Kohtalona 1930-luvun Suomi

Löysin Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan syksyllä 2012. Luin koko romaanisarjan nopeaan tahtiin, sillä siinä kuvattujen ihmisten kohtalot veivät täysin mukanaan. Mielenkiintoa lisäsi myös se, että tiesin teosten henkilöiden jollakin tasolla pohjautuvan Kähkösen oman suvun vaiheisiin.

Ensimmäinen romaani Mustat morsiamet kerrotaan Anna Tuomen näkökulmasta. Hahmo pohjautuu Kähkösen omaan isoäitiin. Nuori palvelijatar kohtaa Kuopiossa tummasilmäisen Lassin, joka on aatteeseensa sitoutunut kommunisti. Elämä saa murheellisen käänteen, kun nuoren parin ensimmäinen lapsi menehtyy synnytyksessä ja pian tämän jälkeen Lassi tuomitaan vuosiksi Tammisaaren pakkotyölaitokseen. Romaanisarja kertoo 1930-luvusta ja sota-ajasta erityisesti naisten ja lasten sekä muiden kotirintamalla olleiden näkökulmasta.

Tietokirja Vihan ja rakkauden liekit: Kohtalona 1930-luvun Suomi limittyy ajallisesti romaanien kanssa, mutta sen fokus on isoisä Lauri Tuomaisen ja muiden kommunistien ja poliittisten vankien traagisissa kohtaloissa. Teos käsittelee historiaa, joka niin sanotussa virallisessa tarinassa tuntuu jääneen syrjään. Kähkönen on tehnyt tärkeää työtä sekä romaaneillaan että tietoteoksellaan.

Kähkönen käsittelee itselleen henkilökohtaista aihetta sekä kauno- että tietokirjallisuuden keinoin. Sukulaiset elävät fiktiivisinä romaanihenkilöinä ja isoisä myös faktan alueella tietoteoksessa. (Pohdin aiemmassa postauksessa faktan ja fiktion suhdetta Kähkösen ja Anna Kortelaisen teoksiin liittyen.)

Kähkönen itse kuvailee kertomisen tarvettaan teoksensa viime sivulla näin:

Tämä surullinen kirja opetti minulle, miksi ihminen kertoo.
Ilon, toivon, lohdun ja rakkauden takia. Löytääkseen ne maailmasta, jossa moni uhraus tehdään turhaan.
Minä kerron romaaneissani ihmisen pohjimmaisesta hyvyydestä juuri sen lyijynraskaan takia, jonka perin isoisältäni.

Vihan ja rakkauden liekit perustuu laajaan lähdetyöskentelyyn, mutta valitettavasti se on kuitenkin julkaistu ilman lähdeviitteitä. Ne olisivat arvokasta tietoa niille, jotka haluaisivat perehtyä aihepiiriin lisää, ja lisäisivät toki teoksen tutkimuksellista arvoa. Kirjan lopusta löytyy kirjallisuus- ja lähdeluettelo, mutta kuten kaikki tutkimuksen kanssa tekemisissä olevat tietävät, se ei todellakaan korvaa kunnollista nootitusta.

Teoksessa kuvataan sekä yksittäisiä ihmiskohtaloita että yleisemmin Tammisaaren pakkotyölaitoksen oloja. Kähkösen ote on enemmän dokumentoiva kuin kontekstoiva. Paikoitellen jäin kaipaamaan vahvempaa kirjoittajan ääntä ja tulkintaa, vaikka teos ei sinänsä tieteellisenä tutkimuksena yritäkään esiintyä. Kähkösen kertojanääni on jopa korostetun neutraali – ehkä juuri siksi, että aihe on hänelle niin läheinen. Hän antaa karujen faktojen puhua puolestaan.

***

Tarkoitukseni oli osallistua tällä kirjalla Kansankynttiläin kokoontumisajot -lukuhaasteeseen ja päästä sen alimmalle tasolle, sytkäriksi. Ajoitus meni kuitenkin pieleen. Kuvittelin aikaa olevan vuoden 2013 loppuun ja olin suunnitellut lukevani tämän kirjan joululomalla. Lukuhaaste oli kuitenkin päättynyt jo marraskuun lopussa, ja kun sain selville, että haaste oli joka tapauksessa ohi, valikoitui joululukemiseksi hieman kevyempiä kirjoja.

Advertisement

Faktan ja fiktion rajamailla

Osallistuin tiistaina Hämäläisjuhlaan, jossa yhtenä puhujana oli uudesta kirjastaan kertonut Anna Kortelainen. Ei kenenkään maassa on romaani Kortelaisen isoisästä – muusikosta ja kommunistista, jonka kohtalo oli monivaiheinen ja osin myös salaperäinen. Kortelainen on tehnyt paljon taustatutkimusta, mutta teos on kaunokirjallinen. Lähtökohtana on se, että kaiken, mitä ei tiedä, voi kuvitella.

