Luin hiljattain Aki Ollikaisen esikoisromaanin Nälkävuosi, joka sijoittuu katastrofaaliseen talveen 1867–1868. Teos oli pakahduttava lukukokemus. Sitä on kehuttu laajalti eikä suotta. Päähenkilöinä ovat kerjuulla kulkeva Marja lastensa Mataleenan ja Juhon kanssa sekä Helsingin sivistyneistöön kuuluvat Renqvistin veljekset. Kertojana viivähtää myös eräs nimeltä mainitsematon senaattori.
Ollikaisen kirjassa järkyttävältä tuntuu sivistyneistön piittaamattomuus ihmisten hätää kohtaan. Kaunokirjallisuuden väkevyys tulee ilmi: on aivan eri asia lukea nälkävuosista kuvaus, jonka päähenkilöinä ovat inhimilliset olennot, joiden tunteet, pelot ja kokemukset limittyvät omiisi, kuin tieteellinen vaikkakin sinänsä ”tosi” kuvaus ajanjaksosta. Tässä mielessä ajattelen, että kaunokirjallisuus voi olla enemmän totta kuin tiede. Kaunokirjallisuuden totuus koskettaa ja avaa ymmärryksen. Ehkä juuri siksi, että koen romaanien ihmiskohtaloiden sisältävän yleistä inhimillistä totuutta enemmän kuin akateemisten ja etäisten kuvausten, olen itsekin kiinnostunut nimenomaan henkilöhistoriasta, ja haluan ymmärtää mennyttä yksittäisten ihmisten kokemusten kautta.
Henkilökohtainen ongelma Ollikaisen teoksessa minulle on J.V. Snellmanin osuus nälkävuosien katastrofissa. Vaikka graduni päähenkilö oli Jeanette Snellman, J.V. oli kuitenkin liki yhtä tärkeä, koska tarina rakentui heidän suhteensa ympärille. Vaikka tutkimukseni mielestäni toi J.V.:stä esiin ikäviä, nimenomaan inhimilliseen kanssakäymiseen liittyviä puolia kuten kyvyttömyyttä empatiaan ja ymmärrykseen toisen ihmisen heikkouksia kohtaan, haluaisin ajatella, että hän ei ollut ihminen, joka antoi tuhansien ihmisten kuolla nälkään. Huomaan, että olen edelleen kansalliskertomuksen idealistisen Snellman-kuvan vanki. On helpompi ajatella, että muut senaattorit saattoivat olla tässä tilanteessa historian konnia, mutta ei kai sentään Snellman!
Näiden ajatusten vaivaamana päädyin etsimään tutkimustietoa Snellmanista ja nälkävuosista Marja Jalavan teoksesta J.V. Snellman – Mies ja suurmies. Nälkävuosiin liittyi useiden katovuosien lisäksi monia vaikeuksia ja on löydettävissä useampia syitä sille, että asiat kehittyivät niin kamalaan suuntaan. Suomen tuotantorakenne oli yksipuolinen, maatalous kehittymätöntä ja väestönkasvu nopeaa. 1860-luvulla vallitsi kansainvälinen laskusuhdanne, ja Suomessa oli siitä huolimatta toteutettu rahanuudistus, joka johti lainansupistuksiin ja konkursseihin. Vuonna 1865 oli myös toteutettu kuntauudistus, eivätkä paikallistason organisaatiot monin paikoin vielä toimineet kunnolla. J.V. oli nälkävuosien aikana senaatin valtionvaraintoimituskunnan ensimmäisen osaston päällikkö ja vastasi avustustoimenpiteiden suunnittelusta. Asioista päätettiin kuitenkin senaatin talousosaston täysistunnoissa, ja valtion taloudellinen tilanne oli tiukka. (Jalava 2006, 297–299, 303.)
Kuitenkin nälkävuosien avustusperiaatteet olivat pikemminkin pedagogiset kuin humanitaariset. Vastikkeetonta apua karsastettiin ja pidettiin jopa turmiollisena. ”Rahvas haluttiin kasvattaa oman työnsä ja yrittämisensä kautta kykeneväiseksi huolehtimaan kaikissa tilanteissa aineellisesta ylläpidostaan”, Jalava kirjoittaa. Snellmanin ajatus pienyrittäjien Suomesta oli kuitenkin ajankohtaan nähden epärealistinen. Jalava tulkitsee, että valtaeliitissä saatettiin ajatella jopa ihmisuhrien olevan ”välttämätön osa kansan kasvatusta omatoimisuuteen ja itsenäisyyteen.” Kuolleisuuden laajuutta hekään silti tuskin aavistivat. Vuosina 1866–1868 kuoli noin 150 000 ihmistä yli normaalin kuolleisuuden. (Jalava 2006, 300, 303–304.)
Aki Ollikainen kuvaa senaattoria, joka ajatteli toimineensa oikein ja joka omasta mielestään teki uhrauksen tulevaisuuden eteen, mutta tunsi silti syyllisyyttä. Kuitenkin sellaiset argumentit tuntuvat tyhjiltä, kun lukee elämästään nälissään ja kylmissään kamppailevien Marjan, Mataleenan ja Juhon tarinaa. Jalavakin kertoo, että nälkävuodet olivat J.V.:lle traumaattinen kokemus, joka vaivasi häntä loppuelämän ajan. Tämä muun muassa ajoi kiivaasti avustusrahaston perustamista vastaisten katovuosien varalle. (Jalava 2006, 307–308)
J.V. ei kuitenkaan ehkä edes syksyllä 1867 käsittänyt, millainen hätä maakunnissa vallitsi. Tähän liittyen Jalava tekee rinnastuksen, joka antaa paljon ajattelemisen aihetta: ”Olihan Suomi nälkävuosina jakautunut kahtia niin, ettei kurjuus arkipäivän tasolla välttämättä koskettanut helsinkiläistä säätyläistöä sen enempää kuin nykyisten kehitysmaiden hätä oman maamme hyvinvoivia kansalaisia.” (Jalava 2006, 306.)
Samaan tematiikkaan kietoutuu ahdistavasti Anu Silfverbergin kolumni ”Sinä olet natsi” Nyt-liitteen Mitä ajattelin tänään -sarjassa. Silfverberg kirjoittaa lukemansa Christian Jungersenin romaanin pohjalta natsikortista, joka voi myös toimia, sillä se voi ”näyttää uudessa valossa sen, mitä pidämme tavallisena, vaarattomana tai muuttumattomana.” Pysäyttävä, romaanihenkilön suusta peräisin oleva ajatus tekstissä on tämä: ” – – meidän on helppo ihmetellä, miten tavalliset saksalaiset olivat muka tietämättömiä juutalaisvainoista. Mutta myös oma arkemme perustuu etäännytetylle raakuudelle. Entä jos 2020-luvulla syntyneet tulevat kysymään: ettekö te tienneet, missä ne teidän tavaranne tehtiin? Tiesittekö tuotantoeläimistä? Tiesittekö, millaisista oloista pakolaiset tulivat? Ettekä tehneet mitään! Mitä siihen sitten vastataan, paitsi että silloin oli tapana antaa toisten kuolla, jotta sai kahvia alihintaan.”
Niin, tuleeko joku kolmenkymmenen tai neljänkymmenen vuoden päästä kysymään: ettekö te tienneet? Voinko legitiimisti jeesustella 1860-luvun senaattoreita ja sivistyneistöä, ja jotta voisin, miten pitäisi elää?
Kirjallisuutta
Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Siltala 2012.
Marja Jalava: J.V. Snellman. Mies ja suurmies. Tammi 2006.
Hermeneuttinen karuselli 