Vuoden alussa kirjoitin suunnitelmastani ottaa osaa Kansankynttiläin kokoontumisajot -lukuhaasteeseen. Tähän mennessä olen lukenut haasteeseen vasta yhden kirjan, joten luulen, että tavoittelen matalinta valaistuksen tasoa, sytkäriä, jonka saavuttaakseen pitää lukea kolme kirjaa kahdesta eri kategoriasta.
Teimme esseistis-asialliseen tiedelehti Hybrikseen toimituskunnan toisen jäsenen kanssa yhteisarvion ”Talousmiesten opinkappaleet” Sixten Korkmanin ja Björn Wahlroosin tuoreista talouskirjoista. Korkmanin teos Talous ja utopia oli luettavana minulla ja Wahlroosin Markkinat ja demokratia Susannalla. Jälkikäteen poden lievästi huonoa omatuntoa siitä, että yllytin kaverini Wahlroosin kirjan pariin, sillä se oli lukukokemuksena ilmeisen raskas, kuten arviostamme voitte lukea.
Korkmaninkaan teos ei oppikirjamaisuudessaan ollut erityisen mukaansa tempaavaa luettavaa mutta sivistävää varmasti joka tapauksessa. Talousasioiden perusteita kerrattiin kirjassa minun makuuni liikaakin, mutta oli teoksessa paljon hyödyllistä uuttakin tietoa minulle. Korkman käsittelee myös 1990-luvun lamaa ja sitä edeltänyttä talouden nousukautta, mikä on kiinnostavaa etenkin minun ikäpolvelleni, jolla ei juuri ole omakohtaisia muistikuvia noista ajoista. Nykyinen talouskriisi asettui siis ajalliseen perspektiiviin, mistä historian rakastaja tietenkin kiittää. Ytimekäs ja kärjistetty tuomioni on tämän genren kirjalle tyypillinen: hyödyllinen mutta vähän tylsä.
Korkman sitoo teoksensa löyhästi utopia-käsitteen ympärille, mikä on sinänsä hauska yhtymäkohta Hybris-lehdessä ilmestyvään ”Minun utopiani” -kolumnisarjaan, jossa vaihtuvat kirjoittajat kertovat utopiastaan. Korkmanille utopiaa on se, että ihmiset lakkaisivat haluamasta lisää, vaikka taloudellinen hyvinvointi koko ajan kasvaa. Talouden termein voi sanoa, että utopiaa on se, että niukkuuden ongelmasta päästäisiin eroon.
Taloudenkin kysymysten kannalta Korkman pitää ratkaisevana demokratian toimivuutta. Poliitikot pelkäävät äänestäjien reaktioita ikävien päätösten jälkeen, mihin Korkman tarjoaa ratkaisuksi kansalaisten valveutuneisuutta, toisin sanoen sivistystä, joka on myös ainoa vastaus populismin ongelmaan. Rohkeutta ja valveutuneisuutta voidaan mielestäni odottaa myös ja etenkin poliitikoilta, joten muutos poliitikkojen asenteissa voisi yhtälailla olla vastaus vaikeiden asioiden edessä. Olen sattuneista syistä lueskellut aika paljon J.V. Snellmaniin liittyvää kirjallisuutta ja Korkmanin teeseistä tuli hakematta mieleen Raimo Savolaisen kirjoittaman Snellman-elämäkerran otsikko – Sivistyksen voimalla.
Sivistyksellä on hieman vanhahtava klangi, mutta ei se mitään. Yritän jatkaa itseni sivistämisen urakkaa vielä vähintään noilla kahdella, sytkäritason valaistumiseen vaadittavalla kirjalla.
Hermeneuttinen karuselli 