Oma metodikurssi ja teoreettiset välipäivät

Joulunajan "talvimaisema" Tampereen Torni-hotellista.

Joulunajan ”talvimaisema” Tampereen Torni-hotellista.

Lukukausi on ollut ilmeisen kiireinen, ainakin blogi on valitettavasti päivittynyt harvakseltaan. Ajattelin nyt vuoden päätteeksi kertoilla hieman tämän syksyn isosta projekstista: omasta metodikurssistani. Lopuksi vielä hieman välipäivien teoreettisia tunnelmia ja vuoden 2016 tutkimuspäiväkirjan saldo.

Tänä syksynä siis toteutin ensimmäisen itse ideoimani ja suunnittelemani kurssin yliopistolla. Organisoin ja vedin ”Keskusteluja historiantutkimuksen menetelmistä” -kokonaisuuden. Aiemmin olen opettanut opetusohjelmaan vuosittain kuuluvia, tutkimuksen lukemisen ja kirjoittamisen perustaitoja harjaannuttavia praktikumeja sekä pitänyt muutamia yksittäisiä luentoja.

Kurssillani käsiteltiin yhdeksää historiantutkimuksen teorioihin, metodeihin ja lähestymistapoihin liittyvää aihetta. Ohjelmassa olivat hermeneutiikka, kokemus, tunteiden historia, sukupuoli, verkostot, poliittinen retoriikka, digitaaliset ihmistieteet, fiktiivisyys ja biografia.

Kurssin kantavana ideana oli keskustelu, ja työskentelymuodon vuoksi ryhmä oli pienehkö, vain 16 opiskelijaa. Jokaisella kerralla oli vierailija, käsitellyn aihepiirin asiantuntija, joka oli valinnut taustalukemistoksi ja keskustelun kohteeksi yhden artikkelin.

Kokoontumiset alkoivat opiskelijoiden pareittain artikkelin pohjalta pitämällä alustuksella, jota seurasi vierailijan lyhyt taustapuheenvuoro. Loppuajan, usein noin tunnin verran, keskustelimme päivän teemasta edelleen artikkeliin pohjaten. Toki yhteiset pohdinnat innottuivat paikoin myös melko etäälle päivän epistolasta, mutta tarkoituksena ei ollutkaan tekstin yksityiskohtainen tankkaaminen vaan ymmärryksen ja oivallusten etsiminen sen pohjalta.

Keskustelut olivat pääosin vapaamuotoisia koko ryhmän kesken, välillä kokeiltiin myös pienryhmätyöskentelyä. Opiskelijoiden suoritukseen kuului artikkeleiden lukemisen ja tuntiaktiivisuuden lisäksi oppimispäiväkirjan kirjoittaminen aineistojen ja keskusteluiden pohjalta.

Kurssin formaatti onnistui mielestäni varsin hyvin ja keskustelut olivat vilkkaita. Positiivista palautetta tuli sekä vierailijoilta että opiskelijoilta. Suuressa ryhmässä puheenvuorot voivat kuitenkin herkästi jakautua epätasaisesti ja jatkoa ajatellen voisin jämäköittää omaa puheenjohtotaitoani. Myös pienryhmäkeskustelut ja niiden yhteinen purku toivat hyvää vaihtelua työskentelyyn ja antoivat kaikille opiskelijoille helpommin mahdollisuuden esittää omia pohdintojaan muille. Kurssi oli itselleni hauska ja inspiroiva läpileikkaus moniin mielenkiintoisiin menetelmiin, ja teemat valikoituivat toki paljolti omien kiinnostuksen kohteideni perusteella.

Välipäiviä olen viettänyt metodologisen ja teoreettisen kirjallisuuden parissa. Ryhmäbiografia tuli mukavasti taas mielen päälle kurssin päättäneen biografia-kerran jälkeen. Olen lueskellut Turun yliopiston Kulttuurihistoria-sarjassa vastikään ilmestynyttä Biography, Gender and History: Nordic Perspectives -artikkelikokoelmaa. Lisäksi paneuduin aiempaa tarkemmin niin & näin -lehden toiseksi uusimman numeron ”Itsen kertominen” -teemaan. Muutamia tekstejä on luettevissa myös lehden verkkosivuilla. Mutta kertomus, tuo vanha vihulaiseni! Lisälukemista on listalla ainakin The living handbook of narratology -sivustolta, jossa on runsaasti selkeitä ja paneutuneita tieteellisiä artikkeleita aihepiiristä. Viime päivinä olen saanut Twitterissä hyviä vinkkejä myös verkostoihin liittyvästä luettavasta. Lisäksi olen aloitellut Vastapainolta äskettäin ilmestynyttä Historian teoria -kirjaa.

