Pikakontekstointia internetissä

Visioimme muutama päivä sitten yhden kaverini kanssa 2100-luvun historiantutkimusta: millaista digiarkeologiaa lähteiden etsiminen tulee olemaan, kun niin monet meidän aikamme ilmiöt ovat tallentuneet vain digitaaliseen muotoon tai verkkoihin? Hauskan välähdyksen internet-menneisyydestä antaa jo nyt esimerkiksi Internet Archive: Wayback machine -sivusto, josta pystyy kaivamaan esiin yli 15 vuotta vanhoja versioita eri verkkosivuista. Miltäpä näytti esimerkiksi Ylen nettisivu joulukuussa 1996?

Historiantutkimukselle hyödyllisiä verkkosivuja ja -palveluita on lukuisia. Monien elämää ovat helpottaneet erilaiset mahdollisuudet päästä aineistoihin käsiksi digitaalisesti sekä useat tietokannat ja portaalit. Esimerkiksi Finna on uusi kiinnostavalta vaikuttava palvelu. Sen tarkoitus on tuoda samalle sivustolle ja yhden hakutoiminnon taakse arkistojen, kirjastojen ja museoiden aineistoja. Tässä vaiheessa Finna toimii vielä beta-versiona.

Historiaerityisten aineistojen ja tietokantojen lisäksi verkosta voi saada paljon iloa sellaisistakin palveluista, jotka eivät sinänsä ole menneisyyden tutkijalle suunnattuja. Olen ollut hieman yllättynyt siitä, kuinka usein konsultoin Googlea lukiessani 1800-luvun puoliväliin sijoittuvaa kirjeaineistoa työhuoneellani. (Kirjeetkin ovat tietysti digikuvina koneellani, sillä olen käynyt ahkerasti harrastamassa valokuvausta eri arkistoissa.) Lukemissani kirjeissä ollaan usein matkoilla, joko varsin lyhyillä tai peräti ulkomailla. Google Maps -palvelusta on helppo tarkistaa, missä tutkimuskohteeni kulloinkin majailee, ja reittiohjeiden avulla voi saada summittaisen käsityksen siitä, kuinka kaukana kotoa hän on tai kuinka pitkiä päivämatkoja hän on tehnyt. Monet ruotsinkieliset paikannimet ovat myös olleet minulle outoja, mutta normaali googlettaminen tai nimen syöttäminen karttapalveluun on useimmiten erittäin valaisevaa.

Internet on myös yllättävän hyödyllinen silloin, kun pitää jäljittää jotakuta 200 vuotta sitten elänyttä henkilöä. Toki olen varsinaisista kohdehenkilöistäni aika hyvin perillä, mutta kirjeissä vilisee kaikenlaisia sukulaisia ja tuttavia, ja nopea lisätietojen löytäminen auttaa usein ymmärtämään, mistä tekstissä on kyse. Kansallisbiografia sisältää laajan kokoelman henkilöartikkeleita ja se on usein hyödyllinen, vaikka juuri etsimästäni henkilöstä ei olisi omaa julkaisua. Siellä saattaa nimittäin olla artikkeli hänen isästään, äidistään tai muusta sukulaisestaan, ja näin voi päästä jäljille ja saada selville sellaisia yksinkertaisia asioita kuin syntymäaikoja. Ne auttavat nopeasti käsittämään, että eräätkin kirjeiden riveillä esiintyvät merkkimiehet ovat niiden kirjoitusajankohtana olleet vasta pieniä pojankoltiaisia. Jos kirjeissä esiintyvät nimipäiväsankarien nimet hämmentävät, tiedoista voi bongailla henkilöiden toisetkin nimet, jolloin mysteeri usein selviää. Toinen hyödyllinen henkilöhistoriallinen verkkoaineisto ovat Ylioppilasmatrikkelit, joista löytyy perustietoja sekä vuosina 1640–1852 että 1853–1899 yliopistossa opiskelleiden urasta, sukulaisuussuhteista ja elämän tärkeistä päivämääristä.

