Tiede ja tunteet

Viime aikoina olen bongaillut mediassa tekstejä, joissa on tullut esiin tutkimustiedon ja tieteen suhde subjektiivisiin kokemuksiin tai tunteisiin – tai ylipäätään kysymys siitä, mikä on hyvä perustelu väitteelle.

Ylen uutisissa on käsitelty tutkijoiden turhautumista siihen, että monesti mediassa tutkimukseen perustuva tieto asetetaan tasaveroiseen asemaan mielikuviin tai yksittäistapauksiin perustuvan kritiikin kanssa. Tilanteessa syntyy eräänlainen väärä tasapaino, josta välittyy virheellinen käsitys siitä, että tiedemaailman sisällä olisi eriäviä kantoja, vaikka näin ei olisikaan.

Taloustieteilijä Lauri Holappa esitti kuitenkin Nyt-liitteen kolumnissaan, että tutkijoiden enemmistöön ei tulisi vedota eli argumentteja ei tulisi arvioida niiden suosion perusteella. Niitä tulisi arvioida puhtaasti perustelujen paremmuuden näkökulmasta. Holapan esimerkki kehnosta argumentista oli tämä: ”Yli 97 prosenttia ilmastotutkijoista katsoo ilmastonmuutoksen olevan ihmisen aiheuttamaa.” Kyseessä ei kuitenkaan ole varsinaisesti tieteellinen argumentti, vaan siinä väitetään, että 97 prosenttia niistä ihmisistä, jotka ovat ilmastotieteen asiantuntijoita, pitävät parhaina niitä argumentteja, jotka väittävät, että ilmastonmuutos on ihmisen aiheuttama.

Asiattomassa lehdistökatsauksessa (minulle vielä varsin uusi tuttavuus) kommentoitiin tätä myös:

Holappa sanoo, että tieteellisessä keskustelussa on vain yksi sääntö: paras argumentti voittaa. Kenties, mutta kenttä, jolla argumentit taistelevat, on alaan erikoistuneiden tieteilijöiden keskustelu, eivät tupaillat tai Nyt-liitteen kolumnit. Se, että suurin osa tutkijoista on jotakin mieltä, tarkoittaa juuri sitä, että tietty argumentti on voittanut niiden ihmisten keskuudessa, joiden mielipiteellä on väliä.

Helsingin Sanomat julkaisi hiljattain tähän tematiikkaan ravitsemustieteen näkökulmasta pureutuneen juttukokonaisuuden. Jutussa pohdittiin, mihin suosituksiin voi luottaa, kun niitä on kovin paljon ja monenlaisia. Tieteellistä asiantuntijuutta puolusti ravitsemustieteen professori Mikael Fogelholm:

”Ei maallikko oikein pystykään ymmärtämään, mikä on hyvä tai huono tutkimus”, Fogelholm sanoo. Kuulostaa ehkä ylimieliseltä, mutta Fogelholmilla on puolustuksensa. Menetelmät ja lähtökohdat vaihtelevat tieteenaloittain niin paljon, että edes toisen alan tieteilijä ei kunnolla osaa arvioida toista alaa.

”Jos haluaa tietää, mikä jossain asiassa on konsensus, pitää ikävä kyllä uskoa institutionaaliseen asiantuntijuuteen”, Fogelholm lisäksi totesi. Helsingin Sanomat kysyi jutussa mielipidettä myös kahdelta ”ravitsemustieteeseen syvällisesti perehtyneeltä tavikselta”. Susanna Kovanen ja Harri Lapinoja pitävät Ruokapyramidihuijaus-blogia ja ovat myös kirjoittaneet samannimisen kirjan. HS kirjoittaa:

Lopulta ainoa, johon heidän mielestään kannattaa täysin luottaa, on oma itse.

”Yksityisen ihmisen ei tarvitse tietää, mikä on ravitsemustieteellinen konsensus missäkin asiassa, vaan tarvitsee vain tietää, mikä on hyväksi itselle. Ruuan terveellisyys ei ole ainoastaan tieteellisesti mitattava asia, vaan myös henkilökohtainen kokemus omasta hyvinvoinnista”, Lapinoja sanoo.

Fogelholmkin tunnustaa, että ”oma fiilis on tärkeää”, mutta esimerkiksi litra limpsaa ei muutu terveelliseksi pelkän tuntemuksen perusteella. Fogelholm on kirjoittanut aihetta sivuavan analyysin ”Ravitsemussuosituksia kritisoidaan hatarin perustein” myös tiedettä yleistajuistavaan Uutistamo-verkkopalveluun, jonka tekijätiimissä olen mukana.

