Tieteellinen seuramatka Valenciaan: European Social Science History Conference

Olin kuun vaihteessa vajaan viikon Valenciassa, jossa järjestettiin European Social Science History Conference (ESSHC). Joka toinen vuosi järjestettävä konferenssi on todella suuri. Osanottajia oli nyt yli 1700 ja ohjelmaa oli valtavasti: neljä sessioslottia aikavälillä 8.30-18.30 neljänä päivänä. Rinnakkaissessioita oli jopa 25 kerrallaan.

Tampereen yliopiston historian oppiaineessa konferenssi on suosittu ja meitä oli paikalla viitisentoista. Teimme muutaman kollegan kanssa hauskan seuramatkan: menimme yhteisellä kyydillä lentokentälle ja otimme Airbnb:n kautta kimppakämpän, jossa vajaa viikko tuli maksamaan suurin piirtein yhden hotelliyön verran per henkilö. Muutoinkin suomalaisia oli paljon, ja järjestäjien mukaan yksittäisistä yliopistoista Helsingin yliopistosta osanottajia oli eniten.

Olin organisoinut väitöskirjatutkijakollegani Julia Dahlbergin kanssa Elites and Forerunners -verkostoon session otsakkeella ”Ideas and Collective Thought in Elite Family Networks”. Oma esitykseni käsitteli tunteiden ja aatteen eli tässä tapauksessa nationalismin limittymistä Tengströmin perhepiirin lähisuhteissa otsakkeella ”Intertwined Emotions and Ideas – Construction of Finnish Nationalism in a 19th Century Family Network”. Julia puhui sosiaalisten suhteiden ja piirien merkityksestä tieteellisten ideoiden leviämisessä esimerkkinään darvinismin leviäminen Suomeen (Family Networks and Scientific Ideas. The Arrival of Darwinism in Finland). Meidän lisäksemme puhujina olivat Pernille Arenfeldt (Elite Women as Confessional Advocates in Protestant Territories, 1550–1590) ja Leena Kurvet-Käosaar (All the ’Evil’ in me has been born of a Desire for Good, for Beauty and for Truth.” Marie Under’s Epistolary Conceptualizations of Marriage and Divorce).

Kuultavaa ja pohdittavaa oli, kuten sanottu, tarjolla mitä runsaimmin. Kuuntelin esitelmiä muun muassa massakoulutuksen noususta 1800-luvulla, maa-aatelista, ”ei-ydinperheistä”, espanjalaisesta kirjetutkimuksesta ja naisista 1700-luvun kirjapainobisneksessä.

*

Valenciassa oli jo keväisen kaunista.

Tässä poimintoja muutamista teemoista, jotka jäivät eniten mielen päälle. Pohdintani perustuvat konferenssin tiimellyksessä tekemiini muistiinpanoihini ja toivon, etteivät ne sisällä kovin montaa virhettä tai väärinymmärrystä.

Sessiossa ”Crossroads of the Gendered Self” käsiteltiin erilaisia life-writing/egodokumentti-aineistoja erityisesti naisten näkökulmasta. Anne Loganin esitys käsitteli brittiläisen Lady Matthewsin ensimmäisen maailmansodan aikana kirjoittamaa päiväkirjaa. Hänen mukaansa naisten sotapäiväkirjat ovat usein esimerkiksi sairaanhoitajien kirjoittamia, mutta tässä päiväkirjassa erityistä on se, että kirjoittaja oli kotirouva. Mutta Lady Matthews oli myös feministi ja suffragettijärjestön puheenjohtaja, joka oli kiinnostunut politiikasta läpi elämänsä. Loganin mukaan päiväkirja on kiinnostava yhdistelmä patriotismia ja feminismiä. Hän myös pohti, mikä erottaa sotapäiväkirjan ”rauhanpäiväkirjasta”.

Raúl Mínguezin esitelmän ”Women Inspired by God? Personal Writings by Religious Founders in Nineteenth-Century Spain” keskeinen aineisto oli 1800-luvun alkupuolella eläneen katolisen Madre Sacramenton muutamaa kuukautta ennen kuolemaansa kirjoittama autobiografinen teksti. Vaikka kutsumus oli ilmeisesti ollut varhainen, nuoruuden kirjeet käsittelivät usein muotia ja tanssia eivätkä uskonnollisia kysymyksiä. Mínguez esitti kaksi maalausta, joista toisessa Madre Sacramento oli iäkäs nainen nunnanasussaan, toisessa hän oli vauraan kauniisti pukeutunut nuori nainen. Huomiota herättävää oli, että nainen oli molemmissa teoksessa kuvattu samassa poseerausasennossa.