Myös kirjeiden ajoituksia päätellessäni internet on monesti ollut ystäväni. Erilaisten kalenterisivustojen kautta voi saada silmiensä eteen 1800-luvun puolivälin kalentereita, joista selviää esimerkiksi yksinkertaisesti se, mikä viikonpäivä jokin päivämäärä tiettynä vuonna on ollut. Tästä on hyötyä, jos kirje on päivätty vaikkapa maanantai-illalle 19. maaliskuuta. Usein minulla on sisällön perusteella käsitys siitä, mitkä vuodet ovat mahdollisia kirjoitusajankohtia. Vertaamalla viikonpäivää ja päivämäärää näiden potentiaalisten vuosien kalentereihin voin saada tukea ajoitusta koskeville päätelmilleni. Vanhoista kalentereista on myös apua, kun pohdin kirjeenvaihdon etenemistä: milloin mikäkin kirje on ollut perillä vastaanottajalla, mitkä kaikki kirjeet hän on lukenut vastausta laatiessaan? Kirjeissä saatetaan kommentoida vaikkapa, että 20. päivä kirjoittamasi kirje saapui viime torstaina. Kalenterista voi vilkaista, miten kauan kirjeellä on kestänyt ja kuinka pian vastausta on alettu kirjoittaa.

Netti tarjoaa siis monia mahdollisuuksia pikakontekstointiin. Mutta tietenkin: lähdekritiikkiä unohtamatta..!

Advertisement

Merkitysjahti: kontekstit, tarinat ja fiilikset

Olen hiljattain saanut valmiiksi tapahtumahistoriallisen rungon Patinan 50-vuotishistorialle. Nyt tarkoitukseni on alkaa kasvattaa lihasta tuon luurangon ympärille. Se tarkoittaa syventämistä, tulkintaa ja merkityksen antoa – tutkimusta. Pyrin linkittämään Patinan itseymmärryksen tehtävistään ja merkityksestään suomalaisen opiskelijaliikkeen ja opiskelijuuden historian kontekstiin. Tässä keskeistä kirjallisuutta ovat mm. ylioppilaskuntien historiat sekä muiden historia-alan ainejärjestöjen historiat. Monet teokset seuraavat yhteneväistä linjaa, jonka voi pelkistetysti kuvata etenevän viattomalta ja ehkä idealistiseltakin 1960-luvulta (yli)politisoituneelle 1970-luvulle, jota seuraa biletykseen ja urheiluun keskittynyt 1980-luku. 1990-luvulta ovat esillä kansainvälistyminen ja tekniikan kehityksen tuomat muutokset, mutta tässä vaiheessa kuva pirstaloituu, eikä selkeitä yleispiirteitä nouse esiin. Nykyhetki on ilmeisesti liian lähellä.

Merkitys on suhdekäsite. Tutkimuksessa sitä voi etsiä suhteuttamalla tutkimuskohteen valittuun kontekstiin. Kontekstointi on työlästä, sillä ei ole olemassa kirjaa, joka sisältäisi Totuuden valitusta kontekstista. Kontekstin rakentaminen on myös tutkimusta, ja palasia pitää kerätä monelta suunnalta ja samalla arvioida kriittisesti, mitä ne haluavat sanoa ja millaista kuvaa ne luovat. – Onko niiden välittämä kuva sellainen, johon voin perustaa omia tulkintojani vai päätyykö oma tutkimukseni kritikoimaan niitä? Olen taas kehällä: oma tutkimus ja tutkimuskirjallisuus, kysymys ja vastaus, ennakkoluulo ja evidenssi – minä ja maailma. Dialogi on jatkuvaa.

