän kutsuu tätä lähestymistapaa myös realistiseksi, koska sen lähtökohtana on ontologinen realismi. Prioriteettina ovat tapahtumat ja se, ”miten asiat ovat olleet”. Ukkosen mukaan tällaisissa tutkimuksissa muistitietoaineisto on usein muuta aineistoa täydentävää, eikä itse muistelu ole tutkimuksen kohteena, vaikka aineiston luonnetta voidaan pohtia osana aineiston arviointia. Muistitiedon luotettavuus nousee keskeiseksi kysymykseksi ja tutkija pyrkii olemaan ulkopuolinen tarkkailija. Hermeneuttisessa ja tulkinnallisessa lähestymistavassa keskeistä on merkitysten antaminen menneisyydelle kerronnassa, lähtökohtana nykyisyys: ”Muistelussa tulee esiin ennen kaikkea se, minkälaiset asiat ja tapahtumat muistelijoiden mielestä ovat muistamisen, kertomisen ja säilyttämisen arvoisia.” Tässä lähtökohdassa korostetaan myös enemmän muistelijan ja tutkijan vuorovaikutusta aineiston tuottamisessa. Yleispätevää tietoa tai totuutta ei tavoitella, eikä aineistoon vaikuttavien tekijöiden vaikutusta pyritä eliminoimaan. Olennaista lienee, että kummassakin tavassa nuo tekijät pitää kaiketi silti pyrkiä tunnistamaan. Ukkola huomauttaa, että todellisuudessa eri lähestymistavat sekoittuvat ja edellä esitetyt ovat ideaalityyppejä. Hän tiivistää asiaa hyvin toteamalla, että realistisen muistitietotutkimuksen kiinnostus kohdistuu ensisijaisesti menneisyyteen, tulkinnallisessa tavassa kohteena ovat menneisyys ja nykyisyys sekä niiden suhde muistelussa.

Ehkä suhtautumiseni Patinan 50-vuotishistorian muistitietoon kallistuu tietyin osin realistisen näkökulman puolelle, mutta pyrin pitämään mukana hermeneuttisen vivahteen. Tutkimukseni pääaineisto ei ole muistitietoa, vaan sen rooli on pikemminkin täydentävä. Tutkimukseni kohteena ei myöskään ole muistitieto ja sen tuottaminen itsessään, vaan kiinnostuksen kohteena on se, mitä vuonna 2012 tuotettu muistitieto voi antaa viimeisen 50 vuoden ymmärtämiselle ja siitä tietämiselle. Etsin realistisesti faktoja asioista, joista arkistoaineisto ei voi kertoa, mutta myös tulkinnallisesti kokemuksia ja tuntemuksia.

 

Kirjallisuutta
Taina Ukkonen: ”Yhteistyö, vuorovaikutus ja narratiivisuus muistitietotutkimuksessa”, teoksessa Outi Fingerroos, Riina Haanpää, Anne Heimo & Ulla-Maija Peltonen (toim.) Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä. SKS 2006.
sekä
R.G. Collingwood: The Idea of History. Oxford University Press 1994.

Historioitsija salapoliisina

Lapsena toiveammattini oli salapoliisi. Ahmin Agatha Christien mysteerejä ja perustin ystävieni kanssa salapoliisiopiston. Koulun välitunneilla tutkimme muun muassa hajotetun lumilinnan arvoitusta jalanjälkia suurennuslasin läpi tiiraillen. Nykyäänkin olisin mieluiten naispuolinen Poirot: vierailisin tuttavieni maalaiskartanoissa ja ratkaisisin yllättävät kuolemantapaukset terävällä älylläni ja verrattomalla huomiokyvylläni huolimatta siitä, että vieraat salaavat tuntevansa toisensa jo ensimmäisen maailmansodan ajoilta ja tilanhoitajan vaimo paljastuu valeasussa esiintyneeksi kadonneeksi perijättäreksi.

Aloin opiskella historiaa, koska se oli sivistävää ja jännittävää, ja olin kiinnostunut politiikasta ja yhteiskunnasta. Varsinaiseen tutkimustyöhön käsiksi päästessäni aloin tajuta, että historioitsijan työ sisältää salapoliisin luonteenlaadulle soveltuvia elementtejä. Tutkimus on luonteeltaan mysteeri, joka on ratkaistava. Se rakentuu kysymyksen ympärille. Johtolankoja etsimällä ja niitä seuraamalla voi päästä vastauksen äärelle.

R.G. Collingwood (1889–1843) painotti kysymyksen merkitystä historiantutkimuksessa. Hänen mukaansa Hercule Poirot’n kehotus pienten harmaiden aivosolujen käyttämisestä tarkoittaa, ettei todistusaineistoa voi alkaa kerätä ennen kuin on aloittanut ajattelemisen. Ajatteleminen merkitsee kysymysten kysymistä, ja todistusaineisto on todistusaineistoa ainoastaan suhteessa johonkin tiettyyn kysymykseen. Historioitsijakin etenee kysymysten avulla. Hän etsii johtolankoja ja todisteita, joiden avulla hän voisi ratkaista tutkimustehtävässä muotoilemansa mysteerin. Todistusaineiston etsiminen on jännittävää työtä: yksi johtolanka johtaa toiseen antaessaan vastauksen mutta nostaen uusia kysymyksiä.

Johtolangan käsitteen on historiantutkimuksessa tehnyt tunnetuksi mikrohistorian keskeinen nimi Carlo Ginzburg (1939– ). Italialainen Giovanni Morelli kehitti 1870-luvulla yksityiskohtien tarkasteluun perustuvan metodin taideteosten tunnistamiseksi. Hän keskittyi korviin. Ginzburg vertaa menetelmää salapoliisityöhön (nyt mainituksi tulee Sherlock Holmes), jossa rikollinen paljastuu pienistä yksityiskohdista, johtolangoista, jotka eivät kuitenkaan useimmille kerro mitään. Myös muinaiset metsästäjät kykenivät muodostamaan näennäisesti merkityksettömien tietojen kuten jalanjälkien ja katkenneiden oksien perusteella todellisuuden, joka ei ollut suoraan koettavissa. Havainnot järjestyivät kerronnalliseksi jatkumoksi. March Blochin (1886–1944) ajattelutapa on samantyyppinen. Hänen mukaansa lähde on jälki; se on aistein havaittava merkki, jonka tajunnan tavoittamattomiin kadonnut ilmiö on jättänyt. Historioitsijan ja salapoliisin tulee päätellä ilmiö niistä jäljistä, joita se on jättänyt ollessaan aktuaalinen.

Historioitsija-salapoliisi tutkii jälkiä ja etsii johtolankoja kirjastojen ja arkistojen uumenissa. Paras hetki on se, kun löytyy ratkaiseva johtolanka, joka avaa kaiken aiemman aineiston. Se on se hetki, kun Hastings sanoo jotakin typerää, mistä Poirot saa idean, ja kaikki palaset loksahtavat kohdalleen. Tutkija palaa kehäänsä ja muodostaa tarinansa, tulkintansa, keräämänsä todistusaineiston varaan. Poirot on tietenkin aina oikeassa ja mysteerin ratkaisu kiistaton. Sitä historioitsija voi vain kadehtien ihailla.

 

Kirjallisuutta
Marc Bloch: Historian puolustus. Artemisia 2003.
R.G. Collingwood: The Idea of History. Oxford University Press 1994.
Carlo Ginzburg: Johtolankoja. Kirjoituksia mikrohistoriasta ja historiallisesta metodista. Gaudeamus 1996.