Sessiossa pohdittiin, kenelle kirjoittaja esittää minäänsä, kenelle ”self-presentation” on suunnattu. Erityisesti pohdittiin nuoremman ja vanhemman minän suhdetta. Oliko Lady Matthewsin päiväkirjojen ”self-presentation” suunnattu hänen tulevaisuuden minälleen? Ehkä myös hänen varttuville lapsilleen? Madre Sacramentoa esittäneet maalaukset ja autobiografia herättivät pohdintoja siitä, miten elämänkulku ja vanhempi minä kehystävät uudelleen (”reframe”) elämäntarinan. Pidin kovasti tästä ”reframe”-ajatuksesta ja siitä tulivat hakematta mieleen Jeanette Snellmanin vuosien myötä kypsyneet ja uudelleen tulkitut pohdinnat äidittömyyden vaikutuksesta hänen persoonaansa ja elämäänsä, joista olen kirjoittanut mm. Sukupuolentutkimus-lehdessä ja yhtenä esimerkkinä myös artikkelissani ”The Narrative Self”.

*

Huomasin paluumatkalla lentokoneessa muistiinpanojani lukiessani, että Theory-verkoston sessiossa ”Narrative Explanations and Historical Objectivity” esitettiin ajatuksia, jotka keskustelivat kiinnostavasti ”reframe”-pohdintojen kanssa (Koko konferenssi oli niin intensiivinen, että siellä en ehtinyt ajatella ehkä yhtään ajatusta loppuun.)

Lentomatkat sujuivat yllättävän mukavasti. Laukkukin pysyi Charles de Gaullen kentän vaihdoissa mukana molempiin suuntiin.

Paul Rothin esitelmä ”Reviving the Philosophy of History” oli erityisen kiinnostava. Viehätyin ajatuksesta, että totuudet voidaan tietää vasta jälkikäteen. Historiantutkimus tai historiallinen narratiivi ”lisää” totuuden menneisyyteen, jossa sitä ei ollut. Se on totta tietystä ajasta, mutta mahdollista tietää vain takautuvasti. Esimerkkinä Roth käytti 30-vuotista sotaa. Sen alkaessa 1618 kukaan ei voinut tietää, että kyseessä oli 30-vuotinen sota, mutta jälkikäteen voimme ajatella, että tämä on historiallinen totuus, tai tapa ryhmitellä faktoja, joka on voimassa. Historia on siis dynaamista ja muuttuu koko ajan. – Eli kuten sanotaan, menneisyyttä tulkitaan aina nykyhetkestä käsin. Elämäntarinan uudelleen kehystämiseen liitettynä vahvistuu ajatus siitä, että minän uudet tulkinnat ovat totuudellisia siitä hetkestä käsin, jolloin ne tehdään eivätkä välttämättä epätosia tai epäaitoja – kuten Jeanette Snellmanin kohdalla olen pohtinut.

Roth esitti myös, että tarinan lopun tietäminen mahdollistaa sen alun määrittämisen. Tarinaa ei voi siis kertoa ennen kuin se on päättynyt. Tähän yhdistyy mielestäni luontevasti historiantutkimukselle annettu määritelmä, jonka mukaan se tutkii päättyneitä prosesseja. Olisi mielenkiintoista saada tietää joskus, millaisia nimityksin näitä 2000-luvun ensimmäisiä vuosikymmeniä tullaan tulkitsemaan; millaisen paikan esimerkiksi nykyvinkkelistä liki loputtomilta tuntuvat talouskaaokset ja kriisitietoisuudet saavat tulevaisuuden historiantutkimuksellisissa kertomuksissa.

*

Teoreettisten pohdintojen lisäksi mieltäni kiinnitti erityisesti, hieman yllättäenkin, pukeutumisen ja muodin historiaan liittynyt sessio ”You’re Doing It Wrong! The Morals of Social Differentiation in Early Modern Europe”. Tekee välillä hyvää kuunnella jotakin itselle uutta ja vierasta. Sain muun muassa tietää, että 1600-luvun Tallinnassa yömyssyjen pitsit olivat kiellettyjä, mutta kiinnostavin esitys oli Gudrun Anderssonin varhaisen 1800-luvun muotilehtiä käsitellyt esitelmä ”Too Anxious to Please. Moralising Gender in Fashion Magazines in Early 19th Century”. Aineistona oli ruotsalainen Magasin för konst, nyheter och moder -lehti. Lehti esitteli viimeisintä muotia mutta toisaalta sarjakertomuksissa liiallista kiinnostusta luksukseen ja muotiin paheksuttiin. Naisen piti olla muotitietoinen mutta samalla täyttää velvollisuutensa vaimona ja äitinä. Anderssonin mukaan perinteisyydestään huolimatta lehti laajensi lukijoidensa käsityksiä.