Opiskelijat ja heidän järjestönsä eivät elä muusta yhteiskunnasta irrallaan, ja siksi näen tarpeelliseksi syventää omaa käsitystäni suomalaisesta lähihistoriasta. Vaikka opiskelijaliikkeen historiaa käsittelevät teokset osaltaan kontekstoituvat ympäröivään yhteiskuntaan, nousee Patinan menneisyydestä mieleeni monia ”miksi”-kysymyksiä, joiden ymmärtämiseksi kaipaan laajempaa yhteiskunnallista ja aatehistoriallista kontekstia. Miksi Patina perustettiin, miksi se politisoitui, miksi politisoituminen vaihtui bileisiin Yo-talolla ja SM-tason sählyyn? Patina ja opiskelijaliike ovat olleet osa yhteiskunnan ja ilmapiirin muutosta. Mutta kuinka pitkälle kontekstointia ja perehtymistä voi jatkaa? Täytyykö minun olla koko viimeisen 50 vuoden yhteiskunnallis-poliittis-aatteellis-kulttuuristen kehityslinjojen ja kilpailevien tulkintojen asiantuntija? Vakiintuneissa tarinoissa ja tulkinnoissa on postpostmodernissa jotakin kovin epämuodikasta, mutta silti on havaittavissa, että Suomen 1900-luvun lopun opiskelijaliikettä koskevissa tarinoissa on monia samoja elementtejä. Johonkin täytyy lopulta ankkuroitua – ja tyytyä. Huomaan kuitenkin, että minulla on taipumus korostaa aatteiden ja ajatusten merkitystä. Tunnen tarvetta ymmärtää ”ajan henkeä” ja fiilistä, jotta voisin niiden pohjalta selittää ja tehdä ymmärrettäväksi Patinan itseymmärryksen ja toiminnan muutoksia.

Opinnoissani tutkin lähinnä 1800-lukua, jonka osalta on tuntunut selvältä, että se on vieras ja kaukainen ajanjakso. Lähihistorian suhteen tunne on ristiriitainen. Pitäisikö jotenkin ”automaattisesti” ymmärtää, koska siitä on niin vähän aikaa? Toisaalta muistaminen ja liian lähellä oleminen voivat myös tehdä historiantutkimuksesta hankalaa. Tajuan kuitenkin, ettei minulla ole liki mitään käsitystä siitä, millaista on ollut elää Suomessa ennen 1990-lukua, jolta tiedostetut muistikuvani alkavat. Lukiessani Unto Hämäläisen Suomi Orwellin vuonna 1984 -kirjaa minulle viimeistään avautui, että en ymmärrä kylmän sodan Suomen elämismaailmasta mitään. Se, että olen syntynyt kylmän sodan Suomessa, jonka itänaapuri oli Neuvostoliitto, luo virheellistä jatkuvuuden tunnetta. Nuo tunteet lienee syytä hylätä, sillä ainut asia, jonka muistan Neuvostoliiton murenemisen vuosista on se, että Pikku Kakkonen oli peruttu, koska telkkarissa oli setä, jolla oli verta päässä. Muistatte kai syntymämerkin Mihail Gorbatšovin otsalla?

Mutta kaipaan fiilistä: miltä tuntui, miten koettiin? Historiantutkimukset kertovat valitettavan harvoin yksittäisen ihmisen kokemuksesta. Olen ajatellut 1960- ja 1970-lukujen suhteen kääntyä muutaman romaanin pariin päästäkseni fiilikseen. Tämä on varmasti kovin epätieteellistä, mutta olen myös epätoivoinen. Haluan päästä ihon alle. Haluan, että romaani imitoi kokemuksen siitä, millaista olisi ollut elää tuolloin. Puolustaudun ehkä myös sillä, että kaksi romaaneista bongasin Mervi Kaarnisen kirjoittamasta Tampereen yliopiston 40-vuotishistoriasta Murros ja mielikuva, jossa niitä oli lainattu. Nämä ovat Antti Eskolan Mies ja ääni ja Raija Orasen Valomerkki. Kolmas kirja on Laura Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun, ja minun pitäisi varmaan olla vähän nolo siitä, että en ole sitä aiemmin lukenut. Ja olenkin.