Viime vuonnakin summasin kulunutta vuotta uudenvuodenaattona. Helmikuun 2015 alussa aloitettuun tutkimuspäiväkirjaan oli kertynyt yhteensä 108 merkintää. Olen jatkanut tutkimuspäiväkirjan pitämistä myös tänä vuonna, ja se on tuntunut edelleen hyödylliseltä. On yllättävän kätevää, että voi vaikka etsiä (ctrl+f!), mitä aineistoja milloinkin on käsitellyt tai minkä nimiseen tiedostoon on mitäkin sattunut kirjoittamaan. Tärkeintä on kuitenkin päiväkirjan avaama mahdollisuus tutkimusprosessin reflektointiin. Se tuottaa usein hyviä ideoita ja selkiyttää ajatuksia. Tänä vuonna päiväkirjaintoni näyttää hieman laskeneen loppuvuodesta – ehkä siihen on iskenyt sama kiire kuin blogiin. Vuodelta 2016 merkintöjä kertyi 104 kappaletta.

Workshop Prahassa: Kansallisten liikkeiden edistäjät ja välittäjät

Järjestäjät majoittivat meidät Prahan historialliseen keskustaan.

Järjestäjät majoittivat meidät Prahan historialliseen keskustaan.

Syyskuussa tein pikapyrähdyksen Prahaan Protagonists of National Movements -työpajaan. Työpaja oli osa National movements & Intermediary Structures in Europe -verkoston (NISE) vuositapaamista Prahan Kaarlen yliopistossa. NISEn keskuspaikka on Belgiassa Antwerpenin yliopistossa ja se on toiminut vuodesta 2009 lähtien.

Työpajaan osallistuminen oli aika jännittävää, sillä kommentaattorina oli paikalla myös nationalismitutkimuksen tšekkiläinen kuuluisuus Miroslav Hroch. Tapaaminen oli teemaltaan todella osuva väitöstutkimukseni aiheen kannalta. Pidin paperin ”Close Relationships as Support and Motivation in the Construction of Nationalism”, jossa käsittelin Tengströmin piirin yhteisiä kansallisia aktiviteetteja sekä keskinäisiä suhteita. Paperini sai työpajan antia summaavissa loppukommenteissa kiitosta siitä, että se toi esille perhe-, sukupuoli- ja tunnehistoriaan liittyviä kysymyksiä, joita kaivattaisiin enemmänkin nationalismitutkimuksen agendalle.

Esitykset vaihtelivat maantieteellisesti Intiasta Bretagneen ja aikajänteeltään 1800-luvulta nykypäivään. Omalta kannaltani kiinnostavimmat paperit käsittelivät kansallisen identiteetin ja kirjallisuuskäännösten yhteyksiä 1800-luvun Unkarissa; skandinavismia, antikvaarista keräilyä ja tutkimusta 1800-luvulla tanskalaisen Carl Christian Rafnin kautta sekä Tanskan ja Saksan välisen raja-alueen, Schleswigin, historiaa ja identiteettikysymyksiä.

Protagonist-käsitteen määrittely jäi vielä osin auki. CFP:ssä se oli määritelty sankarin ja johtajan käsitettä vasten. Sillä ei varsinaisesti tarkoitettu päähenkilöä, mikä on yksi luonteva suomennos. Suurin osa esityksistä käsitteli henkilöitä aatteen välittäjinä tai edistäjinä. Toisaalta myös laajemmat järjestöt tai jopa musiikki saatettiin nähdä tällaisessa roolissa. NISEn Studies on National Movements -journaalin uusin numero käsittelee nimenomaan yksilöiden ja sankareiden roolia kansallisissa liikkeissä. Protagonists-työpaja oli seuraava askel tästä.

Oma Tengströmin piiriä koskeva tutkimukseni sopii hyvin protagonist-ajatukseen: kyseessä eivät ole vakiintuneet, kansallisen tarinan itsestään selvät sankarit kuten J. V. Snellman tai J. L. Runeberg, vaan heidän kanssaan samoissa tuttavapiireissä ja verkostoissa toimineet ihmiset, jotka olivat sitoutuneita kansallisen aatteen edistämiseen. Toki se, kuka nähdään sankarina ja kuka välittäjänä, riippuu siitä, miten historiallinen tarina on rakennettu. Olen pohtinyt myös eliniän vaikutusta jälkimaineeseen: pitkä ura ja elämä lienee ollut eduksi keskeisen aseman saavuttamiselle sekä aikalaisten että myöhempien historiankirjoittajien keskuudessa.