Oli mielenkiintoista kuulla, että tämäntyyppinen lehti oli ilmestynyt Ruotsissa jo näin varhain. Sitä tilasivat ylempi keskiluokka, aateliset ja kaiketi jopa kuningasperhe. Lehden ilmestyminen osuu omaan tutkimusaikaani ja sukupuoleen liittyvät teemat tietenkin kiinnostavat. Jäin pohtimaan, mahtoivatko myös suomalaiset tilata tätä lehteä? Saattoivatko Tengströmin sisarukset lukea sitä? Ainakin he olivat kiinnostuneita pietarilaisesta muodista – sekä naisten että lasten.

*

Seuraava konferenssi, johon osallistun, on hyvin erityyppinen kuin ESSHC. Love Letters -tapaamiseen heinäkuussa Oxfordiin kokoontuu melko pieni joukko tutkijoita, sillä kolmen päivän aikana ei ole lainkaan rinnakkaissessioita vaan kaikki kuuntelevat toistensa esitelmät. Valinnanvaraa ei siis ole, mutta toisaalta samat keskustelut pysyvät käynnissä koko konferenssin ajan. Ja taidanpa olla paikalla ainoana suomalaisena. Oxfordin tunnelmaan aion virittäytyä Ylen lähettämillä Nuori Morse -dekkareilla.

Advertisement

Intertwined Emotions and Ideas

This week, I will be in Valencia at the European Social Science History Conference.

My presentation ”Intertwined Emotions and Ideas – Construction of Finnish Nationalism in a 19th Century Family Network” is on Friday, April the 1st at 2 pm in the session ”Ideas and Collective Thought in Elite Family Networks”.

Presentation, 1 April 2016.

Kukkien romanttinen kieli 1800-luvulla

Olin viime viikon torstaina ja perjantaina 1800-luvun tutkimuksen verkoston konferenssissa Helsingissä. Teemana oli tänä vuonna ”Maailma mielessä, teoksessa, kartalla / Världen i sinnet, i verket, på kartan”. ”Oman vuosisadan” tutkijoiden joukossa oli jälleen kotoisa olo ja kuulin tietenkin monia mielenkiintoisia esitelmiä, muun muassa digitaalisten ihmistieteiden mahdollisuuksista romantiikan tutkimuksessa, eksotisoitujen ihmisten esittelyn historiasta sekä kettukoira Dulcimerin ja kumppaneiden saapumisesta Suomeen.

Sirkku Pihlmanin esitelmä ”Kasvimuotia ja viljelykokeiluja” sai minut taas pohtimaan kasveihin liittyviä mainintoja Tengströmin perhepiirin kirjeissä. Esitelmä keskittyi puutarhoihin, jotka olivat eliitin muodikas harrastus 1800-luvun alkupuolen Suomessa. Erityisesti ihailtiin tietenkin harvinaisia ja eksoottisia kasveja.

Kamelia. Manuel, CC BY-NC-ND 2.0.

Tengströmin sisarukset kirjoittelivat toisinaan ruusujensa kuulumisia, mutta kiinnostavin kukkiin liittyvä aihelma löytyy kihlaparin, Helene Tengströmin ja Paul Tikkasen, välisestä kirjeenvaihdosta, jossa kasvit ovat läsnä tunteiden välittäjinä. Paul muisti kihlattuaan kukkatervehdyksin ja Helene lähetti terveisiä niin hyasintilta, tulppaanilta kuin ihmeen hyvin voivalta myrtiltäkin. Jo pelkkä ele ja kiitokset ilmaisevat tunnetta, mutta ainakin viktoriaanisessa Englannissa ”kukkien kieli” oli osa ajan kosiskelukulttuuria. Yllä mainitut kukat, tietyissä väreissä, kuuluvat The Royal Horticultural Societyn viktoriaanisen kukkien kielen perusteella rakennettuun ultimaaliseen rakkauskimppuun.

Alfons Mucha, 1896. Wikipedia.

Suurin onni Helenelle oli kuitenkin Paulin antama lupaus kameliasta, joka oli kovin kaunis ja harvinainen kukka. Wikipedia-artikkelin mukaan kamelia oli 1840-luvulla huippumuodikas luksuskukka. Olen pohtinut, olisiko kamelian hohdokkuutta 1800-luvun puolivälin Helsingissä voinut jo lisätä vuonna 1848 ilmestynyt Alexandre Dumas nuoremman romaani Kamelianainen (La Dame aux Camélias). Juuri tätä teosta ei kirjeenvaihdossa mainita, mutta muutoin vaikuttaa siltä, että sisarukset lukivat varsin uutta kirjallisuutta.