Tieteellinen järjestöhistoria?

Kirjoitan neljättä kertaa järjestön historiaa. Kyseessä on Tampereen yliopiston historian opiskelijoiden ainejärjestön Patinan 50-vuotishistoria. Sekä sivumäärä että käsiteltävä ajanjakso ovat laajempia kuin kertaakaan aiemmin, ja tieteelliset ambitiot ovat korkeammalla. Historian opiskelijoiden keskuudessa tehdään mielellään eroa historiikin ja historian välillä. Historiikki tarkoittaa tiettyjen määrittelyjen mukaan kevyempää, epätieteellisempää, ehkä jopa kronikkamaista esitystä jostakin ajanjaksosta järjestön menneisyydessä. Sille lienee tyypillistä se, että kirjoittaja ei kovin hanakasti pyri esittämään omia tulkintojaan menneisyydestä vaan luo siitä esityksen ja koosteen. Tässäkin toki poimiutuvat esiin tärkeimmät tapahtumat, joiden arvottaminen on myös tulkintaa, mutta kokemusteni mukaan syvällisempien tulkintojen tekeminen kontekstien ja merkityksen annon mielessä jää vähemmälle.

Historiikki- ja historia-sanojen merkitykset eivät kuitenkaan ole kovin vakiintuneita. Niitä käytetään myös synonyymeinä eikä useinkaan ole selvää, millaiseen teokseen puhuja viittaa. Lisäksi on ongelmallista, että ”historia” viittaa moneen suuntaan, ja siksi sen käyttäminen voi tuntua moniselitteiseltä ja epäluontevalta. Ei myöskään ole kahta koria, joista toiseen menevät epätieteelliset historiikit ja toiseen tieteelliset historiat, vaan kyseessä lienee pikemminkin jonkinlainen jana ja eri teokset voivat asettua janalla eri kohtiin. Toisin sanoen kirjallisen esityksen arviointi on usein hankalaa: kuinka syvällinen se on, kuinka tieteellinen? Ja mikä on esityksen tieteellisyyden kriteeri? Kronikkakin voi olla pätevästi viitteistetty. Tarkoitukseni ei ole parjata historiikkeja, vaan pohtia erilaisten historiaesitysten eroja. Toisen, ristikkäisen janan voisi ajatella olevan kiinnostavuus. Kevyempi esitys voi olla vetävä ja kiinnostava, tieteellinen taas puiseva ja tylsä – tai päinvastoin.

Joka tapauksessa tarkoituksenani on nyt kirjoittaa järjestöhistoria, joka pyrkii tieteellisyyteen. Tietyt rajoitteet teoksen laajuudelle niin tekstiliuskojen kuin käytetyn aineiston määränkin suhteen asettaa se, että järjestöille tyypillisesti teosta tehdään varsin pienin resurssein. Miten siis yhdistää tieteellinen taso, ajallinen ja toiminnallinen kattavuus sekä vähäiset resurssit tyydyttävällä tavalla? Tästä tulee mieleen jonkinlainen markkinointikolmio, jonka kulmissa ovat laatu, käytetty aika ja hinta. Jostakin pitää yleensä aina joustaa. Nämä eivät osu analogisesti yksi yhteen järjestöhistoriasta esittämääni kolmikkoon, mutta dilemma on samankaltainen: jostakin pitää ehkä tinkiä.