En ole kirjaan vielä tutustunut, mutta esitelmä ehdottomasti herätti kiinnostuksen sitä kohtaan. Lisäksi mukana oli jännittäviä mikrohistoriallisia käänteitä ja johtolankoja, joista aina niin kovasti pidän. Esimerkiksi isoisän yhtyeen soittaman musiikin jäljille Kortelainen pääsi erään valokuvan perusteella. Kuvassa ovat bändin jäsenet ja sen oikeassa laidassa näkyy noin kolmasosa jonkin nuotin kannesta – muutama kirjain ja osa kuvaa. Internetin ihmemaailmasta Kortelainen onnistui jäljittämään saman kuvan näiden tietojen perusteella ja sai siten paremman käsityksen musiikista, jota hänen muusikko-isoisänsä oli tovereineen soittanut. Näitä tarinoita kuullessani tekee miltei mieli kirota laajana vellovaa lähdemateriaalia ja pieni etsivä sisälläni toivoo, että minullakin olisi jokin Oikea Mysteeri käsissäni. – Mutta kai tutkimuksessani piilee omanlaisensa arvoitus, lopulta kaikissa.

Sattumalta olen myös aivan hiljattain innostunut Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjasta. Ostin sen ensimmäisen osan Mustat morsiamet reissulukemiseksi ja matkalta kotiuduttuani olikin pakko kiitää taas yhteen tamperelaiseen sivukirjastoon, jossa seuraava osa sattui olemaan paikalla. Rautayöt sain luettua loppuun eilen. Kähkösen romaanisarja pohjautuu hänen oman sukunsa vaiheisiin. Tämäkin isoisä oli kommunisti. Hän sai kokea kovia 1920- ja 1930-lukujen Suomessa. Hänet tuomittiin Tammisaaren pakkotyölaitokseen kahteen otteeseen ja yhteensä mies istui siellä vuosikausia. Romaanien tärkein päähenkilö on kuitenkin hänen vaimonsa Anna eli kirjailijan isoäiti. Mustat morsiamet ilmestyi jo vuonna 1998 ja uusin osa Hietakehto tänä syksynä. Vuonna 2010 Kähkönen julkaisi isoisänsä vaiheita sekä Suomessa tapahtunutta kommunistien vainoa ja vangitsemisia käsittelevän tietokirjan Vihan ja rakkauden liekit – Kohtalona 1930-luvun Suomi. (Ks. esim. Jaana Torninoja-Latolan kirja-arvio Agricolan historiaverkossa.)

Historiantutkimuksen ja kaunokirjallisuuden suhde on jännittävä kysymys ja näiden kahden välimaastossa liikkuvat teokset monella tapaa mielenkiintoisia. Tällainen on tietenkin myös Kortelaisen Ei kenenkään maassa. Kähkönen taas on ”jakanut” fiktionsa ja faktansa eri teoksiin, vaikka romaanitkin ammentavat tositapahtumista. Suketus on jo ehtinyt arvioida Kortelaisen uutuuden blogissaan. Tyylilaji haastoi hänet lukijana. ”Onko kyse luovasta elämäkertatutkimuksesta vai kaunokirjallisuudesta?”, hän pohtii ja vastaa, että ei selvästi kummastakaan.

Genrejen sekoittaminen tuntuu jollakin mystisellä tavalla häiritsevältä, ehkä siksi, että ei ikään kuin ole selvää, minä sinun pitäisi pitää sitä, mitä olet lukemassa. Tuttu järjestys järkkyy. Toisaalta tulee mietittyä, mitkä kohdat ovat totuudellisia ja mitkä täysin keksittyjä. Pienestä epätietoisuudesta huolimatta olen kuitenkin usein nauttinut tällaisista teoksista paljon.

Genresekoitusten äärellä aukeava epätietoisuus kummunnee halusta luokitella maailman asiat selvästi. Mutta sehän ei yleensä ole mahdollista. Pitäisikö siis vain antaa mennä? Romaani voi ottaa vapauksia, mutta omakohtaiseksi nousee kysymys asetettuna toisinpäin: kuinka paljon kaunokirjallista sanankäyttöä suvaitaan tutkimustekstissä? Haluan ajatella, että luotettava tutkimus ja vetävä tyyli ja ”juoni” eivät sulje toisiaan pois. Hyvän teoksen sattuessa kohdalle saatan ahmia tutkimustekstiä kuten romaania. Fiktion ja faktan välisen rajan vetäminen ja näiden käsitteiden määrittely on tietenkin vaikeaa. Historioitsijakin käyttää luovuuttaan ja mielikuvitustaan, kertoo tarinan. Tietoteoreettista pohdintaa kerrakseen lupaa siis tämäkin kysymys.