Tengströmin sisarusten täti Fredrika Runeberg oli innokas puutarhaharrastaja. Runebergin puutarhasta on viime vuonna ilmestynyt teos Unelmien puutarha, Fredrika Runebergin kukkiva keidas ja hyötytarha Porvoon museoyhdistyksen julkaisemana, mutta siitä löytyy valitettavan vähän tietoa netistä, eikä kirjaa näytä olevan sen paremmin Tampereen yliopiston kuin kaupungin kirjastoissakaan ainakaan vielä. Mainitun teoksen kirjoittajoukkoon kuuluvan Aaja Peuran esitelmä Fredrika Runebergin puutarhasta löytyy täältä. Se sisältää runsaasti kuvia, mukana on muun muassa otos Runebergien Porvoon kodin salin viherkasvien yltäkylläisyydestä.

Niin, mukavaa Runebergi(e)n päivää!

Summausta ja vilkuiluja

Vuoden viimeinen päivä kutsuu yhtä hyvin menneen summaukseen kuin tulevan vilkuiluun. Hiljattain minulle tarjoutui mahdollisuus kirjoittaa yksikkömme Alusta!-verkkolehteen ja kirjoitukseni ”Lähisuhteisiin kietoutunut kansallisuusaate” ehti julkaisuun hieman ennen joulua. Teksti on katsaus väitöstutkimukseni päälinjoihin ja -henkilöihin.

Joululoma kului kulttuurin ja viihteen runsaudenpulassa (Civilization 5, Star Wars, Oneiron). Välipäivät ovat olleet pehmeä lasku takaisin töihin: päätin, etten tee mitään kovin vaikeaa ennen tammikuuta. Olen kirjoitellut tutuista aineistoista, Natalia Castrénin ja Sofi Kellgrenin kirjeenvaihdosta Helsingin ja Pietarin välillä vuosina 1853–1854. Osa kirjeistä osuu sopivasti vuodenvaihteeseen ja aiheina ovat muun muassa joululahjat ja niiden tuottama päänvaiva. Lisäksi olen lueskellut, lähinnä fennomaaneista, Herderistä ja suomalaisen kielitieteen alkutaipaleesta.

Helmikuun puolivälissä aloin pitää Tohtoritakuu-kirjan innoittamana tutkimuspäiväkirjaa. Laskin juuri, että olen tehnyt siihen vuoden aikana yhteensä 108 merkintää. Olen kirjannut ylös työn edistymistä ja tulevia suunnitelmia. Valitettavan moni merkintä sisältää tutkimuksellista ja ajankäytöllistä angstia, mutta se kuulunee työn luonteeseen vääjäämättä. Tutkimuspäiväkirja on auttanut seuraamaan missä mennään ja silloittanut kirjoitusprosessin taukoja. Päiväkirjamerkinnät toimivat muistinvirkistyksenä ja työn suuntaajina. Fiilikseni Tohtoritakuu-kirjasta voi lukea Hybris-lehdessä ilmestyneestä arvostelusta ”Rakastuin väitöskirjaani”.

Vuodenvaihteen jälkeen on esissä monia artikkeleihin liittyviä kirjoitushommia itse väitöskirjatekstin työstämisen lisäksi. Vähän jännittää, miten aika ja ideointikyky riittävät kaikkeen, mutta on mukava toisinaan saada jotakin aikaiseksi ja julki, kun itse väitöskirjatutkimuksen kohdalla työn valmiiksi saamisen tyydytys on niin pitkän prosessin tulos ja siintää vasta (melko) kaukana edessä.

Tammikuun lopussa osallistun 1800-luvun tutkimuksen verkoston vuosikonferenssiin ”Maailma mielessä, teoksessa, kartalla” esitelmällä ”’Jag har sett historien göra sig’ – Fennomaani Herman Kellgrenin tieteellinen ja aatteellinen matka Pariisiin 1847–1848”. Alustava ohjelma on jo verkossa. Tällä kertaa paperini käsittelee vain yhtä Tengströmin piirin jäsentä, ja onkin mukava vaihteeksi syventyä yhteen heistä tarkemmin koko laajemman tematiikan esittelyn sijaan. Tämä on jo kolmas kerta, kun pidän esitelmän tässä konferenssissa ja se on ehdottomasti yksi innostavimmista tieteellisistä tapaamisista. 1800-luvun tutkijoiden seurassa on aina kotonaan.

Mukavaa uutta vuotta!

Tukholman retkellä: Sukupuolihistoria, biografia ja life writing

Blondinrikard Fröberg, CC BY 2.0.

Reissukesä huipentui Tukholmaan suuntautuneeseen konferenssimatkaan elokuun puolivälin jälkeen: vuorossa oli Nordiska kvinno- och genushistorikermötet. En ole ehtinyt kirjoitella, sillä lukukauden alku on ollut täynnä erilaisia rientoja ja huomaan myös alkaneeni laiminlyödä sähköpostiani ynnä muita juoksevia asioita väitöskirjaliuskojen vuoksi. Mutta sehän on tavallaan hyvä asia?