Prahassa NISE julkaisi DIANE-tutkimusalustan (Digital Infrastructure for the Analysis of National movements in Europe). Ideana on koota yhteen tietokantaan useiden eri maiden tutkijoiden keräämiä tietoja kansallisten liikkeiden henkilöistä, organisaatioista, symboleista ja niin edelleen. DIANEn kautta tietoja ja verkostoja voi visualisoida ja analysoida. NISEn aktiivit ovat olleet hyvin avuliaita ja olen saanut mahdollisuuden testata tutkimusalustaa omalla datallani ja katsoa, mitä saan työkalusta irti omaan väitöstutkimukseeni.

Työpaja oli hyödyllinen ja inspiroiva kokemus. Sain kontakteja NISE-verkostoon ja tutustuin moniin ihmisiin, vaikka aika olikin lyhyt. Oli myös mukavaa ja rohkaisevaa kuulla positiivisia kommentteja omasta tutkimusaiheesta kansainvälisessä ympäristössä.

Rakkauskirjeitä Oxfordissa

Love Letters -konferenssi järjestettiin Mansfield Collegessa, jossa myös yövyin.

Konferenssi järjestettiin Mansfield Collegessa, jossa myös yövyin.

Osallistuin heinäkuun alussa Oxfordissa Love Letters -konferenssiin, jonka teema oli väitöstutkimukseni kannalta erittäin osuva. Kirjeet ovat työni päälähdeaineisto ja nationalismin ohella olen kiinnostunut siitä, miten läheiset tunnesuhteet rakentuvat ja tulevat kerrotuiksi kirjeenvaihdossa.

Ensimmäinen kansainvälinen konferenssi, johon osallistuin oli saman järjestäjän, Inter-Disciplinary.netin, ”Letters and Letter Writing” Prahassa keväällä 2014. (Tunnisteella Letters and Letters Writing blogista löytyy useampi siihen liittyvä postaus.) Prahan konferenssin jälkeen julkaistiin myös artikkelikokoelma Private and Public Voices: An Interdisciplinary Approach to Letters and Letter Writing (Oxford, 2015), jossa oli mukana artikkelini ”The Narrative Self: Letters and Experience in Historical Research”.

Love Letters -tapaaminen ylitti odotukseni. Konferenssille oli eduksi, että laajasta kirjeteemasta oli valikoitu tarkempi fokus – rakkaus. Konsepti on erilainen kuin monissa konferensseissa: rinnakkaissessioita ei ole lainkaan ja eetoksena on, että kaikkien osallistujien edellytetään osallistuvan kaikkiin sessioihin. Parinkymmenen osallistujan joukostamme hitsautui jo kolmen päivän aika tiivis ryhmä ja parasta oli, että keskustelut saattoivat mennä koko ajan eteenpäin – sessioissa, kahvitauoilla, pubissa – , eivätkä ne jääneet muutamaan irralliseen kysymykseen kunkin session lopussa.

Oxfordin keskustassa oli myös paljon turisteja liikkeellä.

Oxfordin keskustaa ja turisteja.

Paikallisen historian tiedekunnan rakennus.

Paikallisen historian tiedekunnan rakennus.

Väitöskirjani aineistossa olisi ollut useampia mahdollisia aiheita esitelmäksi rakkauskirjekonferenssiin, mutta valmistellessani abstraktia viime kesänä työni vaiheen perusteella teemaksi valikoitui kahden nuoren miehen välinen intiimi ja emotionaalinen kirjeenvaihto. (Konferenssipaperini löytyy täältä.) Robert Tengström ja Herman Kellgren olivat 1840-luvulla reilu parikymppisiä yliopisto-opiskelijoita, sydänystäviä, joiden suhdetta lujitti jaettu palo suomalaiskansallista projektia kohtaan. Herman tutustui myös Robertin perheeseen ja kihlautui pian salaa Robertin sisaren Sofin kanssa. Esitelmässäni käsittelin miesten välisen intiimin ystävyyden reunaehtoja 1800-luvulla ja kirjeitä sen vahvistajana, läheisen ystävyyssuhteen antamaa tukea ideaalisen, aatteellisen minä rakentamisessa ja lopuksi vielä erilaisten suhteiden sukupuolittunutta dynamiikkaa, jossa Robert korosti miesystävyyden ensisijaisuutta mutta Herman ei arvottanut suhteitaan Robertiin ja Sofiin, vaikka ne olivatkin erilaiset.

