Isoja teemoja ja inspiroivia keskusteluja Historiantutkimuksen päivillä

Lokakuun loppupuolella, syksyn viimeisellä kauniilla viikolla osallistuin Historiantutkimuksen päiville Turussa. Miljöö, sisältö ja seura olivat kaikki kohdillaan. Pidimme tamperelaiskollegojen kanssa Airbnb-kommuunia tuomiokirkon ja yliopiston tienoon viehättävissä puutalokortteleissa. Muitakin maamerkkejä, kuten Turun linna ja Dynamo, koettiin Hitu-päivien aikana.

Sisällöllisesti lähellä omaa tutkimusaihettani olleissa sessioissa kuuntelin esitelmiä yksilön paikasta historiassa sekä seurapiireistä ja eliiteistä 1800-luvun Suomessa. Tämäntyyppisissä aiheissa on hieman kysymys vertailusta ja vinkkien poimimisesta, ”benchmarkingista” – olenko mukana tutkimusteemani uusissa käänteissä; onko jotakin, mistä en vielä tiedä; irtoaako uutta inspiraatiota tai näkökulmia muiden lähestymistavoista. Lukuvinkkejä tarttui mukaan mutta yleisesti ottaen koin olevani kiitettävästi kartalla oman väitöskirjani kannalta keskeisistä kysymyksistä.

Konferenssissa oli niin hektistä, etten muistanut ottaa kuvia. Tässä tunnelmia samoista maisemista vuodelta 1841. Tekijä J. Knutson, painaja G. O. Wasenius. Museovirasto, Musketti. CC BY 4.0.

Laajasti historiantutkijoita koskettavia aiheita oli esillä historiantutkimuksen etiikkaa ja popularisointia käsittelevissä sessioissa. Etiikka-sessio, joka oli hiljattain ilmestyneen aihetta käsittelevän kirjan tekijöiden järjestämä, oli niin suosittu, että kaikki halukkaat eivät mahtuneet sisään pienehköön luentosaliin. Itselleni vetonaula oli Jorma Kalela, jonka Historiantutkimus ja historia oli minulle tietyssä, herkässä historianopintojen vaiheessa hyvin tärkeä kirja. Kalela pohti kahden eettisen lähtökohdan, merkittävyyden osoittamisen ja oikeudenmukaisuuden noudattamisen, välistä ristiriitaa. Ymmärsin dilemman liittyvän siihen, että samalla, kun haluamme osoittaa argumenttimme mahdollisimman suuren pitävyyden ja merkityksellisyyden, voimme joutua kiusaukseen tinkiä tutkimuskohteen moninaiset eri puolet huomioon ottavasta oikeuden tekemisestä.

Myös Kirsi Vainio-Korhonen puhui yleisemmällä tasolla historiantutkimukseen liittyvistä eettisistä kysymyksistä – tutkimuskohteiden valinnasta, heidän kunnioittamisestaan sekä näistä kysymyksistä suhteessa siihen, kuinka kauan sitten eläneitä ihmisiä tutkimme. Laki on tässä hyvin yksiselitteinen ja kahtia jakava: yksityisyyden suoja kestää 100 vuotta. Mona Rautelinin ja Pasi Saarimäen esitelmät keskittyivät tapaustutkimuksiin, joissa oli erityisiä eettisiä kysymyksiä aiheiden arkaluontoisuuden vuoksi. Sivumennen mainiten Rautelinin piiloraskauksia käsittelevä tutkimus on kiehtova esimerkki siitä, miten historiantutkimuksen tuottama tieto voi vaikuttaa jopa nykylääketieteen käsityksiin. Historiallinen tieto vahvistaa käsitystä siitä, että on olemassa yllätysynnytyksiä, joiden yllätyksellisyys ei johdu siitä, että äiti aktiivisesti kieltää raskauden vaan keholliset merkit eivät yksinkertaisesti ole läsnä ja tulkittavissa.