Metroasemallamme Stadionilla muistettiin vuoden 1912 Tukholman olympialaisia.

Oli luksusta lentää Tukholmaan suoraan Tampereelta. Niin helppoa! Ruotsalaiset sukupuolentutkijat ja historioitsijat ymmärsivät myös kasvissyönnin päälle: kaikki konferenssipaikalla tarjottu ruoka oli vegetaristista. Oman jännityksensä konferenssikokemukseen toi pieni kaupunkisuunnistus. Erityismaininnan ansaitsee Tukholman kaupungintalon etsiminen hiukan kireällä aikataululla ennen iltavastaanoton alkamista…

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun osallistuin nais- ja sukupuolihistoriaan keskittyvään konferenssiin ja oli mielenkiintoista päästä kuulemaan, minkätyyppisiä keskusteluja alalla käydään. Eräs ei niin yllättävä jakolinja, jonka olin aistivinani, oli se, että sukupuolentutkijat painottivat enemmän teoreettisia näkökulmia, historioitsijat taas empiriaa. Seuraamani sessiot painottuivat paljolti yksilön tuottamien tekstien ja elämäkerran ympärille (koko ohjelma täällä). Oli hauska huomata, että nämä aiheet kiinnostivat laajalti, ja sain läpileikkauksen siitä, mitä teemojen suhteen on pohjoismaisessa tutkimuksessa meneillään.

Tukholman kaupungintalolla on monia mielenkiintoisia interiöörejä, muun muassa valtuustosalin kiehtova katto.

Oma sessiomme oli järjestäjien yksittäisistä papereista koostama otsakkeenaan ”Life-writings”. Siitä oli sattumalta tullut silkka Suomi-paneeli ja lopulta kaupungintalon vastaanoton jälkeisenä perjantaiaamuna klo 9 kaikki paikalle tulleet olivat myös suomalaisia. Esiintyjiä oli viisi, kuulijoita suurin piirtein saman verran. Oli joka tapauksessa hauska kuunnella muiden papereita, kun meitä kaikkia yhdisti kiinnostus yksilöihin ja elämäkertoihin. Esitysten jälkeinen keskustelu oli myös antoisa ja siinä mielessä mukava, että pienemmän osanottajamäärän vuoksi pystyimme todella keskustelemaan sen sijaan, että kommenttiosio olisi koostunut toisiinsa liittymättömistä yksittäisistä kysymyksistä. Ja tietenkin konferenssissa tuli solmittua myös uusia mukavia tuttavuuksia sekä vahvistettua entisiä!

Ensi kevään konferenssisuunnitelmiin kuuluu ainakin European Social Science History Conference Valenciassa. ESSHC:ssa sessiostamme ”Ideas and Collective Thought in Elite Family Networks” löytyy lisätietoja Elites and Forerunners -verkoston alustavasta ohjelmasta.

”Liikkeellä” 1800-luvulla

Münchenin Karlsplatz 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Wikimedia Commons.

Torstaina ja perjantaina järjestettiin 1800-luvun tutkimuksen verkoston vuosikonferenssi ”Liikkeellä: Todelliset ja kuvitteelliset tilat, rajat ja siirtymät 1800-luvulla – I rörelse: verkliga och imaginära rum, gränser och övergångar på 1800-talet”. Tällä kertaa tapahtumapaikkana oli kotikaupunkini Tampere, ja esitelmät ja sessiot olivatkin kotoisasta samoilla käytävillä kuin työhuoneeni yliopistolla.

Ohjelma oli, kuten aiempinakin vuosina, monipuolinen ja erittäin mielenkiintoinen. Sessioita oli runsaasti: neljä aina rinnakkain eli yhteensä 16. Abstrakteista pääsee tutkailemaan, mistä kaikesta konferenssissa saatiin kuulla. Torstaina esitykset jatkuivat peräti iltaseitsemään asti!

Oman väitöskirja-aiheeni kannalta erityisen mielenkiintoisia olivat Juhana Saarelaisen ”Tiedon ja runouden kartografia” ja Jens Grandellin ”Topelius uppfattning av Finlands gränser”. Molemmissa liikuttiin itseäni erityisesti kiinnostavilla vuosikymmenillä ”tuttujen” henkilöiden ja teemojen parissa. Saarelainen käsitteli suomalaista kansanrunoutta ja Kalevalaa keskustan ja periferian näkökulmasta – eurooppalaisten kaupunkien ja suomalaisen sisämaan suhteen. Grandellin esityksessä keskeinen lähtökohta oli Topeliukselle tärkeä ”luonnollisten rajojen” käsite. Topeliuksen käsitys suomalaisesta alueesta oli paljon laajempi kuin esimerkiksi nykyinen Suomi. Tematiikassa on erityisen kiehtovaa keskusteluissa esiin noussut ”menneisyyden tulevaisuus” – miltä tulevaisuuden maailma näytti vaikkapa 1840-luvun näkökulmasta, mitä odotuksia ja toiveita asetettiin.

