Valtiovarainministeriön talousarvioehdotus vuodelle 2013 julkistettiin eilen. Yllätyksiä ei tullut, vaan se noudattelee kevään kehysriihessä sovittuja linjoja. Veronkorotukset ovat suuremmat kuin leikkaukset, mutta budjetti on joka tapauksessa 6,6 miljardia alijäämäinen. Olin ehtinyt häthätää keittää aamukahvit, kun Ylen Ykkösaamussa Veronmaksajat ry:n toimitusjohtaja Teemu Lehtinen oli jo huolissaan kansalaisten ostovoiman heikkenemisestä. Hän arvelee ansiotuloveron kiristyksen luovan riskin taantuman syvenemisestä. (Ks. myös Veronmaksajien lehdistötiedote.) En ole niin suuri taloustieteilijä, että osaisin arvioida tämän syy-seuraussuhteen vedenpitävyyttä ja todennäköisyyttä, mutta subjektiivisella tasolla en osaa huolestua ostovoiman laskusta.
Olin sattumalta juuri edellisenä iltana lueskellut Suomalaisen arjen suurta tarinaa. Koin ahaa-elämyksen sen suhteen, kuinka vaatimattomat olosuhteet Suomessa todella olivat toisen maailmansodan jälkeen. Kuvausten perusteella tekisi mieli käyttää termiä kehitysmaa. Jorma Sipilän ja Anneli Anttosen artikkelissa oli useita kiinnostavia ja ajattelemisen aihetta antavia numerotietoja. 1950-luvun päättyessä suomalaisista maatiloista ilman vesijohtoa oli 79 prosenttia ja ilman viemäriä 71 prosenttia. Lapin läänissä vuonna 1950 yli puolet ihmisistä eli ”ahtaasti” eli asunnoissa, joissa asui yli kaksi ihmistä per huone, keittiö mukaan luettuna. Oppikoulujen lukukausimaksut olivat kalliit, eikä niitä edes juuri ollut maaseudulla. Vuonna 1960 Pohjois-Karjalan läänissä yli 15-vuotiaista kaksi prosenttia oli ylioppilaita ja yhdeksän prosenttia oli käynyt keskikoulun. Arjen historian merkitys avautuu jälleen, sillä usein eniten esillä olevassa poliittisessa historiassa tällaiset todelliseen kokemusmaailmaan liittyvät asiat jäävät piiloon.
Vuonna 2008 Suomen vienti ja bruttokansantuote laskivat enemmän kuin 1990-luvun alun lamassa. Silti niin sanottua lamamielialaa ei ollut havaittavissa. Taantuma tuli nyt taloudellisesti vahvaan Suomeen, todetaan tässä gradussa. Suomalaisten elintaso on myös merkittävästi korkeampi kuin 20 vuotta sitten. Nyt näköpiirissä oleva ostovoiman aleneminen tuskin vie meitä kovin kauas menneisyyteen. Vanha viisaus on, että raha ei tuo onnea. Tietyn perustason jälkeen varallisuus ei lisää onnellisuutta, ja länsimaissa onnellisuus on talouden kehittyessä pysynyt lähes vakiona. (Näin ovat arvelleet esim. näissä jutuissa esillä olevat tutkijat.)
Ei tarvitse katsoa edes ikuisuuden tai historian näkökulmasta, lähihistorian näkökulma riittää, kun murhe kulutustason laskemisesta ainakin subjektiivisella tasolla näyttäytyy jokseenkin absurdina. Voin ilmoittautua luovuttamaan hitusen ostovoimastani Jutta & Jyrki feat. Raimo S. -posselle, eikä se harmita yhtään. Ehkä siis samaistun enemmän Iloisiin Veronmaksajiin?
Kirjallisuutta
Kai Häggman, Pirjo Markkola, Markku Kuisma & Panu Pulma (toim.): Suomalaisen arjen suuri tarina WSOY 2010.
Hermeneuttinen karuselli 