Ajankohtaisia esimerkkejä tutkimuksen ja tunteen välisestä kamppailusta on voinut lukea myös Helsingin Sanomien mielipidepalstalta, jossa keskustelu tasa-arvoisesta avioliittolaista on käynyt kiivaana viime viikot. Eräs kirjoittaja mainitsi kolmen psykologian professorin mielipidekirjoituksen, jossa hän kertoo näiden viitanneen ”tutkimuksiin, jotka osoittavat, että homoparien kasvattamat lapset voivat hyvin eikä eroa muihin perhemalleihin ole.” Silti hän jatkaa: ”Hyvä, jos näin on. Mutta, kaikella kunnioituksella, minä en tällaista asiaa tämän kirjoituksen vuoksi usko.” Kirjoittaja arvelee, että lienee olemassa myös tutkimuksia, jotka ”puoltavat sekä isän että äidin läsnäolon merkitystä lapsen kehitykselle”. Lapsen paras on, että hänellä on sekä naisen että miehen malli, sillä monet vielä vanhoinakin surevat ”oman isän tai äidin rakkauden puutetta”. Argumentti lapsen parhaan puolesta olisi huomattavasti pätevämpi, jos sitä perusteltaisiin esimerkiksi näillä oletetuilla tutkimuksilla eikä sillä, että kirjoittaja ei voi aiemmin esillä olleisiin tutkimustuloksiin kerta kaikkiaan uskoa.

Omassa tutkimuksessani olen itse asiassa kiinnostunut erityisesti tutkimuskohteideni kokemuksista ja käsityksistä. Ne ovat henkilölle tietyssä eletyn todellisuuden hetkessä totta ja niiden kautta voimme ymmärtää sekä hänen toimintaansa että häntä ihmisenä. Historiantutkimuksen kannalta on myös mielenkiintoista pohtia, mihin henkilön kokemukset ja käsitykset perustuvat, sillä tällä tavalla käsityksemme tutkittavasta ajankohdasta, kulttuurista ja yhteiskunnasta laajenee.

Pelkkä subjektiivinen totuudellisuuden kokemus ei kuitenkaan ole hyvä perusta nykyhetkessä käytävälle yhteiskunnalliselle keskustelulle, vaikka se saattaa henkilölle itselleen olla todellinen ja tärkeä. Olennaista julkisen keskustelun kannalta on, mihin käsitys perustuu. Jokaisella on oma totuutensa kunakin hetkenä, mutta mikään ei estä olemasta avoin sen muuttumiselle ja paremmin perustelemiselle.

Joka tapauksessa millä tahansa elämän alueella – yhtälailla tutkimuksessa kuin vaikkapa lakiasioissa tai talon rakentamisessa – on fiksua kuunnella aiheeseen perehtyneiden asiantuntijoiden käsityksiä.

Mainokset

Faktan ja fiktion rajamailla

Osallistuin tiistaina Hämäläisjuhlaan, jossa yhtenä puhujana oli uudesta kirjastaan kertonut Anna Kortelainen. Ei kenenkään maassa on romaani Kortelaisen isoisästä – muusikosta ja kommunistista, jonka kohtalo oli monivaiheinen ja osin myös salaperäinen. Kortelainen on tehnyt paljon taustatutkimusta, mutta teos on kaunokirjallinen. Lähtökohtana on se, että kaiken, mitä ei tiedä, voi kuvitella.

En ole kirjaan vielä tutustunut, mutta esitelmä ehdottomasti herätti kiinnostuksen sitä kohtaan. Lisäksi mukana oli jännittäviä mikrohistoriallisia käänteitä ja johtolankoja, joista aina niin kovasti pidän. Esimerkiksi isoisän yhtyeen soittaman musiikin jäljille Kortelainen pääsi erään valokuvan perusteella. Kuvassa ovat bändin jäsenet ja sen oikeassa laidassa näkyy noin kolmasosa jonkin nuotin kannesta – muutama kirjain ja osa kuvaa. Internetin ihmemaailmasta Kortelainen onnistui jäljittämään saman kuvan näiden tietojen perusteella ja sai siten paremman käsityksen musiikista, jota hänen muusikko-isoisänsä oli tovereineen soittanut. Näitä tarinoita kuullessani tekee miltei mieli kirota laajana vellovaa lähdemateriaalia ja pieni etsivä sisälläni toivoo, että minullakin olisi jokin Oikea Mysteeri käsissäni. – Mutta kai tutkimuksessani piilee omanlaisensa arvoitus, lopulta kaikissa.