Anakronismin välttäminen on historiantutkimuksen perusasia, mutta välillä on yllättävän vaikeaa kääntää aivonsa sellaiseen asentoon, että ikään kuin ei tietäisi, mitä sittemmin on tapahtunut. Tällaista ajatusjumppaa harjoitan oman aiheeni kanssa päivittäin, yritän samaistua siihen, miltä tulevaisuus ja tavoitteet näyttivät aikalaiskäsityksissä ja tutkimuskohteideni elämismaailmassa. 1840-luvun tietopohjan perusteella kehityskulut nykyisen Suomen alueella olisivat voineet mennä moneen eri suuntaan.

Oman esitykseni pidin otsikolla ”Gendered Spheres and Activities in a 19th-century Family Network”. Käsittelin Kruununhaan piirin jäsenten toimintaa, jonka voidaan tulkita asettuneen niin sanotun kansalaisyhteiskunnan piiriin, ja myös erilaisia odotuksia tai ideaaleja, joita eri sukupuoliin kohdistettiin. Sain paljon hyviä kirjavinkkejä ja muun muassa ehdotuksen, että henkilöiden verkoston visualisoinnin lisäksi voisin tehdä saman myös ryhmän toiminnalle. Joskus aiemminkin olen todennut, että en ole ollut miellekarttojen suuri ystävä, mutta väitöskirjatutkimuksen aikana olen havainnut niiden hyödyllisyyden tietojen järjestämisessä ja yhteyksien havaitsemisessa. ”Toimintaverkoston” rakentaminen olisi siis varmasti hyvä ajatus.

Vuoden päästä 1800-luvulle matkataan jälleen Helsingissä!

Sähköiset jatkot

Karuselli pyörii kirjeiden ympärillä edelleen: viime viikolla ilmestyi Letters and Letter Writing -konferenssin proceedings-julkaisu Approaching Letters and Letter Writing e-kirjana. Mukavaahan se on, kun tulee juttuja julki, mutta hieman hämmensi julkaisun melko korkea hinta, 7,95 £. Mukana ei valitettavasti ole kaikkia konferenssissa esitettyjä papereita, vaan tarjonta on melko sama kuin konferenssin sessioiden verkkosivuilla saatavilla olevat paperit. Kiinnostuneiden kannattaakin suunnata ensin sinne. Minultakin voi toki kysellä lisätietoja!

Kuva: Inter-Disciplinary Press.

Huomasin myös, että ensi vuoden elokuussa Tukholmassa järjestetään Nordiska kvinno- och genushistorikermötet. Voisi olla kiinnostavaa yrittää päästä mukaan. Aikaa asian punnitsemiseen on runsaasti, sillä abstrakteja voi lähettää joulukuun puoliväliin asti. Olisi hauska kuulla kokemuksia aiemmista konferensseista – onko ollut hyvä ja mielenkiintoinen meininki? Ilmeisesti edellinen on ollut vuonna 2012 Norjan Bergenissä.

Bergenin konferenssin proceedings-julkaisu Methods, interventions, and reflections on muuten vapaasti saatavilla verkossa. Samoin bongasin, että Ennen ja nyt -verkkolehdessä on vuonna 2005 Turussa järjestetyn konferenssin antia niin ikään saatavilla. Kätevää!

Ojankaivuuta ja konferensseja

HibaHaba, CC BY-NC-ND 2.0.

Kesän projekti on tältä erää valmis: lähetin Letters and Letter Writing -konferenssin pohjalta julkaistavaan kokoelmaan lupaamani artikkelin julkaisijalle ja editoreille. Nyt jään mielenkiinnolla odottamaan kommentteja, vaikka itse asiassa toivon, etteivät ne tule liian pian. Viime kuukaudet olen pakertanut Ricœurin, narratiivisuuden, kokemuksen ja kirjeiden parissa, mutta nyt on mukava siirtyä vaihteeksi muihin aiheisiin.

Syksyn ohjelmassa on ainakin konferenssipapereiden kirjoittamista. Kaksi on jo varmuudella tiedossa. Lokakuussa Tampereella on Yhteiskunnan historian huippuyksikön konferenssi ”Finland in Comparison III: Small Societies and Big History”. Marraskuussa taas huippuyksikön yhteisöryhmä järjestää täällä ”Families, values and knowledge transfer in Northern Europe” -työpajan. Näiden lisäksi 1800-luvun tutkimuksen verkoston vuosikonferenssi ”Liikkeellä: Todelliset ja kuvitteelliset tilat, rajat ja siirtymät 1800-luvulla” on meidän yliopistollamme ensi vuoden tammikuussa. Tampereella tosiaan tapahtuu!