Olen tietysti historianörtti, ja esityksistä kiehtovimmat ajoittuivat verraten lähelle omaa tutkimusaihettani ja käsittelivät kirjeitä nimenomaan historiantutkimuksellisina lähteinä. Sessioista erityisen kiinnostava oli aivan ensimmäinen ”Of Love and War”, jossa käsiteltiin Yhdysvaltain sisällissodan ja ensimmäisen maailmansodan aikaisia kirjeitä. Puhujat Carol Acton, Long Bao Bui ja Daniel Kotzin eivät korostaneet aineiston luonnetta erityisesti sotakirjeinä, vaan painottivat pariskuntien kirjeenvaihtoa erilaisena ja erillisenä osana sotakokemusta, rakastavaisten omana tilana. Myös Janine Utellin esitelmä, joka käsitteli tutkija Marie Stopesin julkaisemaa kirjekokoelmaa Love-Letters of a Japanese, oli yksi mielenkiintoisimmista. Stopesilla oli 1900-luvun alussa suhde japanilaisen tiedemiehen kanssa ja sen päätyttyä onnettomasti Stopes julkaisi heidän kirjeensä kokoelmana, jonka kehystyksellä hän kirjoitti ja kertoi suhteen ja sen päättymisen uudelleen.

Veneitä ja soutajia Thamesilla. Joenrannasta tulivat mieleen Morse-dekkareiden mysteerit, joissa joella harvoin tapahtuu mitään hyvää.

Veneitä ja soutajia Thamesilla. Joenrannasta tulivat mieleen Morse-dekkareiden mysteerit, joissa joella harvoin tapahtuu mitään hyvää.

Muutama esitelmä käsitteli myös käynnissä olevia, kirjeisiin liittyviä projekteja. Niillä ei niinkään ollut minun kannaltani tutkimuksellista antia, mutta ne laajensivat konferenssin näköaloja yhtä kaikki. Georgina Binnie kertoi koordinoimastaan Writing Back -projektista, joka yhdistää kirjekavereiksi yorkshirelaisia vanhuksia ja yliopiston aloittaneita nuoria tavoitteenaan vähentää yksinäisyyttä. Charlie Goldthorpe esitteli taiteellista väitöstutkimustaan, jossa hän luo uusia esineitä menetettyjen rakkauksien muistoista. Aineistokseen hän kerää ihmisten tarinoita rakkauskirjeiden muodossa. Projektiin voi tutusta ja osallistua sen verkkosivuilla.

Konferenssin verkkosivuilta löytyvät esitelmien abstraktit (A-L, M-Z)ja osasta myös paperit. Myöhemmin ilmestyy vielä proceedings-julkaisu e-kirjana. Oxford itsessään oli tietenkin viehättävä kaupunki ja siellä oli paljon nähtävää. Konferenssin jälkeen viivyin vielä pari päivää Lontoossa. Museokäynneistä ainakin riittäisi vielä kirjoitettavaa, mutta ne jääköön tuonnemmaksi. Nyt siintää päällimmäisenä mielessä kesäloma.

Tikkasia, Snellmaneja, Castréneja – ja lukuisasti kirjeitä

Vaikka mieli harhautuu toisinaan jo kesälomaunelmiin, voin tyytyväisenä todeta, että jotakin on kevään aikana tullut myös valmiiksi.

Maanantaina tuli Yle Radio 1:n Historiasarjojen osana radiosta Paavo Tikkasta ”sananvapauden sankarina” käsitellyt ohjelma. Kollegani Heikki Kokko kertoo Tikkasen toimista Suomettaren perustajana ja suomenkielisen julkisuuden syntymisen edistäjänä. Minä valotan Tikkasen yksityiselämää Kruununhaan piiriä käsittelevän tutkimukseni pohjalta.

Kuten kuvan oikeasta laidasta voi lukea, Suomettarensa sai hakea Öhmanin kirjakaupasta. Paavo Tikkanen omisti liikkeen ja lehden lankonsa Herman Kellgrenin kanssa. Wikimedia Commons.

Tikkasen sanomalehti- ja kirja-alan liiketoimilla alkanut sosiaalinen nousu vankistui hänen päästessään avioliiton kautta osaksi arvostettua, akateemista Tengströmin sukua. Ohjelmassa pääsee hieman esille myös Paavon vaimo Helene ja esimerkiksi heidän tavoitteensa lastensa kasvattamisesta kaksikielisiksi. Paavo Tikkasen kohtalo oli kuitenkin traaginen. Hänen viimeisiä vuosiaan leimasivat lukuisat henkilökohtaiset menetykset ja lopulta vakava sairastuminen. Tikkasten suvusta olen aiemmin blogannut Paavon ja Helenen pojanpojanpojan Henrik Tikkasen (1924–1984) osoiteromaanien innoittamana.