Tapausesimerkkien jälkeen keskustelu fokusoitui lähinnä ”arkaluontoisten” aiheiden historiantutkimukselliseen käsittelyyn ja niihin liittyviin eettisiin erityiskysymyksiin. Itse olisin mielelläni kuullut enemmän pohdintoja tutkimusprosessin yleisen tason teemoista, jotka koskettavat kaikkia tutkijoita. Esimerkiksi Kalelan esitelmän esiin nostamat kysymykset historiallisen esityksen rakentamisen eettisistä näkökohdista ovat jatkuvasti ajankohtaisia kaikessa tutkimuskirjoittamisessa. Oman tutkimukseni kannalta myös henkilöhistoriallinen näkökulma kiinnostaa: tutkimuskohteeni ovat eläneet 1800-luvulla ja heidän aineistonsa on vapaasti käytettävissä arkistoissa mutta käsittelemäni teemat ovat hyvin henkilökohtaisia.

Historian popularisointia käsitellyt paneelikeskustelu oli mielenkiintoinen ja rento, monessa kohtaa hauskakin. Mukana olivat Kirsi Vainio-Korhonen, Ilari Aalto, Tiina Miettinen ja Panu Savolainen. Keskustelua veti Otso Kortekangas. Paneelin otsikossa kysyttiin, onko popularisointi sulka hattuun vai sudenkuoppa. Kaikki panelistit olivat yhtä mieltä siitä, että erityyppisten tekstien kirjoittaminen samanaikaisesti tekee hyvää kirjoitustaidolle ja jopa -vireelle. Sudenkuoppana kukaan ei popularisointia tuntunut pitävän, mutta olin aistivani konsensuksen siitä, että nykypäivänä tutkijan/kirjoittajan täytynee valita, mihin panoksensa pistää: Julkaisufoorumin kolmostason artikkeleita pikavauhtia naputellessa aika ei riitä populaarien teosten kirjoittamiseen. Lisäksi keskusteltiin hankaluuksista, joihin toimittajien tai tv-produktioiden parissa toimiminen voi johtaa. Välillä viesti vääristyy ja toisaalta tutkija ei halua olla asiantuntijanimenä lopputeksteissä legitimoimassa hatarasti toteutettuja historiaesityksiä. Yleisön joukosta kuultiin jopa esimerkki, jossa toimittajan räväkkä otsikointi oli aiheuttanut todella konkreettista haittaa tutkijan työlle.

Oman sessiomme aiheena oli ”Kokemusten ja tunteiden yhteenkietoutunut historia”. Puheenjohtajanamme toimi Ville Vuolanto ja panelisteina olivat Ville Kivimäki, Pia Koivunen ja minä. Pidimme kaikki lyhyet alustukset omien tutkimusaiheidemme pohjalta ja esittelimme kukin lyhyet, pointtejamme avaavat lainaukset aineistoistamme. Omassa esityksessäni lähestyin tematiikkaa itsen kertomisen käsitteen kautta ja pohdin, millä tavoin kerronnan luoma ajallis-paikallinen tilanteisuus välittää kokemuksia ja tunteita tutkimassani kirjeaineistossa sen lisäksi, että niissä on suoria tunteita ilmaiseva sanoja ja fyysisiä merkkejä. Pia Koivunen lähestyi aihetta muistin ja muistamisen näkökulmasta pohtien esimerkiksi, että kokemuksia sanoitetaan tunteiden avulla ja toisaalta tunnetila kokemuksen hetkellä edesauttaa kokemuksen muistamista – tunnetila vangitsee kokemuksen. Ville Kivimäen käsite oli trauma ja alustuksesta nousi esiin etenkin se, että ihminen kokee ja tuntee myös kielen ulkopuolella. Kiinnostava oli kokemuksen esileimautumisen käsite, joka viittaa siihen, että niihin vaikuttavat esimerkiksi aiemmat kokemukset ja sosiaalinen tausta. Ville Vuolannon keskeinen käsite oli tulevaisuusorientoitunut toivo, joka linkittyi perheiden jatkuvuusstrategioihin sekä toiminnallisuuden että emotionaalisuuden näkökulmasta. Alustusten jälkeinen keskustelu oli todella vilkasta ja paneeli oli ainakin minulle onnistunut ja inspiroiva päätös Historiantutkimuksen päiville.