Mutta niin tapahtuu muuallakin: Letters and Letter Writing -konferenssi saa jatkoa ensi keväänä Lissabonissa. Call for Presentations on julkaistu ja se on auki lokakuun loppuun asti. Saattaa olla, että tällä kertaa en pyri mukaan, mutta tässä on vielä hyvää aikaa harkita asiaa.

Varsinaista ”ojankaivuuta” (kuten minulle väitöskirjatyön parissa pakertamista hiljattain luonnehdittiin) ei kuitenkaan konferenssien tiimellyksessä sovi unohtaa. Letters and Letter Writing -artikkeli vei tutkimuksen teoreettista ja metodologista puolta mukavasti eteenpäin, ja nyt lienee aika paneutua enemmän työn empiiriseen puoleen eli itse kirjeisiin niiden teoretisoinnin sijaan. Siihen on erityisen mukava keskittyä, kun metodologiset työkalut ovat taas hieman hioutuneet. Olen myös saanut muutaman ajatuksen tutkimussuunnitelmani päivittämiseksi. Ne saavat kuitenkin muhia vielä hetken. Pitää odottaa, ovatko ne oikeasti hyviä vai tuntuuko siltä vain idean ensihuumassa.

Yliopistokin alkaa pikkuhiljaa heräillä. Paikalla olevan henkilökunnan määrä on lomien jälkeen palautunut normaaliksi ja opiskelijoita näkyy jo kampuksella. Tällä viikolla olen bongannut aika monet haalarit. Tuutorointi lienee alkanut? Ensi viikolla on tiedossa yliopiston avajaiset, joissa on luentojen lisäksi luvassa kuoharia, musiikkia, grillausta ja chillausta. Sinne siis tiistaina!

Kruununhaan piireissä

Olen julkaissut postauksia väitöskirjani liepeiltä, kuten tutkimusretkestä Kruununhaan kaduilla ja pohdintoja Henrik Tikkasen sukuromaanista, mutta varsinaista aihettani en ole kovin tarkasti blogissani valottanut. Nyt siihen avautui oiva tilaisuus – tai paremminkin linkkausmahdollisuus.

Mariankatu. Sirja Ellen, CC BY-NC-SA 2.0.

Ennen ja nyt -verkkolehden numerossa 2/2014 julkaistiin tammikuussa järjestetyn 1800-luvun tutkimuksen verkoston Yksilö, kertomus, historia -konferenssin antia, ja väitöskirjani tematiikkaa avaava paperini ”Kruununhaan piiri: Ryhmäbiografia ja fennomaaninen verkosto” on julkaisussa mukana. Konferenssi oli todella antoisa (tunnelmapostaus) ja niinpä myös julkaisu sisältää paljon mielenkiintoista luettavaa!

Lyhyesti summattuna tutkin väitöskirjassani 1800-luvun puolivälissä Helsingin Kruununhaassa kokoontunutta fennomaanista piiriä, joka muodostui professori J. J. Tengströmin perheen ympärille. Olen kiinnostunut henkilökohtaisten suhteiden ja aatteellisten pyrkimysten limittymisestä sekä naisten ja miesten rooleista kansallisessa projektissa. Tutkimukseni päähenkilöitä ovat J. J. Tengströmin tyttäret aviomiehineen: Sofi ja Herman Kellgren, Helene ja Paavo Tikkanen sekä Natalia ja M. A. Castrén. Lähestyn aihetta (ryhmä)biografisella otteella ja tärkeä osa lähdeaineistoani ovat piirin jäsenten väliset kirjeenvaihdot.

Kirjetematiikka onkin ollut paljon esillä blogissa tänä keväänä maaliskuisen konferenssimatkan jäljiltä. Jatkan aiheen parissa melko intensiivisesti edelleen, sillä olen kirjoittamassa artikkelia konferenssin tiimoilta julkaistavaan artikkelikokoelmaan. Kesä kuluu siis Ricœurin, narratiivisuuden, kokemuksen käsitteiden ja kirjeiden parissa – ja mikäs tässä onkaan kulutellessa, kun ainakaan säiden puolesta lomapäivät eivät tunnu kovin ajankohtaisilta.

Kirjeen muodosta: bittejä ja etanoita

iscasur, CC BY-NC-SA 2.0.

Letters and Letter Writing -konferenssin keskustelusessiossa me kaikki osanottajat pohdimme yhdessä äkkiseltään yksinkertaiselta kuulostavaa kysymystä: ”What is a Letter?”. Keskustelun virittäjänä toimi tämä lainaus:

”A letter is a written message from one person (or set of people) to another, requiring to be set down in a tangible medium, which itself is to be physically conveyed from sender(s) to recipient(s).”
Michael Trapp (toim.) Greek and Latin Letters. Cambridge University Press, 2003.