Aivan äskettäin ilmestyi myös niin & näin -lehden uusi numero. Yhtenä osiona on kirjeteema, jonka toimittamisessa olin mukana. Kirjoitin teemalle johdannon ”Kirjeet ajan ja paikan tunteikkaina ylittäjinä”, joka on luettavissa lehden verkkosivuilla samoin kuin muutamia muita numeron juttuja.

Käsittelen tekstissäni kirjeitä 1800-luvun suomalaisen fennomaanisivistyneistön romanttisissa suhteissa. Esimerkit ovat tutkimuksissani muutenkin esiintyvien Jeanette ja J. V. Snellmanin sekä hieman myös Natalia ja M. A. Castrénin kirjeenvaihdoista. Kirjeet olivat tunneobjekteja, joita erossa ollessa kaivattiin kiihkeästi ja joilla luotiin läsnäolon illuusiota. Vaikka välimatka oli ennen kaikkea este, jota rakastavaiset yrittivät kirjeillään kuroa ja kuvitella umpeen, ne loivat mahdollisuuden jokapäiväisestä kommunikaatiosta poikkeavaan ja jopa sitä syventävään tunteiden kertomiseen ja itseilmaisuun.

takomabibelot, CC BY 2.0, Wikimedia Commons.

Kiinnostava vastapari oman juttuni kanssa on mielestäni Kirsi Keravuoren kustavilaista Janssonin perhettä käsittelevä ”Arki kirjekuoressa – Itseoppineet kirjeenkirjoittajat 1800-luvulla”. Keravuori tarkastelee talonpoikaislaivuri Simon Janssonin ja tämän vaimon Wilhelminan opiskelemaan lähteneille pojilleen kirjoittamia kirjeitä. Kirjoittajien lähtökohdat sekä koulutuksen että sosiaalisen aseman suhteen olivat siis jonkin verran erilaiset kuin omien säätyläiskirjoittajieni. Kiinnostava ero on muun muassa se, että siinä missä säätyläisten kirjeet ovat täynnä vuolasta tunnepuhetta, itseoppineiden kirjeissä ei ihmisen sisäinen reflektio ole aiheena.

Julia Dahlbergin artikkeli ”Konst och vetenskap – 
Intellektuell gemenskap i Helena Westermarcks brev till sin bror” käsittelee taiteilija, kirjailija Helena Westermarckin ja tämän veljen sosiologi Edvard Westermarckin läheistä yhteyttä etenkin ammatillisesta näkökulmasta, jossa Helena asettaa rinnakkain oman taiteellisen ja veljensä tieteellisen uran. Johanna Kulmala kertoo tekstissään ”’Miten olen muuttunut, sen ymmärrän vasta palattuani!’ – Kirjetutkimuksen kautta keskitysleirille” eräästä prahalaisesta kellarista löytyneen erikoisen kirjekokoelman tarinaa. Mukana on myös H. K. Riikosen artikkeli ”Kirjeet tiedon ja tutkimuksen välittäjinä – Suomalaisten filologien ulkomaista kirjeenvaihtoa Turun akatemiasta toiseen maailmansotaan” sekä lukuisia kiinnostavia suomennoksia muun muassa Margaret Cavendishin kirjemuotoisesta filosofiasta ja Ludwig Wittgensteinin kirjeistä. Eikä missään nimessä kannata ohittaa Lewis Carrollin Ihmemaa-kirjojen oheistuotteena myytyyn postimerkkikoteloon laatimia hulvattomia kirjeenkirjoitusohjeita.

Tieteellinen seuramatka Valenciaan: European Social Science History Conference

Olin kuun vaihteessa vajaan viikon Valenciassa, jossa järjestettiin European Social Science History Conference (ESSHC). Joka toinen vuosi järjestettävä konferenssi on todella suuri. Osanottajia oli nyt yli 1700 ja ohjelmaa oli valtavasti: neljä sessioslottia aikavälillä 8.30-18.30 neljänä päivänä. Rinnakkaissessioita oli jopa 25 kerrallaan.

Tampereen yliopiston historian oppiaineessa konferenssi on suosittu ja meitä oli paikalla viitisentoista. Teimme muutaman kollegan kanssa hauskan seuramatkan: menimme yhteisellä kyydillä lentokentälle ja otimme Airbnb:n kautta kimppakämpän, jossa vajaa viikko tuli maksamaan suurin piirtein yhden hotelliyön verran per henkilö. Muutoinkin suomalaisia oli paljon, ja järjestäjien mukaan yksittäisistä yliopistoista Helsingin yliopistosta osanottajia oli eniten.