Advertisement

Anakronistinen ärsyyntyminen

Olen kokenut anakronistista ärsyyntymistä, kun olen viime aikoina lukenut 1800-lukua ja 1900-luvun alkua käsittelevaa tieteellistä kirjallisuutta. Etenkin olen ollut (taas) harmissani J.V. Snellmanille hänen vanhakantaisista ja epätasa-arvoisista näkemyksistään liittyen muun muassa naisiin ja siihen kenellä on oikeus olla mitään mieltä valtiossa. – Siihenhän on toki oikeus vain sivistyneillä mieskansalaisilla. Olen siis lukenut Marja Jalavan väitöskirjaa Minä ja maailmanhenki.

Ärsyyntymisessäni Snellmaniin ei sinänsä ole mitään uutta, sillä jo kirjoittaessani graduani Jeanette Snellmanista, joka oli hänen kanssaan naimisissa, kamppailin tämän tuntemuksen kanssa. Kirjoittaessani Jeanettesta miehen muotoileman ja vakaasti seuraaman fennomaanisen nais- ja perheihanteen ikeen alla jouduin myös pohtimaan sitä, mikä osa ärsyyntymisestäni on anakronistista ja mikä ei; mikä osa Snellmanin toiminnasta selittyi historialliseen tilanteeseen ja ajankohtaan kuuluvilla seikoilla, mikä osa vaativuudesta taas oli ajatonta.

Samankaltaisia tunteita koin, kun luin Irma Sulkusen teosta Naisen kutsumus, joka kertoo Miina Sillanpään elämästä mutta käsittelee myös laajemmin naista, perhettä ja luokkajakoa 1900-luvun alun Suomessa. Porvarillisten ryhmien naisten valtiopäivillä esittämät perustelut ja läpitunkevan epätasa-arvoista maailmankuvaa henkivät puheenvuorot saivat niskavillat pystyyn ja herkimpänä päivänä kyyneleet silmänurkkiin. Fiksusti itsereflektiivisenä tyyppinä ja tutkijana toki tajuan ärsyyntymiseni anakronistisen luonteen.

Olen siis lanseerannut tuntemusteni kategorisointiin käsitteen ”anakronistinen ärsyyntyminen”. Se on tunne, joka syntyy suhteessa jonkun menneisyyden tahon toimintaan. Se on historiallisella ymmärryksellä suitsittua ärsyyntymistä. Sen sijaan, että suoraan tuomitsisin menneisyyden toimijan, otan etäisyyttä ärsyyntymiseeni tiedostamalla, että toiminta, kokonaisuudessaan tai osin, oli tuossa historiallisessa tilanteessa eri tavalla ymmärrettävää kuin omassa ajassani. Maarit Leskelä-Kärki kirjoittaa väitöskirjassaan Kirjoittaen maailmassa empaattisesta lukutavasta, joka korostaa sitä, että tutkijan täytyy itsereflektiivisyydessään huomioida myös omat tunteensa tutkimusta tehdessään. Kohtaamiset menneisyyden kanssa eittämättä herättävät monenlaisia tuntemuksia, ja Leskelä-Kärjen huomio on tärkeä, sillä menneisyys ei suinkaan herätä pelkkiä ”ajatuksia” (mitä ikinä ne sitten ovatkaan), joita tulisi kylmän viileästi reflektoida, vaan tutkija on myös tuntevana inhimillisenä olentona osallisena prosessissaan halusi hän sitä tai ei.

Mutta, ajatuskulku jatkuu luontevasti ja pelottavasti: mitkä asiat oman aikani toimintatavoissa ja käsityksissä ovat sellaisia, jotka sadan tai kahden sadan vuoden päästä herättävät vastenmielisyyttä. Samat ajatukset tulivat mieleen, kun kirjoitin nälkävuosiin liittyvästä kirjallisuudesta. Ehkä en ole itse sen parempi? Tiedän monia epäkohtia tässäkin ajassa ja maailmassa, mutta näkyykö se toiminnassani tarpeeksi?