Jotta voisin kirjoittaa tieteellisen järjestöhistorian, minun täytyy pohtia tieteellisyydelle asettamiani kriteerejä. R.G. Collingwood korostaa kysymyksen merkitystä tieteellisessä historiassa. Kysymyksen esittää autonominen tutkija, joka ottaa kaikki väitteet lopulta omiin nimiinsä. Niin sanotussa ”leikkaa-ja-liimaa” -historiassa tutkija tyytyy kysymyksiin, joihin lähteiden kirjoittajat ovat yrittäneet vastata. Hän ainoastaan jaottelee lähteet luotettaviin ja epäluotettaviin ja etsii valmiita lausuntoja asiasta, josta haluaa kirjoittaa. Tieteellinen historioitsija sen sijaan kysyy, mitä väite merkitsee. Se, että väittämä on tehty, on hänelle todistusaineistoa. Collingwoodin erottelu ”leikkaa-ja-liimaa” -historiaan ja tieteelliseen historiaan tiivistyy hänen esittämässään lordi Actonin ohjeessa ”Study problems, not periods”. – Ja mikä paremmin tiivistäisikään järjestöhistorian ongelman? Järjestöhistoriassa on valmiiksi sisään rakennettuna edellytys, että sen pitää käsitellä tietty ajanjakso ja mielellään mahdollisimman kattavasti. Miten siis muotoilla tutkimuskysymys siten, että se on tutkimuksellisesti mielekäs mutta sisältää sen, mitä järjestö on tilannut?

Kysymyksen lisäksi tutkimus tarvitsee kontekstin, johon suhteutettuna kysymykseen vastataan. Vastaus ei ole kokonaisvaltainen ja täydellinen, vaan tietty näkökulma tutkimuskohteeseen. Tutkimus kertoo kohteen merkityksestä nimenomaan suhteessa valittuun kontekstiin. Konteksti ei ole mitään annettua, vaan kuten Markku Hyrkkänen huomauttaa, se on myös tutkimustulos. Pitää siis saada selville, mihin suhteutettuna tutkimuskohdetta on mielekästä tarkastella. Tämän perusteella lienee selvää, että kolmikosta laatu, kattavuus ja resurssit tingin mieluiten kattavuudesta, koska resursseja ei ole mahdollista kasvattaa. Tätä puoltaa myös se, että kattava ei ole yhtä kuin kiinnostava vaan usein pikemminkin päinvastoin. Kysymys, konteksti ja rajaaminen ovat välttämättömiä sekä teoksen kiinnostavuuden että tieteellinen tason kannalta.

Tällä hetkellä ajattelen, että Patinalle luonteva konteksti on opiskelijuuden ja opiskelijaliikkeen historia. Vaikka patinalaiset eivät olisi aktiivisesti mieltäneet itseään osaksi opiskelijaliikettä tai -toimintaa, ne ovat kuitenkin olleet läsnä vähintään reflektoimattomina taustatekijöinä. Tampereen yliopiston ylioppilaskunta Tamy sekä etenkin valtakunnallinen opiskelijaliike ja kattojärjestö SYL kokemuksellisesti tuntuvat monista etäisiltä, mutta Tamyn kanssa on itsestäänselvästi tehty yhteistyötä: käyty jaostoissa, välitetty informaatiota jäsenistölle, vastattu lausuntopyyntöihin ja tietenkin anottu toiminta-avustuksia, jotka ovat olleet ainejärjestön pyörittämisen kannalta keskeisiä. Näyttää siltä, että Patina ei ole missään vaiheessa ollut irrallaan laajemmasta opiskelijaliikkeestä, vaan elänyt sen osana ja muuttanut painotuksiaan sen mukana – joko tiedostaen tai tiedostamatta. Viime kädessä kyse on opiskelijuudesta, opiskelijaksi identifioitumisesta, ja se on nähdäkseni ollut vahvaa. Tässä tutkimuksen vaiheessa olen muotoillut, että pyrkimykseni on tarkastella Patinan itseymmärrystä tehtävistään ja merkityksestään kiinnitettynä opiskelijuuden ja opiskelijaliikkeen historian nykytulkintoihin ja -tarinoihin. Mutta koska kysymys ja konteksti ovat myös tutkimustuloksia ja tutkimus on vielä kesken, odotan muutoksia mielenkiinnolla.

 

Kirjallisuutta
R.G. Collingwood: The Idea of History. Oxford University Press 1994.
Markku Hyrkkänen: Aatehistorian mieli. Vastapaino 2002.