Sattumalta olen myös aivan hiljattain innostunut Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjasta. Ostin sen ensimmäisen osan Mustat morsiamet reissulukemiseksi ja matkalta kotiuduttuani olikin pakko kiitää taas yhteen tamperelaiseen sivukirjastoon, jossa seuraava osa sattui olemaan paikalla. Rautayöt sain luettua loppuun eilen. Kähkösen romaanisarja pohjautuu hänen oman sukunsa vaiheisiin. Tämäkin isoisä oli kommunisti. Hän sai kokea kovia 1920- ja 1930-lukujen Suomessa. Hänet tuomittiin Tammisaaren pakkotyölaitokseen kahteen otteeseen ja yhteensä mies istui siellä vuosikausia. Romaanien tärkein päähenkilö on kuitenkin hänen vaimonsa Anna eli kirjailijan isoäiti. Mustat morsiamet ilmestyi jo vuonna 1998 ja uusin osa Hietakehto tänä syksynä. Vuonna 2010 Kähkönen julkaisi isoisänsä vaiheita sekä Suomessa tapahtunutta kommunistien vainoa ja vangitsemisia käsittelevän tietokirjan Vihan ja rakkauden liekit – Kohtalona 1930-luvun Suomi. (Ks. esim. Jaana Torninoja-Latolan kirja-arvio Agricolan historiaverkossa.)

Historiantutkimuksen ja kaunokirjallisuuden suhde on jännittävä kysymys ja näiden kahden välimaastossa liikkuvat teokset monella tapaa mielenkiintoisia. Tällainen on tietenkin myös Kortelaisen Ei kenenkään maassa. Kähkönen taas on ”jakanut” fiktionsa ja faktansa eri teoksiin, vaikka romaanitkin ammentavat tositapahtumista. Suketus on jo ehtinyt arvioida Kortelaisen uutuuden blogissaan. Tyylilaji haastoi hänet lukijana. ”Onko kyse luovasta elämäkertatutkimuksesta vai kaunokirjallisuudesta?”, hän pohtii ja vastaa, että ei selvästi kummastakaan.

Genrejen sekoittaminen tuntuu jollakin mystisellä tavalla häiritsevältä, ehkä siksi, että ei ikään kuin ole selvää, minä sinun pitäisi pitää sitä, mitä olet lukemassa. Tuttu järjestys järkkyy. Toisaalta tulee mietittyä, mitkä kohdat ovat totuudellisia ja mitkä täysin keksittyjä. Pienestä epätietoisuudesta huolimatta olen kuitenkin usein nauttinut tällaisista teoksista paljon.

Genresekoitusten äärellä aukeava epätietoisuus kummunnee halusta luokitella maailman asiat selvästi. Mutta sehän ei yleensä ole mahdollista. Pitäisikö siis vain antaa mennä? Romaani voi ottaa vapauksia, mutta omakohtaiseksi nousee kysymys asetettuna toisinpäin: kuinka paljon kaunokirjallista sanankäyttöä suvaitaan tutkimustekstissä? Haluan ajatella, että luotettava tutkimus ja vetävä tyyli ja ”juoni” eivät sulje toisiaan pois. Hyvän teoksen sattuessa kohdalle saatan ahmia tutkimustekstiä kuten romaania. Fiktion ja faktan välisen rajan vetäminen ja näiden käsitteiden määrittely on tietenkin vaikeaa. Historioitsijakin käyttää luovuuttaan ja mielikuvitustaan, kertoo tarinan. Tietoteoreettista pohdintaa kerrakseen lupaa siis tämäkin kysymys.

Muistitietotutkimus ja hermeneutikon kaappirankelaisuus

Olen jo parissa aiemmassa tekstissä maininnut kirjoittavani tällä hetkellä Tampereen yliopiston historian opiskelijoiden ainejärjestön Patinan 50-vuotishistoriaa. Kerään aineistoksi myös muistitietoa: haastattelen entisiä toimijoita ja lisäksi toivomme saavamme paljon kirjallisia muistelmia entisiltä patinalaisilta.