IMG_20160418_174530

Olin organisoinut väitöskirjatutkijakollegani Julia Dahlbergin kanssa Elites and Forerunners -verkostoon session otsakkeella ”Ideas and Collective Thought in Elite Family Networks”. Oma esitykseni käsitteli tunteiden ja aatteen eli tässä tapauksessa nationalismin limittymistä Tengströmin perhepiirin lähisuhteissa otsakkeella ”Intertwined Emotions and Ideas – Construction of Finnish Nationalism in a 19th Century Family Network”. Julia puhui sosiaalisten suhteiden ja piirien merkityksestä tieteellisten ideoiden leviämisessä esimerkkinään darvinismin leviäminen Suomeen (Family Networks and Scientific Ideas. The Arrival of Darwinism in Finland). Meidän lisäksemme puhujina olivat Pernille Arenfeldt (Elite Women as Confessional Advocates in Protestant Territories, 1550–1590) ja Leena Kurvet-Käosaar (All the ’Evil’ in me has been born of a Desire for Good, for Beauty and for Truth.” Marie Under’s Epistolary Conceptualizations of Marriage and Divorce).

Kuultavaa ja pohdittavaa oli, kuten sanottu, tarjolla mitä runsaimmin. Kuuntelin esitelmiä muun muassa massakoulutuksen noususta 1800-luvulla, maa-aatelista, ”ei-ydinperheistä”, espanjalaisesta kirjetutkimuksesta ja naisista 1700-luvun kirjapainobisneksessä.

*

Valenciassa oli jo keväisen kaunista.

Valenciassa oli jo keväisen kaunista.

Tässä poimintoja muutamista teemoista, jotka jäivät eniten mielen päälle. Pohdintani perustuvat konferenssin tiimellyksessä tekemiini muistiinpanoihini ja toivon, etteivät ne sisällä kovin montaa virhettä tai väärinymmärrystä.

Sessiossa ”Crossroads of the Gendered Self” käsiteltiin erilaisia life-writing/egodokumentti-aineistoja erityisesti naisten näkökulmasta. Anne Loganin esitys käsitteli brittiläisen Lady Matthewsin ensimmäisen maailmansodan aikana kirjoittamaa päiväkirjaa. Hänen mukaansa naisten sotapäiväkirjat ovat usein esimerkiksi sairaanhoitajien kirjoittamia, mutta tässä päiväkirjassa erityistä on se, että kirjoittaja oli kotirouva. Mutta Lady Matthews oli myös feministi ja suffragettijärjestön puheenjohtaja, joka oli kiinnostunut politiikasta läpi elämänsä. Loganin mukaan päiväkirja on kiinnostava yhdistelmä patriotismia ja feminismiä. Hän myös pohti, mikä erottaa sotapäiväkirjan ”rauhanpäiväkirjasta”.

Raúl Mínguezin esitelmän ”Women Inspired by God? Personal Writings by Religious Founders in Nineteenth-Century Spain” keskeinen aineisto oli 1800-luvun alkupuolella eläneen katolisen Madre Sacramenton muutamaa kuukautta ennen kuolemaansa kirjoittama autobiografinen teksti. Vaikka kutsumus oli ilmeisesti ollut varhainen, nuoruuden kirjeet käsittelivät usein muotia ja tanssia eivätkä uskonnollisia kysymyksiä. Mínguez esitti kaksi maalausta, joista toisessa Madre Sacramento oli iäkäs nainen nunnanasussaan, toisessa hän oli vauraan kauniisti pukeutunut nuori nainen. Huomiota herättävää oli, että nainen oli molemmissa teoksessa kuvattu samassa poseerausasennossa.

Sessiossa pohdittiin, kenelle kirjoittaja esittää minäänsä, kenelle ”self-presentation” on suunnattu. Erityisesti pohdittiin nuoremman ja vanhemman minän suhdetta. Oliko Lady Matthewsin päiväkirjojen ”self-presentation” suunnattu hänen tulevaisuuden minälleen? Ehkä myös hänen varttuville lapsilleen? Madre Sacramentoa esittäneet maalaukset ja autobiografia herättivät pohdintoja siitä, miten elämänkulku ja vanhempi minä kehystävät uudelleen (”reframe”) elämäntarinan. Pidin kovasti tästä ”reframe”-ajatuksesta ja siitä tulivat hakematta mieleen Jeanette Snellmanin vuosien myötä kypsyneet ja uudelleen tulkitut pohdinnat äidittömyyden vaikutuksesta hänen persoonaansa ja elämäänsä, joista olen kirjoittanut mm. Sukupuolentutkimus-lehdessä ja yhtenä esimerkkinä myös artikkelissani ”The Narrative Self”.