 

Kirjallisuutta
Marja Jalava: Minä ja maailmanhenki. Moderni subjekti kristillis-idealistisessa kansallisajattelussa ja Rolf Lagerborgin kulttuuriradikalismissa n. 1800–1914. SKS 2005.
Maarit Leskelä-Kärki: Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä. SKS 2006.
Irma Sulkunen: Naisen kutsumus. Miina Sillanpää ja sukupuolten maailmojen erkaantuminen. Hanki ja jää 1989.

Nälkävuodet ja etäännytetty kärsimys

Luin hiljattain Aki Ollikaisen esikoisromaanin Nälkävuosi, joka sijoittuu katastrofaaliseen talveen 1867–1868. Teos oli pakahduttava lukukokemus. Sitä on kehuttu laajalti eikä suotta. Päähenkilöinä ovat kerjuulla kulkeva Marja lastensa Mataleenan ja Juhon kanssa sekä Helsingin sivistyneistöön kuuluvat Renqvistin veljekset. Kertojana viivähtää myös eräs nimeltä mainitsematon senaattori.

Ollikaisen kirjassa järkyttävältä tuntuu sivistyneistön piittaamattomuus ihmisten hätää kohtaan. Kaunokirjallisuuden väkevyys tulee ilmi: on aivan eri asia lukea nälkävuosista kuvaus, jonka päähenkilöinä ovat inhimilliset olennot, joiden tunteet, pelot ja kokemukset limittyvät omiisi, kuin tieteellinen vaikkakin sinänsä ”tosi” kuvaus ajanjaksosta. Tässä mielessä ajattelen, että kaunokirjallisuus voi olla enemmän totta kuin tiede. Kaunokirjallisuuden totuus koskettaa ja avaa ymmärryksen. Ehkä juuri siksi, että koen romaanien ihmiskohtaloiden sisältävän yleistä inhimillistä totuutta enemmän kuin akateemisten ja etäisten kuvausten, olen itsekin kiinnostunut nimenomaan henkilöhistoriasta, ja haluan ymmärtää mennyttä yksittäisten ihmisten kokemusten kautta.

Henkilökohtainen ongelma Ollikaisen teoksessa minulle on J.V. Snellmanin osuus nälkävuosien katastrofissa. Vaikka graduni päähenkilö oli Jeanette Snellman, J.V. oli kuitenkin liki yhtä tärkeä, koska tarina rakentui heidän suhteensa ympärille. Vaikka tutkimukseni mielestäni toi J.V.:stä esiin ikäviä, nimenomaan inhimilliseen kanssakäymiseen liittyviä puolia kuten kyvyttömyyttä empatiaan ja ymmärrykseen toisen ihmisen heikkouksia kohtaan, haluaisin ajatella, että hän ei ollut ihminen, joka antoi tuhansien ihmisten kuolla nälkään. Huomaan, että olen edelleen kansalliskertomuksen idealistisen Snellman-kuvan vanki. On helpompi ajatella, että muut senaattorit saattoivat olla tässä tilanteessa historian konnia, mutta ei kai sentään Snellman!

Näiden ajatusten vaivaamana päädyin etsimään tutkimustietoa Snellmanista ja nälkävuosista Marja Jalavan teoksesta J.V. Snellman – Mies ja suurmies. Nälkävuosiin liittyi useiden katovuosien lisäksi monia vaikeuksia ja on löydettävissä useampia syitä sille, että asiat kehittyivät niin kamalaan suuntaan. Suomen tuotantorakenne oli yksipuolinen, maatalous kehittymätöntä ja väestönkasvu nopeaa. 1860-luvulla vallitsi kansainvälinen laskusuhdanne, ja Suomessa oli siitä huolimatta toteutettu rahanuudistus, joka johti lainansupistuksiin ja konkursseihin. Vuonna 1865 oli myös toteutettu kuntauudistus, eivätkä paikallistason organisaatiot monin paikoin vielä toimineet kunnolla. J.V. oli nälkävuosien aikana senaatin valtionvaraintoimituskunnan ensimmäisen osaston päällikkö ja vastasi avustustoimenpiteiden suunnittelusta. Asioista päätettiin kuitenkin senaatin talousosaston täysistunnoissa, ja valtion taloudellinen tilanne oli tiukka. (Jalava 2006, 297–299, 303.)