Olen tähän mennessä tehnyt kymmenkunta haastattelua ja pikkuhiljaa alkanut myös hyödyntää niitä tekstissäni, joka on tosin vielä varsin luonnosmaista. Aiemmin kirjoittamani järjestöhistoriikit ovat olleet aikajänteeltään huomattavasti lyhyempiä ja laajuudeltaan suppeampia, joten niiden yhteydessä ei tuntunut tarpeelliselta problematisoida muistitietoon liittyviä kysymyksiä. Alan nyt vasta käsittää, mitä muistitietohistorian haasteet ovat. On helppo idealistisesti linjata, että muistitieto on aineistoa siinä missä kaikki muukin ja sitä koskevat samat säännöt: lähdekriittinen tarkastelu sekä lähestyminen kysymyksen kautta. – Suosikkiajatukseni R.G. Collingwoodilta on se, että historiantutkimuksessa mikä tahansa, mikä auttaa vastaamaan kiinnostuksen kohteena olevaan kysymykseen, on todiste. Hän sanoo, että historioitsija ottaa aloitteen käsiinsä kysymyksen avulla

Käytännön tasolla ongelmat kuitenkin konkretisoituvat, huomaan. Tartuin hädässäni Muistitietotutkimus – Metodologisia kysymyksiä -teokseen. Taina Ukkonen kirjoittaa siinä erilaisista tavoista suhtautua muistitietotutkimukseen. Hän luokittelee kolme tapaa suhtautua muistitietoon historiantutkimuksen aineistona: perinteisen, sosiaalihistoriallisen ja kulttuurisen. Perinteinen tapa pitää muistitietoa sinänsä epäluotettavana ja epäkiinnostavana lähdeaineistona ja sivuuttaa sen. Sosiaalihistoriallinen tapa uskoo tarkan metodologian avulla eliminoivansa muistitietoon vaikuttavia tekijöitä, jolloin voidaan saada luotettava kuva tutkimuksen kohteesta. Kulttuurinen tapa tähdentää kerrontatilanteen ja -kulttuurin merkitystä eikä usko vaikuttavien tekijöiden eliminointiin.

Perinteistä tapaa ei liene edes tarpeen kommentoida. Sosiaalihistoriallinen tapa taas kuulostaa jotenkin ”rankelaiselta”, jos siinä uskotaan, että oikein harjoitetulla lähdekritiikillä aineisto voidaan ”puhdistaa” luotettavaksi ja oikeaksi. Kulttuurinen tapa jättää kenttää enemmän auki ja tunnustaa olosuhteet, joissa muistitietoa tuotetaan. Mutta miten kulttuurisesti käsitetty muistitieto kertoo itse menneisyydestä? Saako nykyisyys liian suuren roolin? Mitä kertoo menneisyydestä se, miten joku sen nyt muistaa? – Tässä objektiivisuus hiipii mukaan. Taidan salaa ajatella, että muistitiedon pitäisi kertoa faktoja menneisyydestä, siitä ”miten asiat todella olivat”. Olenko itse kaappirankelainen? Menneisyydestä tässä hetkessä tuotettu muistitieto kertoo ainakin siitä, mitä nyt pidetään tärkeänä tai mitkä asiat ovat olleet kyllin merkityksellisiä jäädäkseen mieleen. Teemahaastattelussa haastattelija kuitenkin asettaa agendan siinä mielessä, että hän esittää kysymykset. Haastateltava voi silti kertoa myös vapaasti ja voi olla, että hän muistaa eri asioita kuin mitä haastattelija älyää kysyä. Teemahaastattelu kertoo kuitenkin myös siitä, mitä haastattelija pitää menneisyydessä tärkeänä, ja niin pitää toisaalta kai ollakin, jos hän on collingwoodilainen, autonominen historiantutkija kysymyksineen.