*

Huomasin paluumatkalla lentokoneessa muistiinpanojani lukiessani, että Theory-verkoston sessiossa ”Narrative Explanations and Historical Objectivity” esitettiin ajatuksia, jotka keskustelivat kiinnostavasti ”reframe”-pohdintojen kanssa (Koko konferenssi oli niin intensiivinen, että siellä en ehtinyt ajatella ehkä yhtään ajatusta loppuun.)

Lentomatkat sujuivat yllättävän mukavasti. Laukkukin pysyi Charles de Gaullen kentän vaihdoissa mukana molempiin suuntiin.

Lentomatkat sujuivat yllättävän mukavasti. Laukkukin pysyi Charles de Gaullen kentän vaihdoissa mukana molempiin suuntiin.

Paul Rothin esitelmä ”Reviving the Philosophy of History” oli erityisen kiinnostava. Viehätyin ajatuksesta, että totuudet voidaan tietää vasta jälkikäteen. Historiantutkimus tai historiallinen narratiivi ”lisää” totuuden menneisyyteen, jossa sitä ei ollut. Se on totta tietystä ajasta, mutta mahdollista tietää vain takautuvasti. Esimerkkinä Roth käytti 30-vuotista sotaa. Sen alkaessa 1618 kukaan ei voinut tietää, että kyseessä oli 30-vuotinen sota, mutta jälkikäteen voimme ajatella, että tämä on historiallinen totuus, tai tapa ryhmitellä faktoja, joka on voimassa. Historia on siis dynaamista ja muuttuu koko ajan. – Eli kuten sanotaan, menneisyyttä tulkitaan aina nykyhetkestä käsin. Elämäntarinan uudelleen kehystämiseen liitettynä vahvistuu ajatus siitä, että minän uudet tulkinnat ovat totuudellisia siitä hetkestä käsin, jolloin ne tehdään eivätkä välttämättä epätosia tai epäaitoja – kuten Jeanette Snellmanin kohdalla olen pohtinut.

Roth esitti myös, että tarinan lopun tietäminen mahdollistaa sen alun määrittämisen. Tarinaa ei voi siis kertoa ennen kuin se on päättynyt. Tähän yhdistyy mielestäni luontevasti historiantutkimukselle annettu määritelmä, jonka mukaan se tutkii päättyneitä prosesseja. Olisi mielenkiintoista saada tietää joskus, millaisia nimityksin näitä 2000-luvun ensimmäisiä vuosikymmeniä tullaan tulkitsemaan; millaisen paikan esimerkiksi nykyvinkkelistä liki loputtomilta tuntuvat talouskaaokset ja kriisitietoisuudet saavat tulevaisuuden historiantutkimuksellisissa kertomuksissa.

*

Teoreettisten pohdintojen lisäksi mieltäni kiinnitti erityisesti, hieman yllättäenkin, pukeutumisen ja muodin historiaan liittynyt sessio ”You’re Doing It Wrong! The Morals of Social Differentiation in Early Modern Europe”. Tekee välillä hyvää kuunnella jotakin itselle uutta ja vierasta. Sain muun muassa tietää, että 1600-luvun Tallinnassa yömyssyjen pitsit olivat kiellettyjä, mutta kiinnostavin esitys oli Gudrun Anderssonin varhaisen 1800-luvun muotilehtiä käsitellyt esitelmä ”Too Anxious to Please. Moralising Gender in Fashion Magazines in Early 19th Century”. Aineistona oli ruotsalainen Magasin för konst, nyheter och moder -lehti. Lehti esitteli viimeisintä muotia mutta toisaalta sarjakertomuksissa liiallista kiinnostusta luksukseen ja muotiin paheksuttiin. Naisen piti olla muotitietoinen mutta samalla täyttää velvollisuutensa vaimona ja äitinä. Anderssonin mukaan perinteisyydestään huolimatta lehti laajensi lukijoidensa käsityksiä.

Oli mielenkiintoista kuulla, että tämäntyyppinen lehti oli ilmestynyt Ruotsissa jo näin varhain. Sitä tilasivat ylempi keskiluokka, aateliset ja kaiketi jopa kuningasperhe. Lehden ilmestyminen osuu omaan tutkimusaikaani ja sukupuoleen liittyvät teemat tietenkin kiinnostavat. Jäin pohtimaan, mahtoivatko myös suomalaiset tilata tätä lehteä? Saattoivatko Tengströmin sisarukset lukea sitä? Ainakin he olivat kiinnostuneita pietarilaisesta muodista – sekä naisten että lasten.