Tämä määritelmä nostaa esiin kirjettä fyysisenä objektina, mikä herätti paljon keskustelua. Mutta täytyykö kirjeen olla käsin kosketeltava? Jossain määrin ”kunnon” kirjeen määritelmään sitä kaivattiin, mutta toisaalta myös sähköpostin tunnustettiin voivan olla kirje – riippuen sisällöstä ja muodosta. Stereotyyppisen kirjeen piirteitä on melko helppo listata, mutta aukottoman määritelmän antaminen lienee tässäkin asiassa mahdotonta.

Kirjeen tulevaisuutta sähköisten innovaatioiden puristuksessa pohdittiin etenkin sessiossa, jossa puhuivat Emma de Vries ja Dallie Clark. Ainakin yhdysvaltalaiset, opettajina toimivat tutkijat olivat huolissaan siitä, että nykyään lapset ja nuoret ovat vieraantuneita kirjemuodosta. Uudet sukupolvet eivät kirjoita kirjeitä, eivätkä välttämättä ole koskaan saaneet sellaista.

Tavallaan tekisi mieli huolestua, mutta menneisyydessä on usein käynyt niin, että uudet teknologiat ja innovaatiot ovat herättäneet oudoksuntaa ja jopa antipatiaa. Liiallinen romaanien lukeminenkin on joskus huolestuttanut, nykyään epäluuloa nostattavat tietokonepelit. Viestien lähettämisen kohdalla voi kysyä, kumpi on tärkeämpi: väline/teknologia vai tarkoitus/funktio? Sähköposti ja sosiaalinen media palvelevat kommunikaation tarvetta kuten kirjeetkin.

Mutta vaikuttaako väline myös sisältöihin tai funktioihin? Monissa lukemissani 1800-luvun kirjeissä kirjoittajat käyttävät niitä avautumisen ja itsensä hahmottelun paikkoina, välillä erittäin syvällisestikin. Nykyisen some-kulttuurin voi hyvin nähdä itsensä rakentamisena sosiaalisessa todellisuudessa, mutta onko some siihen kuitenkin pinnallisempi väline kuin kirje? Some leviää laajalle mutta pintatasolla, kirje taas saattaa olla hyvin henkilökohtainen ja syvällinen. – Alanko kuulostaa luddiitilta?

Emma de Vries esitteli joitakin kiinnostavia verkkopalveluita, jotka tuntuvat syntyneen kirjeen ja uuden teknologian rajapinnalta tai niiden ristivedosta. Snail Mail my Email on ”maailmanlaajuinen yhteistoiminnallinen taideprojekti, jossa vapaaehdoiset kirjoittavat käsin tuntemattomien sähköposteja ja lähettävät ne fyysisinä kirjeinä aiotuille vastaanottajille.” Projektista on ilmestynyt kirja ja kuvia kirjeistä on nähtävillä myös sen verkkosivuilla.

Ehkä vielä erikoisempi hanke on Real Snail Mail, jossa etanapostin ajatus on viety konkreettiselle tasolle. Tässä ”viestipalvelussa” ”työntekijöinä” toimivat oikeat etanat! Käyttäjä lähettää viestinsä sähköisesti, mutta sen perille kulkeutumiseen menee ”hieman” enemmän aikaa kuin normaalisti. Etanoiden kuoressa on jonkinlainen antenni, joka nappaa viestin niiden ollessa tarpeeksi lähellä niiden asuinpaikassa olevaa ”lähetyskeskusta” ja kirje tulee toimitetuksi, kun etana kulkee tarpeeksi läheltä ”vastaanottopaikkaa”. Käytännössä viestin kulkeutuminen perille voi kestää jopa usean vuoden ajan. Tarkempia tietoja toimitusajoista ja ”työntekijöistä” on saatavilla projektin verkkosivuilla.

Kirjeen määrittelyyn liittyy monia kysymyksiä: onko se bittejä, paperia vai jotain muuta materiaa, onko sillä vastaanottaja tai useita, odotetaanko siihen vastausta, noudattaako se kirjeen perinteistä muotoa alku- ja lopputervehdyksineen… Olen taipuvainen ajattelemaan, että kirjeen tekee sen tarkoitus, funktio, intentio – jokin sellainen, joka ei lopulta ole riippuvainen muodosta. Toisaalta eksaktin kirjeen määritelmän jahtaaminen ei välttämättä ole edes mielekästä. Itse olen tällä hetkellä erityisen kiinnostunut tietyntyyppisistä kirjeistä: sellaisista, jotka avaavat kirjoittajansa elettyä todellisuutta, hänen ajatuksiaan, kokemuksiaan, tunteitaan.