Ukkosen mukaan tietoteoreettisesti ja osittain ontologisestikin muistitietotutkimuksesta on löydettävissä positivistinen eli selittävä ja hermeneuttinen eli ymmärtävä ja tulkitseva suuntaus. Positivistinen käsitys nojautuu ontologiseen realismiin eli ”maailma on olemassa tietynlaisena riippumatta siitä, minkälaisia kuvauksia siitä esitetään”. Tykkään pitää itseäni hermeneutikkona, ja gradussani perustelin pitkästi, että totuus on aina kokijan totuus ja että se on ainoa totuus, jonka tutkimus voi tavoittaa. On erilaisia kokijoita ja siten on myös erilaisia totuuksia, mutta ne eivät sulje toisiaan pois. Esimerkkinä olen käyttänyt tarinaa sokeista, jotka koskettavat norsua kukin yhdestä kohtaa ja muodostavat sen perusteella käsityksen siitä, millainen norsu on. Korvaa koskettaneen mielestä se on litteä, jalkaa koskettaneen mielestä pyöreä ja paksu. Tärkeää on kuitenkin se, että vaikka totuuksia on erilaisia, totuus ei voi olla mitä tahansa. Kaikki tulkinnat eivät ole tosia, vaikka luovuttaisiinkin käsityksestä, että on olemassa vain yksi ja ainoa totuus. Silti minusta tuntuu, että mieleni perukoilla kummittelee halu objektiivisuuteen, salaa haluaisin tietää ”miten asiat todella olivat”. Selittyneekö tämä silläkin, että tutkimuksen esittämisen kannalta on jotenkin yksinkertaisempaa, jos näkyvillä on vain yksi totuus eli tulkinta eikä monia vaihtoehtoisia? Toisaalta vaihtoehtoisten totuuksien esittämisen kanssa on myös rajansa, koska mitä tutkija enää edes tekee (on journalisti?), jos hän vain referoi erilaisia käsityksiä esittämättä itse omaa, perusteltua tulkintaansa kokonaisuudesta?

Palatakseni Ukkosen artikkeliin positivistinen suuntaus muistitietotutkimuksessa tarkoittaa sitä, että aineistosta etsitään sekä faktatietoa että muistelijan kokemuksia ja mielipiteitä. Hän kutsuu tätä lähestymistapaa myös realistiseksi, koska sen lähtökohtana on ontologinen realismi. Prioriteettina ovat tapahtumat ja se, ”miten asiat ovat olleet”. Ukkosen mukaan tällaisissa tutkimuksissa muistitietoaineisto on usein muuta aineistoa täydentävää, eikä itse muistelu ole tutkimuksen kohteena, vaikka aineiston luonnetta voidaan pohtia osana aineiston arviointia. Muistitiedon luotettavuus nousee keskeiseksi kysymykseksi ja tutkija pyrkii olemaan ulkopuolinen tarkkailija. Hermeneuttisessa ja tulkinnallisessa lähestymistavassa keskeistä on merkitysten antaminen menneisyydelle kerronnassa, lähtökohtana nykyisyys: ”Muistelussa tulee esiin ennen kaikkea se, minkälaiset asiat ja tapahtumat muistelijoiden mielestä ovat muistamisen, kertomisen ja säilyttämisen arvoisia.” Tässä lähtökohdassa korostetaan myös enemmän muistelijan ja tutkijan vuorovaikutusta aineiston tuottamisessa. Yleispätevää tietoa tai totuutta ei tavoitella, eikä aineistoon vaikuttavien tekijöiden vaikutusta pyritä eliminoimaan. Olennaista lienee, että kummassakin tavassa nuo tekijät pitää kaiketi silti pyrkiä tunnistamaan. Ukkola huomauttaa, että todellisuudessa eri lähestymistavat sekoittuvat ja edellä esitetyt ovat ideaalityyppejä. Hän tiivistää asiaa hyvin toteamalla, että realistisen muistitietotutkimuksen kiinnostus kohdistuu ensisijaisesti menneisyyteen, tulkinnallisessa tavassa kohteena ovat menneisyys ja nykyisyys sekä niiden suhde muistelussa.

Ehkä suhtautumiseni Patinan 50-vuotishistorian muistitietoon kallistuu tietyin osin realistisen näkökulman puolelle, mutta pyrin pitämään mukana hermeneuttisen vivahteen. Tutkimukseni pääaineisto ei ole muistitietoa, vaan sen rooli on pikemminkin täydentävä. Tutkimukseni kohteena ei myöskään ole muistitieto ja sen tuottaminen itsessään, vaan kiinnostuksen kohteena on se, mitä vuonna 2012 tuotettu muistitieto voi antaa viimeisen 50 vuoden ymmärtämiselle ja siitä tietämiselle. Etsin realistisesti faktoja asioista, joista arkistoaineisto ei voi kertoa, mutta myös tulkinnallisesti kokemuksia ja tuntemuksia.

 

Kirjallisuutta
Taina Ukkonen: ”Yhteistyö, vuorovaikutus ja narratiivisuus muistitietotutkimuksessa”, teoksessa Outi Fingerroos, Riina Haanpää, Anne Heimo & Ulla-Maija Peltonen (toim.) Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä. SKS 2006.
sekä
R.G. Collingwood: The Idea of History. Oxford University Press 1994.