*

Seuraava konferenssi, johon osallistun, on hyvin erityyppinen kuin ESSHC. Love Letters -tapaamiseen heinäkuussa Oxfordiin kokoontuu melko pieni joukko tutkijoita, sillä kolmen päivän aikana ei ole lainkaan rinnakkaissessioita vaan kaikki kuuntelevat toistensa esitelmät. Valinnanvaraa ei siis ole, mutta toisaalta samat keskustelut pysyvät käynnissä koko konferenssin ajan. Ja taidanpa olla paikalla ainoana suomalaisena. Oxfordin tunnelmaan aion virittäytyä Ylen lähettämillä Nuori Morse -dekkareilla.

”Silloin kun minä olin nuori” -luettelo

Maksuttoman koulutuksen puolesta 2010.  suviih, CC BY-NC 2.0.

Maksuttoman koulutuksen puolesta 2010. suviih, CC BY-NC 2.0.

Tänään järjestettävä opintotukimielenosoitus innoitti muistelemaan vanhoja. Pieni katsaus muistilokeroihin sekä kirjallisuuteen osoittaa, että menneiden urotöiden vaikutukset ovat ikävä kyllä jatkuvasti jääneet lyhytaikaisiksi. Varma kevään merkki on opiskelijamielenosoitus – valitettavasti!

Tänään en suunnannut Helsinkiin, mutta hengessä mukana ollessa heräsi kysymys, montako kertaa opintotuen ja muiden opintoasioiden tiimoilta olen matkustanut Helsinkiin tai marssinut Tampereella.

Aloitin opintoni syksyllä 2005, niiden joukossa, joilta ensimmäistä kertaa opintojen suoritusaikaa oli rajattu. En siis ehtinyt mukaan kevään 2004 mielenosoituksiin, joissa rajauksia vastustettiin. Tuolloin Helsinkiin kokoontui 10 000 opiskelijaa, mutta rajaukset tulivat voimaan.

Opiskelijajärjestöt aloittivat vuonna 2006 opintorahan korotukseen tähtäävän ”Nouse jo!” -kampanjan. Kampanja-adressiin kerättiin noin 120 000 nimeä. Lisäksi lokakuussa 2006 eri puolilla maata osoitettiin mieltä asian puolesta. Arvelen, että tuolloinen mielenilmaus Tampereen Keskustorilla on ensimmäinen, johon olen opiskeluaikanani osallistunut. Vuonna 2008 opintoraha nousi 15 prosentilla ja tulorajat 30 prosentilla.

Vuonna 2009 opiskelijaliikehdintää nostatti uusi yliopistolaki. Kritiikin kohteena olivat muun muassa demokraattisen päätöksenteon heikkeneminen ja elinkeinoelämän merkityksen korostuminen. Tuolloin marssittiin ensin helmikuussa Tampereella ja jälleen maaliskuussa Helsingissä.

Lukukausimaksut ovat myös olleet ikuisuusaihe. Huhtikuussa 2010 Helsingissä marssittiin maksuttoman koulutuksen puolesta. Tuolloin kaikkien puolueiden edustajat antoivat eduskuntatalon portailla lupauksensa koulutuksen maksuttomuudesta – suomalaisille opiskelijoille. Muistelen, että erään puolueen edustaja, joka korosti maksuttomuutta nimenomaan suomalaisille, sai väkijoukosta vastaansa spontaanin ”kaikille!”-huudon.

Ja taas keväällä 2013 marssittiin ”Näpit irti opintotuesta” -mielenosoituksessa, kun hallituksen kehysriihen alla virisi poliittista painetta sen heikentämiseksi. Olisin halunnut mukaan, mutta sairastuin flunssaan ja jouduin tyytymään menon seuraamiseen netin välityksellä.

Viimeisin koitos, jossa olin mukana oli viime kesäkuussa, kun näyttävien #koulutuslupaus-puheiden jälkeen hallitus päättikin tehdä roimat leikkaukset koulutukseen ja tieteeseen. Mielenkiinnolla seuraan, mikä meno on tänään – toivottavasti hyvä ja vaikuttava!

///
Kirjallisuus on nolosti omaa, mutta siitä oli nopeinta etsiä tietoa ja omat muistikuvat oli helpointa liittää oman ainejärjestön kuvioihin: Rommista Tommyyn. Patinan historia 1963–2013. Patina 2013.