Kuitenkin nälkävuosien avustusperiaatteet olivat pikemminkin pedagogiset kuin humanitaariset. Vastikkeetonta apua karsastettiin ja pidettiin jopa turmiollisena. ”Rahvas haluttiin kasvattaa oman työnsä ja yrittämisensä kautta kykeneväiseksi huolehtimaan kaikissa tilanteissa aineellisesta ylläpidostaan”, Jalava kirjoittaa. Snellmanin ajatus pienyrittäjien Suomesta oli kuitenkin ajankohtaan nähden epärealistinen. Jalava tulkitsee, että valtaeliitissä saatettiin ajatella jopa ihmisuhrien olevan ”välttämätön osa kansan kasvatusta omatoimisuuteen ja itsenäisyyteen.” Kuolleisuuden laajuutta hekään silti tuskin aavistivat. Vuosina 1866–1868 kuoli noin 150 000 ihmistä yli normaalin kuolleisuuden. (Jalava 2006, 300, 303–304.)

Aki Ollikainen kuvaa senaattoria, joka ajatteli toimineensa oikein ja joka omasta mielestään teki uhrauksen tulevaisuuden eteen, mutta tunsi silti syyllisyyttä. Kuitenkin sellaiset argumentit tuntuvat tyhjiltä, kun lukee elämästään nälissään ja kylmissään kamppailevien Marjan, Mataleenan ja Juhon tarinaa. Jalavakin kertoo, että nälkävuodet olivat J.V.:lle traumaattinen kokemus, joka vaivasi häntä loppuelämän ajan. Tämä muun muassa ajoi kiivaasti avustusrahaston perustamista vastaisten katovuosien varalle. (Jalava 2006, 307–308)

J.V. ei kuitenkaan ehkä edes syksyllä 1867 käsittänyt, millainen hätä maakunnissa vallitsi. Tähän liittyen Jalava tekee rinnastuksen, joka antaa paljon ajattelemisen aihetta: ”Olihan Suomi nälkävuosina jakautunut kahtia niin, ettei kurjuus arkipäivän tasolla välttämättä koskettanut helsinkiläistä säätyläistöä sen enempää kuin nykyisten kehitysmaiden hätä oman maamme hyvinvoivia kansalaisia.” (Jalava 2006, 306.)

Samaan tematiikkaan kietoutuu ahdistavasti Anu Silfverbergin kolumni ”Sinä olet natsi” Nyt-liitteen Mitä ajattelin tänään -sarjassa. Silfverberg kirjoittaa lukemansa Christian Jungersenin romaanin pohjalta natsikortista, joka voi myös toimia, sillä se voi ”näyttää uudessa valossa sen, mitä pidämme tavallisena, vaarattomana tai muuttumattomana.” Pysäyttävä, romaanihenkilön suusta peräisin oleva ajatus tekstissä on tämä: ” – – meidän on helppo ihmetellä, miten tavalliset saksalaiset olivat muka tietämättömiä juutalaisvainoista. Mutta myös oma arkemme perustuu etäännytetylle raakuudelle. Entä jos 2020-luvulla syntyneet tulevat kysymään: ettekö te tienneet, missä ne teidän tavaranne tehtiin? Tiesittekö tuotantoeläimistä? Tiesittekö, millaisista oloista pakolaiset tulivat? Ettekä tehneet mitään! Mitä siihen sitten vastataan, paitsi että silloin oli tapana antaa toisten kuolla, jotta sai kahvia alihintaan.”

Niin, tuleeko joku kolmenkymmenen tai neljänkymmenen vuoden päästä kysymään: ettekö te tienneet? Voinko legitiimisti jeesustella 1860-luvun senaattoreita ja sivistyneistöä, ja jotta voisin, miten pitäisi elää?

 

Kirjallisuutta
Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Siltala 2012.
Marja Jalava: J.V. Snellman. Mies ja suurmies. Tammi 2006.